Tomkinsin surma-iltaa seuranneena pimeänä lokakuun yönä oli
eversti Everardilla vakinaisen saattolaisensa Roger Wildraken
lisäksi illallisvieraanaan pastori Nehemia Holdenough. Illan
hartausharjoitukset oli suoritettu presbyteriläiseen tapaan, ja
niiden jatkoksi asetettiin hänen ystäviensä eteen kevyt ateria ja
puoli kannullista lämmitettyä punaviiniä kello yhdeksältä, mikä
oli harvinaisen myöhäinen hetki. Pastori Holdenough innostui pian
väitösperäiseen haasteluun lahkolaisia ja independenttejä vastaan,
huomaamatta kaunopuheisuutensa jokseenkin välinpitämätöntä vastaanottoa
pääkuulijansa taholla, jonka aatokset sillaikaa vaelsivat Woodstockiin
ja kaikkeen sen sisältämään -- prinssiin, joka piileksi siellä, enoonsa
ja ennen kaikkia serkkuunsa. Wildrake taasen oli itsekseen kironnut
sekä lahkolaiset että presbyteriläiset, koska ne kaikki muka olivat
saman tynnyrin sillejä, ja ojentaen raajansa olisi hän luultavasti
asettautunut levolle, jollei hänellä kuten isännälläänkin olisi
pyörinyt mielessä aatoksia, jotka häätivät unen.
Seuruetta palveli mustalaisen näköinen poikanen, yllä kovin kulunut
sinisillä villalankakutouksilla koristeltu turnmankeltainen ihokas.
Veitikka näytti hieman kitukasvuiseita, mutta sekä älynsä että
raajojensa puolesta vikkelältä, kuten hänen mustat silmänsä tuntuivat
takaavan eloisuudellaan. Hän oli Wildraken valitsema saattolainen, ja
tältä oli hänellä nimityksenä Spitfire (Tulenpurku); kavalieri oli
luvannut hänelle ylennyksen niin pian kuin hänen nuori suojattinsa
Murkina kelpasi perimään hänen nykyisen toimensa. On tuskin tarvis
huomauttaa, että taloutta hoidettiin kokonaan eversti Everardin
kustannuksella, tämän salliessa Wildraken isännöidä jokseenkin
omintakeisesti. Tarjotessaan seurueelle tuon tuostakin viiniä ei
paashi lyönyt laimin sovittaa Wildrakelle virkistäytymistilaisuuksia
jokseenkin kaksin verroin runsaammin kuin hän katsoi tarpeelliseksi
suoda everstille tai kunnianarvoisalle vieraalle.
Heidän siten kuluttaessaan iltaa, hengenmies syventyneenä
todisteluihinsa ja kuulijat yksityisiin mietteisiinsä, herätti noin
puoli yhdeltätoista heidän huomiotansa talon ulko-ovelta kuuluva
kolkutus. Pikku seikat ovat hälytyksiä niille, joilla on tuskainen
sydän.
Niinkin yksinkertaisella ilmiöllä kuin oven kolkutuksella saattaa olla
sävy, joka aiheuttaa huolestusta. Tämä ei ollut mikään levollinen ja
hiljainen koputus, ilmaisemassa säveätä tulijaa, -- mikään turhamaisen
pyrkijän mahtipontista ilmoittautumista kajahteleva rummutus, -- ei se
myöskään tulkinnut liikeasian muodollista vaatimusta eikä tervetulleen
ystävän hauskaa vieraskäyntiä. Se oli yksinäinen jymäytys, juhlallinen
ja ankara, jollei suorastaan uhkaavakin. Talonväestä joku avasi oven;
raskaita askeleita kuului portailta -- vanttera mies astui huoneeseen
ja siirsi viitan kauluksen kasvoiltaan, sanoen: "Markham Everard, minä
tervehdin sinua Jumalan nimessä."
Tulija oli kenraali Cromwell.
Hämmästyneenä ja yllätettynä Everard yritti turhaan tavata sanoja
ihmetyksensä ilmaisemiseksi. Kenraalin vastaanotto aiheutti hyörinää,
häntä autettiin riisumaan viitta yltään, ja hänelle osoitettiin
äänettömiä tervehdyskohteliaisuuksia. Kenraali loi terävän katseensa
ympäri huonetta ja kiinnitti sen ensin hengenmieheen, puhutellen
Everardia seuraavasti:
"Näen seuralaisenasi kunnianarvoisan miehen. Sinä et ole niitä,
hyvä Markham, jotka antavat ajan kulua tyhjään. Heittäen syrjään
tämän maailman asiat -- antautuen tulevaisen harrastuksiin -- siten
käyttämällä aikaamme tässä maallisen synnin ja huolen kurjassa
asuinsijassa me voimme ikäänkuin -- mutta mitä nyt?" hän pitkitti äkkiä
muuttaen sävynsä ja puhuen lyhyen, terävästi ja huolestuneesti; "yksi
on poistunut huoneesta minun tultuani?"
Wildrake oli tosiaan ollut poissa pari minuuttia, mutta nyt palannut,
ja hän astui esille ikkunakomerosta ikäänkuin olisi hän ollut
syrjässä ainoastaan näkyvistä eikä huoneessa. "Ei, sir, seisoin vain
kunnioittavasti taampana. Jalo kenraali toivottavasti ovat valtion
asiat kaikin puolin kunnossa vaikka teidän ylhäisyytenne tekee
luoksemme näin myöhäisen vierailun? Eikö teidän ylhäisyytenne valitsisi
jotakin --"
"Ahaa!" virkahti Oliver silmäillen häntä ankarasti ja tiukasti. "Taattu
välittäjämme -- varma uskottumme. -- Ei sir, tällähaavaa en halua muuta
kuin suosiollisen vastaanoton, jota Markham Everard-ystäväni ei näy
olevan kovinkaan joutuisa suomaan minulle."
"Te tuotte suosiollisuuden mukananne, mylord", virkkoi Everard
pakoittautuen puhumaan. "Voin ainoastaan toivoa, että mikään paha
sanoma ei toimittanut teidän ylhäisyyttänne myöhäiseksi matkalaiseksi,
ja kysyä saattolaiseni tavoin, mitä virvoketta käsken tuoda teille."
"Valtio on vankka ja luja, eversti Everard", haastoi kenraali,
"ja kuitenkin sikäli vähemmin, että monet sen jäsenet, jotka ovat
tähän asti olleet työkumppaneita ja hyvän neuvon taritsijoita ja
yhteisen hyvän edistäjiä, ovat nyttemmin kylmenneet rakkaudessaan ja
hellyydessään sitä hyvää asiaa kohtaan, jonka tukemiseksi meidän tulisi
olla kunkin kohdastamme valmiina työskentelemään ja toimimaan niin
pian kuin meidät kutsutaan täyttämään osaksemme pantua velvollisuutta,
ei äkkipikaisesti eikä ylen veltosti, ei ynseästi eikä liikanaisen
rajusti, vaan sellaisella mielellä ja luonnonlaadulla, että siinä into
ja armeliaisuus ikäänkuin kohtaavat ja suutelevat toisiansa julkisesti.
Kumminkin, koska katsomme jälkeemme sitte kun olemme laskeneet kätemme
auran kurkeen, on voimamme nuurunut."
"Suokaa anteeksi, sir", tokaisi Nehemia Holdenough, joka hieman
kärsimättömästi kuunnellessaan alkoi arvata, kenen seurassa hän oli,
"suokaa anteeksi, tähän on minulla valtuus virkkaa sanani".
"Ah niin", lausui Cromwell, "tietenkin, arvoisa herra pastori, me
murehdutamme Henkeä, kun pidättelemme noita vuodatuksia, jotka
kalliosta pulppuvan veden lailla --"
"Ei, siinä minä olen toista mieltä, sir", keskeytti Holdenough, "sillä
niinkuin on suu välittämässä ravintoa ja elimet sulattamassa, mitä
taivas on lähettänyt, samaten on saarnaaja määrätty opettamaan ja kansa
kuulemaan, -- paimen kokoamaan lauman tarhaan ja lampaat käyttämään
hyväkseen kaitsijan huolenpitoa".
"Voi, herra pastori", selitti Cromwell hyvin hartaasti, "nähdäkseni
lähenette sitä suurta erehdystä, että muka kirkot ovat isoja
muurarien rakentamia taloja ja kuulijat ihmisiä -- varallisia
ihmisiä, -- jotka maksavat kymmenyksiä, suorittaen sekä suuremmat
että pienemmät kannatusavut, ja että papit, mustakaapuiset tai
harmajaviittaiset miehet, jotka ottavat ne vastaan, ovat vastikkeeksi
ainoat kristillisten siunausten jakelijat -- kun taasen minun
käsitykseni mukaan on paremmin soveltuvaa kristilliseen vapauteen,
että isoavan sielun omaan valintaan jätetään etsiä valaistustansa
mistä sitä vain löytyy, joko maallikkosaarnaajan suusta, joka esiintyy
yksistään taivaan valtuudella, taikka niiden taritsemana, jotka
ottavat vihkimisensä ja arvoluokkansa kapituleilta ja yliopistoilta,
näidenkin ollessa parhaimmillaan vain samanlaisten vaivaisten syntisten
yhdyskuntia kuin he itsekin ovat".
"Te ette tiedä mitä puhutte, sir", vastasi Holdenough kärsimättömästi.
"Voiko valoa tulla pimeydestä, järkeä tietämättömyydestä tai uskonnon
salaisuuksien ymmärrystä sellaisilta taitamattomilta parantajilta,
jotka terveellisten rohtojen asemesta antavat myrkkyjä ja sullovat
likaa ravinnon etsijäin vatsoihin?"
Presbyteriläinen jumaluusoppinut lausui huomautuksensa jokseenkin
tulistuneesti, mutta kenraali vastasi siihen mitä leppoisimmin.
"Hyväinen aika, hyväinen aika! Oppinut mies, mutta maltiton;
ylenpalttinen into on hänet näivetyttänyt. -- Niinpä niin, sir, puhukaa
vain säännöllisistä evankeliumiaterioistanne, mutta sana virkettynä
ajallaan sellaisen suusta, jonka sydän on kuulijansa sydämen kannalla,
-- juuri kun ollaan kenties ratsastamassa vihollista vastaan tai
hyökkäämässä muurin murtumaan, -- on sielu-paralle kuin hiilostalle
pantu silavanviipale, jota nälkäinen pitää mieluisampana kuin suuria
juhlapitoja sellaisina aikoina, kun kylläistä sielua tympäisee
hunajakin. Mutta vaikka puhun täten oman kehnon harkintani mukaan, en
kuitenkaan tahtoisi tuottaa pakkoa yhdenkään ihmisen omalletunnolle,
jättäen oppineet seuraamaan oppineita ja viisaat viisaitten
valaistaviksi, samalla kun yksinkertaisilta köyhiltä ja raskautetuilta
sieluilta ei ole evättävä kulausta purosta, joka lirisee tien
sivussa. Niin, totisesti siitä koituu uhkea nähtävä Englannissa, kun
ihmiset liikkuvat ikäänkuin paremmassa maailmassa, suvaiten toistensa
heikkouksia, suostuen toistensa viihdytyksiin. Niin, totisesti, rikkaat
juovat hopeakannuista ja -pikareista, köyhät viheliäisistä puukulhoista
-- ja juuri niin olkoonkin, koska molemmat juovat samaa alkuainetta."
Muuan upseeri avasi oven ja vilkaisi huoneeseen. Cromwell vaihtoi
saarnaavan jonotuksensa, jota hän olisi näköjään saattanut pitkittää
loppumattomiin, toiminnan lyhytsanaiseksi sävyksi, kun huusi
kurkistajalle: "Pearson, onko hän tullut?"
"Ei, sir", vastasi Pearson. "Olemme tiedustaneet häntä mainitsemastanne
paikasta ja muistakin hänen tyyssijoistaan kauppalassa."
"Sitä heittiötä!" äännähti Cromwell katkeran ponnekkaasti. "Onko hän
voinut osoittautua petolliseksi? Ei, ei, hänen etunsa on liiaksi
kysymyksessä. Kyllä tapaamme hänet piakkoin. -- Kuulehan."
Lukijan on helppo arvata Everardin säikky tämän keskustelun aikana. Hän
piti varmana, että itse Cromwellin saapumisella täytyi olla joku varsin
tähdellinen peruste, ja hän ei voinut olla vahvasti epäilemättä, että
kenraali oli saanut jotakin vihiä Kaarlon piilopaikasta. Jos prinssi
joutuisi kiinni, oli peljättävissä tammikuun 30 p:n murhenäytelmän
uudistuminen, ja ehdottomana seurauksena täytyi olla koko Lee-suvun
häviö, hän itse luultavasti mukaan luettuna.
Hän katsoi kiihkeästi Wildrakeen, lohdutusta saadakseen. Tämän kasvot
ilmaisivat suurta hätäännystä, jota hän yritti hallita tavallisella
itseluottavaisella sävyllään. Mutta sisällinen ahdistus oli liian
kireä; hän siirteli jalkojaan, kieritti silmiään ja väänteli käsiään
kuin epävarma todistaja terävänäköisen ja harhaantumattoman tuomarin
edessä.
Oliver ei sillävälin suonut seurueelle silmänräpäyksenkään tilaisuutta
neuvotteluun. Silloinkin kun hänen sekava kaunopuheisuutensa pursusi
niin mutkittelevana virtana, että yksikään ei kyennyt keksimään sen
pääsuuntaa, hänen terävä tähystyksensä tela tyyten tyhjiksi kaikki
Everardin yritykset päästä yhteyteen Wildraken kanssa edes merkeillä.
Hetkiseksi Everard sentään vilkaisi ikkunaan ja sitte Wildrakeen
ikäänkuin vihjatakseen, että sitäkautta saattoi ehkä pujahtaa
liikkeelle. Mutta kavalieri vastasi alakuloisella pään pudistuksella,
melkein huomaamattoman hiljaisella. Everard menetti senvuoksi kaiken
toivon, ja välttämättömän turman lähestymisen synkässä tunteessa oli
ainoana vaihteluna jännittynyt huoli siitä muodosta ja tavasta, jolla
se alkaisi saapua.
Mutta Wildrakella oli toivon kipinä jäljellä. Siinä silmänräpäyksessä,
jolloin Cromwell oli astunut huoneeseen, hän oli pujahtanut ulos ja
rientänyt alas ovelle. "Takaisin -- takaisin!" käski kaksi aseellista
etuvartijaa, saaden hänet varmistumaan siitä, että kenraali ei
ollut tullut saattolaisitta eikä valmistautumattomana, kuten hän
oli jo osannut peljätäkin. Hän oli kiepahtanut takaisin, juossut
ylikertaan, tavannut porrassillakkeella Spitfireksi nimittämänsä
poikasen ja kiidättänyt hänet siihen pieneen kamariin, joka oli
hänen varsinaisena asuntonaan. Wildrake oli sen päivän aamuna käynyt
metsällä, ja pöydällä oli lintupari. Hän sieppasi lehtokurpan siivestä
höyhenen, sanoen hätäisesti: "Henkesi tähden, Spitfire, ota varteen
ohjeeni -- minä lasken sinut turvallisesti ikkunasta alas pihalle
-- muuri ei ole korkea -- ja siellä ei tietenkään ole vartijaa.
Vilistä palatsihuvilaan, jos mielesi tekee taivaaseen, ja anna
tämä höyhen mistress Alice Leelle, jos mahdollista -- jos ei, niin
Joceline Joliffelle -- sano voittaneeni nuoren neidin vedonlyönnissä.
Ymmärrätkö, poika?"
Nokkela nuorukainen paiskasi herralleen kättä ja vastasi vain: "Kuin
olisi jo tehty."
Wildrake avasi ikkunan, ja vaikka se oli melkoisen korkealla, hän sai
kuitenkin pojan lasketuksi alas eheänä viittansa avulla. Olkikupo,
jolle Spitfire putosi, säästi häneltä vähäisimmänkin kolauksen,
ja Wildrake näki hänen kapuavan pihamuurin yli kulmasta, joka oli
takakujan puolella; ja niin nopeasti tapahtui tämä kaikki, että
kavalieri oli juuri palannut huoneeseen, kun Cromwellin saapumisen
aiheuttaman hyörinän laantuessa hänen oma poissaolonsa alkoi tulla
huomatuksi.
Cromwellin haastellessa eriuskolaisuuden turhuudesta hän huolestuneesti
ajatteli, eikö hänen olisi kenties ollut parempi lähettää selvä
suullinen sanoma, koska kirjoittamiseen ei ollut aikaa. Mutta se
mahdollisuus, että poika pysäytettäisiin tai sekoaisi sanoissaan,
ollessaan viemässä kiireellistä ja tärkeätä viestiä, sai hänet
ylimalkaan tyytyväiseksi arvoituksellisemmasta hälytyskeinostaan.
Hänellä oli siis isäntäänsä verraten se etu, että hän tiesi olevan
hiukan toivoa pahimman turman välttämisestä.
Pearson oli tuskin sulkenut oven, kun Holdenough -- yhtä kerkeästi
aseissa tulevaista diktaattoria vastaan kuin oli ollut rivakka
kohtaamaan Woodstockin oletettuja haamuja ja kummituksia --
ryhtyi jälleen ahdistamaan lahkolaisia. Hän otti todistaakseen,
että nämä olivat sekä sielunsurmaajia että vääriä veljiä ja
vääriä sanansaattajia, ja alkoi esittää raamatunkohtia kantansa
vahvistukseksi, kun Cromwell nähtävästi kyllästyneeä väittelyyn
ja haluten johtaa keskustelun enemmän yhdenmukaiseksi todellisten
tunteittensa kanssa keskeytti hänet, vaikka hyvin kohteliaasti, ja otti
haastelun omaksi hoidettavakseen.
"Voi hyväinen", hän sanoi, "tämä kunnon mies puhuu totta tietonsa
ja ymmärryksensä mukaan -- niin, karvaita totuuksia ja vaikeasti
nieltäviä, niin kauvan kuin näemme kuten ihmiset näkevät emmekä
enkelien silmillä. -- Vääriä sanansaattajia, lausuu kunnianarvoisa
pastori? -- niin, totisesti, maailma on sellaisia täynnä. Näkee
niitäkin, jotka vievät salaisen sanomanne verivihollisenne taloon ja
sanovat hänelle: 'Katso, isäntäni lähtee matkaan pienen saattueen
keralla sellaisten ja sellaisten autioitten paikkain kautta; ole
sinä sentähden joutuisa, jotta nouset ja surmaat hänet.' Ja toinen,
joka tietää talonne vihollisen ja oman turvallisuutenne vainoojan
piilopaikan, ei ilmoita sitä isännälleen, vaan vieläpä toimittaa
viholliselle ja hänen lymyynsä varoituksen, sanoen: 'Katso, isäntäni
tietää sinun salaisen asuntosi -- ylös nyt ja pakene, jotta hän ei
karkaisi päällesi niinkuin jalopeura saaliinsa kimppuun.' -- Mutta
pitääkö näin käydä rankaisemattomasti?" luoden musertavan katseen
Wildrakeen. "Ei, niin totta kuin sieluni elää ja Hän elää, joka on
tehnyt minusta Israelin valtiaan, sellaiset väärät sanansaattajat
pitää ripustaa hirsipuihin teiden varsille ja heidän oikea kätensä on
naulittava heidän päänsä yläpuolelle, ojennettuun asentoon, ikäänkuin
viittaamaan muille tietä, jolta he itse ovat harhaantuneet!"
"Totisesti", mukasi pastori Holdenough, "on oikein hakata pois
sellaiset rikkojat".
"Kiitoksia, Messu-Jussi", jupisi Wildrake; "milloin ei presbyteriläinen
antaisi paholaiselle avuliasta sysäystä?"
"Mutta minä sanon", pitkitti Holdenough, "että tämä seikka on syrjässä
nykyisestä puheenaineestamme, sillä ne petolliset veljet, joista
huomautin, ovat --"
"Oikein, herra pastori, he ovat oman huonekuntamme jäseniä", tokaisi
Cromwell; "tämä kunnon mies on taaskin oikeassa. -- Niin, kenestä nyt
voimmekaan sanoa, että hän on totinen veli, vaikka hän on ollut samassa
kohdussa meidän kanssamme? Vaikka me olemme uurastaneet saman asian
hyväksi, syöneet samassa pöydässä, tapelleet samassa taistelussa,
palvoneet saman alttarin ääressä, niin hänessä ei kuitenkaan ole
vilpitöntä totuutta. Voi, Markham Everard, Markham Everard!"
Hän pysähtyi tähän huudahdukseen, ja haluten heti tietää, miten
pitkälle hän oli joutunut epäillyksi, Everard vastasi: "Teidän
ylhäisyydellänne näkyy olevan mielessänne jotakin, mikä koskee minua.
Saanko pyytää teitä lausumaan sen suoraan, tietääkseni mistä minua
syytetään?"
"Voi, Mark, Mark!" pahoitteli kenraali; "ei tarvitse minkään syyttäjän
puhua, kun omantunnon ääni vielä haastaa hiljaisena. Eikö otsasi ole
kosteana, Mark Everard? Eikö silmissäsi kuvastu ahdistusta? Eikö
ryhtisi ilmaise hairahdusta? Ja kuka on koskaan nähnyt sellaisia
ilmiöitä ylväässä ja uljaassa Markham Everardissa, jonka otsa hikosi
ainoastaan kannettuaan kypäriä koko kesäisen päivän -- jonka käsi
vapisi ainoastaan tuntikausia heiluteltuaan raskasta lyömämiekkaa?
Mutta älä sentään hätäänny, mies, sinä aavistelet liian pahaa. Etkö
sinä ole ollut minulle niinkuin veli, ja eikö minun pidä antaa sinulle
anteeksi seitsemättäkymmenettäseitsemättäkin kertaa? Se heittiö,
jonka olisi tähän mennessä pitänyt suorittaa hyvin tärkeä tehtävä, on
viipynyt jossakin. Käytä hyväksesi hänen poissaoloaan, Mark; sen armon
suo Jumala sinulle ylimääräisesti. En sano: heittäydy jalkoihini; mutta
puhu minulle niinkuin ystävä ystävälleen."
"En ole milloinkaan virkkanut teidän ylhäisyydellenne mitään
vähäisimmässäkään määrin sopimatonta siihen nimitykseen, jonka olette
minulle suonut", sanoi eversti Everard ylpeästi.
"Et, et, Markham", vastasi Cromwell; "en sitä väitäkään, Mutta --
sinun olisi tullut pitää mielessäsi sanoma, jonka sinulle lähetin
tuon miehen myötä", Wildrakeen viitaten; "ja sinun on soviteltava
omantuntosi kanssa, miten sellaisen viestin saatuasi ja sellaisin
perustein suojeltuna saatoit katsoa olevasi oikeutettu häätämään
ystäväni Woodstockista, vaikka olit päättänyt jättää raukeamaan minun
tarkoitukseni, joka oli edellytyksenä valtakirjani myöntämälle edulle".
Everard oli vastaamaisillaan, mutta hänen hämmästyksekseen astui
Wildrake esiin, ja tavallisesta sävystään suuresti poikkeavin äänin ja
katsein sekä melkoisesti läheten todellista mielenarvokkuutta kavalieri
lausui rohkeasti ja tyynesti: "Te erehdytte, master Cromwell, ja
käännytte väärän henkilön puoleen täällä."
Huomautus oli niin äkillinen ja rivakka, että Cromwell astahti
taaksepäin ja veti oikean kätensä asettaan kohti ikäänkuin olisi hän
odottanut, että noin harvinaisen rohkeata väitettä seuraisi joku
väkivallan teko. Hän palautui kuitenkin heti välinpitämättömään
asentoonsa, ja ärtyneenä myhäilystä, jonka havaitsi Wildraken
kasvoilla, hän virkkoi pontevasti kuten ainakin suurmies, joka on
kauvan tottunut näkemään kaikkien vapisevan edessään: "Tuollaista
puhetta minulle, mies! Tiedätkö, kelle puhut?"
"Mies!" kertasi Wildrake, jonka hurjamielisyys pääsi nyt täyteen
vauhtiin; "en mikään teidän miehenne, master Oliver. Olen tiennyt
päivän, jolloin Roger Wildrake Squattlesea-lammelta Lincolnin
kreivikunnasta, komea ja varakas nuori urho, ei olisi näyttänyt
pelkältä mieheltä Huntingdonin vararikkoisen oluenpanijan silmissä."
"Ole vaiti!" käski Everard, "ole vaiti, Wildrake, jos rakastat
henkeäsi!"
"Hengestäni en piittaa ropoakaan", vakuutti Wildrake. "Perhana,
jos häntä eivät sanani miellytä, niin siepatkoon työkalunsa!
Tiedän hänellä lopultakin olevan hyvää verta suonissaan, ja minä
antaudun hänen kanssaan miekkasille tuolla pihalla, vaikka hän olisi
kymmenestikin ollut oluenpanijana."
"Tuollaista sättimistä, ystävä", sanoi Oliver, "minä kohtelen sillä
ylenkatseella, mitä se ansaitsee. Mutta jos sinulla on mitään
lausuttavana puheenalaisesta asiasta, niin selitä suoraan kuten
ihminen, vaikka näytät enemmän elukalta."
"Minulla ei ole muuta selitettävää", vastasi Wildrake, "kuin
että te moititte väärin Everardia muka valtuutenne omaperäisestä
käyttämisestä, koska minä tiedän vakuuttaa teille, että hänellä ei
ollut aavistustakaan niistä kurjista ehdoista, joihin te viittaatte.
Siitä minä pidin huolen, ja minulle saatte kostaa, jos mielenne tekee."
"Orja, uskallatko sanoa tämän _minulle_?" virkahti Cromwell, yhä
järkevästi hilliten mielenkuohuansa, jonka hän tunsi olevan
purkautumaisillaan arvottomaan kohteeseen.
"Niin, te teette jokaisesta englantilaisesta orjan, jos saatte
tahtonne tapahtumaan", tuumi Wildrake vähääkään hämmentymättä, sillä
se pelonsekainen kunnioitus, joka oli hänet vallannut hänen ollessaan
kahden kesken tämän merkillisen miehen kanssa, oli häipynyt heidän nyt
jouduttuansa jupakkaan todistajien kuullen. "Mutta tehkää pahimpanne,
master Oliver; ilmoitan teille ennakolta, että lintu on pujahtanut
tiehensä."
"Et uskalla sanoa sitä! Pujahtanutko? Hoi, -- haa! Pearson! -- käske
huovien heti nousta ratsaille. -- Sinä olet valehteleva hupsu! --
Pujahtanutko? Minne tai mistä?"
"Niin, siinäpä kysymys", sanoi Wildrake; "sillä katsokaas, sir -- että
ihmiset lähtevät täältä, se on varmaa -- mutta miten he lähtevät tai
mihin asuinsijaan --"
Cromwell seisoi tarkkaavaisena, odottaen kavalierin huolettomasta
ylimielisyydestä saavansa jonkun hyödyllisen vihjauksen, mille
suunnalle kuningas oli paennut.
"-- tai mihin asuinsijaan, kuten sanoin, niin siitähän teidän
ylhäisyytenne, master Oliver, voipikin itse ottaa selon".
Viime sanat lausuessaan hän sivalsi pistomiekkansa ja survaisi sen
suoraan kenraalin ruumista kohti. Jollei säilä olisi kohdannut mitään
muuta vastusta kuin nahkakölterin, niin Cromwellin ura olisi päättynyt
siihen paikkaan. Mutta tuollaisia yrityksiä peljäten kenraali käytti
sotilaallisen asunsa alla mitä hienointa rengaspaitaa, jonka silmukset
olivat parasta terästä; se oli niin keveä ja taipuva, että siitä oli
tuskin mitään haittaa liikkeille. Se osoittausi hänen turvakseen tässä
tilanteessa, sillä kalpa katkesi siruiksi. Everardin ja Holdenoughin
nyt pidättelemä miekkamies paiskasi kahvan kiivastuksissaan loukkoon
ja huudahti: "Kirottu olkoon käsi, joka sinut takoi! Palvelitkin
minua niin kauvan ja petit juuri kun uskollinen apusi olisi ainiaaksi
tuottanut kunniaa meille molemmille! Mutta sinusta ei voinutkaan tulla
kunnon tehoa sitte kun sinut vain leikilläkään tähdättiin oppinutta
valtiokirkon pappia vastaan."
Hätäännyksen ensimäisellä hetkellä ja kenties epäillen Wildraken
voivan saada kannatusta toisilta Cromwell puolittain veti povestaan
kätketyn pistoolin, mutta työnsi sen pikaisesti takaisin, huomatessaan
sekä Everardin että pastorin pidättävän kavalieria yrityksensä
uudistamisesta.
Pearson ja pari sotamiestä ryntäsi huoneeseen. "Kytkekää tuo mies",
käski kenraali välinpitämättömästi kuten ainakin henkilö, jolle
uhkaava vaara oli liian tuttu, tuottaakseen ärtymystä. "Sitokaa hänet
-- älkää sentään niin lujasti, Pearson", sillä intoansa osoittaakseen
miehet köysien puutteessa kiskoivat vöitänsä raa'an tiukkaan Wildraken
jäsenten ympäri. "Hän pyrki salamurhaajaksi, mutta minä tahdon säästää
hänet asianmukaista tuomiota varten."
"Salamurhaajaksiko! Halveksin sanojanne, master Oliver", tokaisi
Wildrake; "tarjosin teille kunniallista kaksintaistelua".
"Ammummeko hänet kadulla, esimerkin vuoksi?" kysyi Pearson
Cromwellilta, Everardin yrittäessä hillitä Wildrakea tuottamasta
enempää pahennusta.
"Henkenne uhalla, älkää tehkö hänelle vauriota, vaan pidettäköön hänet
varmassa tallessa ja hyvässä hoidossa", määräsi Cromwell, vangin
huudahtaessa Everardille: "Jätä minut jo rauhaan -- en ole nyt sinun
saattolaisesi enkä kenenkään, ja yhtä halukas olen kuolemaan kuin olen
koskaan ollut kulauttamaan pikarillisen. Ja kuulkaahan, tuosta puhuen,
master Oliver, -- te olitte aikoinanne hauska mies: antakaas jonkun
kätyrinne kohottaa tuo sarkka huulilleni, niin teidän ylhäisyytenne
kuulee maljalauselman, laulun ja -- salaisuuden."
"Päästäkää hänen päänsä irti ja ojentakaa sille mässäävälle elukalle
sarkka", käski Oliver; "sen aikaa kun hän on vielä olemassa olisi häpeä
kieltää häneltä se elementti, jossa hän elää".
"Kerrankin olkaa kiitetty!" sanoi Wildrake, jonka tarkoituksena tämän
nurjamielisen keskustelun pitkittämisessä oli mahdollisuuden mukaan
voittaa hiukankin aikaa, kun jokainen silmänräpäys oli kallisarvoinen.
"Te olette pannut hyvää olutta, ja se ansaitsee kyllä yhden siunauksen.
Mitä maljalauselmaani ja lauluuni tulee, niin tässä ne menevät yhdessä:
"Sinä noidan äpärä,
jo on valtasi täpärä,
... pian sortuos maantien ojaan
ja märkäne siellä,
kun maa ilomiellä
... taas nousee Kaarlomme nojaan!
"Ja nyt salaisuuteni, jottette voi sanoa saaneeni nestettänne ilmaiseksi
-- lauluani kun ei katsottane paljonkaan arvoiseksi. Salaisuuteni on,
master Cromwell -- että lintu on lentänyt tiehensä, ja punainen nenänne
on valkoinen kuin käärinliinanne ennenkuin kykenette haistamaan, minne
se pyrähti."
"Pyh, lurjus", hymähti Cromwell halveksivasti, "säästä siivottomat
pilasi hirsipuun juurelle".
"Katselenkin hirsipuuta rohkeammin", vastasi Wildrake, "kuin olen
nähnyt teidän katselevan kuninkaallisen marttyyrin kuvaa".
Tämä moite koski Cromwelliin hyvin kipeästi. "Konna!" hän huudahti;
"laahatkaa hänet pois täältä, valitkaa viisimiehinen joukkue ja --
mutta seis, ei nyt -- vankilaan hänet -- vartioittakoon häntä tarkoin
ja pantakoon kapula suuhun, jos hän yrittää puhutella vahtisotilaita.
Ei, malttakaa -- tarkoitan, pankaa konjakkipullo hänen kammioonsa,
niin hän varmastikin kapuloitsee itsensä omalla tavallaan. Kun päivä
valkenee, jotta ihmiset voivat nähdä esimerkin, hänet kapuloidaan minun
kuosiini."
Määräystensä siten vaihtuessa katkonaisina kenraali nähtävästi sai
luontonsa talttumaan, ja vaikka hän oli alottanut raivostuksissaan,
päättyi hänen puheensa sellaisen miehen halveksivaan ivaan, joka on
toisen herjausten yläpuolella. Hänen mieleensä jäi kuitenkin joku
vaikutelma, sillä hän pysyi hievahtamattomana kuin siihen paikkaan
naulittu, tähtäsi katseensa maahan ja painoi nyrkkiänsä huuhaan vasten,
kuten syvissä mietteissä. Pearson aikoi puhutella häntä, mutta peräytyi
ja antoi muillekin viittauksen olla ääneti.
Pastori Holdenough ei havainnut tai ainakaan totellut hänen merkkiään.
Lähestyen kenraalia hän lausui kunnioittavalla, mutta lujalla äänellä:
"Ymmärsinkö oikein teidän ylhäisyytenne tarkoituksena olevan, että
tämän mies-paran tulee kuolla huomisaamuna?"
"Haa!" huudahti Cromwell mietiskelystään hätkähtäen; "mitä sanotkaan?"
"Otin luvan kysyä, oliko tahtonne, että tämä onneton mies kuolee
huomenna?"
"Kuka, sanot?" tiedusti Cromwell; "Markham Everard -- pitääkö hänen
kuolla, sanot?"
"Jumala varjelkoon!" virkahti Holdenough peräytyen askeleen; "minä
kysyin, onko tämän sokaistuneen olennon Wildraken lähdettävä täältä
niin äkkiä".
"On, onpa vainkin", sanoi Cromwell, "vaikka koko Westminsterin
jumaluusoppineiden yleinen kokous -- koko presbyteriläinen Sanhedrim --
tarjoutuisi hänestä takuuseen".
"Jos ette tahdo harkita vielä, sir", pyysi Holdenough, "niin älkää
ainakaan antako mies-paralle keinoa aistiensa huumaamiseen. Sallikaa
minun mennä hänen luokseen hengenmiehenä, valvomaan hänen kanssaan
siltä varalta, että hänet voidaan vielä yhdennellätoista hetkellä
päästää viinitarhaan -- vielä tuoda laumaan, vaikka hän on laiminlyönyt
paimenen kutsun, kunnes hänen aikansa on jo melkein lopussa."
"Jumalan tähden", pyysi nyt myös Everard, joka oli tähän asti pysynyt
vaiti, tuntien Cromwellin kiivastuksen tuollaisissa tilanteissa,
"punnitkaa toki, mitä teette!"
"Sinunko sopii opettaa minua?" vastasi Cromwell. "Ajattele sinä omia
asioitasi, ja usko minua, että siihen tarvitaan kaikki älysi. Ja mitä
teihin tulee, arvoisa pastori, niin minä en suvaitse mitään rippi-isiä
vankieni seurassa -- en mitään juttujen levittelyä. Jos tuo mies
janoaa hengellistä lohdutusta, vaikka hänellä paljoa luultavammin on
konjakkikipollisen jano, niin korpraali Humgudgeon vartion päällikkönä
saarnaa ja rukoilee yhtä hyvin kuin teistä parhaat. -- Mutta tämä
viivykki on sietämätön -- eikö sitä kuhnuria vieläkään kuulu?"
"Ei, sir", ilmoitti Pearson. "Eikö meidän olisi parempi lähteä alas
palatsihuvilaan? Tieto meidän saapumisestamme tänne saattaa muutoin
ehtiä sinne edellämme."
"Totta kyllä", sanoi Cromwell puhutellen upseeriansa syrjässä, "mutta
tiedäthän Tomkinsin varoittaneen meitä siitä, siellä kun hänen
vakuutuksensa mukaan on niin monta takaovea ja pakoaukkoa ja salaista
pääsytietä, että koko vanha rakennus on kuin kaniinitarha ja että
sieltä voisi helposti pujahtaa turvaan ihan nenämme alitse, ellei
hän olisi mukana osoittamassa, mitä kaikkia kohtia on vartioittava.
Hän huomautti myös hiukan saattavansa viivästyä jonkun minuutin
'määräajastaan -- mutta me olemme nyt odottaneet puoli tuntia."
"Luuleeko teidän ylhäisyytenne, että Tomkinsiin voi varmasti luottaa?"
kysyi Pearson.
"Niin pitkälle kuin hänen etunsa ulottuvat, ehdottomasti", vastasi
kenraali. "Hän on aina ollut pumppuna, jolla minä olen imenyt esiin
ytimen jo monesta vehkeestä, olletikin tuon turhamaisen narrin
Rochecliffen keksimistä, hän kun tyhmyyksissään uskoo, että Tomkinsin
kaltainen mies pitää arvossa mitään muuta kuin kulloinkin parhaan
palkitsijan tarjousta. Mutta myöhä alkaa tulla -- meidän pitänee
lopultakin lähteä palatsihuvilaan ilman häntä. Sentäänkin, kun oikein
harkitsen asiaa, viivyn täällä puoliyöhön, -- Voi, Everard, sinä voisit
toimittaa tämän jutun kuntoon, jos tahtoisit! Merkitseekö jonkun
haaveellisen muodollisuuden turha kunniakäsite sinulle enemmän, mies,
kuin Englannin rauhoittuminen ja menestys, uskollisuus ystävääsi ja
hyväntekijääsi kohtaan, joka suosisi sinua yhä enemmän, sekä omaistesi
vauraus ja turvallisuus? Ovatko nämä, sanon, keveämmät vaa'assa kuin
arvottoman poikasen asia, kun hän sekä hänen isänsä ja tämän suku on
kiusannut Israelia jo viisikymmentä vuotta?"
"Minä en ymmärrä teidän ylhäisyyttänne, enkä käsitä, mihin palvelukseen
viittaatte sellaiseen, jonka voin kunniallisesti toimittaa", vastasi
Everard. "Minua surettaisi, jos esittäisitte mitään kunniatonta."
"No, tämän ainakin pitäisi soveltua kunniantuntoosi tai epäileväiseen
oikkuusi, sano sitä miksi tahansa", ehdotti Cromwell. "Tunnet
varmaankin kaikki tuon Jezebelin palatsin käytävät? Valaise minulle,
miten niitä voidaan vartioida, jotta kukaan ei pääse pujahtamaan ulos
sieltä."
"En voi sanoa kykeneväni auttamaan teitä tässä asiassa", kielsi
Everard; "minä en ole perehtynyt kaikkiin Woodstockin pääsyteihin ja
takaoviin, ja jos olisinkin, niin omatuntoni estäisi minua antamasta
teille tietoja tähän tarpeeseen".
"Me tulemme kyllä toimeen ilman teitä, sir", vastasi Cromwell
korskeasti; "ja jos mitään rikollista ilmenee teitä vastaan, niin
muistakaa, että olette menettänyt oikeuden suojelukseni saamiseen".
"Ystävyytenne menetys surettaa minua, kenraali", vastasi Everard;
"mutta toivoakseni säätyarvoni englantilaisena ei välttämättömästi
kaipaa kenenkään suojelusta. Tietääkseni ei mikään laki pakoita minua
vakoojaksi taikka ilmiantajaksi, vaikkakin minulle sattuisi tilaisuus
tehdä palveluksia jompanakumpana tuollaisena kunniallisena välittäjänä."
"No niin, sir", tuumi Cromwell, "kaikista oikeuksistanne ja
säätyetuuksistanne huolimatta minä otan vapauden viedä teidät alas
Woodstockin palatsihuvilaan tänä yönä, tutkiakseni asioita, jotka
koskevat valtion turvallisuutta. -- Tule tänne, Pearson." Hän otti
taskustaan paperin, jolle oli likimääräisesti piirretty Woodstockin
palatsihuvilan pohjakaava sinne johtavine puistokujineen. "Katso
tähän", hän sanoi; "meidän täytyy liikkua kahtena osastona jalkaisin,
ja niin hiljaa kuin mahdollista -- sinun pitää marssittaa tuon vanhan
kataluuden tyyssijan taustalle kaksikymmentä miestä ja asetella heidät
hajalleen niin viisaasti kuin osaat. Ota arvoisa pastori mukaasi. Hänet
on joka tapauksessa pidettävä tallessa, joten hän voi yhtä hyvin toimia
oppaana. Minä asetun palatsihuvilan edustalle, ja siten tukittuasi
kaikki myyränkolot sinä tulet tiedustamaan minulta lisää ohjeita --
hiljaisuus ja joutuisuus ovat nyt kaikkena. Mutta mitä Tomkinsiin
tulee, siihen koiraan, joka rikkoi sopimuksensa minun kanssani, niin
pitääpä hänen esittää hyvä puolustus, muutoin paha perii hänen isänsä
pojan! -- Arvoisa pastori, suvaitkaa seurata tuota upseeria. -- Eversti
Everard teidän on saatettava minua; mutta ensin antakaa miekkanne
kapteeni Pearsonille ja katsokaa olevanne pidätetty."
Sanaakaan virkkamatta Everard luovutti säilänsä Pearsonille, ja tuntien
ahdistavaa turman aavistelua hän seurasi tasavaltalaista kenraalia,
jonka käskyä olisi ollut hyödytön vastustaa.