Oliver Cromwell nousi istualta, kun vanhat sotaurhot Zerubabel Robins
ja Laupias Strickalthrow toivat huoneeseen vangin, jota he pitelivät
käsivarsista. Kenraali tähtäsi ankarat pähkinänruskeat silmänsä
Albertiin aikaa ennen kuin hän sai sanoiksi aatoksia, jotka paisuttivat
hänen poveaan. Riemastus oli vallitsevana.
"Etkö sinä ole", hän viimein virkkoi, "se egyptiläinen, joka ennen
näitä päiviä nostatit metelin ja johdatit korpeen monta tuhatta
miestä, jotka olivat murhaajia? Haa, nuorukainen! Olen ajanut sinua
Stirlingistä Worcesteriin, -- Worcesterista Woodstockiin, ja me olemme
vihdoin osuneet yhteen!"
"Soisinpa", vastasi Albert puhuen omaksumassaan osassa, "että me
olisimme osuneet yhteen paikalla, missä olisin voinut näyttää sinulle,
mikä eroitus on laillisen kuninkaan ja kunnianhimoisen anastajan
välillä!"
"Vai niin, nuori mies", haastoi Cromwell; "sano pikemmin eroitus
Englannin vapauttamiseksi nousseen tuomarin ja niiden kuninkaitten
pojan välillä, joiden Herra vihassaan salli hallita valtakuntaa.
Mutta me emme tahdo tuhlata hyödyttömiä sanoja. Jumala tietää, että
meidän tahtomme ei ollut joutua kutsutuksi näin korkeihin asioihin,
me kun olemme ajatuksissamme yhtä nöyrä kuin luonnostammekin
sekä auttamattomassa itsessämme heikko ja ymmärtämätön samaten
kuin kykenemätön tekemään tiliä muutoin kuin sen paremman hengen
elähyttämänä, joka on meissä, vaan ei meistä. Sinä olet uuvuksissa,
nuori mies, ja luontosi kaipaa lepoa ja virkistystä, ollen epäilemättä
hemmoteltu, kuten ainakin ihminen, joka on saanut ravintonsa
lihavuudesta ja juonut makeudesta ja ollut puettuna purppuraan ja
aivinaan."
Samassa kenraali äkkiä pysähtyi ja huudahti sitte pikaisesti: "Mutta
onko tämä -- hei, kuka tässä onkaan? Nuo eivät ole mustapaitaisen
nuorukaisen Kaarlo Stuartin kiharoita. Petos! Petos!"
Albert vilkaisi hätäisesti kuvastimeen, joka oli huoneessa, ja
huomasi tohtori Rochecliffen runsaista pukutarpeista löytyneen
tekotukan siirtyneeksi syrjään äskeisessä nujakassa, joten hänen omat
vaaleanruskeat hiuksensa pistäysivät esiin sen alta.
"Kuka tämä on?" karjaisi Cromwell raivostuneesti polkien jalkaa.
"Temmatkaa häneltä valeasu!"
Sotamiehet tekivät sen ja toivat hänet samalla valoa kohti, jolloin
eksytystä ei voinut enää hetkeksikään pitentää millään menestyksen
mahdollisuudella. Cromwell astui hänen luokseen hammasta purren ja
kirskautellen puhuessaan, kädet nyrkissä ja kiihkosta vapisevina ja
ääni painuneena niin katkeraksi ja väräjävän pontevaksi kuin olisi sitä
ollut tikarinpisto seuraamassa.
"Nimesi, nuori mies?"
Hänelle vastattiin tyynesti ja lujasti, puhujan kasvojen kuvastaessa
voitonriemua ja ylenkatsettakin.
"Ditchleyn Albert Lee, Kaarlo-kuninkaan uskollinen alamainen."
"Sen olisin voinut arvatakin", sanoi Cromwell. "Niin, ja
Kaarlo-kuninkaan luo saat lähteäkin, heti kun tiimapatsas osoittaa
puolipäivää. -- Pearson", hän jatkoi, "vietäköön hänet muiden joukkoon,
ja heidät mestattakoon täsmälleen kello kaksitoista".
"Kaikkiko, sir?" kysyi Pearson ihmeissään, sillä Cromwell ei yleensä
ollut suinkaan verenhimoinen, vaikka hän toisinaan toimitti peloitta
via esimerkkejä.
"_Kaikki"_, vahvisti Cromwell tähdäten katseensa nuoreen
aatelismieheen. "Niin, nuori herra, käytöksesi on uhrannut kuolemaan
isäsi, sukulaisesi ja sen vieraan, joka asui perheesi parissa.
Sellaisen tuhon olet tuottanut isäsi huonekunnalle."
"Isänikin -- iällinen isäni!" virkkoi Albert katsahtaen ylös ja
yrittäen kohottaa käsiään samalle suunnalle, mutta siteet estivät.
"Tapahtukoon Luojan tahto!"
"Kaikki tämä vaurio voidaan välttää", sanoi kenraali, "jos vastaat
yhteen kysymykseen. Missä on nuori Kaarlo Stuart, jota sanottiin
Skotlannin kuninkaaksi?"
"Taivaan suojeluksessa, ja turvassa sinun vallastasi", oli nuoren
kuningasmielisen luja ja epäröimätön vastaus.
"Vankilaan hänet!" käski Cromwell; "ja sieltä mestaukseen niiden muiden
mukana, kaikki kun ovat teossa tavattuja ilkimielisiä. Langettakoon
sotaoikeus piammiten tuomionsa."
"Sana vielä", virkkoi nuori Lee, kun häntä vietiin huoneesta.
"Seis, seis", käski Cromwell, ja elpynyt toivo kiihdytti hänen
mieltänsä; "kuultakoon häntä".
"Te pidätte raamatunkohdista", sanoi Albert. "Olkoon seuraavan
saarnanne aiheena tämä: 'Oliko Zimrillä rauha, joka surmasi herransa?'"
"Pois hänet", äännähti kenraali; "hän kuolkoon! -- olen sanonut sen".
Cromwellin lausuessa tämän huomasi hänen ajutanttinsa, että hän kävi
tavattoman kalpeaksi.
"Teidän ylhäisyytenne on ylenmäärin rasittunut valtion palveluksessa",
sanoi Pearson; "uroshirven ajo virkistää teitä iltapuoleen. Vanhalla
ritarilla on täällä jalo koira, jos vain saamme sen metsälle ilman
herraansa, mikä saattaa olla vaikeata, kun se on uskollinen ja --"
"Hirteen!" murahti Cromwell.
"Mitä -- mikä -- se jalo koirako on hirtettävä? Teidän ylhäisyytenne on
yleensä pitänyt hyvistä koirista?"
"Sillä ei ole väliä", väitti Cromwell; "se tapettakoon. Eikö ole
kirjoitettu, että Achorin laaksossa ei surmattu ainoastaan kirottua
Achania poikineen ja tyttärineen, vaan myöskin hänen härkänsä ja
aasinsa ja lampaansa ja kaikki elollinen, mitä hänelle kuului? Ja juuri
niin pitää meidän menetellä ilkimielisen Lee-suvun suhteen, joka on
auttanut Siseraa hänen paossaan, kun Israel olisi voinut ainiaaksi
vapautua hänen kiusaamiseltaan. Mutta lähetä liikkeelle kuriireja ja
kulkuvahteja -- seuratkaa, ajakaa takaa, vartioitkaa joka taholla.
Laitettakoon hevoseni valmiiksi ovelle viidessä minuutissa, tai hae
minulle ensimäinen, minkä saat käsiisi."
Pearsonista tuntui tämä puhe hiukan kummalliselta, ja kenraalin otsalla
helmeili kylmä hiki hänen lausuessaan viime sanat. Sen vuoksi hän
uudestaan tehosti levon välttämättömyyttä, ja luonto näytti voimakkaasti
tukevan hänen ehdotustaan. Cromwell nimittäin nousi ja harppasi pari
askelta huoneen ovea kohti, mutta pysähtyi, horjui ja istuutui tovin
kuluttua, tuolille. "Totisesti, ystävä Pearson", hän sanoi, "tämä
väsynyt raatomme on meille esteenä välttämättömimmissäkin toimissamme,
ja minä olen soveliaampi nukkumaan kuin valvomaan, vastoin tapaani.
Aseta siis vartijat, jotta lepäämme tunnin tai pari. Lähetä miehiä joka
haaralle ja kiellä säästelemästä hevosia. Herätä minut, jos sotaoikeus
kaipaa ohjeita, äläkä unohda pitää huolta siitä, että tuomio pannaan
täsmällisesti täytäntöön."
Siten puhuessaan Cromwell nousi ja avasi puolittain erään makuuhuoneen
oven, kun Pearson jälleen pyysi anteeksi kysyessään, oliko hän oikein
ymmärtänyt hänen ylhäisyytensä tahdoksi, että kaikki vangit oli
mestattava.
"Enkö ole sanonut sitä?" vastasi Cromwell pahastuneena. "Siitäkö
syystä, että sinä olet ja olet aina ollut verinen mies, sinä
teeskentelet tätä arkailua, näyttäytyäksesi helläsydämisenä minun
kustannuksellani? Sanonpa sinulle, että jos mestausmäärästä puuttuu
ainoatakaan päätä, niin saa oma henkesi sen täydentää."
Niin sanoen hän astui huoneeseen kamaripalvelijansa seuraamana, joka
oli tullut paikalle Pearsonin kutsusta.
Kenraalin peräydyttyä Pearson oli pahasti ymmällä, mitä tehdä.
Omantunnon arvelut eivät häntä kiusanneet, vaan epävarmuus, eikö
hän saattaisi erehtyä joko lykätessään tai liian pikaisesti ja
kirjaimellisesti toteuttaessaan saamiansa ohjeet.
Sillaikaa olivat Strickalthrow ja Robins vieneet Albertin vankilaan
ja palasivat nyt huoneeseen, missä Pearson vielä pohti kenraalinsa
käskyjä. Molemmat nämä miehet olivat armeijan puhujia ja vanhoja
sotureita, joita Cromwellin oli tapana kohdella hyvin tuttavallisesti,
niin että Robins ei epäröinytkään kysyä kapteeni Pearsonilta, aikoiko
hän tarkoin panna toimeen kenraalin määräykset.
Pearson pudisti epäilevästi päätänsä, mutta lisäsi: "Eihän siinä ole
valinnankaan varaa."
"Ole varma siitä", vakuutti vanha mies, "että jos teet tämän hulluuden,
niin sinä panet Israelin tekemään syntiä ja saat kenraalin vielä
paheksumaan palvelevaisuuttasi. Sinä tiedät, eikä kukaan sinua
paremmin, että vaikka Oliver on Jessen pojan Davidin kaltainen uskossa
ja viisaudessa ja urhoollisuudessa, on kuitenkin aikoja, jolloin paha
henki tulee häneen niinkuin Sauliin, ja hän lausuu käskyjä, joiden
täyttämisestä hän ei ketään kiitä."
Pearson oli liian valtioviisas myöntääkseen suoraan oikeaksi väitettä,
jota hän ei kyennyt kieltämään, -- hän vain pudisti päätänsä vielä
kerran ja sanoi, että niiden oli helppo puhua, jotka eivät olleet
vastuussa, kun sitävastoin soturin velvollisuutena oli totella
käskyjään eikä arvostella niitä.
"Peräti oikeata totuutta", sanoi Laupias Strickalthrow, yrmeä vanha
skotlantilainen; "minua ihmetyttää, mistä veljemme Zerubabel on saanut
tällaisen pehmeyden".
"Ka, soisinhan vain", puolustausi Zerubabel, "että neljä tai viisi
ihmisolentoa saisi hengittää Jumalan ilmaa moniaita tunteja kauvemmin.
Ei voi olla suurtakaan vahinkoa mestauksen lykkäämisestä, -- ja
kenraali saa hiukan aikaa ajatella."
"Niin", väitti kapteeni Pearson, "mutta minun täytyy olla
palveluksessani säntillisemmän kuuliainen kuin sinun tarvitsee olla
yksinkertaisessa asemassasi, ystävä Zerubabel".
"Sitten auttakoonkin halvan sotamiehen karkea karvatakki kapteenin
kultanauhaista vaippaa ukkosen kestämisessä", sanoi Zerubabel. "Niin,
todella, minä voin osoittaa teille syytä, minkätähden meidän tulee olla
avuliaita toisillemme ystävyyden ja pitkämielisyyden teoissa, koska
parhaatkin meistä ovat vaivaisia syntisiä, jotka voisivat hukkaantua
joutuessaan lyhyelle tilinteolle."
"Totisesti sinä kummastutat minua, veli Zerubabel", haastoi
Strickalthrow, "kun vanhana ja kokeneena soturina, jonka pää on
harmaantunut taisteluissa, tyrkytät tuollaisia neuvoja nuorelle
upseerille. Eikö kenraali ole valtuutettu kitkemään maasta pahuutta
ja ulos jumittamaan amalekiitit ja jebusiitit ja perizziitit ja
hittiitit ja girgashiitit ja amoriitit? Ja eikö näitä miehiä ole
oikeudenmukaisesti verrattava niihin viiteen kuninkaaseen, jotka
etsivät suojaa Makedan luolasta ja luovutettiin Nunin pojan Josuan
käsiin? Ja hän pani kapteenin ja sotamiehensä tulemaan likelle ja
tallaamaan heidän niskaansa -- ja sitte hän löi heidät ja tappoi heidät
ja ripustutti viiteen puuhun hamaan iltaan asti. -- Ja sinä, Gilbert
Pearson nimeltäsi, älä anna pidättää itseäsi velvollisuudesta, joka on
sinulle määrätty, vaan tee niinkuin sinun on käskenyt tehdä se, joka on
koroitettu tuomitsemaan ja kirvoittamaan Israelia, sillä kirjoitettu
on: 'Kirottu on hän, joka pidättää miekkansa taposta.'"
Siten väittelivät molemmat sotilaalliset jumaluusoppineet, Pearsonin
kuunnellessa heitä kovin epätietoisena ja ymmällä, paljoa halukkaampana
arvaamaan Oliverin todellisia toiveita kuin tietämään taivaan tahtoa.