Palatsihuvilassa kokoontui pikku seurue illalliselle jo kello
kahdeksalta. Pöydälle asetetusta ateriasta välittämättä seisoi sir
Henry Lee uuninreunukselle nostetun lampun ääressä ja luki murheellisen
tarkkaavaisena kirjettä.
"Kirjoittaako poikani teille yksityiskohtaisemmin kuin minulle, tohtori
Rochecliffe?" tiedusti ritari. "Hän sanoo tässä vain palaavansa
luultavasti tänä yönä ja ilmoittaa, että master Kerneguyn tulee olla
valmiina heti lähtemään matkalle hänen kanssaan. Mitä voi sellainen
kiire merkitä? Oletteko kuullut minkään uuden etsinnän uhkaavan
kärsivää puoluettamme? Soisin niiden sallivan minun nauttia poikani
seurasta rauhassa edes päivän."
"Se rauha, jonka edellytyksenä on ilkeitten taukoaminen kiusaamisesta",
sanoi t:ri Rochecliffe, "ei ole päivien ja tuntien lepoa, vaan
minuuttien. Heidän verenhimonsa tyytyi hetkiseksi Worcesterissa, mutta
nyt lienee ruokahalu jo elpynyt."
"Olette siis saanut kuulla sellaista?" kysyi Sir Henry. "Poikanne
kirjoitti minulle saman lähetin myötä", vastasi tohtori; "hän jättää
harvoin sen tekemättä, oivaltaen kuinka tärkeätä on minun saada
tieto kaikesta, mitä tapahtuu. Rannikolta on onnistuttu varaamaan
pakotilaisuus, ja master Kerneguyn tulee olla valmiina lähtemään
poikanne kanssa heti kun hän saapuu."
"Kummallista", päivitteli ritari; "neljäkymmentä vuotta olin asunut
tässä talossa, nuorukaisena ja miehenä, ja kysymyksenä oli kaiken
aikaa vain, miten saada päivä kulumaan toisensa jälkeen; sillä
jollen suunnitellut jotakin metsästystä tai haukallapyyntiä taikka
muuta sellaista, olisin saattanut istua täällä lepotuolissani niin
häiriintymättömänä kuin nukkuva myyrä vuodet läpeensä, -- ja nyt olen
pikemmin kuin pesällään vapiseva jänis, joka ei uskalla nukkua muutoin
kuin silmät auki ja kapaisee pakoon, kun tuuli kahahtaa saniaisissa".
"On omituista", virkkoi Alice katsahtaen tohtori Rochecliffeen, "että
keropää taloudenhoitaja ei ole kertonut teille mitään tästä. Hän on
tavallisesti hyvinkin puhelias puolueensa hommista, ja minä näin teidät
vaivihkaa yhdessä tänä aamuna."
"Minun täytyy vielä salaisemmin tavata hänet tänä iltana", sanoi
tohtori synkästi; "mutta hän ei kylläkään lörpöttele".
"Toivoakseni ette luota häneen liiaksi", huomautti Alice. "Minusta tuon
miehen kasvoilla kaikessa oveluudessaan on niin kolkko ilme, että olen
ihan hänen silmistäänkin lukevinani kavallusta."
"Ole varma, että siitä asiasta on pidetty huolta", vastasi tohtori
yhtä pahaenteiseen tapaan kuin äskenkin. Kukaan ei virkkanut sen
enempää, ja pahojen aavistusten hyytävä ja ahdistava tunne näytti
yhtäkkiä painostavan seuruetta tuollaisen aistimuksen tavoin, joka
ilmoittaa ukkosen lähenemisen, kun joku on erityisen herkkä sähköiselle
vaikutukselle.
Valepukuinen hallitsija, joka oli sinä päivänä saanut kehoituksen
valmistautua kiireesti jättämään tilapäisen suojapaikkansa, koki
omaa osuuttansa ankeudesta, joka oli vallannut pikku seurueen. Mutta
hän oli myös ensimäinen ravistamaan sen pois, se kun ei soveltunut
hänen luonteeseensa eikä asemaansa. Hilpeys oli edellisen johtavana
piirteenä, ja jälkimäinen vaati malttia eikä alakuloisuutta.
"Me teemme hetken raskaammaksi, kun olemme siitä murheissamme", hän
sanoi. "Eikö teidän olisi parempi yhtyä laulamaan kanssani Patrick
Careyn iloista hyvästelyä, mistress Alice? -- Kas, ettekö tunne Pat
Careytä -- loordi Falklandin nuorempaa veljeä?"
"Kuolemattoman loordi Falklandin veli, ja sepittää lauluja!" oudoksui
tohtori.
"Ka, tohtori, runottaret korjaavat kymmenyksensä kuten kirkkokin",
virkkoi Kaarlo, "ja niillä on osuutensa jokaisesta huomattavasta
suvusta. Te ette tunne sanoja, mistress Alice, mutta voitte sentään
auttaa minua ainakin kerrossa:
"'No, koska ero koituu, ja tuskin milloinkaan
Woodstockin aimo linnaa ma vielä nähdä saan,
niin hauskaa pitäkäämme, ja malja kulkemaan
joukossa juomaveikkoin vankkain.'"
Laulu kohosi, vaan ei vauhdikkaasti. Se oli tuollainen väkinäisen
raton yritys, joka ilmaisee todellisen hilpeyden puutetta selvemmin
kuin se mitenkään muutoin ilmenee. Kaarlo keskeytti laulun ja moitti
apulaulajia.
"Te hymisette, hyvä mistress Alice, niinkuin veisaisitte
katumuspsalmia, ja te, hyvä tohtori, niinkuin sanelisitte
hautaustekstiä."
Tohtori nousi pikaisesti pöydän äärestä ja kääntyi ikkunaan, sillä tuo
huomautus sopi kummallisesti tehtävään, joka hänen oli sinä iltana
suoritettava. Kaarlo katsoi häneen hiukan kummeksuen, sillä alituinen
vaaransa sai hänet valppaasti tarkkaamaan ympäristönsä vähäisimpiäkin
liikkeitä; sitte hän kääntyi Sir Henryyn ja sanoi: "Voitteko te,
kunnioitettava isäntäni, mainita mitään syytä tälle apeuden puuskalle,
joka on niin ihmeellisesti hiipinyt ahdistamaan meitä kaikkia?"
"En suinkaan, hyvä Louis", vastasi ritari; "minä en ole laisinkaan
harjaantunut viisaustieteen nokkeluuksiin. Voisin yhtä hyvin ottaa
selittääkseni teille, minkätähden Bevis kääntyy kolmasti ympäri ennen
kuin laskeutuu levolle. Saatan ainoastaan sanoa omasta puolestani, että
jos iällisyys ja suru ja epätietoisuus riittää murtamaan rattoisan
mielen tai ainakin nykistämään sitä tuolloin tällöin, minulla on
osuuteni niistä kaikista, joten minä ainakaan en voi sanoa olevani
alakuloisena pelkästään syystä etten ole hilpeällä päällä. Minulla on
liiankin pätevä aihe murehtimiseen. Soisinpa näkeväni poikani, vaikkapa
vain minuutiksi!"
Onnetar näytti kerrankin auliilta tyydyttämään vanhusta, sillä
Albert Lee saapui samalla hetkellä. Hän oli pukeutunut matka-asuun
ja näköjään ratsastanut hellittömästi. Huoneeseen astuessaan hän
loi nopean silmäyksen ympärilleen. Hetkiseksi se katse pysähtyi
valepukuiseen prinssiin, ja varmistuneena siitä silmäniskusta, jonka
hän sai tältä vastaukseksi, hän kiirehti vanhan ajan tapaa noudattaen
polvistumaan isänsä eteen ja anomaan hänen siunaustansa. "Se sinulla
on, poikani", vastasi vanhus, ja kyynel herahti hänen silmiinsä,
kun hän laski kätensä pitkille kiharoille, jotka ilmaisivat nuoren
kavalierin säätyarvoa ja periaatteita; ne oli tavallisesti suorittu ja
käherretty jokseenkin huolellisesti, mutta valuivat nyt siistimättöminä
ja hajallaan hartioille. He pysyivät tovin tässä asennossa, kunnes
vanhus äkkiä kavahti siitä ikäänkuin häpeillen mielenliikutusta
jota oli ilmaissut niin monen todistajan nähden. Pyyhkäisten
pikaisesti kädenselällä silmiään hän käski Albertin nousta ja muistaa
illallisensa, "koska arvatenkin olet ratsastanut joutuin ja kaukaa
siitä saakka kun viimeksi haukkasit -- ja me panemme kiertämään maljan
hänen terveydekseen, jos tohtori Rochecliffe ja hyvä seurue suvaitsee.
Joceline, senkin nahjus, siirtele vikkelämmin koipiasi -- näytät siltä
kuin olisit nähnyt aaveen."
"Joceline on huonovointinen myötätunnon tähden", selitti Alice. "Phoebe
Mayfloweria kohti juoksi tänään uroshirvi; hänen täytyi huutaa Joceline
avuksi elukan karkoittamiseen -- ja tyttö on saanut hermopuistatuksia
siitä asti kun tuli kotiin."
"Typerä letukka", tuumi vanha ritari; "hänhän on metsämiehen tytär!
Mutta, Joceline, jos se hirvi käy vaaralliseksi, niin sinun pitää
sinkauttaa sen läpi kunnon vasama."
"Ei ole tarvis, Sir Henry", sopersi Joceline työläästi, "se häiritsijä
on nyt kyllin säyseä -- ei se enää tee sellaista rikkomusta".
"Pidä huoli siitä", haastoi ritari; "sinun tulee muistaa, että
mistress Alice usein kävelee ajopuistossa. Ja nyt kaada kaikille ja
täytä pikari itsellesikin, jotta kauhu kaikkoaisi, kuten huima Will
lausuu. Joutavia, mies, Phoebe siitä kyllä toipuu -- hän vain kirkui ja
juoksi, jotta sinä saisit huvin auttaa häntä. Muista, mitä teet, äläkä
läikyttele viiniä tuolla tavoin. -- No, malja vaeltajallemme, joka on
tullut jälleen luoksemme."
"Kukaan ei yhdy siihen halukkaammin kuin minä", virkkoi valepukuinen
prinssi, huomaamattaan tekeytyen tärkeämmäksi kuin hänen esittämänsä
osa juuri oikeutti; mutta Sir Henry oli mieltynyt oletettuun paashiin
hänen kaikkine omituisuuksinensa ja kohdisti vain lievän nuhteen
nuorukaisen hätäilyyn. "Sinä olet hilpeä, hyväluontoinen nuorukainen,
Louis", hän huomautti; "mutta kummallista on nähdä, kuinka nykyisen
sukupolven häikäilemättömyys on syrjäyttänyt sen vakavuuden ja
kunnioituksen, jota minun nuoruudessani säännöllisesti noudatettiin
korkeampaa säätyä ja asemaa kohtaan -- minä en olisi rohjennut päästää
kieltäni valtoimeksi jumaluusopin tohtorin kuuluessa seuraan, yhtä
vähän kuin olisin hirvinnyt puhella kirkossa jumalanpalveluksen aikana".
"Totta kyllä, isä", virkkoi Albert kiireisesti puuttuen puheeseen,
"mutta master Kerneguylla oli parempi oikeus puhua tällähaavaa, kun
minä olen ollut poissa hänen asiallaan yhtä hyvin kuin omallanikin,
tavannut useita hänen ystäviään ja tuon hänelle tärkeitä tietoja".
Kaarlo oli nousemaisillaan ja viittaamaisillaan Albertia syrjään,
luonnollisen kärsimättömänä tietämään, mitä uutisia hän oli kuullut
tai mikä turvallisen paon suunnitelma oli nyt määrätty hänelle.
Mutta tohtori Rochecliffe nykäisi häntä takinliepeestä vihjaukseksi,
että hänen piti istua alallaan ja olla ilmaisematta mitään erikoista
jännityksen aihetta, koska hänen todellisen asemansa mahdollisesti
tullessa äkkiä ilmi Sir Henry Leen tunteitten rajuus olisi luultavasti
vetänyt puoleensa liiaksi huomaavaisuutta.
Kaarlo vastasikin senvuoksi ritarin muistutuksen johdosta vain, että
hänellä oli erityinen syy äkilliseen ja mutkattomaan kiitollisuutensa
lausumiseen eversti Leelle -- että sydämellinen tunnustus yleensä
pulpahti esiin säädyttömästi -- ja lopuksi, että hän oli suuresti
hyvillään Sir Henryn ojennuksesta; "milloin hyvänsä lähdenkään
Woodstockista, jätän varmasti tämän paikan parempana miehenä kuin tänne
tulin", hän lisäsi viimeksi.
Hänen puheensa oli luonnollisesti näköjään osoitettu isälle, mutta
katsahdus Aliceen vakuutti nuorelle neidille, että tällä oli runsas
osuus kohteliaisuudesta.
"Pelkään", lisäsi Kaarlo Albertille, "että tulit ilmoittamaan meille
oleskelumme täällä jo loppuvankin hyvin lyhyeen".
"Voimme viipyä ainoastaan muutamia tunteja enää", sanoi Albert,
"juuri sen verran kuin tarvitaan meidän ja hevostemme levähdykseen.
Olen hankkinut kaksi ratsua, jotka ovat vankkoja ja koeteltuja. Mutta
tohtori Rochecliffe ei pitänyt sopimustansa. Odotin tapaavani jonkun
alhaalla Jocelinen majan luona, jonne jätin hevoset; ja kun ei siellä
ollutkaan ketään, viivästyin tunnin pahnoittaessani ne itse levolle,
jotta ne olisivat valmiita huomispäivän ponnistuksiin -- sillä meidän
täytyy lähteä taipaleelle ennen aamun valkenemista."
"Minä -- minä -- aioin lähettää Tomkinsin -- mutta -- mutta --"
tankkasi tohtori, "minä --"
"Se keropää heittiö oli päissään tai tapaamattomissa kaiketi", arveli
Albert. "Se ilahduttaa minua -- te voitte helposti luottaa häneen liian
pitkälle."
"Tähän asti hän on ollut uskollinen", väitti tohtori, "ja tuskin luulen
hänen nyt enää pettävän minua. Mutta Joceline lähtee sinne ja toimittaa
hevoset valmiiksi aamulla."
Jocelinen kasvot kuvastivat tavallisesti mitä ripeintä toimeliaisuutta
erityisen tapauksen sattuessa. Nyt hän kuitenkin näytti empivän.
"Tulettehan minun kanssani vähän matkaa, herra tohtori?" hän virkahti
hiipaillen lähelle Rochecliffeä.
"Mitä, senkin tolvana, hulttio ja pölkkypää", kivahti ritari, "pyydätkö
sinä tohtori Rochecliffeä seuraksesi tällaisena hetkenä? Ulos, koira --
vilistä sinne alas koppiin heti, muutoin kolhaisen paksun pääkuoresi
halki."
Joceline katseli tuskaisin silmin hengenmiestä ikäänkuin rukoillen
tätä puhumaan hänen puolestaan. Mutta juuri kun toinen aikoi virkkaa
jotakin, kajahti eteissuojaman ovelta mitä murheellisin ulvonta, ja
koiran kuultiin pyytävän pääsyä raappimisellaan.
"Mikä nyt Bevistäkin vaivaa?" ihmetteli vanha ritari. "Ihan tämä lienee
kaikkien narrien päivä, ja koko ympäristöni näkyy tulevan hulluksi!"
Sama ääni hätkähdytti Albertin ja Kaarlon kahdenkeskisestä
neuvottelusta, johon he olivat saaneet tilaisuuden, ja Albert juoksi
ulko-ovelle omakohtaisesti tutkimaan melun syytä.
"Se ei ole mikään hälytys", huomautti vanha ritari Kerneguylle, "sillä
silloin koiran haukunta on lyhyttä, kimakkaa ja raivokasta. Noiden
pitkällisten ulvahdusten sanotaan olevan pahaenteisiä. Juuri sillä
tavoin Bevisin isoisä ulisi kaiken yötä, kun isä-parkani kuoli. Jos se
tulee nyt ennustuksena, niin suokoon Jumala, että se koskee vanhaa ja
hyödytöntä eikä nuoria ja niitä, jotka voivat vielä palvella kuningasta
ja maata!"
Koira oli työntynyt eversti Leen ohi tämän seistessä tuokion aikaa
eteissuojaman ovella kuuntelemassa, liikkuiko ulkosalla mitään.
Sillävälin Bevis tunkeusi huoneeseen, missä seurue oli koolla,
kantaen suussansa jotakin ja harvinaisessa määrin ilmaisten sitä
velvollisuudentuntoa ja harrastusta, jota koira näyttää osoittavan
ajatellessaan, että sillä on jotain tärkeätä hoidettavanaan. Se
ilmestyi siis esille pitkä häntä riipuksissa, pää kumarassa ja korvat
kumussa, astellen juhlallisen, mutta murheisen arvokkaasti kuin
sotaratsu herransa hautajaisissa. Tällä tavoin se eteni lattian poikki,
meni suoraan Jocelinen eteen, joka oli katsellut sitä hämmästyneenä,
ja surkeasti uikahtaen laski hänen jalkoihinsa esineen, jonka oli
tuonut suussaan. Joceline kumartui ja otti lattialta miehen kintaan,
huovien käyttämää kuosia; ranteesta nimittäin ulkoni vanhanaikaisen
rautahansikkaan vahvikkeiden tavoin paksuja nahkaliuskoja, jotka
ulottuvat puolitiehen kyynäspäätä ja varjelevat käsivartta miekan
iskulta. Mutta tuskin oli Joceline vilkaissut itsessään noin
tavalliseen esineeseen, kun hän pudotti sen kädestään, hoipersi
taaksepäin, voihkasi ja oli lyyhistyä maahan.
"No, pelkurin kirous painakoon sinua epattoa!" murahti ritari, joka oli
vuorostaan siepannut kintaan ja katseli sitä; "sinut pitäisi lähettää
takaisin kouluun piestäväksi, kunnes raukan veri peitettäisiin sinusta.
Mitä näetkään muuta kuin hansikkaan, senkin jänishousu, ja vieläpä
varsin likaisen! Kas, tässä on kirjoitusta -- Joseph Tomkins? -- sehän
onkin tuon keropään. Toivon, että häntä ei ole mikään vahinko kohdannut
-- sillä tämä tässä kädenselässä ei ole multaa, vaan verta. Bevis on
saattanut puraista miestä, ja sentään näytti koira hänestä paljon
pitävänkin -- taikka se uroshirvi on voinut häntä satuttaa. Liikkeelle,
Joceline, heti katsomaan, missä hän on -- puhalla sitte torveasi."
"En voi lähteä", empi Joliffe, "jollei" -- ja taaskin hän surkeasti
katsoi tohtori Rochecliffeen, joka näki, että aikaa ei ollut
hukattavissa metsänvartijan kauhistuksen tyynnyttämisessä, koska hänen
palveluksiaan mitä tähdellisimmin tarvittiin nykyisissä olosuhteissa.
"Hanki lapio ja kuokka", hän kuiskasi tälle, "sekä salalyhty, ja minut
tapaat raiskiomaalla".
Joceline poistui huoneesta, ja tohtori virkkoi muutamia selittäviä
sanoja eversti Leelle, ennen kuin seurasi miestä. Hänen oma mielialansa
ei suinkaan ollut painuksissa tällaisen käänteen johdosta, vaan
pikemmin kohonnut ripeämmäksi, hänelle kun vehkeily ja vaara olivat
luonnollista ympäristöä. "Täällä on sattunut tihutapauksia", hän
kertoi, "sinun lähdettyäsi. Tomkins kohteli raakamaisesti sisäkkö
Phoebeä -- Joceline ja hän joutuivat käsirysyyn, ja Tomkins makaa
hengettömänä vesaikossa lähellä Rosamondin lähdettä. On välttämätöntä
Jocelinen ja minun mennä kiireimmiten hautaamaan ruumis, sillä
siitä puhumattakaan, että joku saattaisi kompastua siihen ja nostaa
hälytyksen, tuo Joceline-pahainen ei ikinä pysty mihinkään toimintaan
ennen kuin vainaja on mullassa. Metsänvartija on kyllä urhea kuin
jalopeura, mutta hänellä on oma heikko puolensa: hän pelkää kuollutta
enemmän kuin elävää. Mihin aikaan aiotte lähteä liikkeelle huomenna?"
"Päivän koittaessa tai varemmin", ilmoitti eversti Lee; "mutta me
tapaamme toisemme vielä. Alus on hankittu ja minulla on vaihtohevosia
varattuna useaan paikkaan -- me lähdemme Sussexin rannikolta, ja
taipaleella saan kirjeen, jossa minulle täsmälleen ilmoitetaan paikka."
"Miksette lähde heti?" kysyi tohtori. "Hevoset sortuisivat", vastasi
Albert; "niillä on tänään ratsastettu kovasti".
"Hyvää yötä", toivotti Rochecliffe; "minun on mentävä työhöni. Lähtekää
te ensi hommaksenne levolle. Surmatun ruumiin kätkeminen ja kuninkaan
toimittaminen turvaan vaarasta ja vankeudesta ovat kaksi temppua,
joita on samana yönä sattunut harvojen osalle, paitsi minun; mutta
eipähän minun sovi sota-asuun sonnustautuessani kerskua niinkuin olisin
riisumassa sitä voiton jälkeen."
Niin sanoen hän läksi huoneesta ja viittaansa verhoutuen meni
raiskiomaaksi nimitettyyn osaan puutarhaa. Oli raakean pakastava
sää. Sumua painui sankkoina kiehkuroina alavammalle maalle, mutta
yö ei ollut peräti pimeä, kun ottaa lukuun, että taivaankappaleita
suuressa määrin peitti usma. Tohtori Rochecliffe ei kuitenkaan
kyennyt eroittamaan metsänvartijaa, ennen kuin oli pari kertaa
yskäissyt, jolloin Joceline vastasi merkillä, päästäen salalyhdystään
valonvilahduksen. Tätä vihiä seuraten jumaluusoppinut tapasi hänet
nojaamassa tukipatsaaseen, joka oli aikoinaan kannattanut jo raunioiksi
sortunutta parveketta. Hänellä oli kärkikuokka ja rautalapio, samalla
kun hänen olaltaan riippui hirventalja.
"Mitä sinä tuolla taljalla teet, Joceline", oudoksui tohtori
Rochecliffe, "kun raahaat sitä mukanasi tällaisella asialla oltaessa?"
"No, katsokaas, tohtori", vastasi toinen, "voinhan sen kaiken teille
kertoakin. Se mies ja minä -- hän tuolla -- tiedätte, ketä tarkoitan,
-- jouduimme monta vuotta takaperin riitaan tästä hirvestä. Sillä
vaikka me olimme hyviä ystävyksiä, ja Philip sai toisinaan isäntäni
luvalla auttaa minua toimissani, tiesin kuitenkin kaikesta huolimatta,
että Philip Hazeldine väliin kulki kiellettyjä teitä. Hirvenvarkaat
olivat kovin rohkeita siihen aikaan, vähää ennen sodan puhkeamista,
jolloin ihmiset alkoivat käydä riihattomiksi. Ja niinpä sattui, että
eräänä päivänä tapasin ajopuistossa kaksi miestä, kasvot mustattuina ja
paita vaatteiden päälle vedettynä, kantamassa niin komeata uroshirveä
välissään kuin oli puistossa ainoatakaan. Karkasin siekailematta heidän
kimppuunsa -- toinen pääsi pakoon, mutta toisen sain napatuksi, ja kuka
se olikaan muu kuin taattu Phil Hazeldine! No, en tiedä, teinkö oikein
vai väärin, mutta hän oli vanha ystäväni ja sarkkakumppanini, ja minä
tyydyin hänen parannuslupaukseensa vastaisuutta varten; ja hän auttoi
minua ripustamaan hirven puuhun, ja minä tulin takaisin hevosella,
viedäkseni sen palatsihuvilaan ja kertoakseni ritarille koko jutun,
paitsi Philin nimeä. Mutta ne veijarit olivat olleet minulle liian
nokkelia, sillä he olivat nylkeneet ja ruokonneet hirven, paloitelleet
lihat ja kantaneet ne pois, jättäen taljan ja sarvet, joihin oli
paperilapulle kiinnitetty toivotus:
"'Otan lonkan mie,
saat rinnan sie,
ja sarvet ja taljan vartija vie.'
"Ja tämän minä tiesin tuollaiseksi Philin huimaksi kujeeksi, joita hän
oli siihen aikaan valmis tekemään kelle hyvänsä tienoon miehelle. Mutta
minä kiusaannuin siitä niin ylettömästi, että annoin nahkapeitturin
valmistaa hirventaljan ja vannoin säästäväni sen käärinliinaksi
joko hänelle tai itselleni; ja vaikka olin jo aikaa sitte katunut
äkkipikaista valaani, näette nyt kuitenkin, tohtori, mihin se on
johtanut -- minä sen kyllä unohdin, mutta paholainen ei."
"Oli kovin väärin sydäntyä niin syntiseen valaan", huomautti
Rochecliffe; "mutta paljoa pahempi olisi sinun ollut yrittää toteuttaa
se. Sentähden kehoitan sinua reipastautumaan", lohdutti kelpo
jumaluusoppinut, "sillä tässä onnettomassa tapauksessa en minäkään
olisi sen jälkeen, mitä kuulin Phoebeltä ja sinulta itseltäsi, voinut
toivottaa kätesi pysyneen alallaan, vaikka saatankin pahoitella, että
isku oli kuolettava. Olet kuitenkin tehnyt vain juuri sen, minkä
teki suuri ja oikean hengen innoittama lainlaatija, kun hän näki
egyptiläisen sortavan heprealaista, paitsi että tässä tapauksessa oli
nainen poljettuna, kun hän Septuagintan sanojen mukaan _percussum
Egyptium abscondit sabulo_, -- toiste selitän sinulle niiden sanojen
merkityksen. Kehoitan sinua siis olemaan ylenmäärin murehtimatta,
sillä vaikka tämä seikka on onneton aikaan ja paikkaan nähden, niin
on kuitenkin siitä päättäen, mitä Phoebe on minulle kertonut tuon
heittiön mielipiteistä, suuresti surettavaa, että hänen aivojansa ei
ollut isketty mäsäksi jo kehdossa mieluummin kuin että hänestä sukeusi
tuollainen grindletonilainen tai muggletonilainen, joissa kaikkinaisen
ruman ja herjaavan kerettiläisyyden huippu yhtyy sellaiseen yleiseen
tekopyhän alistuvaisuuden harjoitteluun, että sillä voitaisiin pettää
heidän herransakin, itse saatana."
"Kuitenkin, sir", pyysi metsänvartija, "toivon teidän suovan muutamia
kirkonmenoja tuolle mies-poloiselle, se kun oli hänen viimeinen
toivomuksensa, samalla kun hän nimesi teidät, sir; ja ellei sitä
tehtäisi, uskaltaisin tuskin enää sinä ilmoisna ikänä liikkua ulkosalla
pimeässä".
"Sinä olet typerä, mutta jos", pitkitti tohtori, "hän mainitsi minua
lähtönsä hetkellä ja halusi valtiokirkon viimeisiä toimituksia,
niin kenties hänessä juuri hengen eritessä tapahtui käännös pahasta
ja pyrkimys hyvään; ja jos taivas soi hänelle armoa noin soveliaan
rukouksen lausumiseksi, niin minkätähden kieltäisi sitä ihminen?
Pelkään vainajan lyhyyttä."
"Ei, teidän kunnianarvoisuutenne voi typistää toimituksensa
lyhyenlaiseksi", esitti Joceline; "hän ei totisesti ansaitse sitä
kokonaisena, mutta jollei mitään tehtäisi, niin pakenisin luullakseni
maasta. Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ja niistä muistuttamaan hän
kai lähetti Bevisin luokseni kintaansa keralla."
"Häpeä, senkin hupsu! Luuletko", morkkasi tohtori, "että vainajat
lähettävät eläville hansikkaita niinkuin haavesepustusten ritarit
tai että he siinä tapauksessa valitsisivat koiria haasteittensa
tuojiksi? Sanonpa sinulle, hupelo, että syy oli varsin luonnollinen.
Ympäristöä samoillessaan Bevis löysi ruumiin ja toi kintaan sinulle
ilmoittaakseen, missä se makasi ja pyytääkseen apua, sillä sellainen on
noiden elukkain ylväs väisti hädänalaista kohtaan."
"Ei, jos niin ajattelette, tohtori", rohkaistui Joceline, "ja
epäilemättä Bevis tunsi suurta harrastusta sitä miestä kohtaan, se
minun täytyy sanoa, -- -- mutta ellei se tosiaan ollutkin jotakin
pahempaa Bevisin hahmossa, sillä minusta näyttivät sen silmät hurjilta
ja hehkuvilta kuin olisi se aikonut puhua".
Siten höpistessään Joceline vitkasteli ja pahastutti epäröimisellään
tohtoria, joka huudahti: "Tulehan siitä, mokoma laiska kuhnuri. Oletko
sinä soturi, ja urhea, kun noin pahasti pelkäät kuollutta miestä?
Olethan varmaankin surmannut miehiä taistelussa ja takaa-ajossa."
"Kyllä, mutta ne olivat selin minuun", selitti Joceline. "En ole
milloinkaan nähnyt kenenkään heistä kääntävän päätänsä taaksepäin ja
tuijottavan minuun niinkuin tuo mies teki, silmiensä säilyttäessä
vihaan sekautuneen kauhun ja nuhtelun katseen, kunnes ne kävivät
himmeiksi kuin hyyde. Ja jollette te olisi mukanani, ja kun herrani
asiat ja jotain muutakin on pahasti pelissä, niin enpä koko
Woodstockinkaan tähden enää katsoisi häneen."
"Sinun täytyy sentään", virkkoi tohtori äkkiä pysähtyen, "sillä
tässä on se paikka, missä hän makaa! Tule tänne syvälle näreikköön
-- varo kompastumasta -- täällä on juuri sopiva aukio, ja me vedämme
orjantappurat haudan yli jälkeenpäin."
Siten jaellessaan määräyksiänsä tohtori myös auttoi niiden
toteuttamisessa. Hänen saattolaisensa ahersi matalan ja muodottoman
haudan kaivamisessa, mikä oli varsin tukalaa työtä, kun maaperän
tekivät puunjuuret sitkeäksi! jotapaitsi se oli pakastaessa
routaantunut. Sillävälin hengenmies luki joitakuita kohtia
hautaustoimituksesta, osittain tyynnyttääkseen Jocelinen taikauskoista
kauhua ja osittain syystä että hän katsoi omantunnon asiaksi olla
epäämättä kirkollisia menoja henkilöltä, joka oli viimeisellä
hetkellään anonut niiden apua.