Seudun perimystiedot sekä muutamat historiallisetkin todisteet
vahvistivat sitä mielipidettä, että Woodstockin vanhassa
kuninkaallisessa palatsihuvilassa oli sokkelo eli yhtenäinen jakso
salaisia käytäviä, jotka oli etupäässä rakennuttanut Henrik Toinen
rakastajattarensa Rosamond Cliffordin suojelemiseksi mustasukkaiselta
kuningattareltaan, kuuluisalta Eleanorilta. Tohtori Rochecliffe
oli tosin tuollaisessa vastustushalussa, joka toisinaan valtaa
muinaistutkijat, rohjennut toisin selittää noiden sekavien
huone- ja käytäväsarjojen tarkoitusta, joita oli koverrettu
kuninkaallisen maatalon seiniin; mutta kieltämätön oli se tosiseikka,
että sitä rakennettaessa oli joku normandialainen arkkitehti
äärimäiseen asti käyttänyt sitä keinokasta taitoa, jota he ovat usein
osoittaneet muualla, piiloitettujen käytävien ja pakokammioiden
luomisessa. Siellä oli portaita, joita näköjään noustiin pelkästään
vain laskeutumista varten -- käytäviä, jotka melkoisen matkan
kierreltyään palasivat lähtökohtaansa -- salaovia ja luukkuja,
siirreltäviä paneileja ja nostoristikkoja. Oliverilla oli kyllä
apunaan jonkunlainen pohjakaava, jonka oli laatinut Joseph Tomkins,
hän kun oli aikaisemmin t:ri Rochecliffen palveluksessa ollessaan
tutustunut paikkaan; mutta se havaittiin vaillinaiseksi. Lisäksi
sattui joukkueen etenemisen tielle varsin hankalia esteitä, -- lujia
ovia, väliseiniä ja rautaristikkoja, joten etsijät haparoitsivat
pimeässä epävarmoina, eivätkö he lähenemisen sijasta olleetkin
loittonemassa sokkelon loppupäästä. Heidän oli pakko tuottaa paikalle
aputyöläisiä moukareineen ja muine työkaluineen, murtamaan pari
tuollaista ovea, jotka vastustivat kaikkia muita avaamiskeinoja.
Uurastettaessa noissa hämyisissä käytävissä, missä he tuon tuostakin
olivat tukehtumaisillaan toimenpiteittensä pöllyttelemään tomuun,
sotureita oli vaihdettava useaankin kertaan, ja vanttera korpraali
Armo-olkoon-täällä itse huohotti ja puhalteli kuin matalaan veteen
joutunut tuurakala. Ainoastaan Cromwell pitkitti tutkimuksiaan
talttumattoman innokkaasti -- rohkaisi sotamiehiä heidän parhaiten
tajuamillaan kehoituksilla väsähtämästä uskon puutteeseen -- ja
turvasi sopiviin paikkoihin asetetuilla vahtisotureilla sen alueen,
joka oli jo saatu tarkastetuksi. Hän hymyili ivallisesti, kun keksi
terävällä ja huomaavaisella silmällään sen köysistön ja koneiston,
jolla Desborough-paran makuusija oli mullistettu ylösalaisin, sekä
useita jäännöksiä erilaisista valepuvuista ja salaisia pääsyteitä,
joilla Desboroughia, Bletsonia ja Harrisonia oli johdettu harhaan. Hän
osoitti niitä Pearsonille sen enemmittä huomautuksitta kuin sisältyi
huudahdukseen: "Niitä typeriä hupsuja!"
Mutta hänen apulaisensa alkoivat menettää reippautensa ja lannistua,
tarviten hänen kaikkea intoansa oman toivehikkuutensa elvyttämiseen.
Hän käänsi sitte heidän huomionsa ääniin, joita tuntui kuuluvan
edestäpäin, ja tehosti sitä seikkaa todistuksena siitä, että he olivat
seuraamassa jotakuta tasavallan vihollista, joka oli peräytynyt näihin
tavattomiin varustuksiin, toteuttaakseen ilkimielisiä suunnitelmiaan.
Miehet masentuivat viimein väkisinkin kaikesta tästä rohkaisusta
huolimatta. He supattelivat keskenään Woodstockin paholaisista, nämä
kun saattoivat kaiken aikaa viekoitella heitä eteenpäin huoneeseen,
jonka sanottiin olevan palatsihuvilassa, jotta sen navassa pyörivä
lattia syöksisi tulijat pohjattomaan kuiluun. Humgudgeon huomautti,
että hän oli sinä aamuna kysynyt raamatun ilmoitusta arvan asemesta,
ja hänen osalleen oli sattunut lause; "Eutykhus putosi alas
kolmannelta parvelta." Cromwellin tarmokkuus ja käskyvalta taivuttivat
heidät kuitenkin pitkittämään aherrustansa, kun sitä virkistettiin
ruokavaroilla ja väkijuomilla.
Heidän kaikista uupumattomista ponnistuksistaan huolimatta valkeni
jo aamu, ennen kuin etsijät olivat ehtineet tohtori Rochecliffen
työhuoneeseen, jonne he lopultakin saivat pääsyn -- paljoa
työläämmällä tavalla kuin itse tohtorin käyttämällä. Mutta siellä
heidän kekseliäisyytensä oli kauvan ymmällä. Hajalleen siroitelluista
monenlaisista esineistä päättäen sekä aterioimiseksi ja asumiseksi
tehtyjen valmistusten perusteella näytti siltä, että he olivat
saapuneet sokkelon varsinaiseen keskivarustukseen; mutta vaikka siitä
avautui useita käytäviä, ne päättyivät kaikki kohtiin, joihin he olivat
jo tutustuneet, tai johtivat muihin osiin taloa, missä heidän omat
vahtisotamiehensä vakuuttivat, että ketään ei ollut pyrkinyt heidän
ohitseen. Cromwell pysyi kauvan kerrassaan epätietoisena. Sillävälin
hän käski Pearsonin ottaa talteen salakirjoitukset ja muut tärkeämmät
paperit, joita oli pöydällä. "Tosin siinä ei ole paljoakaan", hän
lisäsi, "mitä en jo tiedä Taatun Tomkinsin välityksellä. Rehti Joseph
-- sinun vertaistasi nokkelaa ja perinpohjaista asiamiestä ei ole
jäänyt Englantiin!"
Kenraali koetteli miekkansa nupilla melkein jokaista seinäkiveä ja
lattiapalkkia, kunnes hän melkoisen viivytyksen jälkeen käski tuoda
paikalle vanhan ritarin ja tohtori Rochecliffen siinä toivossa,
että hän saisi heiltä urkituksi jotakin selvitystä tämän huoneen
salaisuuksista.
"Jos teidän ylhäisyytenne antaisi minun haastatella heitä", esitti
Pearson, joka oli aito palkkasoturi ja purjehtinut merirosvona
Länsi-Intiassa, "niin luulenpa, että otsan ympäri tiukkaan sidotulla
narulla ja sitä pistoolinperällä kiertäen saisin heiltä joko totuuden
puhkeamaan huulilta tai silmät päästä".
"Mitä puhutkaan, Pearson!" sanoi Cromwell inhoten; "meillä ei ole
mitään valtuutta sellaiseen julmuuteen, ei englantilaisina eikä
kristittyinä. Me saatamme surmata ilkimielisiä niinkuin rusennamme
vahinkoeläimiä, mutta heidän kiduttamisensa on kuolemansynti, sillä
kirjoitettu on: 'Hän herätti heitä kohtaan sääliä niissä, jotka
ottivat heidät vangiksi'. Ei, minä peruutan määräyksen heidän
tutkimisestaankin, toivoen itsellemme ilmankin suotavan viisautta
heidän salaisimpienkin juoniensa keksimiseksi."
Tovin kuluttua sai Cromwell aatoksen. "Tuokaa minulle tänne tuoli",
hän sanoi, ja asettaen sen toisen ikkunan alle, joita huoneessa oli
kaksi niin korkealla seinässä, että niitä ei tavoittanut lattialta,
hän kapusi ikkunakomeroon, joka seinän paksuuden mukaan oli kuusi tai
seitsemän jalkaa syvä. "Tule ylös tänne, Pearson", käski kenraali;
"mutta ennen kuin tulet, lisää vartio kaksinkertaiseksi Lemmentikkaiksi
nimitetyn pikkutornin juurelle ja huuda tuomaan toinen petardi. No,
tule nyt."
Aliupseeri oli kyllä rohkea taistelukentällä, mutta hän oli niitä,
joita huimaa ja tympäisee suuri korkeus. Hän hätkähti taaksepäin
nähdessään syvyyden, jonka kaltaalla Cromwell seisoi ihan
välinpitämättömänä, kunnes kenraali saattolaisensa käteen tarttuen
veti hänet eteenpäin niin pitkälle kuin toinen vain suinkin suostui
lähenemään. "Luulenpa löytäneeni tien", virkkoi päällikkö, "mutta sepä
ei totisesti ole helppo! Näetkös, me seisomme oviholvissa lähellä
Rosamondin tornin huippua, ja tuo pikkutorni, joka kohoaa vastapäätä
jalkojemme tasalle, on se Lemmentikkaiksi nimitetty rakennelma,
josta huikenteleva normandialainen tyranni pääsi laskusiltaa myöten
jalkavaimonsa asuntoon."
"Totta kyllä, herra kenraali, mutta laskusilta on poissa", huomautti
Pearson.
"Niin on, Pearson", vastasi kenraali; "mutta vikkelä mies voisi hypätä
meidän seisomasijaltamme tuon tornin hammasharjalle".
"Sitä en luule, herra kenraali", epäili Pearson.
"Mitä!" sanoi Cromwell; "entä jos verikostaja olisi kintereilläsi,
surma-ase kädessään?"
"Likeisen kuoleman pelko voisi vaikuttaa paljon", myönsi Pearson.
"Mutta kun katselen tuota jyrkkää syvyyttä kumpaisellakin puolella ja
meidän ja tuon tornin välillä ammottavaa tyhjyyttä, jonka täytyy olla
kaksitoista jalkaa leveä, tunnustan suoraan, että mikään muu kuin mitä
uhkaavin vaara ei saisi minua yrittämään. Huh -- pelkkä ajatus huimaa
päätäni! Minua vapisuttaa nähdä teidän korkeutenne seisomassa siinä
huojuen kuin aikoisitte loikata tyhjään ilmaan. Sanon vieläkin, että
minä tuskin henkenikään pelastamiseksi seisoisin noin lähellä reunaa
kuin teidän korkeutenne."
"Voi, halpa ja rappeutunut henki!" virkahti kenraali; "tomumajan sielu,
etkö tekisi sitä ja enemmänkin, omistaaksesi valtakunnan! nimittäin,
mitämaks", hän jatkoi muuttaen sävyänsä kuin liikaa sanoneena, "jos
sinut kutsuttaisiin tekemään tätä, jotta siten tulemalla suureksi
Israelin heimojen keskuudessa voisit lunastaa vankeudesta Jerusalemin
-- niin, ja ehkä suorittaa jonkun suuren työn tämän maan ahdistetun
kansan hyväksi?"
"Teidän korkeutenne saattaa tuntea sellaisia kutsumuksia", tuumi
upseeri, "mutta niistä ei ole vaivaiselle Gilbert Pearsonille,
uskolliselle saattolaisellenne. Teitte minusta eilen pilaa, kun yritin
haastaa teidän kieltänne, ja minä en sen paremmin kykene toteuttamaan
aikeitanne kuin käyttämään puheenlaatuannekaan."
"Mutta, Pearson", virkkoi Cromwell, "sinä olet kolmasti tai neljästikin
käyttänyt minusta puhuttelusanana teidän korkeutenne".
"Olenko, herra kenraali? Sitä en huomannut. Pyydän anteeksi", sanoi
upseeri.
"No, eihän siinä ollut mitään pahaa", haastoi Oliver. "Seison
todellakin, korkealla ja saatan kenties nousta korkeammalle -- vaikka
minunlaiseni yksinkertaisen sielun olisikin soveliaampi palata aurani
ja taloustointeni ääreen. En kuitenkaan tahdo kilvoitella Ylintä tahtoa
vastaan, jos minut kutsutaan suorittamaan vielä enemmän siinä tärkeässä
asiassa. Sillä tokihan hän, joka on ollut brittiläiselle Israelillemme
avun kilpenä ja voitollisuuden miekkana, saaden sen viholliset
nujerretuiksi valehtelijoina, ei luovuta laumaa noille hupsuille
Westminsterin paimenille, jotka keritsevät lampaat eivätkä niitä ruoki
ja ovat toden teolla päivätyöläisiä eivätkä paimenia."
"Toivon näkeväni teidän armonne potkaisevan ne kaikki alas portaita",
vastasi Pearson. "Mutta saanko kysyä, minkätähden me pitkitämme
tätä puhelua juuri nyt, ennen kuin olemme saaneet talteen yhteisen
vihollisen?"
"En viivyttele hetkeäkään", sanoi kenraali. "Sulje pääsytie noille
niin sanotuille Lemmentikkaille alhaalta, koska pidän melkein varmana,
että se henkilö, jota olemme yön mittaan kaahanneet varustuksesta
toiseen, on viimein hypännyt tuon hammasharjan laelle siitä paikasta,
missä me nyt seisomme. Kun tornia vartioidaan alhaalta, niin hänen
turvapaikkansa osoittautuu rotan loukuksi, mistä ei ole mitään paluuta."
"Tässä kamarissa on ruutinassakka", esitti Pearson; "eikö; olisi
parempi miinoittaa torni, jos hän ei suostu antautumaan ja räjähdyttää
koko hökötys sata jalkaa korkealle ilmaan?"
"Kah, sinua tyhmyriä", sanoi Cromwell lyöden häntä tuttavallisesti
olalle, "jos sinä olisit tehnyt sen sanomatta minulle, niin
se olisi ollut hyvä palvelus. Mutta me annamme ensin haasteen
torniin ja harkitsemme sitte, kelpaako petardi tarkoitukseemme --
miinoittaminenhan siinä kuitenkin lopullisesti auttaa. Puhaltakaa
haaste sieltä alhaalta."
Torvet raikuvat hänen käskystään, kunnes vanhat seinät kaikuilivat
jokaisesta komerostaan ja holvikäytävästään. Ikäänkuin haluamatta nähdä
esille odottamaansa henkilöä Cromwell peräytyi kuten nostattamaansa
haamua pelkäävä taikuri.
"Hän on tullut hammasharjalle", ilmoitti Pearson kenraalilleen.
"Millaisena asultaan tai näöltään?" kysyi Cromwell kamarista.
"Harmaja matkapuku, hopeasaumainen, ruskeat kävelysaappaat, leikelty
kaulahuivi, harmaa hattu ja töyhtö, musta tukka."
"Hän se on, hän se on!" riemuitsi Cromwell; "ja taaskin on ääretön armo
suotu!"
Sillävälin Pearson ja nuori Lee uhmasivat toisiansa kumpainenkin
paikaltaan.
"Antautukaa", sanoi edellinen, "muutoin räjäytämme teidät ilmaan
varustuksessanne".
"Olen liian korkeata sukua, antautuakseni kapinoitsijoille", vastasi
Albert omaksuen sävyn, jota kuningas olisi saattanut käyttää
sellaisessa asemassa.
"Otan teidät todistajiksi, että hän on hyljännyt armon", huusi Cromwell
innoissaan. "Totisesti hänen verensä tulkoon hänen päänsä päälle. --
Yksi teistä tuokoon alas ruutinassakan; koska hän mielellään lentelee
korkealla, niin me lisäämme, mitä liikenee sotamiesten patruunavöistä.
Tule mukaan, Pearson; sinä ymmärrät tätä hommaa. Korpraali
Armo-olkoon-täällä, seiso sinä visusti ikkunalavalla, missä kapteeni
Pearson ja minä äsken olimme, ja käännä pertuskasi kohti, jos joku
pyrkii ohitsesi. Sinä olet vanttera kuin härkä, ja takaanpa pitäväsi
puoliasi itse epätoivoakin vastaan."
"Mutta", virkkoi korpraali, vastahakoisesti kavuten ylös, "se paikka
on kuin temppelin harja, ja kirjoitettu on, että Eutykhus putosi alas
kolmannelta parvelta ja nostettiin ylös kuolleena".
"Syystä että hän nukkui vartiopaikallaan", vastasi Cromwell kerkeästi.
"Varo sinä huolimattomuutta, ja silloin eivät jalkasi luiskahda. -- Te
neljä sotamiestä jäätte tänne tukemaan korpraalia, jos tulee tarvis,
ja te ja korpraali peräydytte holvikäytävään heti kun torvet antavat
peräytymiskäskyn. Se on luja kuin kasematti, ja siellä olette turvassa
miinan vaikutuksilta. Sinä, Zerubabel Robins, tietenkin toimit heidän
kersanttinaan."
Robins kumarsi, ja kenraali poistui huoneesta yhtyäkseen niihin, jotka
odottivat ulkona.
Hänen saapuessaan eteissuojaman ovelle kuului petardin räjähdys, ja
hän näki sen onnistuneen, sillä sotamiehet ryntäsivät miekkojansa ja
pistoolejaan heilutellen sisään tornin takaovesta, joka oli siten saatu
murretuksi auki. Riemukas värähdys, johon sentään sekaantui kauhuakin,
sävähti kunnianhimoisen soturin suonissa.
"Nyt -- nyt!" hän huusi; "ne ovat iskeneet häneen käsiksi!" Hänen
toiveensa pettyivät. Pearson ja muut palasivat nolostuneina
ilmoittamaan, että heidät oli pysähdyttänyt paksukankinen
rautaristikko, joka sulki kapeat portaat, ja he olivat nähneet
samanlaisen esteen noin kymmentä jalkaa korkeammalla. Väkivallalla
suoriutuminen olisi maksanut monta henkeä, kun epätoivoinen ja hyvillä
aseilla varustetta mies hallitsi portaita heidän yläpuolellaan.
"Hyväinen aika", huokasi kenraali, "meidän velvollisuutemme on
säästellä väkeämme. Mitä neuvot sinä, Gilbert Pearson?"
"Meidän täytyy käyttää ruutia, mylord", vastasi Pearson, joka näki
herransa liian kainoksi pidättämään itselleen homman koko ansiota.
"Portaiden jalustan alle saa helposti ja mukavasti sovitetuksi komeron.
Meillä on onneksi makkara! sytyttimen laittamiseksi -- ja niinpä --"
"Ka, minä tiedän kykeneväsi hoitamaan sellaista hommaa hyvin", sanoi
Cromwell. "Mutta minä, Gilbert, lähden tarkastamaan vartioita ja annan
niille määräyksen etääntyä turvallisen matkan päähän, kun puhalletaan
peräytymismerkki. Sinä annat niille viiden minuutin ajan tähän
tarkoitukseen."
"Kolmekin riittää hyvin joka sorkalle", tuumi Pearson. "Kylläpä ne ovat
rampoja, jotka kaipaavat enempää sellaisella asialla -- minä pyydän
vain minuutin, vaikka itse viritän sytyttimen."
"Ota vaari", käski Cromwell, "että sitä sielu-parkaa kuunnellaan, jos
hän tahtoo antautua. Hän saattaa katua paatumustansa ja huutaa armoa."
"Ja armo hänen pitää saaman", vastasi Pearson, "jos hän huutaa niin
kovaa, että minä kuulen, sillä tuon kirotun petardin räjähdys lumpeutti
minut kuuroksi kuin lienee lemmon emo".
"Hiljaa, Gilbert, hiljaa!" sanoi Cromwell; "sinä puhut pahentavasti".
"Perhana, sir, minun täytyy puhua joko teidän tavallanne tai omallani",
vastasi Pearson, "jollei minun ole oltava mykkä kuten kuurokin! -- Pois
nyt tarkastamaan vartiopaikkoja, ja pian kuulette toimittavani hiukan
melua maailmaan."
Cromwell hymyili säveästi ajutanttinsa kiivastelulle, taputti häntä
hartioihin ja sanoi häntä hulluksi mieheksi, käveli vähän matkaa ja
kääntyi sitte takaisin kuiskaamaan: "Mitä teet, tee pian." Sitte
hän palasi jälleen vartiosoturien ulkokehään päin, kääntäen päänsä
tuon tuostakin ikäänkuin katsoakseen, että korpraali saamansa
luottamustehtävän käyttämiseksi yhä ase ojolla vartioitsi Rosamondin
tornin ja viereisen varustuksen välistä kamalaa kuilua. Nähdessään
hänen seisovan paikoillaan kenraali jupisi partaansa: "Tuo mies on
väkevä ja urhoollinen kuin karhu, ja tuollaisella paikalla yksi voi
enemmän torjuessaan kuin sata rynnätessään." Hän loi vielä viimeisen
katseen kookkaaseen haamuun, joka seisoi tuolla ilmavalla paikalla kuin
joku goottilainen kuvapatsas, ase puolittain tähdättynä vastapäistä
tornia kohti, tyvi tuettuna oikeata jalkaansa vasten, teräslakin ja
kiilloitetun haarniskan välkkyessä nousevan auringon säteissä.
Cromwell jatkoi sitte kulkuansa, antaakseen välttämättömät määräykset,
että sellaiset vartiosoturit, joiden asema saattoi olla vaarallinen
miinan räjähtäessä, loittonisivat torven kajahtaessa paikoille, jotka
hän heille osoitti. Milloinkaan, ainoassakaan elämänsä tilaisuudessa,
hän ei ilmaissut suurempaa levollisuutta ja malttia. Hän oli suopea
ja leikkisäkin sotureita kohtaan, jotka ihailivat häntä, ja kuitenkin
hän muistutti tulivuorta purkauksen edellä -- ulkonaisesti oli kaikki
rauhallista ja tyyntä, samalla kun sata ristiriitaista tunnetta riehui
hänen povessaan.
Korpraali Humgudgeon pysyi sillaikaa vakaasti paikoillaan; mutta
veteraani tunsi nykyisen asemansa kuitenkin peräti tukalaksi, vaikka
hän oli niin lujaluontoinen soturi kuin Rautakylkien mainehikkaassa
rykmentissä yksikään ja oli saanut melkoisen osuuden sitä haltioittuvaa
kiihkomielisyyttä, joka niin tehokkaasti terästi noiden ankarain
uskonkiivailijain luontaista urheutta. Peitsenmitan päässä hänestä
kohosi torni, joka oli lennähtämäisillään jyhkeinä lohkareina ilmaan,
ja hän ei suurestikaan luottanut sen ajan pituuteen, mikä suotaisiin
hänen pelastautuakseen noin vaarallisesta naapuruudesta. Alituisen
valppauden velvollisuutta haittasikin osittain tämä luonnollinen tunne,
joka sai hänet tuon tuostakin kääntämään katseensa alhaalla hyöriviin
miinoittajiin, sen sijaan että olisi herkeämättä pitänyt silmällä
vastapäistä tornia.
Vihdoin kohtauksen jännitys kohosi äärimäisilleen. Moneen kertaan
pistäydyttyään torniin ja sieltä takaisin noin kahdenkymmenen
minuutin aikana Pearson astui ulos nähtävästi viimeistä kertaa,
kantaen kädessään ja kävellessään kierittäen auki ulkomuotonsa mukaan
makkaraksi nimitettyä liinaista säkkiä, joka vahvasti ommeltuna
tötteröksi ja sullottuna täyteen ruutia oli käytettävä miinan
räjäyttämiseen. Hän oli juuri lopullisesti sovittamassa sitä kuntoon,
kun tornissa vartioitsevan korpraalin huomaavaisuus vastustamattomasti
kohdistui yksinomaan räjähdysvalmistuksiin. Mutta hänen tähyillessään,
miten ajutantti veti esiin pistoolin ampuakseen ja torvensoittaja
piteli torveansa kuin odottaen määräystä peräytymismerkin antamiseen,
tapasi onneton vartija kohtalonsa vähimmin aavistamallansa tavalla.
Nuorena, ketteränä, rohkeana ja täydellisesti kylmäverisenä oli
Albert päättänyt tehdä hurjan yrityksen, ampumarei'istä huolellisesti
tarkkailtuaan kaikkia piirittäjiensä toimenpiteitä. Vastapäiselle
lavalle asetetun etuvartijan käännettyä hänestä pois päänsä,
taivuttaen sen hiukan alaspäin, hän äkkiä ponnahti rotkon yli, vaikka
hänen tavoittamansa uusi jalansija oli tuskin kyllin leveä kahdelle
henkilölle, paiskasi yllätetyn soturin täpärältä seisomapaikalta ja
syöksähti itse alas kamariin. Jättimäinen huovi sinkosi suoraan alas
kaksikymmentä jalkaa, törmäsi ulkonevaan rintavarustukseen, joka
survaisi onnettoman sivulle, ja mätkähti sitte maahan niin kamalan
voimakkaasti, että pää etumaisena jysäytti multaan kuusi tuumaa
syvän kuopan ja rusentui kuin munankuori. Tuskin tietäen, mitä oli
tapahtunut, mutta kuitenkin säikähtäneenä ja tyrmistyneenä tämän
raskaan ruumiin suistumisesta lähelleen, Pearson laukaisi pistoolinsa
sytyttimeen ilman mitään ennakkovaroitusta; ruuti leimahti, ja miina
räjähti. Jos ruutipanos olisi ollut runsaampi, olisi ulkopuolella
seisovista moni saattanut joutua vaurioon; mutta räjähdys oli vain
siksi voimakas, että pirstasi sivullepäin osan seinää juuri kivijalan
yläpuolelta. Se riitti kuitenkin sortamaan rakennuksen tasapainon.
Savupilvessä, joka verkalleen tyveltä huippuun päin nousten alkoi
vähitellen kiehtoa tornia kuin käärinliina, huojui ja tärisi se sitte
kaikkien silmissä, joilla oli miehuutta katsella noin kamalaa näkyä.
Hitaasti kallistui rakennus ensin ulospäin, mutta paiskautui sitten
äkillisesti tyvelleen ja jyskähti maahan suunnattomina möhkäleinä,
joiden vastustuskyky osoitti muuraustyön oivallisuutta. Miinoittaja
pakeni heti sytytyksensä jälkeen niin hätääntyneenä, että oli törmätä
kenraaliinsa, joka oli lähenemässä häntä, samassa kun rakennuksen
huipulta irtautunut tavaton kivenlohkare sinkosi muita edemmäksi ja
täräytti tanteretta kyynärän päässä heistä.
"Sinä olet ollut kovin hätäinen, Pearson", sanoi Cromwell mitä
levollisimmin; "eikö ketään ole kaatunut tuossa Siloen tornissa?"
"Joku putosi", ilmoitti Pearson yhä kiihdyksissään, "ja tuolla hänen
ruumiinsa makaa puolittain hautautuneena raunioihin".
Nopein ja päättäväisin askelin Cromwell lähestyi paikkaa ja huudahti:
"Pearson, sinä olet toimittanut minut häviöön -- nuori mies on
pelastunut. Tämä on oma etuvartijamme -- hukka on sille epatolle
omiaan! Mädätköön raunioissa, jotka hänet rusensivat!"
Samassa kajahti Rosamondin tornin lavalta huuto; rakennus näytti
nyt vielä korkeammalta kuin ennen, kun sen rinnalta oli hävinnyt
naapuritorni, joka tavoitti sen korkeutta, vaan ei sitä saavuttanut.
"Vanki, herra kenraali -- vanki -- kaiken yötä ajamamme kettu on nyt
loukussa -- Herra on luovuttanut hänet palvelijainsa käsiin."
"Huomatkaa pitää hänet tarkoin vartioittuna", huudahti Cromwell, "ja
tuokaa hänet piammiten alas siihen huoneeseen, joka on salaisten
käytävien varsinaisena pääsytienä".
"Kyllä tuodaan, teidän ylhäisyytenne." Nämä huudahdukset koskivat
Albert Leetä; hänen liikkeensä olivat olleet kovaonniset. Hän oli,
kuten kerroimme, sysännyt lavalta vastaansa asettuneen voimakkaan
soturin ja heti hypännyt alas Rochecliffen kamariin. Mutta sinne
asetetut soturit heittäysivät hänen kimppuunsa, ja nujakan jälkeen,
joka oli tuollaista ylivoimaa vastaan toivoton, olivat he paiskanneet
nuoren kavalierin maahan; hänen sitkeitten ponnistustensa kiskaisemina
oli kaksi heistä kaatunut hänen ylitseen. Samassa oli kuulunut tuima
paukaus, joka ukkosen jyrähdyksen tavoin tärisytti koko ympäristöä,
kunnes tukeva ja vankka torni huojui kuin uljaan laivan masto ollessaan
katkeamaisillaan yli laidan. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua seurasi
tätä toinen kumea ääni, ensimältä matalana jymynä, mutta sitten yltyen
ikäänkuin kosken pauhuksi, kun se taivasta ja maata hämmästyttäen
syöksähtää kurimukseen vaahtoavana ja kumisevana. Niin kauhea oli
tosiaan naapuritornin kaatuessa syntynyt rymähdys, että vanki ja hänen
voittajansa jäivät pariksi minuutiksi hievahtamattomiksi toistensa
syleilyyn.
Albert pääsi tajulleen ja toimintakykyiseksi ensimäisenä. Hän ravisti
syrjään ne, jotka makasivat hänen päällään, ja epätoivoisesti
ponnistautuessaan jaloilleen hän osittain onnistuikin. Mutta hänellä
oli vastassaan miehiä, jotka olivat tottuneet kaikenlaatuisiin
vaaroihin ja saivat tarmonsa takaisin melkein yhtä pian kuin hänkin;
he rynnistivät taas heti hänen kimppuunsa ja painoivat hänen kätensä
alas. Uskollisena luottamustehtävälleen, päättäneenä viimeiseen
asti säilyttää omaksumansa osan, hän huudahti ponnistustensa tultua
lopullisesti ehkäistyiksi: "Kapinalliset konnat! surmaisitteko
kuninkaanne?"
"Hei, kuulitteko tuota!" huusi muuan huovi kersantille, joka
johti joukkoa. "Enkö iskekin tätä katalan isän poikaa viidennen
kylkiluun alle niinkuin Moabin tyrannia löi Ehud vaaksan mittaisella
väkipuukolla?"
Mutta Robins vastasi: "Kaukana olkoon meistä, Laupias Strickalthrow,
surmata kylmäverisesti jousemme ja keihäämme vanki. Tredaghin[30]
väkirynnäköstä asti olemme mielestäni vuodattaneet kylliksi verta
-- henkenne uhalla, älkää siis tehkö hänelle mitään pahaa, vaan
ottakaa häneltä aseet ja viekäämme hänet valitun välikappaleen eteen,
kenraalimme tutkittavaksi, jotta hän menettelee vangin suhteen niinkuin
on hänen silmissään otollista."
Se huovi, jonka riemastus oli ensimäisenä toimittanut Cromwellille
viestin ikkunalavalta, palasi tuomaan heidän tilapäisen upseerinsa
määräystä vastaavan käskyn, ja aseista riisuttuna ja sidottuna vietiin
Albert Lee vankina siihen huoneeseen, joka oli saanut nimensä hänen
esi-isänsä voitoista, ja asetettiin kenraali Cromwellin eteen.
Kun hän itsekseen harkitsi, minkä verran aikaa oli kulunut Kaarlon
lähdöstä, kunnes mokoma piiritys oli päättynyt hänen omaan
vangitsemiseensa, Albertilla oli täysi syy toivoa, että hänen
kuninkaallinen herransa oli ehtinyt suoriutua paostaan. Kuitenkin
hän päätti viimeiseen asti eksyttää kiinniottajiaan, jotta kuninkaan
turvallisuus yhä varmistuisi. Petosta ei hänen luullakseen voitu
hetimiten havaita, hän kun oli pölyn ja savun tahrima, jotapaitsi
muutamista nujakassa saaduista naarmuista tihkui verta.
Tässä kehnossa tilassa, mutta käyttäytyen niin arvokkaasti kuin
ruhtinaalliseen osaan soveltui, Albert työnnettiin Victor Leen
huoneeseen, missä nojaili hänen isänsä omassa lepotuolissa sen asian
voitokas vihollinen, jolle Lee-suku oli ollut polvi polvelta uskollinen.