Jos Sir Henryn odottelemat ikävät vieraat olisivat tulleet
palatsihuvilaan suoraan, sen sijaan että viipyivät kolme tuntia
Woodstockissa, niin he olisivat saaneet saaliinsa. Mutta osittain
ehkäistäkseen kuninkaan pakoa ja osittain tehdäkseen oman osuutensa
tässä seikkailussa tärkeämmäksi oli familisti kuvannut, että
palatsihuvilan asukkaat olivat alituiseen varuillaan. Hän oli
teroittanut Cromwellin mieleen, kuinka välttämätöntä etsijäjoukon oli
sentähden pysyä alallaan, kunnes hän toisi tiedon, että huonekunta oli
vetäytynyt levolle. Tällä ehdolla hän oli ottanut sekä keksiäkseen
onnettoman Kaarlon makuuhuoneen että mahdollisuuden mukaan teljetäkseen
oven jollain tavoin ulkopuolelta, jotta pako ei tulisi kysymykseenkään.
Hän oli niinikään luvannut hankkia avaimen erääseen takaoveen, josta
soturit pääsisivät taloon ilman mitään hälytystä. Vieläpä hän esitti
asian olevan paikallistuntemuksensa avulla järjestettävissä niin
taatusti, että hän toimittaisi kenraalin tai tämän mahdollisesti
valtuuttaman sijaisen Kaarlo Stuartin vuoteen ääreen ennen kun tämä
oli nukkunut pois edellisen illan punaviinin höyryjä. Ennen kaikkea
hän oli huomauttanut, että vanhan talon rakenteen johdosta oli monia
pääsyteitä ja sivuovia toimitettava huolellisesti vartioiduiksi ennen
kuin asukkaat olivat saaneet vähäisintäkään vihiä tunkeutujista;
muutoin saattaisi koko yrityksen menestys joutua vaaraan. Hän oli
senvuoksi pyytänyt Cromwellia odottamaan kauppalassa, jos hän ei olisi
siellä jo kenraalin saapuessa, ja hänen vakuutuksensa mukaan oli
soturien marssittaminen edestakaisin nykyään niin tavallista, että
jos palatsihuvilaan kuultaisiinkin uuden osaston saapuneen tienoolle,
noin jokapäiväinen seikka ei aiheuttaisi siellä mitään huolestusta.
Hän oli esittänyt tähän palvelukseen valittavaksi ehdottomasti
luotettavia huoveja -- ei hengellisesti heikkoja -- ei ainoatakaan
sellaista, joka amalekiittien pelossa pyörtäisi takaisin Gileadin
vuorelta, vaan sotaisia miehiä, jotka olivat tottuneet iskemään
miekalla toisen iskun tulematta tarpeelliseksi. Lopuksi hän oli
pitänyt viisaana, että kenraali asettaisi Pearsonin tai jonkun muun
täydellisesti taatun upseerin johtamaan joukkuetta ja pysyttelisi itse
salassa sotamiehiltäkin, jos katsoisi asianmukaiseksi kuitenkin tulla
paikkakunnalle.
Miehen kaikkia neuvoja oli Cromwell noudattanut täsmällisesti. Hän
oli saapunut tämän satamiehisen valiojoukkonsa etunenässä, koottuaan
mukaansa pelkkiä horjumattoman päättäväisiä miehiä, tuhansissa
vaaroissa koeteltuja ja karaistuneita ehdottoman epäröimättömiksi
ja säälimättömiksi sen vakaan ja jyrkän kiihkomielisyyden johdosta,
joka oli heidän toimintansa pääperusteena -- miehiä, joille Cromwell
oli sekä kenraali että pyhien valittujen päällikkö, joten hänen
määräyksensä olivat heille jumalallisia käskyjä.
Syvästi ja katkeroittuneesti pahoitteli kenraali sen henkilön
aavistamatonta poissaoloa, jonka välitykseen hän oli niin täydellisesti
luottanut, ja monia oletuksia johtui hänen mieleensä noin salaperäisen
käytöksen aiheesta. Väliin hän ajatteli Tomkinsin sortuneen
väkijuomiin, tietäen hänet luontuvaksi siihen heikkouteen, ja tässä
käsityksessä ollessaan hän purki raivostustaan sadatuksiksi, jotka
olivat kyllä erilaisia kuin kavalierin hurjat noitumiset ja kiroukset,
mutta sisälsivät kuitenkin yhtä synnillistä herjausta ja runsaammin
sisukasta tuimuutta. Toisin ajoin hän arveli, että joku äkillinen
hälytys tai kenties huima kavalierimässäys oli saanut Woodstockin
palatsihuvilan väen valvomaan tavallista myöhempään. Tämä otaksuma
tuntui kaikkein todennäköisimmältä, ja siihen hänen mielensä palasi
usein; juuri se toivo, että Tomkins vieläkin saapuisi kohtauspaikalle,
sai hänet viivyttelemään kauppalassa, hän kun oli kiihkeä kuulemaan
viimeisiä tietoja asiamieheltään ja pelkäsi vaarantavansa koko
yrityksen, jos ryhtyi ennenaikaisesti toimimaan omin päin.
Sillaikaa Cromwell, huomaten mahdottomaksi enää salata läsnäoloaan,
järjesti kaiken, jotta oltaisiin hetimiten valmiita lähtöön. Puolet
sotureista sai laskeutua ratsailta ja toimittaa hevosilleen leposijan;
toisen puoliskon oli pidettävä ratsunsa satuloittuina ja itse oltava
valmiina silmänräpäyksessä karauttamaan taipaleelle. Miehet tuotiin
sitte vuorotellen taloon saamaan hiukan virkistystä, ja hevosten luo
jätettiin riittävä vartio, jota vaihdettiin tuon tuostakin.
Siten odotteli Cromwell tukalan epätietoisuuden kiusaamana, usein
luoden tuskastuneen silmäyksen eversti Everardiin, joka hänen
epäluulonsa mukaan olisi hyvin kyennyt korvaamaan puuttuvan apurin, jos
olisi suvainnut. Everard kesti koetuksensa tyynesti, muuttumattomin
kasvoin; hänen sävynsä ei ollut uljasteleva eikä masentunut.
Löi viimein puoliyön hetki, ja kävi välttämättömäksi ryhtyä johonkin
ratkaisevaan. Tomkins oli voinut olla petollinen, tai luultavammalta
tuntui se aavistus, että hänen vehkeensä oli keksitty ja hän itse
saanut surmansa taikka joutunut kostonhimoisten kuningasmielisten
vangiksi. Sanalla sanoen, aikaa ei ollut enää hukattavissa, jos
tahdottiin ollenkaan käyttää tilaisuutta, joka oli tarjolla hänen jo
tavoittelemansa ylimmän vallan peloittavimman vaatijan kytkemiseksi.
Hän antoi vihdoin Pearsonille käskyn toimittaa miehet aseisiin,
neuvoen osaston järjestämistapaa ja varoittaen kaikkia marssimaan
mahdollisimman äänettömästi eli kuten päiväkäskyssä mainittiin, "ihan
niinkuin Gideon marssi hiljaa, kun hän läksi midianiittien leiriä
vastaan ainoastaan palvelijansa Phuran kanssa. Mitämaks", lausuttiin
edelleen tässä omituisessa asiakirjassa, "mekin saamme tietää, mitä nuo
midianiitit ovat unessaan nähneet".
Joukkueen etuvartiona eteni yksinäinen kulkuvahti korpraalin ja
viiden vakaan, koetellun soturin seuraamana, sitte tuli pääosasto.
Kymmenmiehinen takajoukko vartioitsi Everardia ja pastoria. Cromwell
vaati edellisen läsnäoloa, koska saattoi käydä tarpeelliseksi
kuulustella häntä tai tutkia vastakkain muiden kanssa, ja pastori
Holdenoughin hän vei mukanaan, koska tämä olisi taakse jätettynä
saattanut päästä pakoon ja kenties nostattaa jonkun mellakan
kauppalassa. Presbyteriläiset eivät tosin ainoastaan yhtyneet
kansalaissotaan, vaan johtelivatkin siinä; mutta sen päättyessä he
olivat kovin tyytymättömiä sotaisten lahkolaisten suurempaan valtaan,
ja heitä ei voinut uskoa avuliaiksi välittäjiksi missään asioissa,
jotka koskivat näiden etua. Sitte kun jalkaväki oli mainittuun tapaan
jaettu, se marssi taipaleelleen rintamansa vasemmalta puolelta,
sillaikaa kun Cromwell ja Pearson, kumpainenkin jalkasin, pysytteli
keskuksen eli pääosaston etunenässä. Kaikki olivat varustetut
petroneleilla, uudempaa karbiinia muistuttavilla pyssyillä, joita
silloinkin ratsumiehet käyttivät. He marssivat aivan äänettöminä ja
mitä säännöllisimmin, koko joukko edeten kuin yksi mies.
Noin sadan kyynärän päässä perimäisten jalankulkijani takana tulivat ne
huovit, jotka olivat pysyneet ratsailla, ja näytti siltä kuin olisivat
järjettömät elukatkin tajunneet Cromwellin määräyksen, sillä hevoset
eivät hirnahdelleet ja näyttivät ihan laskevan kavionsakin maahan
varovasti, tömistellen tavallista vähemmin.
Huolestuneihin mietteisiin vaipuneena ei heidän johtajansa hiiskunut
mitään muuta kuin kuiskauksin uudistettuja varotuksia hiljaisuudesta.
Miehet olivat ihmeissään ja riemastuksissaan, kun havaitsivat olevansa
mainehikkaan kenraalinsa johdettavia ja epäilemättä määrättyjä johonkin
varsin tärkeään salaiseen palvelukseen; senvuoksi he mitä tarkimmin
noudattivat hänen uudistuvia käskyjään.
He astelivat pitkin kauppalan katua mainitsemassamme järjestyksessä.
Asukkaita oli vähän liikkeellä, ja ne harvat, jotka olivat pitkittäneet
illan pitoja noin myöhäiseen hetkeen asti, olivat hyvillään
väittäessään voimakkaan soturiosaston huomiota, sotamiehet kun
usein toimivat järjestysvaltana kuulustellen myöhäisten liikkujain
tarkoitusta tai heidän matkansa määrää.
Aina siitä saakka kun joukkue oli saapunut kauppalaan, oli ajopuiston
ulkoporttia vartioinut kolme huovia, ehkäistäkseen kaiken yhteyden
palatsihuvilan ja Woodstockin välillä. Spitfire, Wildraken lähetti, oli
usein käynyt metsässä ryöstämässä linnunpesiä tai muilla luvattomilla
retkillä, ja hän oli välttänyt noiden miesten valppauden kapuamalla
muurin yli eräästä syrjäisestä murtumasta, joka oli hänelle hyvin tuttu.
Sotakurin sääntöjen mukaan vaihdettiin kuiskattu tunnussana tuon
vartion ja Cromwellin osaston etujoukon kesken. Jalkaväki astui
puistoon, ja sitä seurasi ratsuväki, jonka piti kartella kovaa tietä ja
mahdollisuuden mukaan ratsastaa puistokujan ruohoista viertä pitkin.
Sinne tultua käytettiin lisäksi sitä varokeinoa, että pari soturia
pantiin tutkimaan metsää kumpaiseltakin puolelta tietä ja vangitsemaan
tai vastarintaa tehtäessä surmaamaan kenet hyvänsä tapaisivat
piileskelemässä siellä millä tahansa verukkeella.
Sillävälin alkoi sää osoittautua yhtä otolliseksi Cromwellille kuin
hän oli havainnut useimmat tapaukset suotuisiksi uransa varrella.
Tähän asti oli harmaja usma levittänyt häämyänsä kaikkialle ja tehnyt
marssimisen metsässä haparoivaksi ja tukalaksi. Mutta nyt se väistyi
kuutamon tieltä, joka monien ponnistusten jälkeen viimein tunkeusi
huurujen läpi; kuun himmeän kalsea soihtu valaisi nyt taivasta niinkuin
erakon hiipuva lamppu hänen lepokammiotansa. Joukkue oli jo päässyt
palatsihuvilan edustan näkösälle, kun Holdenough kuiskasi Everardille,
heidän kävellessään likekkäin: "Ettekö näe -- tuolla tuikuttaa taas se
salaperäinen valo epävakaisen Rosamondin tornissa? Tämä yö koettelee,
onko lahkolaisten paholainen vai ilkimielisten paholainen voimakkaampi.
Eijaa, saatanan kuningaskunta on jakautunut itseänsä vastaan!"
Jumaluusoppineen keskeytti muuan aliupseeri, joka tuli pikaisesti,
mutta kuulumattomin askelin sanomaan ankarana kuiskauksena: "Hiljaa,
vanki siellä takana -- hiljaa, kuoleman uhalla."
Tovin kuluttua koko joukkue pysähtyi; sana _seis_ siirtyi toisesta
toiseen, ja sitä toteltiin heti. --
Keskeytyksen syynä oli se, että pääosaston sivustasta oli airut
saapunut kiireisesti ilmoittamaan Cromwellille valon pilkoituksesta,
jota oli nähty metsässä jonkun matkan päässä vasemmalla.
"Mitä voi se olla?" sanoi Cromwell, jonka matala ja tuima ääni
kuiskauksenakin kuului selvästi. "Liikkuuko se vai onko paikallaan?"
"Se on liikkumaton, mikäli me voimme päättää", vastasi huovi.
"Kummallista -- sen lähistöllä ei ole mitään mökkiä."
"Suvaitkoon teidän ylhäisyytenne minun huomauttaa, että se saattaa olla
saatanan juoni", honotti korpraali Humgudgeon; "hän on viime aikoina
ollut ylen voimallinen täällä päin".
"Suvaitkoon sinun typeryytesi kuulla, että sinä olet aasi", ärähti
Cromwell, mutta muisti heti, että korpraali oli ollut sotamiesten
sananselittäjiä eli puhujia, joten hänelle oli osoitettava soveliasta
arvonantoa. Senvuoksi hän lisäsi: "Silti, jos se on saatanan juoni,
niin me Jumalan avulla vastustamme häntä ja se ruma vihollinen pakenee
tieltämme. -- Pearson", hän käski sotilaalliseen lyhytsanaisuuteensa
palaten, "ota neljä miestä ja katso, mitä siellä on. Ei -- ne rahjukset
voivat pelkäillä sinun johdollasi. Mene sinä suoraan palatsihuvilan
luo -- saarra se sopimaamme tapaan, jotta lintukaan ei pääse sieltä
pujahtamaan -- muodosta ulompi ja sisempi vartiopiiri, mutta älä
hisahdakkaan ennen kuin minä tulen. Jos jotkut yrittävät paeta, _tapa_
heidät." Hän lausui sen käskyn kamalan pontevasti. "Tapa heidät
paikalla", hän toisti, "olkoot he keitä tai mitä tahansa. Se on parempi
kuin rasittaa tasavaltaa vangeilla."
Pearson läksi panemaan toimeen päällikkönsä määräyksiä. Tulevainen
protektori järjesti sillaikaa luoksensa jääneen pikku joukon sillä
tavoin, että miehet lähestyisivät eri suunnilta yhtaikaa valoa,
joka herätti hänen epäluuloaan. Heidän piti hiipiä niin lähelle
sitä kuin mahdollista, menettämättä toistensa kannatusta, ja olla
valmiina hyökkäämään paikalle samalla hetkellä, kun hän antaisi
merkin voimakkaalla vihellyksellä. Kiihkeänä saamaan omin silmin
selon asiasta Cromwell läheni uteliaisuutensa esinettä; hänellä oli
vaistomaisesti kaikki sotilaallisen varovaisuuden tavat, jotka ovat
toisissa ammatillisen kasvatuksen ja pitkällisen kokemuksen tuloksia.
Hän hiipaili puulta toiselle intiaanisissin kevein askelin ja
väijymistaidoin, ja ennen kuin yksikään hänen miehistään oli ehtinyt
kyllin likelle näkemään kohtausta, hän huomasi maahan lasketun lyhdyn
valossa kaksi miestä, jotka olivat kaivaneet näköjään hätävaraisen
haudan. Heidän lähellään oli jotakin käärittynä hirventaljaan, ja se
mytty muistutti suuresti miehen ruumista. He haastelivat keskenään
matalalla äänellä, mutta vaarallinen kuulija sai kuitenkin täyden
tolkun heidän sanoistaan.
"Se on nyt viimeinkin tehty", virkkoi toinen; "ilkeämmässä ja
sitkeämmässä urakassa en ole eläissäni ollut. Ei taida minusta olla
enää juuri mihinkään. Käsivartenikin ovat ihan kuin eivät minulle
kuuluisikaan, ja kummallista on sekin, että minä en kyennyt saamaan
mitään lämpöä jäseniini, vaikka kuinkakin lujasti ahersin."
"Minä olen kyllä saanut lämpimäni", huomautti Rocheliffe läähättäen
uupumuksesta.
"Mutta vilu on sydämessäni", arveli Joceline; "tuskin voin toivoa
enää koskaan lämpeneväni. Se on kummallista, ja meitä tuntuu loitsu
painavan. Tässä me olemme lähes kaksi tuntia pungastaneet, mitä Diggen
hauturi olisi paremmin saanut aikaan puolessa tunnissa."
"Me olemme hyvinkin kehnoja kaivureita", vastasi tohtori Rochecliffe.
"Pysyköön kukin työkaluissaan -- sinä kiekkuratorvessasi ja minä
salakirjoituksissani. Mutta älähän masennu; routainen kamara ja
juurien paljous ne tekivät hommamme työlääksi. Ja nyt, kun tälle
onnettomalle miehellä on toimitettu kaikki asianmukaiset menot ja
kun olen lukenut hänen tomulleen kirkon hautaustekstin, _vahat
quantum_, laskekaamme hänet sievästi tähän viimeiseen leposijaansa;
maan pinnalla ei häntä suurestikaan kaivata. Pää pystyyn vain, mies,
olethan soturi; me olemme siunanneet hänen ruumiinsa, ja jos ajat
sallivat, niin siirrätämme hänet vielä vihittyyn multaan, vaikka, hän
ei ollenkaan ansaitse sellaista suosiota, No, auta minua multaamaan
hänet; vedämme orjantappuroita ja sinivatukoita paikan peitoksi, jahka
olemme lapioineet tomua tomun päälle. Ja ajattele sinä tätä selkkausta
miehuullisemmin, ja muista, että salaisuutesi on omassa tallessasi."
"Siitä en voi mennä takuuseen", väitti Joceline. "Minusta tuntuu kuin
ihan lehtikasoissa kahiseva yötuulikin kertoisi, mitä olemme olleet
tekemässä -- tuntuu kuin itse puut huokailisivat: 'juurtemme alla makaa
hengetön ruumis'. Todistajia ilmestyy pian, kun on verta vuodatettu."
"Niin ilmestyykin, ja varsin varahin", huudahti Cromwell kavahtaen
esille tiheiköstä, tarttuen Jocelineen ja ojentaen pistoolin hänen
päätänsä kohti. Minä tahansa muuna elämänsä hetkenä olisi metsämies
ylivoimankin ahdistamana tehnyt mitä hurjinta vastarintaa. Mutta vanhan
kumppanin surmaamisesta johtunut kauhu oli uupumuksen ja yllätyksen
lisänä niin lannistanut hänet, että hän henkensäkin jouduttua
vaaraan oli siepattavissa kiinni yhtä helposti kuin teurastaja
kytkee lampaan. Tohtori Rochecliffe rimpuili hiukan, mutta hänen
ympärilleen sulloutuneet soturit nujersivat hänet pian. "Katsokoon
joku teistä", käski Cromwell, "mikä ruumis tämä on, joka on joutunut
näiden jumalattomien Belialin poikien murhanhimon uhriksi. Korpraali
Armo-olkoon-täällä Humgudgeon, katso kasvoista, tunnetko niitä."
"Tunnustan tuntevani ihan niinkuin kuvastimesta omani", honotti
korpraali silmäiltyään kuollutta lyhdyn valossa. "Totisesti siinä on
vakaa uskonveljemme Joseph Tomkins."
"Tomkins!" huudahti Cromwell hypähtäen eteenpäin ja viidellä
silmäyksellä varmistautuen ruumiin kasvonpiirteistä. "Tomkins!
-- ja murhattuna, kuten näkyy rusennetusta ohimosta! Te koirat,
tunnustakaa totuus -- te olette murhanneet hänet syystä että saitte
ilmi hänen kavalluksensa -- minun pitäisi sanoa hänen vilpittömän
mielensä Englannin tasavallan edistämisessä ja hänen vihansa niitä
vehkeitä vastaan, joihin te tahdoitte sekaannuttaa hänen rehellisen
yksinkertaisuutensa."
"Niin", lisäsi puolestaan Armo-olkoon-täällä Humgudgeon, "sitte
häväistäksenne hänen hengetöntä ruumistansa paavillisilla opeillanne,
niinkuin olisitte ahtaneet kylmää huttua sen kylmään suuhun. Minä
pyydän teitä, kenraali, antakaa sitoa nämä miehet lujasti."
"Älä sinä välitä, kopraali", sanoi Cromwell, "aikamme on vähissä. --
Ystävä, teille, jonka otaksun tohtori Anthony Rochecliffeksi arvoltanne
ja nimeltänne, minun on annettava valittavaksi hirttäminen aamun
koittaessa tai Herran palvelijan surmaamisen sovittaminen kertomalla,
mitä tiedätte tuon talon salaisuuksista."
"Tosiaan, sir", vastasi Rochecliffe, "te tapasitte minut vain
papillisessa velvollisuudessani, hautaamassa kuollutta; ja mitä
tulee kysymystenne vastaamiseen olen päättänyt itse ja neuvon
onnettomuustoveriani tässä tilaisuudessa --"
"Viekää hänet", käski Cromwell; "tunnen hänen jäykkäniskaisuutensa
vanhastaan, vaikka olen pannut hänet kyntämään vaossani, silloin hän
luuli työskentelevänsä omalla mulloksellaan. Viekää hänet peremmäksi,
ja tuokaa tänne se toinen. -- Tule tänne -- tähän näin -- likemmä --
likemmä. Korparaali Armo-olkoon-täällä, pidä sinä kättäsi vyössä, jolla
hän on sidottu. Meidän täytyy pitää huolta hengestämme tämän ahdistetun
maan tähden, vaikka -- hyväinen aika -- sen oman arvon me panisimme
vaaraan nuppineulasta. -- No, kuules, mies, valitse henkesi ostaminen
täydellä tunnustuksella tai nykäiseminen tuollaiseen vanhaan tammeen.
Mitä arvelet?"
"Niin, hyvä herra", vastasi metsänvartija teeskennellen suurempaa
maalaisuutta kuin hänessä oli luonnollista, sillä alituinen seurustelu
Sir Henry Leen kanssa oli osittain sivistänyt hänen esiintymistään,
"luulenpa tammen joutuvan kantamaan aimo terhoa -- siinä kaikki".
"Älä viisastele minulle, ystävä", pitkitti Oliver; "vakuutan sinulle
vakavasti, että minä en leikittele. Mitä vieraita olet nähnyt tuolla
palatsihuvilaksi sanotussa talossa?"
"Moniakin komeita vieraita aikoinani, sen minä takaan, herra",
vastasi Joceline. "Voi ihme, kuinka siellä savutorvet pöllysivät noin
kaksitoista vuotta takaperin! Ai, köyhä mies olisi saanut päivällisensä
pelkästä sen haiskahduksesta."
"Heitä, vintiö!" ärähti kenraali; "pilkkaatko minua? Sano minulle
heti, mitä vieraita on viimeksi oleksinut palatsihuvilassa -- ja
katsos, ystävä, ole varma siitä, että sinä tuottaessasi minulle tämän
tyydytyksen et ainoastaan pelasta kaulaasi silmukasta, vaan myöskin
teet valtiolle hyvän palveluksen, josta minä toimitan soveliaan
palkinnon. Sillä totisesti minä en ole niitä, jotka soisivat sateen
kastelevan ainoastaan ylpeitä ja komeita yrttejä, vaan mieluummin
tahtoisin, mikäli halvat toiveeni ja rukoukseni pätevät, että se myös
kostuttaisi alhaista ja nöyrää ruohoa ja laihoa, jotta talonpojan sydän
riemuitsisi ja jotta niinkuin Libanonin seeteripuu kasvaa korkeutta,
oksia ja juuria, samaten myös nöyrä ja matala isoppi menestyisi
muurinkoloissa, ja -- ja, totisesti -- ymmärrätkö minua, tolvana?"
"En ihan, suvaitkoon teidän arvollisuutenne", virkkoi Joceline; "mutta
se kuulostaa kuin saarnalta, ja on siinä ihmeellistä eriuskolaisuuden
honotustakin".
"No, sanalla sanoen -- sinä tiedät, että palatsihuvilassa piileksii
muuan Louis Kerneguy tai Carnego taikka joku siihen tapaan nimitetty?"
"Ei, sir", kierteli metsänvartija, "niitä on kulkenut moniaita edes
takaisin Worcesterin tappelun jälkeen, ja mistä minä tietäisin, keitä
he ovat? Minunhan palvelukseni pysyttelee ulkosalla."
"Tuhannen puntaa", tarjosi Cromwell, "luen kouraasi, jos voit toimittaa
sen pojan minun haltuuni".
"Tuhannen puntaa on huikea raha, sir", tuumi Joceline; "mutta käteni on
jo tahrautunut enempään vereen kuin haluan. Minä en tiedä, minkä verran
verirahoista kostunee -- ja mieleni ei tee yrittääkään, pelastun tai
killun."
"Pois tämä mies sinne takapäähän", käski kenraali, "älkääkä antako
hänen puhua kumppaninsa kanssa. Mikä hupsu olenkin, kun haaskaan aikaa,
yrittäessäni lypsää muuleja. Eteenpäin palatsihuvilaa kohti."
He etenivät yhtä hiljaisesti kuin ennenkin, vaikka tien outous ja sen
monet mutkat tuottivat vaikeuksia. Vihdoin heille huhusi matalalla
äänellä muuan omista etuvartijoista, jotka oli sijoitettu kahtena
sisäkkäisenä kehänä palatsihuvilan ympärille niin lähitysten, että oli
mahdoton ainoankaan asukkaan päästä pujahtamaan ulos. Ulkovaltiona
olivat osittain ratsumiehet teillä ja avoimilla nurmilla, kun taasen
jalkaväki oli pitämässä silmällä kumpuista ja pensaikkojen peittämää
aluetta. Sisäkehänä oli ainoastaan jalkamiehiä. Koko väki oli mitä
valppaimmin varuillaan, odottaen merkillisiä ja tärkeitä seurauksia
siitä harvinaisesta retkeilystä, jolle he olivat joutuneet.
"Kuuluuko mitään, Pearson?" kysyi kenraali ajutantiltaan, joka tuli
heti esimiehensä luo. "Ei mitään", oli vastauksena.
Cromwell vei upseerinsa eteenpäin juuri vastapäätä palatsihuvilan ovea
ja pysähtyi sinne vartiokehäin väliin, jotta heidän keskusteluaan ei
kuultaisi.
Hän pitkitti sitte kuulusteluaan, tiedustaen: "Näkyikö mitään valoja,
mitään hyörinää -- mitään uloshyökkäyksen yritystä -- puolustautumisen
valmistusta?"
"Kaikki on hiljaisena kuin kuoleman varjon laakso - ihan kuin Josafatin
notko."
"Pyh! älä puhu minulle Josafatista, Pearson", kielsi Cromwell.
"Tuollaiset puheet ovat hyviä muille, vaan eivät sinulle. Puhu selvään
ja sellaisen suorasukaisen soturin tavoin kuin olet. Kullakin miehellä
on oma puheenlaatunsa, ja sinun on suorasukaisuus eikä hurskaus."
"No niin, mitään ei ole ollut tekeillä", kertoi Pearson. "Kuitenkin
mitämaks --"
"Älä mitämaksata minulle", sanoi Cromwell, "muutoin kiusaat minut
kolhaisemaan hampaat suustasi. Minä epäilen miestä, kun hän haastaa
toisin kuin omalla tavallaan."
"Perhana, antakaa minun puhua loppuun", vastasi Pearson, "niin puhun
millä kielellä teidän ylhäisyytenne vain tahtoo".
"Sinun perhanasi, ystävä", leppyi Oliver, "osoittaa niukasti armoa,
mutta runsaasti vilpittömyyttä. Jatka siis -- sinä tiedät, että minä
pidän sinusta ja luotan sinuun. Oletko vartioinut tiukasti? Meidän
tulee tietää se, ennen kuin hälytämme."
"Kautta sieluni", vakuutti Pearson, "olen vahtinut visusti kuin
kissa hiirenreiällä. On kerrassaan mahdotonta, että mikään olisi
voinut välttää valppauttamme tai edes hisahtaa talossa, meidän sitä
huomaamattamme."
"Hyvä on", kiitti Cromwell; "palveluksiasi ei unohdeta, Pearson.
Sinä et pysty saarnaamaan ja rukoilemaan, mutta sinä osaat totella
ohjeitani, Gilbert Pearson, ja se lahja saattaa korvata muun."
"Kiitän teidän ylhäisyyttänne", vastasi Pearson; "mutta minä pyydän
lupaa saada säestää ajan oikkuja. Köyhällä miehellä ei ole oikeutta
pysytellä eriseuraisena."
Hän pysähtyi odottamaan Cromwellin määräyksiä, mitä oli lähinnä
tehtävä, ja kummastelikin itsekseen melkoisesti, että kenraalin
toimelias ja rivakka luonne oli sallinut hänen noin tärkeässä
käänteessä tuhlata ajatustakaan niin vähäpätöiseen seikkaan kuin
upseerinsa omituiseen puheenlaatuun. Hän ihmetteli vielä enemmän; kun
näki tavallista kirkkaamman kuunsäteen valossa, että Cromwell seisoi
liikkumattomana käsillään nojaten miekkaansa, jonka hän oli ottanut
vyöstään, ja ankarat silmäkulmat maahan päin suunnattuina. Hän vartosi
jonkun aikaa kärsimättömästi, uskaltamatta kuitenkaan häiritä, jottei
olisi havahduttanut tätä outoa epäaikaisen raskasmielisyyden puuskaa
suuttumukseksi ja kiivastukseksi. Kapteeni kuunteli jupinaa, jota
purkausi päällikön puoliavoimilta huulilta ja josta useampaan kertaan
uudistuneet sanat "kova välttämättömyys" olivat ainoat selvästi
tajuttavat. "Herra kenraali", hän virkkoi viimein, "aika rientää".
"Hiljaa, puuhakas paholainen, äläkä kiusaa minua!" murahti Cromwell.
"Luuletko sinä kuten muutkin hupsut, että minä olen tehnyt sopimuksen
sielunvihollisen kanssa menestyksestäni ja olen sidottu tekemään työni
määrähetkellä, jottei loihtu menettäisi tehoansa?"
"Luulen ainoastaan, herra kenraali", huomautti Pearson, "että
Onnetar on toimittanut eteenne tarjolle, mitä olette kauvan halunnut
saaliiksenne, ja että te epäröitsette".
Cromwell huokasi raskaasti vastatessaan: "Voi, Pearson, tässä
rettelöisessä maailmassa pitäisi miehen, joka on minun laillani
kutsuttu saamaan toimeen suuria asioita Israelissa, olla runoilijain
haaveen mukaisesti luotu karaistusta metallista, järkkymätön
inhimillisen armeliaisuuden tunteille, horjumaton, vastustamaton.
Pearson, maailma kenties tulevaisina aikoina ajatteleekin minua
tuollaiseksi, -- rautaiseksi mieheksi. Siten kuitenkin tehdään
vääryyttä muistolleni -- sydämeni on lihaa, ja vereni on yhtä sävyisää
kuin muiden. Urheilumiehenä liikkuessani olen saanut kyyneleitä
silmiini uljaan haikaran tähden, joka on sortunut haukkani kynsiin, ja
murehtinut jäniksen takia, joka kitisi koirani hampaissa; ja voitko
luulla keveäksi tehtäväksi minulle, että kun tuon nuorukaisen isän veri
on jossain määrin tullut minun pääni päälle, minun pitää nyt panna
vaaraan poikakin? He ovat Englannin hallitsijain suurta sukua, ja oma
puolue epäilemättä palvoo heitä kuin puolijumalia. Minua sanotaan jo
murhamieheksi ja verenhimoiseksi vallananastajaksi, kun vuodatin yhden
miehen veren, jotta rutto salpautuisi -- tai niinkuin Achan surmattiin,
jotta Israel olisi voinut sitte pitää puoliansa vihollisiaan vastaan.
Kuka kuitenkaan on puhunut minulle kauniisti tuon suuren teon
jälkeen? Ne, jotka toimivat asiassa kumppaneinani, yrittävät esittää
minua sovituksen syntipukkina -- ne, jotka olivat katselijoina
eivätkä auttaneet, käyttäytyvät nyt niinkuin heidät olisi nujerrettu
väkivallalla, ja odottaessani heidän hurraavan minulle Worcesterin
voiton johdosta, jonka halvaksi välikappaleeksi Herra oli tehnyt
minut, he katsovat syrjään, sanoakseen: 'Haa! haa! kuningasmurhaaja,
surmanhenki -- pian tehdään hänen paikkansa autioksi'. Totisesti on
suurta, Gilbert Pearson, nousta paljouden yläpuolelle; mutta kun tuntee
korotustansa pikemmin tervehdittävän vihalla ja halveksumisella kuin
rakkaudella ja kunnioituksella -- niin se on toki tukalaa säveän,
tunnonaran, heikon mielen kestää, ja Jumala olkoon todistajanani, että
minä mieluummin kuin suoritan tämän uuden teon vuodattaisin sydänvereni
tappotantereella, kaksikymmentä yhtä vastaan."
Ja samassa hän heltyi kyyneliin, kuten hänellä oli toisinaan tapana.
Tämä äärimäinen mielenliikutus oli laatuaan kummallinen. Se ei
toden teolla johtunut katumuksesta, ja vielä vähemmin suoranaisesta
tekopyhyydestä, vaan sen aiheutti pelkästään tuon merkillisen miehen
luonnonlaatu, sillä hänen syvälliseen valtioviisauteensa ja hehkuvaan
innostukseensa sekaantui jonkunlaista kiihkeätä raskasmielisyyttä, joka
usein sai hänet tällaisiin purkauksiin, vaikka se harvoin tapahtui
suuren yrityksen aikana, kuten nyt.
Pearson oli kyllä hyvinkin tottunut kenraalinsa omituisuuksiin,
mutta hänet sai ymmälle ja ihmeisiinsä tämä epäröimisen ja
mielenkarvauden kohtaus, joka näytti niin äkillisesti herpaannuttaneen
hänen yritteliäisyytensä. Oltuaan tovin vaiti hän virkkoi hiukan
kuivakiskoisesti: "Jos noin on asian laita, niin on vahinko, että
teidän ylhäisyytenne tuli tänne. Korpraali Humgudgeon ja minä --
armeijanne hurskain pyhimys ja suurin syntinen -- olisimme tehneet teon
ja jakaneet keskenämme vian ja kunnian."
"Haa!" huudahti Cromwell ikäänkuin kipeään kohtaan satutettuna;
"ottaisitko jalopeuralta saaliin?"
"Jos jalopeura käyttäytyy kuin kylän rakki", sanoi Pearson rohkeasti,
"joka milloin haukkuu ja on kuin valmiina repimään kaikki kappaleiksi,
milloin pakenee kohotetun kepin tai kiven tieltä, niin en tiedä, miksi
pelkäisin häntä. Jos Lambert olisi ollut paikalla, niin täällä olisi
nähty vähemmän puhumista ja enemmän toimintaa."
"Lambert? Mitä Lambertista?" kysäisi Cromwell hyvin terävästi.
"Sitä vain", vastasi Pearson, "että minä aikaa sitten olin kahden
vaiheella, seuratako teidän ylhäisyyttänne vai häntä -- ja minä alan
olla epävarma, olenko tehnyt paremman valinnan, siinä kaikki".
"Lambert!" huudahti Cromwell maltittomasti, mutta lieventäen
ääntänsä, jotta hänen ei kuultaisi halventavan kilpailijansa kuntoa.
"Mitä on Lambert? -- tulpaaneja harrastava mies, josta luonto
aikoi hollantilaisen puutarhurin Delftiin tai Rotterdamiin. Sinua
kiittämätöntä, mitä olisi Lambert voinut tehdä hyväksesi?"
"Hän ei olisi", vastasi Pearson, "seissyt täällä epäröivänä lukitun
oven edessä, kun onni tarjosi hänelle tilaisuuden turvata yhdellä
iskulla oman menestyksensä ja kaikkien saattolaistensa palkitsemisen".
"Olet oikeassa, Gilbert Pearson", myönsi Cromwell tarttuen upseerinsa
käteen ja puristaen sitä lujasti. "Olkoon puolet tästä rohkeasta
yrityksestä sinun, tapahtuipa tilinteko maan päällä tai taivaassa."
"Olkoon se tykkänään minun haudan takana", sanoi Pearson paatuneesti,
"kunhan teidän ylhäisyytenne saa siitä edun maan päällä. Siirtykää
peremmälle takajoukkoon, kunnes murtaudun sisälle -- saattaa koitua
vaaraa, jos epätoivo saa heidät tekemään hurjan hyökkäyksen."
"Ja jos he ryntäävät, onko Rautakyljissäni ainoatakaan, joka
pelkää tulta tai terästä vähemmin kuin minä?" virkkoi kenraali.
"Tulkoon ovelle kymmenen päättäväisintä miestä, kahdella pertuskat,
kahdella petronelit, muilla pistoolit. Olkoot heillä kaikilla aseet
panostettuina, ja ampukoot empimättä, jos tapahtuu mitään vastustuksen
tai hyökkäyksen yritystä. Heitä johtakoon korpraali Humgudgeon, ja sinä
jäät tänne vartioimaan paon estämiseksi niinkuin pitäisit silmällä
sielusi pelastusta."
Kenraali iski sitten oveen miekkansa kahvalla -- ensin pari yksinäistä
lyöntiä, sitte saaden vanhan rakennuksen kaikumaan tuimalla
kolkutuksella. Tämä meluinen kutsu uudistui pari kertaa, saamatta
minkäänlaista tehoa näkyviin. "Mitä voi tämä merkitä?" kummeksui
Cromwell. "Eiväthän he kai ole voineet paeta ja jättää taloa tyhjäksi?"
"Ei", selitti Pearson, "siitä menen minä takuuseen; mutta teidän
ylhäisyytenne huitelee niin rajusti, että te ette suo mitään aikaa
vastaukselle. Hei, kuulen koiran haukuntaa ja miehen äänen, joka
tyynnyttelee sitä. Murtaudummeko heti sisälle vai annammeko haasteen?"
"Minä puhuttelen heitä ensin", sanoi Cromwell. "Hoi! kuka on siellä
sisällä!"
"Kuka kysyy?" vastasi Sir Henry Lee talosta; "tai mitä te tahdotte
täältä sydänyöllä?"
"Me tulemme Englannin tasavallan valtuuttamina", ilmoitti kenraali.
"Minun on nähtävä valtuutenne ennenkuin avaan telkeä tai säppiä",
vastasi ritari. "Meitä on kylliksi, puolustaaksemme linnaa, enkä minä
tai kumppanini luovuta sitä muutoin kuin kaikin puolin kunniallisilla
ehdoilla, ja niistä me tahdomme neuvotella kunnollisella päivänvalolla."
"Koska te ette tahdo taipua oikeuteemme, niin teidän pitää maistaa
voimaamme", uhkasi Cromwell. "Pitäkää varanne siellä sisäpuolella,
ovi sinkoaa keskeenne viidessä minuutissa." "Pitäkää varanne siellä
ulkopuolella", vastasi lujasydäminen Sir Henry. "Me tervehdimme teitä
luotisateella, jos yritätte vähäisintäkään väkivaltaa."
Mutta voi! hänen käyttäessään näin rohkeata kieltä oli hänen koko
väestönään kaksi kauhistunutta nais-parkaa, sillä heidän sopimansa
suunnitelman mukaisesti oli hänen poikansa peräytynyt palatsihuvilan
komeroihin.
"Mitähän ne nyt tehnevät, sir?" sanoi Phoebe kuullessaan sellaista
ääntä kuin olisi puuseppä nävertänyt kiinni kieriönauloja, samalla kun
miehet ulkopuolella sorisivat hiljaisesti keskenään.
"Ne kiinnittävät petardia", selitti ritari hyvin rauhallisesti. "Olen
huomannut sinut nokkelaksi naikkoseksi, Phoebe, ja tahdon valaista
sen seikan sinulle. Se on metalliastia, muodoltaan suurestikin
samanlainen kuin noiden veijarien omat sokerikeko-hatut, olettaen
röydät kapeammiksi. Siihen sullotaan panokseksi muutamia nauloja hienoa
ruutia. Sitte --"
"Armias taivas! Meidät räjäytetään kaikki ilmaan!" huudahti Phoebe,
hänelle kun ruuti oli ollut ainoa ymmärrettävä sana ritarin kuvauksesta.
"Ei ollenkaan, hupsu tyttö. Työnnä vanha muori Jellicot tuon ikkunan
komeroon", neuvoi ritari, "tuolle puolelle ovea; me vetäydymme tähän,
ja meillä on aikaa selityksen lopettamiseen, sillä ne ovat patustajia
miinoittajiksi. Meillä oli Newarkissa kätevä ranskalainen, joka olisi
suoriutunut siitä urakasta pistoolin laukaisemisajassa."
He olivat tuskin ehtineet turvapaikkaansa, kun ritari pitkitti
kuvaustaan. "Niin, tuon muotoisena kiinnitetään petardi paksuun ja
tukevaan laahkoon, jolla on nimenä _madrier_, ja koko vehje ripustetaan
tai oikeammin tuetaan murrettavaa porttia vasten -- mutta sinä et
tarkkaa sanojani?"
"Miten voin, Sir Henry", valitti toinen, "mainitsemanne kapineen
ulottuvissa? Voi taivas! Ihan minä tulen hulluksi pelosta -- me
muserrumme -- räjähdämme ilmaan tuossa paikassa!"
"Me olemme turvassa räjähdykseltä", kertoi ritari vakavasti, "se
kun tehoaa pääasiallisesti eteenpäin, suojaman keskiosaan, ja jos
pirstaleita sinkoileekin sivulle, niin meitä suojelee riittävästi tämä
syvennys".
"Mutta ne tappavat meidät, kun hyökkäävät sisälle", surkeili Phoebe.
"Kyllä ne sinulle antavat sievästi armahduksen, tyttönen", vakuutti
Sir Henry; "ja jollen tervehdi tuota miinoittajan pentelettä parilla
luodilla, on syynä se, että mieleni ei tee toimittaa täytäntöön
sotalain määräämää rangaistusta, se kun tuomitsee hakattavaksi maahan
kaikki henkilöt, jotka yrittävät puolustaa mahdotonta asemaa. En silti
juuri luule, että lain ankaruus voisi ulottua muori Jellicotiin tai
sinuun, Phoebe, kun te ette kanna mitään aseita. Jos Alice olisi ollut
täällä, niin hän olisi tosiaan voinut tehdä jotain, sillä hän osaa
käyttää haulikkoa."
Phoebe olisi voinut vedota omiin senpäiväisiin tekoihinsa, enemmän
tappelukuntoa ilmaisevina kuin mikään hänen nuoren emäntänsä saavutus
oli ollut; mutta häntä lamaannutti sanomaton kauhu, sillä ritarin
selvitys petardista oli saanut hänet odottamaan jotakuta kauheata
tapaturmaa, jonka laatua hän ei kyennyt oikein ymmärtämään, niin
puheliaasti kuin ritari olikin sitä valaissut.
"Ihmeen kömpelöitä ne ovat siinä puuhassa", tuumi Sir Henry; "pikku
Boutirlin olisi jo räjäyttänyt koko talon. Voi, se mies pystyi
kaivautumaan maahan kuin kaniini -- jos hän olisi ollut täällä, niin
totta toisen kerran hän olisikin jo jouduttanut vastamiinan heidän
alleen, ja
'-- -- on hauska nähdä miinaajan
petardiin omaan sortuvan',
kuten kuolematon Shakespearemme lausuu."
"Voi taivas, tätä hullua vanhaa herra-parkaa", ajatteli Phoebe.
"Oi, sir, eikö teidän olisi parempi jättää silleen näytelmäkirjat
ja ajatella loppuanne?" hän virkkoi ääneen pelkässä kauhussa ja
sielunhädässä.
"Jollen olisi valmistanut mieltäni siihen jo aikaa sitte", vastasi
ritari, "niin en olisi nyt kohdannut tätä hetkeä vapain rinnoin, --
"'kuin levon vain ma kohtaan kuolemain,
kun omantunnon rauhan rintaan sain'.
"Hänen puhuessaan leimahti ulkoa suojaman ikkunain läpi ja niitä
lujittavien vankkojen rautakankien lomitse kirkas valonloimu. Räikeätä
ja huikaisevaa hohdetta se oli, luoden tummanpunaisen hehkun vanhoille
varustuksille ja aseille ikäänkuin tulipalon heijastuksena. Phoebe
kirkaisi vihlovasti ja unohti kiihtymyksen hetkellä kunnioituksensa,
tarraten käsiksi ritarin viittaan ja käsivarteen, samalla kun muori
Jellicot yksinäisestä syvennyksestään silmiänsä käyttäen, vaikka
kuulonsa menettäneenä, ulvoi kuin pöllö kuun puhjetessa äkkiä näkyviin."
"Varo toki, hyvä Phoebe", sanoi ritari; "sinä estät minua käyttämästä
asettani, jos noin riiput minussa. -- Ne kömpelöt hupsut eivät kykene
kiinnittämään petardia ilman soihtujen apua! Annahan minun nyt käyttää
hyödyllisesti tätä lomaa -- muista, mitä sinulle sanoin ja miten oli
pitkistytettävä etsintää --"
"Voi, hyvä Jumala -- kyllä, sir", änkytti Phoebe, "minä sanon mitä
hyvänsä. Oi, taivas, kunhan se jo olisi ohitse! Ai! ai!" -- kaksi
pitkällistä kirkausta -- "kuulen ihan kuin käärmeen sihinää."
"Se on tuliputki, kuten me soturit sitä nimitämme", vastasi ritari,
"tarkoittaen sytytintä, Phoebe, jolla petardi pannaan laukeamaan ja
joka on pitempi tai lyhempi sen välimatkan mukaan -"
Ritarin selittelyn keskeytti kamala räjähdys, joka hänen ennustuksensa
mukaisesti pirstasi vankan oven kappaleiksi ja helisytti
siruiksi ruudut ikkunoista kaikkine maalattuine sankareineen ja
sankarittarineen, näiden säilyttyä tuossa hauraassa ikuistamismuodossa
vuosisatoja. Naiset kirkuivat herkeämättä, ja heille vastasi ulinallaan
Bevis, vaikka se oli suljettu loitolle toimintanäyttämöltä. Ritari
ravisti työläästi Phoeben syrjään ja astui niitä vastaan, jotka
ryntäsivät eteissuojamaan sytytetyin soihduin ja aseet valmiina.
"Kuolema kaikille, jotka vastustavat -- antautuvien henki säästetään!"
huudahti Cromwell polkaisten jalkaa. "Kuka on tämän miehistön
päällikkönä?"
"Henry Lee, Ditchleyn herra", vastasi vanha ritari astuen esiin. "Kun
miehistönäni on ainoastaan kaksi heikkoa naista, on minun pakko alistua
siihen, mitä olisin mielelläni vastustanut."
"Riisukaa aseista se piintynyt ja ilkimielinen kapinoitsija",
huusi Oliver. "Kuinka kehtaat pidätellä minua sellaisesta talosta,
jonka puolustamiseen sinulla ei ollut mitään voimia? Etkö
noin valkopartaisena tiedä, että kieltäytyminen luovuttamasta
puolustuskyvytöntä paikkaa ansaitsee sotalain mukaan hirsipuun'?"
"Partani ja minä", vastasi Sir Henry, "olemme sopineet sen asian
keskenämme ja olemme sydämellisesti samalla kannalla. On parempi
antautua hirttämisen vaaraan kunniallisen ihmisen tavoin kuin luopua
uskotusta tehtävästä niinkuin pelkurit ja petturit."
"Haa! niinkö?" sanoi Cromwell; "sinulla on epäilemättä voimallisia
vaikuttimia, toimittaaksesi pääsi silmukkaan. Mutta sinun kanssasi
puhun myöhemmällä. -- Hoi, Pearson, Gilbert Pearson, ota tämä
paperiliuska -- sieppaa vanhempi nainen mukanasi -- anna hänen opastaa
sinut siinä mainittuihin eri paikkoihin -- tutki jokainen siihen
merkitty huone ja vangitse tai vähäisintäkin vastarintaa kohdatessasi
surmaa kenet hyvänsä tapaat. Ota sitte vaari noista paikoista, jotka
on merkitty vallitseviksi kohdiksi kaiken liikenteen katkaisemiselle
koko rakennuksessa -- pääportaitten ja suuren lehterin sillakkeet
ja niin edelleen. Kohtele vaimoa säädyllisesti. Suikaleeseen
liitetty pohjapiirros osoittaa vartiopaikat, jos hän olisikin tyhmä
tai uppiniskainen. Sillävälin korpraali muutamien miesten keralla
tuo vanhuksen ja tuon tytön johonkin huoneeseen -- Victor Leen
vierashuoneeksi nimitetty lienee yhtä mukava kuin joku muukin. Siten
pääsemme rauhaan tältä tukahduttavalta ruudinhajulta."
Niin sanoen ja sen enempää apua tai opastusta kaipaamatta hän asteli
mainitsemaansa huonetta kohti. Sir Henryllä oli omat tunteensa, kun
hän näki, kuinka epäröimättömän päättävästi kenraali kulki etumaisena,
näyttäen olevan täydellisemmin tutustunut Woodstockin eri paikkoihin
kuin soveltui hänen omaan suunnitelmaansa, jonka mukaan tasavaltalainen
joukkue oli toimitettava hyödyttömään etsintään pitkin palatsihuvilan
sokkeloita.
"Tahdon nyt tehdä sinulle muutamia kysymyksiä, vanha mies", virkkoi
kenraali heidän tultuansa huoneeseen; "ja minä varoitan sinua,
että anteeksiannon toivoa monista ja itsepintaisista yrityksistäsi
tasavaltaa vastaan ei voida ansaita muulla kuin mitä suorimmilla
vastauksilla tiedustuksiini".
Sir Henry kumarsi. Hän olisi puhunut, mutta tunsi sisunsa kuohuvan ja
pelkäsi sen tyhjentyvän ennen kuin hän saisi loppuun näytellyksi sen
osan, jonka oli valinnut toimittaakseen kuninkaalle aikaa pakoonsa.
"Mitä huonekuntaa on teillä ollut täällä, Sir Henry Lee, näinä viime
päivinä -- mitä vieraita -- mitä luonakävijöitä? Me tiedämme, että
teidän talousvaranne eivät ole niin runsaat kuin tavallista, joten
luettelo ei voi olla muistillenne rasittava."
"Kaukana siitä", vastasi ritari harvinaisen hyvin hilliten
äkänsä. "Tyttäreni ja viimeksi poikani ovat olleet vierainani, ja
palveluskuntaamme ovat kuuluneet nämä naiset ja muuan Joceline Joliffe."
"En tiedusta huonekuntanne vakinaisia jäseniä, vaan niitä, jotka ovat
majailleet talossa joko vieraina tai suojaan pyrkineinä ilkimielisinä
pakolaisina?"
"Kumpaakin laatua on saattanut olla enemmän, sir, kuin minä kykenen
tilittämään, suvaitkoon teidän uroutenne minun huomauttaa", vastasi
ritari. "Muistan sukulaiseni Everardin käyneen täällä eräänä aamuna
-- niin, ja hänellähän oli mukanaan muuan saattolaisensa, nimeltä
Wildrake."
"Ettekö myös ottanut vastaan erästä nuorta kavalieria, jota nimitettiin
Louis Garnegeyksi?" urkki Cromwell.
"En muista mitään sellaista nimeä, vaikka siitä hirteen joutuisin",
kielsi ritari.
"Kerneguy tai siihen suuntaan", selitti kenraali; "älkäämme riidelkö
jostakusta äänteestä".
"Muuan skotlantilainen nimeltä Louis Kerneguy oli vieraanani", kertoi
Sir Henry, "ja läksi luotani tänä aamuna Dorsetshireen".
"Niin myöhään!" huudahti Cromwell polkien jalkaa. "Miten kohtalo
osaakaan tehdä meille kiusaa silloin kun se näyttää suosiollisimmalta!
Mille suunnalle hän läksi, vanhus?" hän jatkoi; "miten ratsastaen --
kuka meni hänen kanssaan?"
"Poikani oli hänen kumppaninaan", vastasi ritari, "tuotuaan hänet tänne
skotlantilaisen loordin poikana. Minä pyydän teitä, sir, lopettamaan
nämä kysymykset, sillä vaikka minun tulee, kuten Will Shakespeare sanoo,
'viel' arvo antaa joskus Lemmollekin
vuoks liekehtivän valtaistuimen',
niin tunnen kuitenkin kärsivällisyyteni ehtyvän."
Cromwell kuiskasi korpraalille, joka vuorostaan lähetti kaksi
soturia ulos huoneesta. "Toimittakaa ritari syrjään; me tutkimme
nyt palvelusnaista", virkkoi kenraali. "Tiedätkö sinä", hän sanoi
Phoebelle, "jonkun Louis Kerneguyn täälläolosta, skotlantilaisena
paashina esiintyvän nuorukaisen, joka tuli tänne joitakuita päiviä
takaperin?"
"Totisesti, sir", vastasi puhuteltu, "en voi hevillä unohtaa häntä,
ja tuskin yksikään hyvännäköinen nainen, joka osuu hänen tielleen,
kadottaa häntä muististaan".
"Ahaa", elostui Cromwell, "niinkö sanot? Luulenkin naisen osoittautuvan
vilpittömämmäksi todistajaksi. Milloin hän läksi tästä talosta?"
"Hänen liikkeistään en minä suinkaan tiedä mitään", sanoi Phoebe; "hyvä
kun saan häntä vain kartelluksi. Mutta jos hän on tosiaan poistunut
täältä, oli hän kuitenkin varmasti talossa vielä noin kaksi tuntia
takaperin, sillä hän tapasi minut alikäytävässä, eteissuojaman ja
keittiön välillä."
"Mistä tiesit sen häneksi?" kysyi Cromwell.
"Hyvinkin häpeämättömästä merkistä", sanoi Phoebe. "Voi hyväinen, sir,
kaikkea te kysyttekin!" hän lisäsi painaen päänsä alas.
Humgudgeon puuttui puheeseen, käyttäen hengellisen puhujan vapautta.
"Totisesti", hän huomautti, "jos siinä, mistä naikkonen on haastettu
puhumaan, on mitään säädytöntä, niin pyydän teidän ylhäisyytenne lupaa
poistuakseni, kun en halua yöllisten mietiskelyjeni häiriintyvän
tuommoisista jutuista".
"Ei, teidän arvollisuutenne", tokaisi Phoebe, "minä halveksin tuon
vanhan miehen sanoja säädyttömyydestä. Master Louis vain sieppasi
suutelon, se on selvä totuus, jos sellainenkin on kerrottava."
Humgudgeon ähkäisi haikeasti, kun taasen hänen ylhäisyytensä oli
työläs pidättää nauruaan. "Sinä olet maininnut oivallisen tuntomerkin,
Phoebe", hän kiitti, "ja jos se on tosi, kuten näyttää, niin sinä et
jää palkitsematta. Ja tässä tulee vakoojamme tallista."
"Ei ole vähäisintäkään merkkiä siitä, että hevosia on pidetty tallissa
kuukauteen", ilmoitti huovi; "siellä ei ole mitään pehkuja, ei parvella
heiniä, viljalaarit ovat tyhjillään ja pilttuut lukinverkkoja täynnä".
"Niinpä niin", virkahti vanha ritari, "olen nähnyt aikoja, jolloin
pidin siinä tallissa kahtakymmentä hyvää hevosta, hoitajinaan montakin
renkiä ja tallipoikaa".
"Kuitenkaan ei niiden nykyinen tila suurestikaan todista oikeaksi omaa
kertomustanne", muistutti Cromwell, "että siellä oli tänään ratsuja,
joilla tuo Kerneguy ja poikanne pakenivat oikeuden käsistä".
"Minä en sanonut, että hevosia pidettiin siellä", oikaisi ritari. "On
minulla muuallakin hevosia ja talleja."
"Hyi, hyi, hävetkää, hävetkää!" pahoitteli kenraali; "voiko
valkopartainen mies, kysyn teiltä vielä kerran, esiintyä vääränä
todistajana?"
"No, sir", vastasi Sir Henry Lee, "onhan se menestyvä ammatti, ja
minua ei ihmetytä, että te, joka elätte siitä, olette niin ankara
kilpailijoita vastaan. Mutta ajat ja niiden valtiaat ne tekevät
harmaaparroista pettureita."
"Sinä olet sukkelapuheinen kuten uskaliaskin ilkimielisyydessäsi",
virkkoi Cromwell; "mutta usko minua, kyllä olemme tasoissa ennen kuin
täältä suoriudun. Mihin nämä ovet johtavat?"
"Makuuhuoneisiin", vastasi ritari.
"Makuuhuoneisiin! vain makuuhuoneisiin!" toisti tasavaltalainen
kenraali, ja hänen äänensä ilmaisi hänen pohtivan itsekseen jotakin
niin tiukasti, että hän ei täydellisesti ymmärtänyt vastausta.
"Kas, miksi se teistä niin oudolta tuntuu, sir?" sanoi ritari.
"Vakuutan, että nämä ovet johtavat makuuhuoneisiin -- paikkoihin, missä
kunnialliset ihmiset nukkuvat ja veijarit makaavat valveilla."
"Te kartutatte yhä tiliänne, Sir Henry", murahti kenraali; "mutta me
kuittaamme sen vielä kertakaikkiaan"!
Koko kohtauksen aikana Cromwell, mitä tahansa epätietoisuutta hänen
mielessään lieneekin liikkunut, säilytti puheenlaatunsa ja sävynsä mitä
maltillisimpana, ihan kuin ei hänellä olisi ollut kaikessa tapahtuvassa
mitään muuta harrastusta kuin soturin työskentelyä velvollisuudessa,
jonka oli saanut esimiehiltänsä toimitettavaksi. Mutta hänen
kiintymyksensä pidätys oli vain
"vuon tyyneyttä eellä koskenniskan".
Hänen päättäväisyytensä kehittyi sitäkin rajummin, kun sen kulkua ei
saattanut tai ilmaissut mikään kiihkeä sävy. Hän heittäysi istumaan
sellaisin kasvonilmein, jotka eivät osoittaneet mitään mielen
häilyväisyyttä, vaan varmaa suunnitelmaa, joka odotti ainoastaan
toiminnalleen määrättyä merkkiä. Sillävälin ritarikin istuutui
ikäänkuin päättäneenä olla luopumatta säätyarvonsa ja asemansa
etuoikeuksista, ja nostaen pöydältä hatun päähänsä hän silmäili
kenraalia pelottoman välinpitämättömyyden levollisin katsein.
Sotamiehet seisoivat ympärillä, toiset pidellen soihtuja, jotka
valaisivat huonetta räikeällä ja synkällä hohteella, toiset leväten
aseisiinsa nojautuneina. Kädet ristissä, silmät kääntyneinä ylöspäin
kunnes silmäterä tuskin oli näkyvissä ja jokainen värivivahdus
häipyneenä punakoilta poskiltaan seisoi Phoebe kuin odottaen
kuolemantuomiotansa juuri lausuttavaksi ja peljäten sen tulevan heti
toimeenpannuksi. Vihdoin kuului raskaita askeleita, ja Pearson palasi
muutamien huovien keralla. Tätä näytti Cromwell odottaneen. Hän kavahti
seisaalle ja kysyi pikaisesti: "Mitä kuuluu, Pearson? Onko mitään
vankeja -- surmattiinko mitään ilkimielisiä puolustuksessasi?"
"Ei ketään, teidän ylhäisyytenne", vastasi upseeri.
"Ja onko vahtisotilaasi asetettu kaikki huolellisesti Tomkinsin
luettelon mukaan ja asianomaisesti evästettyinä?"
"Tarkkaa työtä on tehty", vakuutti Pearson.
"Oletko ihan varma siitä, että koko puuha on tosiaan toimitettu
aivan huolellisesti?" tiukkasi Cromwell vetäen hänet hiukan syrjään.
"Ota huomioon, että kun me ryhdymme toimimaan salakäytävissä, kaikki
on hukassa, jos etsimämme henkilö pääsee pujahtamaan avoimempiin
huoneisiin ja sieltä kenties metsään."
"Herra kenraali", takasi Pearson, "jos vartijain asettaminen tässä
paperissa mainittuihin paikkoihin riittää, kun heille on lisäksi
annettu mitä ankarin käsky pysähdyttää ja tarpeen tullen pistää
tai ampua kuoliaaksi jokainen tielleen sattuva, niin kaikesta on
pidetty ehdotonta huolta. Jos jotakin tarvitaan lisää, niin teidän
ylhäisyytenne vain huomauttakoon siitä."
"Ei -- ei -- ei, Pearson", sanoi kenraali, "sinä olet tehnyt hyvin.
Tämän yön mentyä ohi, ja kunhan se vain päättyy toiveemme mukaan,
et jää palkkiotasi vaille. -- Ja nyt asiaan. Sir Henry Lee, avatkaa
minulle tuon esi-isänne muotokuvan salainen joustin -- ei, säästäkää
itseltänne valheen tai verukkelehtimisen vaiva ja vika ja avatkaa
minulle heti se joustin, sanon."
"Jahka tunnustan teidät herrakseni ja kannan teidän livreijaanne,
saatan totella käskyjänne", vastasi ritari; "silloinkin minun pitäisi
ensin ymmärtää ne".
"Tyttö", sanoi Cromwell Phoebeen kääntyen, "mene sinä avaamaan se
joustin -- olit siinä hommassa kyllin kerkeä, kun auttelit Woodstockin
menninkäisten kujeilussa ja kauhistutit Mark Everardiakin, jolla olisin
luullut olevan enemmän järkeä".
"Voi taivas, sir, mitä pitää minun tehdä?" surkeili Phoebe ritariin
katsoen; "he tietävät kaiken. Mitä pitää minun tehdä?"
"Henkesi uhalla, kestä viimeiseen asti, tyttö! Jokainen minuutti on
miljoonan arvoinen."
"Haa! kuulitko sitä, Pearson?" virkahti Cromwell upseerilleen; sitte
hän jalkaansa polkien lisäsi: "Avaa joustin, tai muutoin panen
käyttämään kankia ja sorkkarautoja -- taikka, haa! -- toinen petardi on
parahiksi -- kutsukaa miinoittaja."
"Hyvä Jumala, sir", kirkaisi Phoebe, "minä en ikinä elä toisen Petterin
jälkeen -- minä avaan joustimen".
"Tee kuten tahdot", mukasi Sir Henry; "ei heille siitä suurtakaan
hyötyä lähde".
Joko todellisen kiihtymyksen johdosta tai haluten voittaa aikaa Phoebe
hapuili useita minuutteja ennen kuin sai joustimen kirpoamaan; se
olikin sovitettu taidokkaasti, ja koko se koneisto, johon se vaikutti,
oli piiloitettu kuvan puitteisiin. Paikoillansa ollessaan näytti kuva
aivan tukevalta, eikä sen liikkuvaisuutta ilmaisemassa voinut havaita
mitään ulkonaista merkkiä, kuten eversti Everardin tutkimuksessa oli
ilmennyt. Se siirtyi nyt kuitenkin syrjään ja jätti sijalleen kapean
komeron, jonka toisesta reunasta nousi portaat paksun seinän sisälle.
Cromwell oli nyt kuin kytkyimestänsä päästetty vainukoira saaliin
joutuessa näkyviin. "Ylös", hän huusi, "Pearson, sinä olet nopeampi
kuin minä -- ylös sinä seuraavana, korpraali". Ketterämmin kuin olisi
voinut odottaa hänen ruumiikkuutensa ja yli puolivälin kääntyneen
ikänsä johdosta ja huudahtaen: "soihtumiehet edellä!" hän seurasi
joukkuetta kuin kiihkeä erämies koiriensa takana sekä rohkaisemassa
että ohjaamassa heitä, kun he tunkeusivat siihen sokkeloon, jota
tohtori Rochecliffe on kuvaillut "Woodstockin ihmeissä".