Victor Leen vierashuoneeseen jäänyt seurue aikoi juuri hajaantua
levolle ja oli jo noussut toivottamaan toisilleen hyvää yötä, kun
eteissuojaman ovelta kuului koputusta. Albert, seurueen etuvahti,
kiirehti avaamaan sitä, huoneesta poistuessaan pyytäen muita pysymään
hiljaa, kunnes hän sai selon koputuksen laadusta. Ulkokäytävässä hän
huusi kysymyksen, kuka siellä oli ja mitä näin myöhäisenä hetkenä,
tahdottiin.
"Minä vain", vastasi kimeä ääni.
"Ja mikä on nimesi, pikku mies?" tiedusti Albert.
"Spitfire, sir", vastasi ääni ulkoa.
"Spitfire?" oudoksui Albert.
"Niin, sir", selitti pyrkijä; "koko maailma nimittää minua siksi, ja
eversti Everard itsekin. Mutta nimeni on oikeastaan Spittal."
"Eversti Everard! Tuletko hänen asiallaan?" kysyi nuori Lee.
"En, sir; minut lähetti, sir, Roger Wildrake, Squattlesealammen
junkkari, jos suvaitsette", kertoi poika; "ja minä olen tuomassa
mistress Leelle vakuutta, joka minun on annettava hänen omiin käsiinsä,
kunhan vain avaisitte oven, sir, ja laskisitte minut sisälle -- mutta
minä en voi tehdä mitään, kun on kolme tuumaa lautaa välissämme".
"Se on joku tuon humalaisen hulluttelijan oikku", virkkoi Albert
matalalla äänellä sisarelleen, joka oli varpasillaan hiipinyt ulos
hänen jälkeensä.
"Älkäämme kuitenkin pikaisesti päätelkö niin", sanoi nuori neiti;
"tällähaavaa saattaa vähäisinkin seikka olla tärkeä. -- Minkä vakuuden
on master Wildrake lähettänyt minua varten, pikku poika?"
"Eipä kovinkaan kallisarvoista", vastasi poika, "mutta hän tahtoi
niin kiihkeästi toimittaa sen teille, että pani minut ulos ikkunasta
niinkuin olisi kissanpoikasen viskannut, jotteivät minua olisi
sotamiehet pysähdyttäneet".
"Kuuletko?" sanoi Alice veljelleen; "avaa ovi, Jumalan tähden".
Hänen veljeensä oli nyt sisaren aavistelu riittävästi tehonnut.
Hän avasi oven kiireesti ja päästi sisälle pojan, jonka ulkomuoto
olisi muuna aikana tuntunut heistä hyvinkin huvittavalta, se kun
melkoisesti muistutti nyljettyä kaniinia livreijaan pyntättynä tai
markkina-apinaa. Alaikäinen sanansaattaja astui eteissuojamaan monin
kummallisin kumarruksin ja huojutuksin, antaen lehtokurpan höyhenen
hyvin juhlallisesti nuorelle neidille ja vakuuttaen, että siinä oli se
palkinto, jonka tämä oli voittanut veikanlyönnissään haukanpyynnistä.
"Kuulehan, pikku mies", tiedusti Albert, "oliko herrasi päissään vai
selvänä, kun hän lähetti sinut näin kauvas tuomaan höyhentä tähän
aikaan yöstä?"
"Luvalla sanoen, sir", määritteli poika, "hän oli oman arvostelunsa
mukaan selvä, vaikka minä jokaisesta muusta henkilöstä sanoisin sitä
tilaa päihtymykseksi".
"Hitto sen juopon turhimuksen periköön!" noitui Albert. "Tuossa on
sinulle lantti, poika, ja sano herrallesi, että hän sommitelkoon
pilojansa sopiville henkilöille ja säällisinä aikoina."
"Maltahan vielä hetkinen", huudahti Alice; "me emme saa olla kovin
äkkipikaisia -- tämä vaatii varovaista tutkintaa".
"Höyhen", vähitteli Albert, "kaikki tämä hyörinä pelkästä höyhenestä!
Ka, tohtori Rochecliffekään ei kykenisi nuuskimaan mitään tästä, vaikka
hän imee tietoja jokaisesta seikasta niinkuin harakka imisi munan."
"Koettakamme, mitä voimme saada aikaan ilman häntä", esitti Alice ja
lisäsi poikaan kääntyen: "Herrasi luona on siis vieraita?"
"Eversti Everardin luona, madam, mikä merkitsee samaa", vastasi
Spitfire.
"Ja millaisia vieraita?" kysyi Alice; "pitokumppaneita varmaankin?"
"Niin, mistress", selitti poika, "sellaisia pitokumppaneita, jotka
tekeytyvät tervetulleiksi missä hyvänsä, jos eivät kohtaa lämmintä
vastaanottoa isännältään -- sotureita, madam".
"Niitä, jotka ovat kauvan majailleet Woodstockissa", virkahti Albert.
"Ei, sir", kertoi Spitfire, "vaan uusia tulokkaita, joilla on komeat
nahkakölterit ja teräksiset rintahaarniskat ja heidän päällikkönsä --
teidän arvollisuutenne ja armollinen neiti eivät ole koskaan nähneet
sellaista miestä! -- ainakin olen varma, että Bill Spitfire ei ikänä
ole".
"Oliko hän pitkä vai lyhyt?" tiedusti Albert nyt pahasti säikkyneenä.
"Ei kumpaakaan", kuvasi poika; "vanttera, kumarat hartiat, iso nenä
ja kasvot sellaiset, että niille ei tekisi mieli vastata kieltävästi.
Hänellä oli useita upseereja mukanaan; Näin hänet vain vilahdukselta,
mutta milloinkaan en unohda häntä, niin kauvan kuin elän."
"Olet oikeassa", sanoi Albert Lee sisarelleen, vetäen hänet syrjään,
"aivan oikeassa -- itse pääpaholainen on niskassamme!"
"Ja höyhen", huomautti Alice, jonka pelko oli saattanut herkäksi
vähäisillekin merkeille, "tarkoittaa lentoa -- ja lehtokurppa on
muuttolintu".
"Niin juuri", myönsi veli; "mutta meille on suotu julman lyhyt
aika. Anna pojalle hiukan lisää -- älä kuitenkaan mitään epäluuloa
herättävää, ja lähetä hänet pois. Minun täytyy kutsua Rochecliffe ja
Joceline."
Hän siis läksi, mutta kykenemättä löytämään etsimiänsä hän palasi
kiireisin askelin vierashuoneeseen, missä kuningas paashin-osassaan
pidätteli vanhaa ritaria, joka hänen kaskuilleen nauraessaankin pyrki
katsomaan, mitä eteissuojamassa oli tekeillä.
"Mikä on hätänä, Albert?" kysyi vanhus. "Kuka pyrkii palatsihuvilaan
näin sopimattomalla hetkellä, ja minkätähden avataan ovi sellaisille
tulijoille? Minä en vanhana ja köyhänäkään salli polkea sääntöjäni ja
tämän talon hoito-ohjeita."
"Mikset vastaa? Miksi lörpöttelet Louis Kerneguyn kanssa, kumpaisenkaan
teistä välittämättä, mitä minä sanon? -- Alice-tyttäreni, onko sinulla
kylliksi järkeä ja säädyllisyyttä, sanoaksesi minulle, mitä tai ketä
tänne päästetään vastoin yleisiä määräyksiäni?"
"Ei ketään, isä" vastasi Alice; "muuan poika toi sanoman, jonka pelkään
olevan huolestuttavaa laatua".
"Sen verran huolestuttavaa vain, isä", virkkoi Albert astuen esiin,
"että kun ajattelimme viipyä seurassanne huomiseen asti, meidän
täytyykin jo tänä yönä jättää teille hyvästi". "Ei niin, veli", esitti
Alice, "sinun pitää jäädä auttamaan puolustautumista. Jos sekä sinua
että master Kerneguytä kaivataan, niin takaa-ajoon riennetään heti,
ja se luultavasti onnistuu; mutta jos sinä jäät, kestää jonkun aikaa
etsiskellä talon piilopaikkoja. Voit myös vaihtaa takkia Kerneguyn
kanssa."
"Oikein, uljas tyttöseni", myöntyi Albert; "kerrassaan oiva keksintö.
-- Niin, Louis, minä jään Kerneguynä, sinä pakenet nuorena master
Leenä".
"Minä en voi nähdä sen toimenpiteen kohtuullisuutta", väitti Kaarlo
vastaan.
"Enkä minä", puuttui puheeseen ritari. "Talossani kuljetaan edes
takaisin, tehdään suunnitelmia ja muutellaan niitä, suvaitsematta
kuulustaa minun mielipidettäni! Ja kuka on master Kerneguy tai mitä on
hän minulle, jotta poikani pitäisi jäädä ja antautua vahingon vaaraan,
tämän skotlantilaisen paashinne pujahtaessa tiehensä hänen asussaan?
Minä en suostu sellaisen tempun toteuttamiseen, vaikka se olisi hienoin
lukinverkko, mitä on koskaan kudottu tohtori Rochecliffen aivoissa. --
En suo sinulle mitään pahaa, Louis; sinä olet vilkas nuorukainen, mutta
minua on kohdeltu tässä hiukan liian kevyesti, mies."
"Olen täydellisesti teidän kannallanne, Sir Henry", vastasi puhuteltu
henkilö. "Teitä on tosiaan palkittu vieraanvaraisuudestanne sen
luottamuksen puutteella, jota ei olisi koskaan voitu osoittaa
soveliaammin. Mutta hetki on tullut, jolloin minun täytyy yhdellä
sanalla ilmoittaa, että minä olen se onneton Kaarlo Stuart, jonka
osana on ollut koitua häviön aiheeksi parhaille ystävillensä ja
jonka nykyinen asuminen perheessänne uhkaa tuholla teitä ja koko
ympäristöänne."
"Master Louis Kerneguy", virkkoi ritari hyvin äkäisesti, "opetanpa
teitä valitsemaan hauskutuksenne aiheet paremmin, kun latelette
niitä minulle, ja vain rahtunen ärsytystä vielä tarvittaisiin, jotta
haluaisin laskea unssin tai pari nenäkästä verta teistä".
"Olkaa hiljaa, isä, taivaan nimessä!" sanoi Albert vanhukselle. "Tämä
on todellakin KUNINGAS; ja niin suuressa vaarassa on hänen vapautensa,
että jokainen hukkaamamme silmänräpäys voi tuottaa kohtalokkaan
onnettomuuden."
"Hyvä Jumala!" huudahti isä liittäen kätensä ristiin ja ollen lysähtää
polvilleen; "onko harras toiveeni täyttynyt! Ja sellaisellako tavalla,
että minun olisi rukoiltava sitä tapahtumattomaksi!"
Hän yritti sitte taivuttaa polveansa kuninkaalle -- suuteli
hallitsijansa kättä, viljavien kyynelten heruessa hänen silmistään
-- ja lausui: "Antakaa anteeksi, mylord -- teidän majesteettinne,
tarkoitan -- sallikaa minun istua läsnäollessanne vain hetkinen, kunnes
sydämeni tykkii vapaammin, ja sitte --"
Kaarlo kohotti vanhan ja uskollisen alamaisensa seisaalle, ja
tuollaisenakin ahdistavan pelon ja vaaran hetkenä hän huomaavaisesti
talutti vanhuksen istuimen luo, jolle tämä vaipui näköjään voivuksissa,
pää painuneena pitkälle valkoiselle parralle ja isot kyyneleet sen
hopeisissa hapenissa kimallellen. Alice ja Albert jäivät kuninkaan
seuraan, väitellen ja kehoitellen häntä heti lähtemään.
"Hevoset ovat metsänvartijan majan luona", sanoi Albert, "ja uudet
ratsut odottavat vain kahdeksantoista tai kahdenkymmenen penikulman
päässä. Jos elukat jaksavat viedä teidät vain sinne asti --"
"Ettekö mieluummin", keskeytti Alice, "tahdo luottaa tämän paikan
lukuisiin ja hyvin koeteltuihin kätköihin -- Rochecliffen asuntoon ja
vielä etäisempiin salakammioihin?"
"Voi, minä tunnen ne ainoastaan nimeltä!" pahoitteli Albert. "Isäni
vannotettiin uskomaan ne yhden ainoan miehen tietoon, ja hän oli
valinnut Rochecliffen."
"Mieluummin lähden taivasalle kuin vetäydyn mihinkään Englannin
lymylokeroon", sanoi kuningas. "Jos vain kykenisin löytämään
tien sille majalle, jonka luona hevoset ovat, niin yrittäisin,
mitä taivutuskeinoja raippa ja kannus voivat käyttää saadakseen
ne kohtauspaikalle, missä minun pitäisi tavata Sir Thomas Acland
ja verekset ratsut. Tule mukanani, eversti Lee, ja kipaiskaamme
juoksuun. Keropäät ovat antaneet meille selkään taistelussa; mutta jos
tulee kysymykseen kävely tai kirmaaminen, niin luulenpa kykeneväni
näyttämään, missä on paras kunto."
"Mutta silloin", epäröitsi Albert, "me menetämme kaiken sen ajan,
mikä on muutoin voitettavissa tämän talon puolustamisella -- jättäen
tänne ainoastaan isä-parkani, joka ei nykyisessä tilassaan kykene
tekemään mitään. Teitä lähdetään silloin heti ajamaan takaa vereksillä
ratsuilla, meidän hevostemme ollessa uupuneita. Voi, missä onkaan se
Jocelinen heittiö?"
"Minne on voinut joutua tohtori Rochecliffe?" tuskaili Alice. "Hän,
joka on niin kerkeä neuvomaan -- missä voivat he molemmat olla? Voi,
jospa vain isäni voisi tointua!"
"Isäsi _on_ tointunut", sanoi Sir Henry nousten ja astuen heidän
luokseen; täyden miehuuden kaikki tarmo ilmeni nyt hänen kasvoissaan
ja liikkeissään. "Keräsin vain ajatuksiani -- sillä milloin on Lee
tuottanut pettymystä, kun hänen kuninkaansa on tarvinnut neuvoa tai
apua?" Hän alkoi sitte puhua rivakasti ja lausuen selvästi niinkuin
kenraali armeijan etunenässä määräilee jokaisesta hyökkäys- ja
puolustusliikkeestä -- itse järkkymättömänä ja omalla pontevuudellaan
pakoittaen kaikki kuulijansa, tottelemaan, ja tottelemaan reippain
mielin. "Tytär", hän sanoi, "kolkuta hereille muori Jellicot --
nouskoon Phoebe, vaikka hän olisi kuolemaisillaan, ja teljetköön ovet
ja ikkunat".
"Se on tehty säännöllisesti siitä asti kun -- meillä ollut näin suuri
kunnia", virkkoi hänen tyttärensä kuninkaaseen katsoen; "mutta käykööt
kuitenkin vielä kertaalleen tarkastamassa kamarit". Ja Alice meni
antamaan määräyksensä, palaten pian.
Vanha ritari pitkitti yhä yhtä rivakasti ja päättävästi:
"Mikä on ensimäinen vaihtoasemanne?"
"Rothebury, Henleyn luona, missä Sir Thomas Aclandilla ja nuorella
Knollesilla on määrä pitää ratsut varalla", ilmoitti Albert; "mutta
miten pääseekään sinne meidän väsyneillä elukoillamme!"
"Luottakaa minuun siinä", sanoi ritari. "Teidän majesteettinne tulee
heti lähteä Jocelinen tuvalle", hän lisäsi samaan käskevään tapaan;
"siellä ovat ratsunne ja pakovälineenne Tämän talon salaiset komerot
hyvin hoidettuina tuottava kapinallisille koirille puuhaa runsaasti
pariksi kolmeksi tunniksi. Rochecliffen pelkään tulleen siepatuksi
kiinni; hänen independenttinsä on hänet kavaltanut. Kunpa olisin
arvostellut sitä hylkyä paremmin! Olisin lävistänyt hänet jossakussa
miekkailuharjoituksessamme, nupittomalla aseella, kuten Will sanoo.
Mutta oppaaksenne ratsastusmatkaa varten asuu puolen nuolenkantaman
päässä Jocelinen majasta vanha metsäntarkastaja Martin mökissään; hän
on pariakymmentä vuotta vanhempi minua, mutta tanakka kuin vanha tammi
-- herättäkää hänet levolta ja antakaa hänen ratsastaa kerallenne
henkenne edestä. Hän ohjaa teidät vaihtopaikallenne, sillä yksikään
ajopuistossa piileillyt kettu ei tunne tienoota niin hyvin seitsemän
leaguen alalla."
"Erinomaista, isä hyvä, mainiota", kiitti Albert; "minä olin unohtanut
metsäntarkastaja Martinin".
"Nuoret miehet unohtavat kaiken", tuumi ritari. "Voi että raajat ovat
kykenemättömiä, kun pää, joka voi parhaiten ohjata niitä, on päässyt
kenties viisaimmilleen!"
"Mutta hevosethan ovat väsyneitä", muistutti kuningas; "emmekö voisi
saada vereksiä elukoita?"
"Mahdotonta tähän aikaan yöstä", vastasi Sir Henry; "mutta uupuneet
ratsut pystyvät paljoon huolella ja hoidolla". Hän astui kiireisesti
erääseen ikkunakomeroon kaapin eteen ja etsi jotakin sen laatikoista,
vetäen niitä perätysten auki.
"Me menetämme aikaa, isä", sanoi Albert, joka pelkäsi, että vanhuksen
osoittama älykkyys ja tarmo olivat olleet vain satunnaisena
välähdyksenä lampusta, joka oli jälleen alkamaisillaan lekkua illan
hämynä.
"Kas nuorta herraa", virkahti hänen isänsä terävästi; "sinunko sopii
morkata minua tässä seurassa! Tiedä, että jos koko keropäitten
helvetiltä säästynyt lauma olisi tällähaavaa keräytynyt pitämään
kokousta Woodstockin ympärillä, saisin minä lähetetyksi pois
Englannin kuninkaallisen toivon sellaista tietä myöten, että heistä
viisaimmatkaan eivät kykenisi sitä koskaan arvaamaan. -- Alice,
rakkahin, älä kysele turhia, vaan kiidä keittiöön ja nouda pari
viipaletta raavaanlihaa tai vielä mieluummin metsänriistaa; leikkaa ne
pitkiä ja ohuita, kuuletko --"
"Tämä on mielen haihattelua", virkkoi Albert syrjään kuninkaalle. "Me
teemme häntä kohtaan väärin ja tuotamme teidän majesteetillenne haittaa,
kun kuuntelemme häntä."
"Minä luulen toisin", sanoi Alice, "ja tunnen isäni paremmin kuin
sinä". Ja hän läksi huoneesta täyttämään isänsä määräystä.
"Minäkin luulen niin", lausui Kaarlo. "Skotlannissa presbyteriläiset
papit pauhatessaan saarnastuoleissaan omia syntejäni ja sukuni
rikkomuksia vastaan ottivat vapaudekseen nimittää minua päin silmiä
Jerobeamiksi tai Rehabeamiksi taikka muuksi sellaiseksi, kun noudatin
nuorten neuvonantajien mieltä. Hitto, kuuntelenpa kerran harmajan
parran neuvoa, sillä milloinkaan en ole nähnyt suurempaa terävyyttä ja
päättäväisyyttä kuin tuon ylvään vanhuksen kasvoissa."
Tällöin oli Sir Henry löytänyt etsimänsä. "Tässä peltirasiassa", hän
haastoi, "on kuusi palleroa, jotka on valmistettu mitä elvyttävimmistä
mausteista; niihin on sekoitettu kaikkein vahvistavimpia ja tehoisimpia
lääkkeitä. Saadessaan niitä tuolloin tällöin hyvään raavaanlihaan tai
metsänriistaan käärittynä ei sisukas hevonen nujerru viiteen tuntiin,
taivaltaessaan viisitoista penikulmaa tunnissa; ja Jumalan kiitos,
neljännes siitä ajasta toimittaa turvaan teidän majesteettinne --
jäännöksestä saattaa olla hyötyä jossakin vastaisessa tilaisuudessa.
Martin tietää, miten niitä annetaan; ja Albertin uupuneet juhdat ovat
kymmenen minuutin ajan kävellytettyinä valmiita juosten ahmimaan
taivalta, kuten vanha Will sanoo. Ei, älkää haaskatko aikaa puhumiseen,
teidän majesteettinne tuottaa minulle vain liikaakin kunniaa,
käyttäessänne omaanne. Katso nyt, onko tola selvä, Albert, ja lähteköön
hänen majesteettinsa heti liikkeelle. Me näyttelemme osiamme kovin
kehnosti, jos kukaan lähtee ajamaan häntä takaa näihin kahteen tuntiin,
joka ovat yön ja päivän välillä. Vaihtakaa vaatetustanne, kuten
aioitte, tuossa makuuhuoneessa -- jotain voidaan saada aikaan silläkin
tempulla."
"Mutta, hyvä Sir Henry", huomautti kuningas, "teidän intonne jättää
ottamatta huomioon varsin tähdellisen seikan. Olen tosin tullut
mainitsemaltanne metsänvartijan majalta tänne, mutta se tapahtui
päivänvalolla ja oppaan seurassa. Pelkään, että teidän täytyy antaa
everstin lähteä mukanani, ja minä pyydän ja käsken, että te ette
toimita itsellenne mitään vaivaa tai vaaraa talon puolustamisella --
tehkää vain; niin suurta viivytystä kuin voitte sen salakomeroiden
näyttämisessä."
"Jättäkää se minun asiakseni, kuninkaallinen ja armollinen
hallitsijani", sanoi Sir Henry, "mutta Albertin _täytyy_ jäädä tänne,
ja Alice opastakoon teidän majesteettianne Jocelinen tuvalle hänen
sijastaan".
"Alice!" virkahti Kaarlo astuen taaksepäin hämmästyksissään; "mutta
onhan pimeä yö -- ja -- ja -- ja --" Hän vilkaisi Alicea kohti, joka
oli tällöin palannut huoneeseen, ja näki epäilyä ja arkuutta neitosen
katseessa. Se osoitti, että se pidättely, jolla kuningas oli hillinnyt
mielistelyhaluaan aiotun kaksintaistelunsa raukeamisesta asti, ei
ollut kokonaan häivyttänyt hänen edellisen käyttäytymisensä muistoa.
Hän kiirehti lausumaan lujan epäyksen ehdotukseen, joka näytti niin
suuresti hämmennyttävän aatelisneitiä. "Minun on tosiaan mahdoton, Sir
Henry, käyttää Alicen palvelusta -- minun on riennettävä kuin olisivat
verikoirat kintereilläni."
"Alice tepastelee kilvan minkä hyvänsä naikkosen kanssa näillä main",
väitti ritari; "ja mitä hyödyttäisi teidän majesteettianne paraskaan
vauhti, jollette tietäisi minne mennä?"
"Ei, ei, Sir Henry", intti kuningas, "yö on liian pimeä -- viivymme
liian kauvan -- kyllä löydän tien itse".
"Vaihtakaa pukuanne Albertin kanssa sen enempää siekailematta", vaati
Sir Henry, "ja jättäkää muu minun huolekseni".
Yhä vastustushaluisena vetäysi Kaarlo kuitenkin huoneeseen, missä
nuoren Leen ja hänen piti vaihtaa pukineita. Sillä aikaa Sir Henry
sanoi tyttärelleen: "Hanki viitta, tyttönen, ja vedä jalkaasi
paksuimmat kenkäsi. Sinä olisit voinut ratsastaa Pixiellä, mutta se on
hiukan vauhko, ja sinä olet arka ratsastajatar, kuten olet aina ollut
-- se on minun tieteni ainoa heikkoutesi."
"Mutta, isä", esteli Alice tähystäen hyvin vakavasti Sir Henryä
kasvoihin, "täytyykö minun tosiaan lähteä yksinäni kuninkaan kanssa?
Eikö Phoebe tai muori Jellicot saisi tulla mukaamme?"
"Ei -- ei -- ei", kielsi Sir Henry. "Phoebellä, sillä typerällä
letukalla, on ollut hermotäristyksiä pitkin iltaa, kuten hyvin tiedät,
ja nähdäkseni ei tuollainen kävely ole mikään loihtu puistatuksia
vastaan. Muori Jellicot lynkyttää hitaasti kuin hinkuva tamma --
sitäpaitsi on hankaluutena hänen kuuroutensa, jos tulisi tarvis puhua
hänelle. Ei -- ei, sinun pitää lähteä yksinäsi ja ansaita oikeus saada
hautakirjoitukseksesi: 'Tässä lepää kuninkaan pelastajatar!' -- Ja
kuulehan, älä ajattelekaan palata tänä yönä, vaan jää metsäntarkastajan
tupaan hänen veljentyttärensä luo -- puisto ja talo täyttyvät piankin
vihollisistamme, ja mitä hyvänsä täällä tapahtuu, sen kuulet kyllin
varhain huomenna."
"Ja mitä kuullenkaan silloin?" sanoi Alice. "Voi, kukapa voisi sen
sanoa! Oi, rakas isä, anna minun jäädä osalliseksi kohtalostasi! Minä
riisun aran naisellisuuteni ja taistelen kuninkaan puolesta, jos käy
välttämättömäksi. Mutta minä en voi ajatella joutuvani hänen ainoaksi
saattolaisekseen pimeänä yönä ja niin yksinäisellä taipaleella."
"Mitä!" haastoi ritari ääntänsä koroittaen; "esitätkö sinä kursailevia
ja typeriä epäilyksiä, kun on vaarassa kuninkaan turvallisuus, vieläpä
henkikin? Kautta tämän uskollisuuden merkin", sivellen harmajaa
partaansa, "jos voisin ajatella olevasi muuta kuin Lee-suvun tyttärelle
soveltuvaa, niin --"
Samassa keskeyttivät hänet kuningas ja Albert, saapumalla huoneeseen.
He olivat vaihtaneet asua, ja varreltaan he muistuttivat jonkun verran
toisiaan, vaikka Kaarlo oli ilmeisesti karkeapiirteinen ja Lee komea
nuori mies. Heidän hipiänsäkin oli erilainen, mutta sitä eroavaisuutta
ei voinut heti havaita, kun Albert oli ottanut käyttääkseen mustaa
tekotukkaa ja noennut silmäkulmansa.
Albert Lee astui ulos rakennuksen edustalle, tehdäkseen kierroksen
palatsihuvilan ympäri, tahtoen tarkastaa, miltä suunnalta saattoi olla
vihollisia lähenemässä, jotta he voisivat valita kuninkaalliselle
pakolaiselle turvallisimman tien. Huoneeseen etumaisena astunut
kuningas oli kuullut vanhan ritarin suuttuneesta vastauksesta
tyttärelle osan ja arvasi helposti, mistä hänen pahastuksensa
johtui. Hän astui vanhuksen luo niin arvokkaasti kuin hän osasi mitä
luontevimmin omaksua sävykseen, milloin halusi.
"Sir Henry", hän virkkoi, "toivomuksemme ja nimenomainen tahtommekin
on, että te jätätte sikseen kaikkinaisen isällisen määräysvallan tässä
asiassa. Mistress Alicella on tietenkin hyviä ja päteviä perusteita
käsitykselleen, ja minä en milloinkaan antaisi itselleni anteeksi, jos
hänet toimitettaisiin tukalaan asemaan minun tähteni. Olen liian hyvin
tutustunut metsiin ja erämaihin, peljätäkseni eksyväni Woodstockin
kotimaisten tammien seassa."
"Teidän majesteettinne ei joudu eksymisen vaaraankaan", huomautti
Alice, tuntien tilapäisen epäröimisensä tyyten hälvenevän siitä
tyynestä, tasaisesta ja suoramielisestä sävystä, joka ilmeni
Kaarlon viime sanoissa. "Te ette saa joutua minkään vastoinkäymisen
mahdollisuuteen, minkä minä voin estää, ja kokemieni aikojen onnettomat
selkkaukset ovat harjaannuttaneet minut liikkumaan täkäläisessä
metsässä yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin. Ellette siis halveksu
seuraani, niin lähtekäämme heti."
"Jos seuranne suodaan hyväntahtoisesti, niin otan sen kiitollisena
vastaan", vastasi hallitsija.
"Mielelläni", vakuutti Alice, "peräti mielelläni opastan teitä.
Sallikaa minun olla ensimäisiä osoittamassa sitä innostusta, ja
luottamusta, jota toivoakseni koko Englanti vielä kilvan ilmaisee
teidän majesteettinne hyväksi."
Hän lausui nämä sanat niin vilkkaasti ja toimitti vaatetuksensa
vähäisen vaihdoksen niin joutuisasti, että kaikki hänen pelkonsa
oli ilmeisesti kadonnut ja hänen sydämensä täydellisesti kiintynyt
tehtävään, jonka hänelle oli isä valinnut.
"Kaikki on turvallista ympäristössä", ilmoitti Albert Lee palatessaan.
"Te voitte lähteä mitä kautta haluatte, mutta syrjäisin pääsytie on
paras."
Kaarlo astui arvokkaasti Sir Henry Leen luo ennen lähtöänsä ja tarttui
hänen käteensä. "Olen liian ylpeä lausumaan vakuutuksia", hän sanoi,
"joita saatan olla liian köyhä koskaan toteuttamaan. Mutta niin kauvan
kuin Kaarlo Stuart elää, hän pysyy suuressa ja syvästi tunnetussa
kiitollisuudenvelassa Sir Henry Leelle."
"Älkää sanoko niin, teidän majesteettinne, älkää sanoko niin", huudahti
vanhus ponnistellen kiihkeitä nyyhkäyksiä vastaan, jotka nousivat hänen
kurkkuunsa. "Se, joka voisi vaatia kaikki, ei voi joutua velkaan vain
vähäisen osan vastaanottamisesta."
"Hyvästi, hyvä ystävä, hyvästi!" sanoi kuningas. "Ajatelkaa minua
poikananne, Albertin ja Alicen veljenä. He näkyvät jo olevan
kärsimättömiä. Antakaa minulle isän siunaus, ja niin lähden."
"Jumala, jonka tahdosta kuninkaat hallitsevat, siunatkoon teidän
majesteettianne", toivotti Sir Henry polvistuen ja kädet ristissä
kääntäen taivasta kohti kunnianarvoisat kasvonsa. "Taivaan Herra
siunatkoon teitä, pelastakoon teidän majesteettinne nykyisistä
vaaroistanne ja antakoon hyväksi näkemällänsä ajalla teidän jälleen
turvallisesti omistaa kruununne."
Kaarlo vastaanotti hänen siunauksensa kuin isältä, ja Alice ja hän
läksivät matkalleen.
Heidän mennessään huoneesta vanha ritari antoi käsiensä hiljalleen
vaipua, lopettaessaan tämän palavan rukouksensa, ja samalla painui
hänen päänsä alas rinnalle. Hänen poikansa ei rohjennut häiritä
vanhuksen mietiskelyä, mutta pelkäsi kuitenkin tunteitten voimakkuuden
riuduttavan ruumiilliset voimat ja tainnuttavan hänet. Viimein hän
uskalsi lähestyä ja koskettaa häntä hiljaa. Vanha ritari kavahti
jaloilleen ja oli taas heti sama valpas, vireä, kaikkea ennakolta
harkitseva määrääjä, jona hän oli esiintynyt tovia varemmin.
"Olet oikeassa, poika", hän sanoi, "meidän on puuhattava rivakasti.
Ne valehtelevat, nuo keropäät kavaltajat, jotka sanovat häntä
arvottomaksi hurjastelijaksi! Hänellä on siunatun marttyyrin pojalle
kelvolliset tunteet. Sinä näit, että hän olisi äärimäisen vaarankin
hetkellä pannut mieluummin alttiiksi turvallisuutensa kuin hyväksynyt
Alicen opastuksen, kun typerä tyttönen näytti epäröivän lähdöstään.
Huikentelu on kiihkeän itsekäs eikä ajattele muiden tunteita. Mutta
oletko teljennyt heidän jälkeensä? Totisesti, tuskin edes näin, kun he
läksivät eteissuojamasta."
"Minä päästin heidät ulos pikku takaovesta", ilmoitti eversti, "ja
palatessani pelkäsin teidän voivan pahoin".
"Iloa -- iloa, pelkkää riemastusta, Albert -- en voi sallia
vähäisimmänkään epäilyksen hiipiä mieleeni. Jumala ei tahdo hyljätä
sadan kuninkaan jälkeläistä -- valtakunnan laillista perillistä ei
luovuteta noille roistoille. Hänen silmässään kiilui kyynel, kun hän
erosi minusta -- olen varma siitä. Etkö kuolisi hänen tähtensä, poika?"
"Jos menetän henkeni hänen vuokseen tänä yönä", virkkoi Albert, "niin
pahoittelisin sitä ainoastaan syystä että minä en huomenna kuulisi
hänen pelastumistansa".
"No, käykäämme tähän touhuun", sanoi ritari. "Luuletko tuntevasi
kylliksi hänen tapojaan, jotta saat hänen asussaan naisväen uskomaan
sinut paashi Kerneguyksi?"
"Hm", vastasi Albert, "ei ole helppo esittää kuningasta, kun on naisia
kysymyksessä. Mutta alikerrassa on vain hyvin niukasti valoa, ja minä
voin yrittää."
"Tee se heti", kehoitti hänen isänsä; "ne konnat kerkiävät tänne
piankin".
Albert siis läksi huoneesta, ritarin tuumiskellessa: "Jos naiset
tosiaan johtuvat siihen uskoon, että Kerneguy on vielä täällä, niin se
antaa lisää tukea vehkeelleni -- hurtat alottavat väärällä vainulla, ja
kuninkaallinen otus ehtii turvalliseen suojaan ennen kuin ne pääsevät
jäljille. Ja hauskaa on houkutella heitä toisesta kätköpaikasta
toiseen! Aamuhan valkenee ennen kuin ne ovat nuuskineet puoliakaan! --
Niin, minä leikin heilukirsikkaa niiden kanssa, pitelen heidän nenänsä
alla syöttiä, jota he eivät saa koskaan ahmaista! Sovittelen heille
tolan, jota heidän kestää mutkitella melkoinen tovi. -- Mutta millä
hinnalla teenkään tämän?" pitkitti vanha ritari keskeyttäen riemullisen
yksinpuhelunsa. "Voi, Absalom, Absalom, poikani! poikani! Mutta
menköön hän; hän voi vain kuolla niinkuin hänen isänsä ovat kuolleet,
ja sen asian hyväksi, jonka puolesta he ovat eläneet. Mutta hän tulee
-- hiljaa! -- Albert, oletko onnistunut? Oletko saanut omaksutuksi
kuninkaallisuuden siten, että se käy täydestä?" "Kyllä olen, isä",
takasi Albert. "Naiset vannovat varmasti, että Louis Kerneguy oli
talossa ihan viime minuutilla."
"Oikein, sillä he ovat hyviä ja uskollisia olentoja", sanoi ritari,
"ja vannoisivat hänen majesteettinsa turvallisuuden edistämiseksi joka
tapauksessa, mutta he suoriutuvat luontevammin ja tehokkaammin, jos
uskovat vannovansa totta. Miten sait heidät eksytetyksi?"
"Käyttämällä hiukkasen kuninkaallista tapaa, jota ei kannata mainita,
isä."
"Sinua veijaria!" vastasi ritari. "Pelkään kuninkaan maineen kärsivän
sinun näyttelemisestäsi."
"Hm", tuumi Albert jupisten, mitä hän ei uskaltanut virkkaa ääneen,
"jos seuraisin esimerkkiä tarkoin, niin tiedänpä, kenen maine pahemmin
kärsisi".
"No, nyt meidän täytyy järjestää keskenämme ulkovarustusten
puolustaminen, merkinanto ja muu sellainen, ja sopia parhaasta
tavasta vihollisen estyttämiseksi niin kauvan kuin mahdollista." Hän
astui sitte jälleen kaappinsa salalaatikoiden ääreen ja otti esille
pergamenttisuikaleen, jolle oli piirretty pohjakaava. "Tässä", hän
sanoi, "on asemapiirros niin sanoakseni keskusvarustuksesta, joka
lienee puolustettavissa kauvankin sen jälkeen kun sinun on käynyt
pakolliseksi peräytyä jo tuntemistasi piilopaikoista. Ylimetsänhoitaja
on aina vannotettu pitämään tämä kaavio salassa ja uskomaan se yhden
ainoan henkilön tietoon äkillisen kuoleman varalta. Istuutukaamme
tutkimaan sitä yhdessä."
Ja he sovittivat toimenpiteensä sellaiseen tapaan, joka selviää
myöhemmistä tapauksista paremmin kuin jos mainitsisimme heidän
suunnittelemansa eri hankkeet ja aseman toisin kehittyessä
käyttämättömiksi jääneet varokeinot.
Vihdoin nuori Lee lausui hyvästi isälleen. Asestettuna sekä hiukan
ruoka- ja juomavaroja mukaansa ottaen hän läksi Victor Leen huoneeseen
ja sulkeutui sinne. Sieltä avautui salainen pääsy niiden monien
kätköpaikkojen sokkeloon, joita salaliittolaiset olivat niin hyvällä
menestyksellä käyttäneet haaveellisiin kujeisiinsa tasavallan
valtuutettuja vastaan.
"Toivon", tuumi Sir Henry istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen, hellästi
hyvästeltyään poikaansa, "että Rochecliffe ei ole lörpötellyt
pohjapiirroksen salaisuutta tuolle Tomkinsille, joka olisi hyvinkin
saattanut laverrella tiedoistaan muualla. -- Mutta tässä nyt istun --
kenties viimeistä kertaa, raamattu toisella puolellani ja vanha Will
toisella, valmistautuneena -- Jumalan kiitos -- kuolemaan kuten olen
elänytkin. Kumma, että ne eivät jo tule", hän lisäsi jonkun aikaa
odoteltuaan; "olen aina luullut että paholainen kannustaa asiamiehiänsä
tiukemmin, kun ne toimivat hänen erityisessä palveluksessaan".