Lukija muistaa, että kun tohtori ja Joceline vangittiin, heidän
saattueellaan oli mukanaan kaksi muuta pidätettyä, nimittäin eversti
Everard ja pastori Nehemia Holdenough. Kun Cromwell oli päässyt
Woodstockiin ja alkanut etsiskellä pakolaisprinssiä, asetettiin vangit
entiseen vartiohuoneeseen, joka lujuutensa tähden hyvin kelpasi
vankilaksi, ja Pearson järjesti heidän valvontansa. Mitään valoa
ei suvaittu, paitsi sysien kimmeltävää hohdetta. Vangit pysyivät
erillään toisistaan, eversti Everard keskustellen Nehemia Holdenoughin
kanssa jonkun matkan päässä t:ri Rochecliffestä, Sir Henry Leestä ja
Jocelinestä. Seurueeseen tuli pian lisäksi Wildrake, joka tuotiin alas
palatsihuvilaan ja työnnettiin sisälle niin kursailemattomasti, että
hän käsiensä ollessa sidottuina oli hyvin vähällä tuiskahtaa nenälleen
keskilattialle.
"Kiitän teitä, hyvät ystävät", hän sanoi katsoen taakseen ovelle,
jota hänen tyrkkääjänsä olivat telkeämässä. "_Point de cérémonie_ --
ei tarvitse pyytää anteeksi tönäyksestä, kunhan horjahdamme hyvään
seuraan. -- Terveiksi, terveiksi, hyvät herrat. Mitä, _à la mort_,
eikä mitään touhua mielten vahvikkeeksi ja kunnon yön viettämiseksi?
-- viimeiseksemme sen otaksun, sillä ropo miljoonaa vastaan, että
me roikumme huomenna miehissä. -- Isäntäni -- jalo isäntäni, miten
hurisee? Tämäpä oli kehno juttu Nollilta sinun suhteesi; mitä minuun
tulee, niin kyllähän jotain tällaista saatan ansaitakin hänen
taholtaan."
"Ole hyvä, Wildrake, istuudu", pyysi Everard; "sinä olet päissäsi --
älä häiritse meitä".
"Päissäni? Minäkö päissäni?" huusi Wildrake. "Olen splissannut
isonmaston ohjasköyttä niinkuin pikitakki sanoo Wappingissa -- olen
maistellut Nollin konjakkia pikarillisena kuninkaan terveydeksi ja
toisena hänen ylhäisyytensä kadotukseksi ja kolmantena parlamentin
häviöksi -- ja kenties nauttinut jonkun ryypyn lisääkin, mutta kaikki
hiton hyvin maljatoivotuksin. Mutta humalassa minä en ole."
"Hyvä ystävä, älä puhu syntiä", varoitti Nehemia Holdenough.
"Mitä, onko täällä pienoinen presbyteriläinen pappisenikin, hentoinen
Messu-Jussini? Saat piankin sanoa aamenesi tälle maailmalle, ja
minä ainakin olen jo ikävystynyt. -- Hei, jalo Sir Henry, suutelen
kättänne -- sanonpa teille, ritari, että toledolaiseni kärki oli niin
lähellä Cromwellin sydäntä eilen illalla kuin koskaan hänen ihokkaansa
rintamuksen nappi. Rutto hänet syököön, hän käyttää salaista asepaitaa
-- on siinäkin soturi! Ilman sitä kirottua teräsverkkoa olisin
varrastanut hänet kuin leivosen. -- Hei, tohtori Rochecliffe? -- sinä
tiedät, että kykenen heiluttelemaan asettani."
"Kyllä", vastasi tohtori, "ja te tiedätte, että minä osaan käyttää
omaani".
"Olkaahan hiljaa, master Wildrake", kehoitti Sir Henry. "Ei, hyvä
ritari", vastasi Wildrake, "olkaa hiukan sydämellisempi pinteeseen
joutuneelle toverille. Tämä on toista kuin Brentfordin väkirynnäkkö.
Onnettaren lunttu on ollut minulle kerrassaan äitipuoli. Laulanpa
teille laulun, jonka sepitin huonosta onnestani."
"Tällä hetkellä, kapteeni Wildrake, emme ole soveliaalla päällä
laulamiseen", virkkoi Sir Henry kohteliaasti ja vakavasti.
"Ei, se avittaa hartauttanne -- helkkunassa, se kuulostaa ihan
katumusvirreltä.
"Kun olin nuori veikko,
oli onneni heikko,
ja tuskin se vaurastuukaan;
minä kortteja koitin
ja naisia voitin,
oon rosvo nyt, jollen muukaan.
Mulla sukat on, hei vain,
mutta kenkiä ei vain,
on saappaissa talsia pakko;
jo hornaan sen anturat
ja hiiteen koko kantturat,
ja suutarille huikea sakko!"
Ovi avautui, kun Wildrake täyttä kurkkua lopetti tämän säejakson,
ja sisään ryntäsi vahtisotamies, joka puhutellen häntä "Bashanin
herjaavaksi mölyhäräksi" läimäytti latasimellaan tuimasti
hartioihin laulajaa, jota siteet estivät millään tavoin vastaamasta
kohteliaisuuteen.
"Nöyrä palvelijanne jälleen, sir", puheli Wildrake
olkapäitänsä kohauttaen; "pahoittelen, etten voi mitenkään osoittaa
kiitollisuuttani. Minut on sidottu säilyttämään rauha, kuten kapteeni
Bobadil. Haa, ritari, kuulitteko luitteni kalahduksen? Tuo isku oli
aika naseva -- se mies pystyisi vaikka sulttaanin piiskuriksi. Hänellä
ei ole mitään soitannollista aistia, ritari -- häneen ei vähääkään
vaikuta 'suloisten äänten vieno sopusointu'. Takaanpa hänet päteväksi
kavallukseen, juonitteluun ja saalistukseen -- hä? Kaikki mykistyneinä,
-- no -- käynpä täksi yötä rahille nukkumaan kuten monasti ennenkin ja
olen valmis siivosti hirtettäväksi aamusella, mitä minulle ei ole vielä
eläissäni tapahtunut.
"Kun olin nuori veikko,
oli onneni heikko --
"joutavia! Siihen nuottiin se ei käy." Samassa hän nykertyi sikeään
uneen, ja ennemmin tai myöhemmin kaikki hänen onnettomuuskumppaninsa
seurasivat esimerkkiä.
Vartiosoturien levähdyttämiseen aiotut rahit soivat vangeille välttävän
makuutilan, vaikka he luonnollisesti eivät saaneet sikeätä tai
häiriintymätöntä unta. Mutta päivänvalon vasta vähän aikaa pilkistettyä
huoneeseen olisi seitsemän unikekoakin tai itse Morfeus herännyt
silloin tapahtuneeseen räjähdykseen ja miinoitetun tornin sortumiseen.
Ikkunoista tunkeutunut savu ei jättänyt heitä epätietoisiksi ryskeen
aiheesta.
"Siinä meni ruutini", virkkoi Rochecliffe, "ja se on toivoakseni
räjähdyttänyt ilmaan yhtä monta kapinallista heittiötä kuin se olisi
muutoin voinut tuhota kunnollisessa taistelussa. Se on kai syttynyt
tapaturmaisesti."
"Tapaturmaisestiko? Ei", väitti Sir Henry, "uskokaa pois, minun uljas
Albertini on virittänyt sytytyslangan, ja tuossa jymäyksessä lennähti
Cromwell taivasta kohti, jonka varustuksia hän ei koskaan saavuta. --
Oi, urhea poikani! ja kenties olet itse uhraantunut niinkuin nuorekas
Simson kapinallisten filistealaisten keskessä! Mutta minä en jää
pitkäksi aikaa taaksesi, Albert."
Everard kiirehti ovelle, toivoen saavansa vartiolta, jolle hänen
nimensä ja arvonsa saattoivat olla tunnettuja, jotakin selitystä
melusta, joka tuntui ilmoittavan jonkun kamalan vaurion tapahtuneeksi.
Mutta Nehemia Holdenough oli räjähdyksestä havahtuneena haltioittunut
tärisyttävään kauhistukseen. "Arkkienkelin pasuunat pauhaavat!"
hän huusi; "tämä alkuaineitten maailma sortuu -- kaikki kutsutaan
tuomioistuimen eteen! Kuolleet kuulevat kutsun -- ne ovat keskessämme
-- ne nousevat ylös ruumiillisissa hahmoissaan -- ne tulevat haastamaan
meitä mukaan!"
Puhuessa kiintyivät hänen katseensa tohtori Rochecliffeen, joka seisoi
ihan vastapäätä häntä. Tohtori käytti tavallisesti lakkia kuten silloin
oli yleistä sekä pappien että siviilialoilla toimivien kauhtanamiesten
keskuudessa, ja nopeasti noustessa oli se hellinnyt päästä ja vienyt
mukanaan ison silkkilapun, jota hän luultavasti piti valepuvun apuna,
sillä paljastunut poski oli arveton ja silmä yhtä kirkas kuin sekin,
joka oli ollut peittämättömänä.
Ovelta palatessaan eversti Everard yritti turhaan saada pastori
Holdenoughille selviämään, mitä hän oli kuullut ulkopuolella
oleskelevalta vartiolta, nimittäin että räjähdyksessä oli saanut
surmansa ainoastaan yksi Cromwellin huovi. Presbyteriläinen
jumaluusoppinut vain yhä tuijotti kiihkeästi piispalliskirkkoa
edustavaan virkaveljeensä.
Mutta tohtori Rochecliffe kuuli ja ymmärsi eversti Everardin tuoman
sanoman, ja huojentuneena hetkellisestä jännityksestä, joka oli
pidättänyt häntä alallaan, hän astui peräytyvää kalvinilaista kohti,
mitä ystävällisimmin ojentaen kätensä.
"Karta -- karta!" sopersi Holdenough; "elävät eivät voi lyödä kättä
vainajien kanssa".
"Mutta minä", virkkoi Rochecliffe, "olen yhtä elävä kuin sinäkin".
"Sinäkö elävä! -- sinä, Joseph Albany, jonka omat silmäni näkivät
syöstyksi alas Clidesthrow-linnan hammasharjalta?"
"Niin", vastasi tohtori, "mutta sinä et nähnyt minun uivan rantaan
kahilain peittämälle suolle -- _fugit ad salices_ -- sellaiseen tapaan
kuin sinulle toiste selitän".
Holdenough kosketti hänen kättänsä epäillen ja epäröiden. "Olet
tosiaankin lämmin ja hengissä", hän myönsi, "ja kuitenkaan, noin monen
iskun ja niin kamalan putouksen jälkeen, et voi olla _minun_ Joseph
Albanyni".
"Minä olen Joseph Albany Rochecliffe", selitti tohtori, "äitini
maatilan mukaan, joka on huvennut sakkoihin ja takavarikkoihin".
"Ja niinkö on tosiaan!" ihmetteli Holdenough; "ja olenko saanut
takaisin vanhan toverini!"
"Olet kylläkin", vakuutti Rochecliffe, "yhtä varmasti kuin ilmestyin
sinulle Kuvastinkamarissa. Sinä olit niin rohkea, Nehemia, että koko
suunnitelmamme olisi tärveltynyt, jollen minä olisi näyttäytynyt
sinulle kuolleen ystävän hahmossa. Kuitenkin, usko minua, se kuje teki
kipeätä sydämelleni."
"Voi sinuas, hävetä sinun pitäisi", sanoi Holdenough heittäytyen hänen
syliinsä ja painaen hänet rintaansa vasten; "sinä olit aina häijy
koirus. Miten saatoitkaan tehdä minulle sellaisen kolttosen? Oi,
Albany, muistatko tohtori Purefoyta ja Caius-opistoa?"
"Kyllä, hyvin", vakuutti tohtori työntäen käsivartensa presbyteriläisen
jumaluusoppineen kainaloon ja vieden hänet erilleen muista vangeista,
jotka hyvin kummastuneina katselivat tätä kohtausta. "Muistanko
Caius-opiston?" puheli Rochecliffe; "muistanhan minä sen hyvän
oluenkin, jota joimme, ja käyntimme muori Huffcapin luona".
"Turhuuksien turhuutta", huokasi Holdenough, samalla hymyillen
suopeasti ja yhä pitäen vastalöytyneen ystävänsä käsivartta
kainalossaan.
"Mutta rehtorin omenatarhan ryöstäminen luisti mainiosti", muisteli
tohtori; "se oli ensimäinen sommittelemani juoni, ja paljon puuhaa
minulla oli, ennen kuin sain suostutetuksi sinut osalliseksi".
"Voi, älä mainitse sitä pahuuden työtä", pyysi Nehemia, "koska saatan
hyvin sanoa kuten hurskas pastori Baxter, että nuo poikamaiset
rikkomukset ovat saaneet rangaistuksensa myöhäisempinä vuosina, kun
yletön hedelmien ahnehtiminen on aiheuttanut vatsavikoja, joista
vieläkin kärsin haittaa".
"Totta kyllä, rakas Nehemia", tuumi Rochecliffe, "mutta älä niistä
välitä -- siemaus konjakkia korjaa sen kaiken. Mr. Baxter oli" --
hän oli sanomaisillaan "aasi", mutta malttoi mielensä ja täydensi
lauseensa: "tietenkin kelpo mies, mutta liian turhantarkka".
Siten he istuivat yhdessä mitä parhaina ystävyksinä ja haastelivat
puolen tunnin ajan hyvillä mielin vanhoista opistomuistoistaan.
Vähitellen he johtuivat päivänkysymyksiin, ja vaikka he silloin
hellittivät käsikoukkunsa ja heidän välillään vaihtui sellaisia
lausumia kuin "ei, rakas veljeni", "siinä minun täytyy olla eri mieltä"
ja "tässä kohdassa pyydän saada ajatella", pääsi taas kuitenkin alkuun
independenttien ja muiden lahkolaisten jyrkkä paheksuminen, ja silloin
he seurasivat vainua kuin täyteen vauhtiin innostuneet ajokoirat, ja
oli vaikea arvata, kumpainen oli hellittämättömämpi. Kovaksi onneksi
tuli tämän ystävällisen haastelun aikana jotakin mainituksi Tituksen
piispanarvosta, ja se sekaannutti heidät heti kirkollishallinnan
eripuraiseen kysymykseen. Silloinpa tokeet avautuivat, ja he valelivat
toisiansa kreikkalaisilla ja heprealaisilla lauselmilla, jollaikaa
silmät alkoivat säihkyä, posket hehkua, kädet kouristua nyrkkiin,
ja he näyttivät enemmän tuimilta vihamiehiltä, jotka aikoivat repiä
toisiltaan silmät päästä, kuin kristityiltä jumaluusoppineilta.
Tunkeutumalla väittelyn kuulijaksi sai Roger Wildrake lisätyksi
sen rajuutta. Hän tietysti omaksui mitä jyrkimmän kannan
kysymyksessä, jonka perustelut olivat hänelle aivan tuntemattomia.
Hieman tyrmistyksissään Holdenoughin kerkeäkielisyydestä ja
laajatietoisuudesta kavalien silmäili huolestunein ilmein tohtori
Rochecliffen kasvoja; mutta nähdessään piispalliskirkon sankarin
ylpeän katseen ja vakaan ryhdin ja kuullessaan hänen vastaavan
kreikalla kreikkaan ja kumoilevan heprealla hepreaa Wildrake tuki hänen
todisteluansa tämän päättyessä, iskien nyrkkinsä rahiin ja rämähtäen
riemukkaaseen nauruun vasten presbyteriläisen silmiä. Vastahakoisesti
sekaantuivat Sir Henry ja eversti Everard viimein välittäjiksi.
Jokseenkin työläästi he saivat vieraantuneet ystävykset lykkäämään
toistaiseksi väittelynsä ja samalla vetäytymään jonkun matkan päähän
toisistaan; sitte kumpainenkin silmäili vastustajaansa katsein,
joissa vanhaystävyys näytti kokonaan hävinneen molemminpuolisen
katkeruuden tieltä. Mutta heidän siten kyräillessään ja halutessaan
uudistaa ottelun, jossa kumpainenkin uskoi olleensa voitolla, Pearson
astui vankilaan ja pyysi matalalla ja rasittuneella äänellä kaikkia
läsnäolijoita valmistautumaan hetimiten mestattaviksi.
Sir Henry Lee vastaanotti tuomion yhtä jäykän levollisesti kuin oli
tähänkin asti esiintynyt. Eversti Everard yritti huomauttaa lujasti
ja kiivaasti vetoavansa parlamenttiin sotaoikeuden ja kenraalin
päätöksestä. Mutta Pearson kieltäysi vastaanottamasta mitään sellaista
vastaväitettä, ja alakuloisin katsein ja sävyltään synkkäenteisenä
hän uudisti heille kehoituksensa valmistautua puolipäivän hetkeksi,
poistuen sitte paikalta.
Merkillisempi oli tämän tiedon vaikutus molempiin papillisiin
väittelijöihin. He tuijottivat tovin toisiinsa silmin, joissa katuva
hyväsydämisyys ja jalomielinen häpeäntunne sammuttivat viimeisenkin
äkäisyyden, ja yhtyen molemminpuoliseen huudahdukseen: "Veljeni --
veljeni, minä olen tehnyt syntiä, minä olen tehnyt syntiä loukatessani
sinua!" he ryntäsivät toistensa syliin, pyysivät itkien anteeksi
ja kahden soturin tavoin, jotka uhraavat keskinäisen kiistansa
täyttääkseen velvollisuutensa yhteistä vihollista vastaan, he muistivat
pyhän virkansa jalommat aatteet ja asettuivat siihen osaan, joka heille
parhaiten soveltui näin murheellisessa tilanteessa, alkaen kehoittaa
ympäristöänsä kohtaamaan julistetun tuomion sillä lujuudella ja
arvokkuudella, jota ainoastaan kristinusko voi antaa.