Meidän on aika antaa hiukan selvitystä draamamme muistakin henkilöistä,
kun pääesiintyjäin ansaitsema harrastus on joksikin aikaa yksinomaan
vallannut huomiomme.
Senvuoksi tulee meidän ilmoittaa lukijalle, että ikävöitsevät
mielihalut yhä pidättelivät seudulla parlamentin valtuutettuja,
jotka oli häädetty heille tarjoutuneesta Woodstockin paratiisista,
ei tosin enkelin tulimiekalla, vaan heidän luullakseen muunlaisten
yliluonnollisten olentojen toimesta. He olivat kyllä jo poistuneet
pikku kauppalasta, koska siellä muka asunto-olot olivat epämukavia.
Luonnollisempaa oli arvella, että he olivat pahastuksissaan Everardille
tämän aiheuttamasta pettymyksestä eivätkä halunneet oleskella
paikkakunnalla, missä hän saattoi pitää silmällä heidän toimiaan,
vaikka he erisivät hänestä mitä kunnioittavimmin hyvästelyin. He eivät
kuitenkaan muuttaneet loitommaksi kuin Oxfordiin ja jäivät sinne kuin
korpit, jotka tottuneina näkemään pyyntihommia istuvat puussa tai
kallionkielekkeellä vähän matkan päässä vaanimassa hirven paloittelua,
saadakseen sisälmykset osalleen. Sillaikaa tarjosi yliopisto ja
kaupunki, erittäinkin edellinen, heille jonkun verran tilaisuutta
erinäisten kykyjensä hyödylliseen käyttämiseen, kunnes heidät
odotuksensa mukaan kutsuttaisiin Windsoriin tai Woodstock uudestaan
luovutettaisiin heidän huomaansa.
Aikaansa kuluttaakseen Bletson kiusasi sellaisten oppineiden ja
hurskaitten hengenmiesten ja tutkijain sieluja, joille hän sai
tungetuksi ilkeän seuransa, viisastelulla, vapaa-ajattelulla ja mitä
sopimattomimmilla väitelmillä, joita hän haastoi heidät kumoamaan.
Desborough, aikakautensa raakamaisimmin tietämättömiä miehiä, sai
itselleen nimityksen erään opiston johtajaksi eikä siekaillut puiston
hakkauttamisessa ja pöytähopeitten ryöstämisessä. Harrison taasen
saarnasi täysissä soturin tamineissa Pyhän Marian kirkossa, yllään
nahkakölteri, saappaat ja kannukset, ikäänkuin olisi hän ollut
lähtemässä Armageddonin ilmestystaisteluun. Ja vaikea on sanoa, mikä
oli suurempana haittana Opin, Uskonnon ja Uskollisuuden sijalle,
joksi sitä Clarendon nimittää, -- Desboroughin saaliinhimoko vai
Bletsonin tunnoton epäilijävimma vaiko Viidennen valtakunnan sankarin
nurjamielinen haltioittuminen.
Tuon tuostakin kulki sotureita edes takaisin Woodstockin ja Oxfordin
väliä muka vartion vaihtamiseksi, tai muutoin, arvattavasti pitäen
yhteyttä Taatun Tomkinsin kanssa, joka asusti enimmäkseen kauppalassa,
mutta kävi kuitenkin toisinaan palatsihuvilassa; häneltä he siis
kaiketi saivat tietoja sikäläisistä oloista.
Tämä Tomkins tuntuikin jollakin salaperäisellä tavalla voittaneen
melkein jokaiseen näihin juoniin kuuluvan henkilön luottamuksen
ainakin osittain, jollei kokonaan. Kaikki pyrkivät kahdenkeskisiin
puheluihin hänen kanssaan; ne, joilla oli varoja, lepyttelivät
häntä lahjoilla, muut olivat anteliaita lupauksissaan. Jos hän
ilmestyessään Woodstockiin, mikä näytti aina tapahtuvan sattumalta,
kulki eteissuojaman kautta, niin ritari säännöllisesti pyysi häntä
harjoitusmiekkailuun ja yhtä säännöllisesti pääsi voitolle koetuksessa,
enemmän tai vähemmän tehokkaan vastarinnan jälkeen, joten kunnon
Sir Henry niin alituisen menestyksen perusteella melkein antoi
hänelle anteeksi kapinallisuuden ja puritanilaisuuden synnit. Jos
hänen verkkaiset ja säntilliset askeleensa taasen kuuluivat lehteriä
lähestyvistä käytävistä, niin tohtori Rochecliffe, vaikka hän ei
milloinkaan vienyt vierasta omaan erityiseen kammioonsa, varmasti
tapasi master Tomkinsin jossakussa puolueettomassa huoneessa ja
johdatti hänet pitkiin keskusteluihin, jotka nähtävästi olivat hyvin
mielenkiintoisia kumpaisellekin.
Eikä ollut alikerrassakaan independentin vastaanotto vähemmän
suosiollinen kuin ylhäällä. Joceline toivotti hänet aina mitä
sydämellisimmän suoraluontoisesti tervetulleeksi; piirakka ja
kiviruukku pantiin heti pöytään, ja rattoisa kestitys oli hetken
tunnussanana. Varat tällaiseen elantoon olivat käyneet runsaammiksi
palatsihuvilassa tohtori Rochecliffen tultua sinne, sillä useiden
kuningasmielisten asiamiehenä oli hänellä erityisiä rahasummia
käytettävissään. Näistä rahastoista lienee Taattu Tomkins saanut
myöskin yksityistä hyvitystä.
Independentti väitti, että hänellä oli erioikeus tilapäiseen
"lihalliseen heikkouteen", joka muiden puheenlaatua käyttäen oli
hyvinkin kohtuutonta kiintymystä väkijuomiin. Tällaisina hetkinä hänen
muuten harvinaisen säädyllinen ja pidättelevä haastelunsa kävi rajuksi
ja vilkkaaksi. Hän jutteli toisin ajoin kaikella vanhan hurjastelijan
nautinnolla entisistä urotöistään, kuten salametsästyksestä,
hedelmätarhain rosvouksista, päihtyneistä hullutuksista ja huimista
kahakoista, joihin oli ottanut osaa elämänsä varhaisempina päivinä.
Väliin hän taasen hoilotti juoma- ja lempilaulelmia tai viehättyi
kertomaan seikkailuja, jotka karkoittivat seurasta Phoebe Mayflowerin
ja tunkeutuivat muori Jellicotinkin kuuroihin korviin, niin että
ruokakammio, jossa hän mässäsi, ei ollut mikään sovelias olosija
vanhalle nais-paralle.
Kesken näiden haihatusten Tomkins parina kolmena kertana äkkiä johtui
uskonnollisiin puheenaineisiin ja jaaritteli salamyhkäisesti, mutta
hyvin innostuneesti ja eloisan kaunopuheisesti, onnellisista ja
verrattomista pyhistä miehistä, jotka hänen sanojensa mukaan olivat
oikein todellisesti pyhiä -- miehiä, jotka olivat vallanneet taivaan
sisemmän aarrekamarin ja ottaneet haltuunsa sen ihanimmat kalleudet.
Kaikkia muita lahkoja hän halveksi sydämensä pohjasta, koska ne
muka pelkästään riitelivät kuin siat kaukalon ääressä pohjasaosta
ja terhoista; näillä ylenkatseellisilla nimityksillä hän tarkoitti
sekä yleisen hartauden tavallisia juhlallisuuksia ja muotoja että
kristikunnan vakiintuneiden kirkkoyhdyskuntien sääntöjä, vieläpä
suorastaan kaikkea, mitä on teroitettu jokaisen kristityn ihmisen
mieleen noudatettavaksi tai karteltavaksikin. Joceline näytti
useimmiten olevan hänen uskottunaan tällaisissa mielenpurkauksissa,
mutta tämä tuskin kuuntelakaan niitä puheita eikä niistä mitään
ymmärtänyt, vaan tavallisesti johti hänet takaisin johonkin karkean
hauskuuden aatosjaksoon tai kansalaissotien edellä tapahtuneiden
vallattomuuksien muisteluun, huolimatta tai yrittämättä selvitellä
itselleen tämän pahakäytöksisen pyhimyksen katsantokantaa. Tajusihan
metsänvartija selvästi, mitä suojelusta hänen läsnäolonsa soi
palatsihuvilalle, ja luotti noin vapaapuheisen miehen rehelliseen
tarkoitukseen, kun tälle olut ja konjakki paremman juoman puutteessa
näyttivät olevan elämänsä pää viihdykkeitä ja hän empimättä joi
kuninkaan tai kenen hyvänsä muun terveydeksi esitetyn maljan, milloin
tuli puheeksi, saadessaan siihen juomauhriin tarvittavan pikarin vain
reunoja myöten täyteen.
Noihin kummallisiin opinkäsityksiin yhtynyttä lahkoa nimitettiin
toisinaan Rakkauden Perheeksi, mutta yleisemmin oli sen nimenä
_ranters_, pauhaajat.[28] Se oli saanut jonkun verran jalansijaa
aikana, jolloin uskonnollisissa mielipiteissä oli vallalla niin suuri
kirjavuus, että ihmiset kehittivät eripuraisia harhaoppeja ehdottoman
ja mitä jumalattomimman mielipuolisuuden kaltaalle asti. Näitä
kerrassaan herjämielisen opetuksen vimmapäisiä uskojia oli velvoitettu
salailuun, peljäten seurauksia siinä tapauksessa, että niitä
julisteltaisiin yleiseen; ja niinpä myös mr. Tomkins huolellisesti
peitteli muka hankkimaansa hengellistä vapautta kaikilta, joiden
pahastusta olisi herättänyt hänen julkinen tunnustuksensa. Tämä ei
ollut vaikeata, sillä heidän uskontunnustuksensa salli ja vaatikin
tilapäistä mukautumista päällimäisiksi sattuvien lahkolaisten tai
millaisten hyvänsä käsityksien kannattajain väitteisiin.
Tomkins osasi siis tohtori Rochecliffen seurassa tekeytyä yhäti
innokkaaksi valtiokirkon jäseneksi, vaikka hän muka palveli vihollisten
lipun suojassa vakoojana heidän leirissään, ja toimekas vehkeilijä
oli sitäkin hetaampi uskomaan hänen vakuutuksiaan, kun hän oli useana
kertana antanut tohtorille oikeita ja tärkeitä tietoja.
Epäluuloa herättämättä ei olisi millään keinoin voitu estää tätä
kummallista miestä tuolloin tällöin pistäytymästä palatsihuvilaan.
Mutta jotta ne käynnit eivät tuottaisi vaaraa kuninkaan
turvallisuudelle, esitti tohtori Rochecliffe muutoin mieheen
luottaenkin sentään, että kuningas mahdollisuutta myöten pysyttelisi
aina poissa hänen näkyvistään ja että hän kenties sattumalta keksityksi
tullessaan esiintyisi ainoastaan Louis Kerneguynä. Joseph Tomkins, hän
sanoi, oli hänen uskoakseen todella Rehti Joe; mutta Rehtiys oli ratsu,
jolle saatettiin sälyttää liiaksi kuormaa, ja turha oli johdattaa
lähimaistansa kiusaukseen.
Näytti siltä kuin olisi Tomkins itse tyytynyt saamansa luottamuksen
rajoitukseen tai halunnut tekeytyä sokeammaksi kuin hän todella olikaan
tuon vieraan läsnäololle perheessä. Joceline, joka oli varsin mielevä
mies, pani merkille, että kun Tomkins oli parina kertana välttämättömän
sattuman johdosta tavannut Kerneguyn, independentti näytti omistavan
sille seikalle vähemmän harrastusta kuin hän olisi odottanut noin
utelevan urkkijan taholta. "Hän ei kysellyt mitään nuoresta vieraasta",
sanoi Joceline. "Jumala varjelkoon häntä jo tietämästä tai epäilemästä
liira paljoa!" Mutta hänen epäluulonsa hälvenivät, kun heidän sittemmin
keskustellessaan Joseph Tomkins mainitsi kuninkaan pakenemisen
Bristolista ihan varmana tietona ja nimesi sekä: aluksen, jolla hänen
ilmoitettiin purjehtineen pois, että sitä kuljettaneen laivurin,
näyttäen pitävän ilmoitusta niin taattuna, että Joceline katsoi
mahdottomaksi miehen vähääkään aavistella asian todellista laitaa.
Tästä vakaumuksesta ja heidän välillään solmiutuneesta toveruudesta
huolimatta päätti uskollinen puistonkaitsija kuitenkin yhäti pitää
tiukasti silmällä kuomaansa ja olla valmiina hälyttämään heti aihetta
nähdessään. Tosin hän arveli saaneensa syytä uskoa, että tuo hänen
ystävänsä oli päihtyneiden ja intomielisten pauhaustensa uhalla niin
luotettava kuin tohtori Rochecliffekin vakuutti; mutta hän oli silti
seikkailija, jonka viitassa oli päällys ja sisustus eri väriä, ja suuri
palkinto ja menneiden hairahdusten anteeksianto voisivat kiusata hänet
vielä kerran kääntämään kelkkansa. Näistä syistä Joceline vartioitsi
Taattua Tomkinsia visusti, vaikka vaivihkaa.
Olemme sanoneet, että nokkela isännöitsijä sai yleiseen hyvän
vastaanoton Woodstockissa, kauppalassa kuten palatsihuvilassakin,
ja että Joceline Joliffekin pyrki peittämään sydämellisen
vieraanvaraisuuden suureen touhuamiseen epäluulonsa, joita hänelle
pitkin aikaa väkisin tunkeutui mieleen. Oli kuitenkin kaksi henkilöä,
jotka peräti erilaisista syistä eivät omasta kohdastaan suvainneet noin
yleisesti kelpoitettua miestä.
Toinen oli Nehemia Holdenough, joka suurella mielen katkeruudella
muisteli independentin väkivaltaista tunkeutumista hänen
saarnastuoliinsa. Yksityisoloissa hän aina mainitsi tätä valehtelevana
lähetyssaarnaajana, johon saatana oli puhaltanut eksytyksen hengen, ja
sitäpaitsi hän kirkossa piti pontevan saarnan väärästä profeetasta,
jonka suusta hyppi sammakoita. Sananselitystä kiittivät suuresti
kauppalanvanhin ja useimmat porvarilliset, ollen sitä mieltä, että
heidän pastorinsa oli satuttanut raskaan iskun independenttiläisyyden
ytimeen asti. Toiselta puolen vapaakirkolliset väittivät, että Joseph
Tomkins oli tehnyt onnistuneen ja voitollisen ryntäyksen saman päivän
iltana hartauspuheessa, jossa hän monien käsityöläisten mielestä
todisti, että Jeremiaan lause "profeetat opettavat valhetta, ja papit
ovat herrat heidän kauttansa" piti tarkoin paikkansa presbyteriläisen
kirkollishallinnan suhteen. Pappismies lähetti selvityksen
vastustajansa käytöksestä kunnianarvoisalle rehtori Edwardsille,
jotta tämä seuraavassa "Gangraena'n" painoksessa leimaisi hänet
ruttoiseksi kerettiläiseksi, ja Tomkins suositti pastoria isännälleen
Desboroughille sopivana henkilönä rangaistavaksi runsaalla sakolla
yksityishengellisyyden vainoamisesta. Samalla hän vakuutti herralleen,
että vaikka pastori saattoi näyttää köyhältä, tarvitsi kuitenkin vain
majoittaa hänen luokseen joitakuita huoveja sakon suorittamiseen asti,
jotta kauppalassa jokainen rikkaan kauppamiehen vaimo mieluummin
näpistäisi kassalaatikosta kuin jäisi jumalattomuuden mammonan
puutteessa katsomaan pappinsa vitkastuvaa lunastusta koettelemuksesta.
Väittelijäin kesken ilmeni luonnollisesti niukkaa hyväntahtoisuutta kun
hengellinen erimielisyys sai noin maallisen käänteen.
Mutta Joe Tomkins oli paljoa enemmän pahoillaan siitä huonosta
käsityksestä, jonka hänestä näkyi saaneen muuan toinen henkilö, koska
hän halusi tämän suosiollisuutta paljoa hartaammin kuin Nehemia
Holdenoughin. Hän oli nimittäin tuntenut voimallista kutsumusta
sievän mistress Phoebe Mayflowerin käännyttämiseen aina siitä asti
kun oli luennoinut Shakespearesta heidän ensi kertaa kohdatessaan
toisensa palatsihuvilassa. Hän näytti kuitenkin pyrkiväni pitkittämään
tätä vakavampaa työtä hiljaisuudessa ja erittäinkin salaamaan
ponnistuksiansa Joceline Joliffelta, koska ystävä saattoi olla
mustasukkaisuuteen luontuva. Mutta turhaan hän muokkasi uskollista
neitoa milloin Korkean Veisun lauselmilla, milloin otteilla Greenin
"Arcadia'sta" tai mehevillä "Venus- ja Adonis"-runoelman[29] kohdilla
sekä vielä vaikeatajuisemmilla opetuksilla, joita hän valikoitsi
"Aristoteleen Mestariteos"-nimisestä kansanomaisesta julkaisusta.
Millekään hänen kosinnalleen, raamatulliselle tai arkiaikaiselle,
sielutieteelliselle tai luontoperäiselle, ei Phoebe Mayflower omistanut
suosiollisuutta.
Neitonen toiselta puolen rakasti Jocelinea Joliffea ja oli toiselta
puolin inhonnut Joseph Tomkinsia jo ensi näkemällä kapinallisena
puritanina, mikä tunne ei suinkaan lieventynyt hänen havaitessaan syytä
arvostella mielistelijäänsä ulkokultaiseksi elostelijaksi. Hän vihasi
miehen kumpaistakin olemusta, ei milloinkaan sietänyt hänen puheluaan,
kun vain pääsi karttamaan sitä, ja hänen seuransa ollessa pakollista
tyttö kuunteli häntä ainoastaan koska tiesi hänen saaneen osakseen sen
verran luottamuksia, että hänen loukkaamisensa voisi vaarantaa koko
perheen turvallisuutta, huonekunnan, jonka palveluksessa Phoebe oli
syntynyt ja kasvanut ja jonka onni oli hänen hartaana silmämääränään.
Jotenkin samanlaisista syistä hän ei sallinut Joceline Joliffen
huomata, kuinka vastenmieliseksi taloudenhoitaja oli hänelle käynyt.
Metsämiehen ja soturin luonto olisi luultavasti toimittanut asiat
ratkaisuun, jossa Phoeben rakastetun metsästyspuukko ja kaitsijasauva
olisivat joutuneet liian epäsuhtaiseen koetukseen vaarallisen
kilpailijan aina mukanaan pitämiä pistooleja ja pitkää miekkaa vastaan.
Mutta työläs on sokaista luulevaisuutta, kun on vähänkin epäilyksen
aihetta, ja kenties ei Jocelinea kannustanut tiukasti vartioimaan
toveriansa ainoastaan kuninkaan turvallisuuden kiihkeä harrastus,
vaan myös joku epämääräinen aavistus, että Tomkinsille ei olisi ollut
vastenmielistä saalistaa hänen omalla kaunoisella konnullaan.
Ymmärtäväisenä neitosena Phoebe sillävälin suojeli itseään niin paljon
kuin mahdollista muori Jellicotin läsnäololla. Silloin independentti
tai mikä hän olikaan osoitti hänelle huomaavaisuuttansa tosiaan peräti
vähäisellä onnella, sillä Phoebe tuntui tahallisesti asettuvan yhtä
kuuroksi kuin vanha vaimo oli luonnollisen raihnauden johdosta. Tämä
välinpitämättömyys ärsytti karvaasti hänen uutta rakastajaansa ja sai
hänet kiihkeästi kärkkymään aikaa ja paikkaa, jotta hän voisi käyttää
lähentelyynsä tarmokkuutta, joka vaati tarkkaavaisuutta. Onnetar,
ilkikurinen jumalatar, joka usein syöksee meidät häviöön myöntämällä
juuri kaipaustemme päämäärän, toimitti hänelle viimein tilaisuuden,
jota hän oli kauvan toivotellut.
Oli juuri päivänlaskun aika, kun Phoebe, jonka toimekkuuden varassa oli
suuri osa talousaskareista, meni Rosamondin lähteelle asti noutamaan
vettä illallista varten tai oikeammin tyydyttämään vanhan ritarin
ennakkoluuloa, tämä kun oli vakuutettu siitä, että kuuluisa suihkukaivo
tarjosi tuota välttämätöntä alkuainetta sen puhtaimmassa tilassa. Niin
suuressa kunniassa piti häntä koko perhe, että heidän mielestään olisi
lähennellyt uskonnollisen velvollisuuden rikkomusta minkä hyvänsä hänen
toivomuksensa laiminlyöminen, kun se vain oli täytettävissä, vaikka
hankalastikin.
Ruukun täyttäminen oli viime aikoina ollut vaivaloinen tehtävä, kuten
tiedämme; mutta nyt oli Jocelinen kekseliäisyys helpoittanut sitä. Hän
oli alkeellisesti korjannut vanhan suihkukaivon etureunaa, niin että
vesi keräytyen norui pitkin puukourua ja valui alas noin kahden jalan
korkeudelta. Vedenhakijan sopi siten asettaa ruukkunsa tuon verkalleen
pulppuavan varaston alle ja vaivautumattomasti odottaa, kunnes astia
tuli täyteen.
Mainittuna iltana Phoebe Mayflower ensi kerran näki tämän pikku
parannuksen. Oikein arvaten, että se oli hänen maalaisihailijansa
huomaavaisuuden osoitus, jolla aiottiin säästää häneltä tehtävänsä
raskaampi suorittamistapa, hän kiitollisena käytti keksinnön suomaa
levähdystä kohteliaan näpertelijän hyväsydämisyyden ja keinokkuuden
hiljaiseen tunnustamiseen; ja kenties neitonen myös ajatteli, että
metsänvartija olisi menetellyt yhtä viisaasti, jos olisi odottanut
hänen tuloansa lähteelle, saadakseen suulliset kiitokset vaivastaan.
Mutta tiesihän Phoebe, että häntä pidätteli ruokakammiossa inhottava
Tomkins, ja mieluummin kuin olisi nähnyt independentin hänen
seurassaan, tyttö luopui toivottamasta Jocelinea puheilleen.
Hänen siten miettiessään Onnetar häijynä lähettikin suihkukaivolle
Tomkinsin, ja ilman Jocelinea. Nähdessään tuon miehen hahmon pimittävän
polkua, jota myöten hän asteli, neito-parka tunsi ahdistuneessa
povessaan, että hän oli yksin ja metsän laidassa, minne yleisöä oli
kielletty tulemasta hämyhetkinä, jotta hirvet eivät häiriytyisi levolle
asettuessaan. Hän rohkaisihe kuitenkin ja päätti olla ilmaisematta
mitään pelkoa, vaikka taloudenhoitajan katseissa ja silmissä oli hänen
lähestyessään jotakin, mikä ei ollut suinkaan omiaan huojentamaan tytön
huolestusta.
"Illan siunaus sinulle, sievä neitokaiseni", toivotti tulija
"Tapaankin sinut aivan niinkuin Abrahamin vanhin palvelija, joka oli
taloudenhoitaja kuten minäkin, kohtasi Milkan pojan Bethuelin tyttären
Rebekan Mesopotamiassa Nahorin kaupungin kaivolla. Enkö siis sanoisi
sinulle: kallista tänne vesiastias juodakseni?"
"Ruukku on käytettävissänne, master Tomkins", vastasi Phoebe, "ja
juokaa kyliänne; mutta varmaan olette juonut parempaakin nestettä, ja
ihan hiljattain".
Ilmeistä olikin, että taloudenhoitaja oli noussut ryypiskelystä, sillä
hänen kasvonpiirteensä olivat jonkun verran punehtuneet, vaikka hän
oli pidättynyt paljoa ennen päihtymystä. Mutta hänen ilmestymisensä
herättämä hätäännys sai uutta virikettä havainnosta, miten hän oli
alottanut iltansa.
"Käytän vain erioikeuttani, sievä Rebekka; maa on annettu pyhille, ja
kaikki sen runsaus. Heidän pitää ottaa se omakseen ja nauttia sitä,
sekä kaivosten aarteita että köynnösten rypäleitä, ja heidän pitää
riemuita ja heidän sydämensä iloita. Sinun on vielä opittava tuntemaan
pyhien erioikeudet, Rebekkaseni."
"Nimeni on Phoebe", virkahti neitonen jäähdyttääkseen intomielistä
hurmiota, jota toinen joko tunsi tai teeskenteli.
"Phoebe lihassa", vastasi toinen, "mutta Rebekka hengellisessä mielessä
-- sillä etkö sinä ole eksynyt ja harhaileva lammas? -- ja enkö minä
ole lähetetty noutamaan sinua tarhaan? Mitä muuta varten sanottiinkaan:
Sinä löydät hänet istumassa metsän laidassa lähteen partaalla, joka on
nimitetty muinaisen porton Rosamondin jälkeen?"
"Olette kyllä löytänyt minut istumassa täällä", myönsi Phoebe, "mutta
jos haluatte pitää minulle seuraa, on teidän käveltävä palatsihuvilaan
kanssani, ja kantakaakin samalla ruukkuani, jos olette niin
ystävällinen. Matkalla kuulen kaiken hyvän, mitä teillä on sanottavana
minulle, mutta Sir Henry pyytää vesilasillisensa säännöllisesti
iltarukousten edellä."
"Mitä!" huudahti Tomkins; "onko se verikätinen ja nurjasydäminen ukko
lähettänyt sinut tänne orjattaren askareeseen? Totisesti sinun pitää
palata vapautettuna, ja mitä hänelle ammentamaasi veteen tulee, niin
se on kaadettava maahan niinkuin David valutti pois Betlehemin lähteen
veden."
Niin sanoen hän tyhjensi vesiruukun Phoeben huudahduksista ja
pyynnöistä piittaamatta. Hän asetti astian sitte uudestaan pikku johdon
alle ja pitkitti: "Tiedä, että tämä on sinulle merkkinä: tuon ruukun
täyttyminen olkoon kuin hietalasin juoksu, ja jos sinä ennen veden
kohoamista reunaan asti kuuntelet sanoja, jotka sinulle lausun, niin
sinun käy hyvin, ja sinun sijasi on oleva korkealla niiden joukossa,
jotka hylkäävät pienokaisille ja imeväisille maidoksi kelpaavan
opetuksen ja ravitsevat itseänsä miehuuden voimaruualla. Mutta jos
ruukku tulee tulvilleen ennen kuin sinun korvasi kuulee ja ymmärtää,
annetaan sinut saaliiksi ja orjattareksi niille, joiden pitää omistaa
maan lihavuus ja ihanuus."
"Te säikytätte minua, master Tomkins", sanoi Phoebe, "vaikka
varmastikaan ette sitä tarkoita. Minun käy ihmeekseni, kuinka te
uskallatte sanoillanne niin jäärytellä raamatun hyviä sanoja, kun
tiedätte makeasti nauraneenne omalle herrallenne ja niille muille --
auttaessanne palatsihuvilan menninkäisnäytelmää."
"Luuletko siis, sinä yksinkertainen hupsu, että minä Harrisonia ja
niitä toisia eksyttäessäni menin erioikeuksiani pitemmälle? -- Ei,
totisesti, -- kuule minua, ymmärtämätön tyttö. Kun minä entiseen aikaan
leiskuin Oxfordshiren hurjimpana, ilkimielisimpänä hurvittelijana,
käyden peijaisissa ja markkinoilla, tanssien kisakentillä ja näytellen
ravakkuuttani jalkapallosilla ja kalikkakiistoissa -- niin, kun minua
ympärileikkaamattomien kielellä nimitettiin Philip Hazeldineksi, ja
kuuluin kirkkokööriin ja kellonsoittajiin sekä palvelin tuota pappia,
Rochecliffeä, -- minä en silloin ollut loitompana suorasta tiestä kuin
jälkeenpäin, kun kauvan lueskeltuani viimein havaitsin toisen oppaan
toisensa jälkeen sokeaksi, kaikki Egyptin tiilenpolttajiksi. Minä
jätin ne yksitellen, viimeisenä tahdottoman välikappaleen Harrisonin,
ja omalla avittamattomalla voimallani olen ponnistanut eteenpäin
siihen siunatun valon hohteeseen, josta sinunkin, Phoebe, pitää tulla
osalliseksi."
"Kiitän teitä, master Tomkins", virkkoi Phoebe peittäen huolestuksensa
näennäiseen välinpitämättömyyteen, "mutta, minulla on kylliksi valoa,
kantaakseni kotiin ruukkuni, kunhan vain annatte minun ottaa sen, ja
muuta valon tarvista ei minulla täksi iltaa ole".
Ja hän kumartui kohottamaan ruukkua kuurnan alta, mutta independentti
sieppasi häntä käsivarresta ja esti hänet toteuttamasta aiettaan.
Phoebe kuitenkin oli urhean metsämiehen tytär, joutuisa
itsevarjeluksessa, ja vaikka hän ei saanut temmatuksi ruukkua, kaappasi
hän sen sijaan oikeaan käteensä ison kivensirpaleen, jota piti
piiloitettuna.
"Nouse ylös. hupsu neitonen, ja kuuntele", käski independentti
ankarasti, "ja tiedä kerrallaan, että synti, josta ihmistä.
rangaistaan taivaan kostolla, ei ole ruumiillisessa teossa, vaan
rikkojan ajatuksessa. Usko, herttainen Phoebe, että puhtaille ovat
kaikki teot puhtaita ja että synti kuuluu ajatuksiin eikä toimiimme
-- ihan niinkuin päivän säihky on sokealle pimeä, mutta näkyy niiden
nautinnoksi, joiden silmät ottavat sen vastaan. Sille, joka on vain
alokas hengen asioissa, pannaan paljon velvoituksia, ja paljon häneltä
kielletään; ja häntä ravitaan pienokaisten kaipaamalla maidolla, --
häntä varten ovat säännöt, kiellot ja käskyt. Mutta pyhä ihminen on
näiden määräysten ja pidätysten yläpuolella. Hänelle, talon valittuna
lapsena, annetaan pääavain kaikkien lukkojen aukaisemiseksi, jotka
ehkäisevät häntä sydämensä halun nautitsemisesta. Sellaisille
mieluisille poluille tahdon minä sinut johdattaa, herttainen Phoebe,
että iloon ja viattomaan vapauteen yhtyy nautintoja, jotka ovat
erioikeudettomille synnillisiä ja kiellettyjä."
"Haluan todella, master Tomkins, että annatte minun mennä kotia",
sanoi Phoebe, joka ei käsittänyt hänen katsantokantaansa, mutta tunsi
vastenmielisiksi sekä hänen sanansa että sävynsä. Toinen pitkitti
kuitenkin niiden kurjain ja herjaavien käsitysten selittelyä, jotka
hän oli muiden pyhimyksiksi julistautuneiden tavoin omaksunut kauvan
muuttelehdittuaan lahkosta toiseen, kunnes oli vakiutunut siihen
kehnoon uskoon, että synti yksinomaan henkistä laatua ollen rajoittui
vain ajatuksiin ja että pahimmatkin teot olivat luvallisia niille, joka
olivat päässeet ehdottomaan vakaumukseen ylemmyydestään.
"Sentähden, hyvä Phoebe", hän jatkoi yrittäen vetää tyttöä luokseen,
"minä voin tarjota sinulle enemmän kuin on koskaan asetettu naisen
eteen siitä saakka kun Aadam ensin otti morsiantansa kädestä. Muut
seiskööt kuivin huulin, Paavilaisten tavoin tehden parannusta
pidättymisellä, kun nautinnon sarvi vuodattaa ilojansa. Rakastatko
rahaa? Minulla on sitä, ja voin hankkia lisää -- minulla on vapaus
hankkia sitä kaikkialta ja kaikin keinoin -- maa on minun ja sen
runsaus. Haluatko valtaa? Minä toimitan sinulle minkä hyvänsä
tuollaisen petetyn parlamentinvaltuutetun säädyn, sillä minä olen
kaupoissa mahtavamman olennon kanssa kuin heistä yksikään. Ja ilman
valtuutta en ole autellut ilkimielistä Rochecliffeä ja moukkamaista
Joliffea heidän säikyttämisekseen ja häätämisekseen siinä asussa, mitä
nämä käyttivät. Pyydä mitä tahdot, Phoebe, -- minä voin sen sinulle
antaa tai toimittaa. Astu siis minun kanssani riemun elämään tässä
maailmassa, ja se on vasta esimakua tulevaisen paratiisin iloista!"
Kiihkomielinen hurvitteli ja yritti taas vetää tyttö-parkaa puoleensa.
Säikkyneenä, vaan ei mielenmaltistaan hätääntyneenä, koetti ahdistettu
kauneilla sanoilla hellyttää häntä päästämään irti. Mutta miehen
kasvonpiirteet, jotka eivät itsessään olleet merkilliset, olivat
nyt saaneet hirvittävän ilmeen, ja hän huudahti: "Ei, Phoebe -- älä
ajattelekaan pakenemista -- sinut on annettu minulle vangiksi --
sinä olet lyönyt laimin armosi ajan, ja se on nyt mennyttä. Katso,
vesi valuu ruukkusi reunoilta, ja se oli merkkinä meidän välillämme.
Sentähden en enää taivuttele sinua sanoilla, joita sinä et ansaitse,
vaan kohtelen sinua tarjotun armon hylkääjänä."
"Master Tomkins", sanoi Phoebe rukoilevasti, "ajatelkaa, Jumalan
tähden, että minä olen isätön lapsi -- älkää tehkö minulle pahaa,
se olisi suuri häpeä voimallenne ja miehuudellenne -- en kykene
ymmärtämään teidän koreita sanojanne -- mietin niitä huomiseen". Sitte
hän pahastuksensa yltyessä lisäsi kiivaammin: "En anna kiusata itseäni
töykeästi -- irti minusta, tai tuotan teille vahingon."
Mutta kun toinen vastasi väkivaltaisuudella, jonka tarkoituksesta ei
voinut erehtyä, ja yritti kytkeä hänen oikeata kättänsä, hän huudahti:
"Tuosta, ja pidä hyvänäsi!" ja jymäytti melkein pökerryttävän iskun
kiusaajansa kasvoihin kivellä, jota oli pitänyt sellaisen hätätilan
varalla.
Intoilija hellitti otteensa ja hoippui taaksepäin puolipyörryksissä,
samalla kun Phoebe heti kapaisi pakoon ja juostessaan kirkui apua,
mutta yhä pidellen voitollista kivensirua. Ankaran kolhaisun
ärsyttämänä hurjaan raivoon Tomkins läksi ajamaan takaa, sielussaan ja
kasvoillaan kaikki mustat intohimot, joita kannusti pelko, että hänen
kataluutensa tulisi ilmi. Hän huusi Phoebea pysähtymään ja kehtasi
uhata häntä pistolillaankin, jos hän pitkittäisi pakenemistansa.
Mutta toinen ei heikentänyt vauhtiansa uhkauksesta, ja hänen olisi
joko pitänyt panna se täytäntöön tai nähdä tytön pelastuvan viemään
tietoa palatsihuvilaan, jollei tämä olisi kovaksi onneksi kompastunut
ulkonevaan männyn juureen. Mutta Tomkinsin rynnätessä saaliinsa
kimppuun ilmestyi apu paikalle Joceline Joliffena, jolla oli virkasauva
olallaan.
"Mitä nyt? Mitä tämä merkitsee?" tiedusti hän, astuen Phoeben ja
vainoojan väliin.
Vimman villitsemä independentti ei vastannut muulla tavoin kuin
laukaisemalla Jocelinea kohti pistoolinsa, jota piteli kädessään. Luoti
raapaisi metsänvartijan kasvoja, ja vastineeksi hyökkäykseen tämä
äännähti: "Vai niin! Saarni vastatkoon raudalle", samalla mojauttaen
sauvallaan niin tuimasti independenttiä päähän, että isku vasempaan
ohimoon osuen oli melkein heti kuolettava.
Kouristuneesti vavahdellen hän sopersi katkonaisesti: "Joceline --
olen mennyttä -- mutta annan anteeksi -- tohtori Rochecliffe -- kunhan
olisin ottanut enemmän opikseni -- voi! -- pappi -- hautaustoimitus
--" Hänen änkätessään näitä sanoja, jotka saattoivat ilmaista paluuta
entiseen uskoon, kun hän ei kenties ollutkaan hyljännyt sitä niin
tyyten kuin oli itselleen luulotellut, ääni hupeni voihkaukseksi, joka
kurkussa koristen ei tuntunut pääsevän tunkeutumaan ilmoille. Elämän
viimeiset merkit häipyivät: nyrkkiin puristetut kädet veltostuivat
piankin, ummistuneet silmät avautuivat tuijottamaan taivasta kohti
himmenevänä hyyhmänä, jäsenet ojentausivat jäykistymään. Äsken elämää
uhkunut ruumis oli nyt tajuton tomumaja -- noin häväistyllä hetkellä
maallisesta asumuksestaan muuttanut sielu oli mennyt tuomiolle.
"Oi, mitä oletkaan tehnyt, mitä oletkaan tehnyt, Joceline!" huudahti
Phoebe, "olet tappanut hänet!"
"Parempi niin päin kuin että hän olisi tappanut minut", vastasi
Joceline, "sillä hän ei ollut niitä paukuttelijoita, jotka kahdesti
peräkkäin ampuvat ohi. -- Ja pahoillani kuitenkin olen hänen tähtensä
-- monta hauskaa tovia meillä on ollut siihen aikaan kun hän oli hurja
Philip Hazeldine, ja silloin hän oli kyllin paha; mutta sitte kun hän
siveli paheensa peittoon ulkokultaisuudella näyttää hän äityneen vielä
pahemmaksi penteleeksi kuin koskaan."
"Voi, Joceline, tule pois", pyysi Phoebe-parka, "äläkä seiso tuolla
tavoin tuijottamassa häneen", sillä kohtalokkaaseen aseeseensa nojaten
seisoi metsänvartija katsellen ruumista kuin puolittain huumeessa.
"Tällaista sitä tulee olviruukusta", hän pitkitti naisellisen
lohdutuksen aito tapaan, "niinkuin olen sinulle usein sanonut. Taivaan
tähden, tule palatsihuvilaan ja neuvotelkaamme, mitä on tehtävä."
"Maltas ensin, tyttö, ja anna minun laahata hänet pois polulta; meidän
ei sovi jättää häntä virumaan tänne kaikkien ihmisten näkyviin. Etkö
auta minua, hälläkkä?"
"En voi, Joceline -- en mistään hinnasta kajoisi häneen
sormenpäälläkään."
"Minun, täytyy sitten yksin suoriutua tästä urakasta", tuumi Joceline,
joka soturinakin kuten metsästäjänä karaistuttuaan tunsi kuitenkin
suurta vastahakoisuutta väittämättömään hommaansa. Kuolevan miehen
kasvoissa ja katkonaisissa sanoissa oli jokin tehnyt syvän ja kamalan
vaikutuksen hermoihin, jotka eivät hevillä järkkyneet. Hän täytti
sentään tehtävänsä sikäli, että kiskoi kumppani-vainajansa syrjään
polulta ja asetti ruumiin sinivatukkain ja orjantappurain tiheikköön,
niin että se ei ollut näkyvissä muutoin kuin vasiten etsittäessä. Hän
palasi sitte Phoeben luo, joka oli istunut kaiken aikaa sanattomana sen
puun alla, jonka juureen hän oli kompastunut.
"Tule pois, Phoebe", hän sanoi, "menemme palatsihuvilaan ja
harkitsemme, miten tästä tehtäisiin tiliä -- tämä paha sattuma lisää
suuresti vaaraamme. Mitä hän oli sinusta tahtonut, kun juoksit häntä
pakoon kuin mieletön? Mutta voin arvatakin -- Phil oli aina aika
peijooni tyttöjen parissa, ja minä luulen, että hän pyhimykseksi
käännyttyään, kuten tohtori Rochecliffe sanoo, sai itseensä seitsemän
pahempaa paholaista kuin hän itse oli. Tässä on juuri se paikka, missä
hänet näin ojentaneena miekkansa vanhaa ritaria vastaan, ja hän kun oli
vielä pitäjänhoidokki -- se oli kapinaa kerrassaan -- mutta onpa hän
viimein joutunut sen maksamaan."
"Mutta voi, Joceline", pahoitteli Phoebe, "kuinka saatoit ottaa noin
ilkeän miehen osalliseksi hankkeisiisi ja yhtyä häneen kaikissa hänen
vehkeissään noiden keropäiden herrojen peloittamiseksi?"
"No, katsos, simasuuni, olin tuntevinani hänet heti ensimäisessä
kohtauksessa, kun Bevis, joka kasvatettiin täällä hänen ollessaan
koirainkaitsijana, ei karannut hänen kimppuunsa; ja kun uudistimme
vanhan tuttavuutemme palatsihuvilassa, huomasin hänen olevan salaisessa
kirjeenvaihdossa tohtori Rochecliffen kanssa, joka oli vakuutettu
siitä, että hän oli vankka kuninkaan mies, ja pysyi senvuoksi hyvissä
väleissä hänen kanssaan. Tohtori kehuu saaneensa paljon tietoja hänen
välityksellään; toivon hartaasti, että hän puolestaan ei ole ollut yhtä
avomielinen."
"Voi, Joceline", surkeili neitonen, "sinun ei olisi koskaan pitänyt
laskea häntä palatsihuvilaan!"
"Enhän sitä olisikaan tehnyt, jos olisin tiennyt, millä tavoin hänet
olisi saatu pysymään ulkopuolella; mutta kun hän lyöttäysi niin
rivakasti meidän hommaamme ja selitti minulle, miten minun piti
laittautua näyttelijä Robisoniksi, jonka haamu kummitteli Harrisonille
-- kunhan ei mikään haamu minulle kummittelisi! -- kun hän opetti
minulle, miten minun oli säikyteltävä hänen laillista herraansa,
niin mitä saatoin ajatella? Toivon vain, että tohtori on varjellut
kaikkein suurimman salaisuuden joutumasta hänen tietoonsa. -- Mutta
nyt olemmekin perillä. Mene huoneeseesi siitä ja rauhoitu. Minun
täytyy etsiä käsille tohtori Rochecliffe; hän aina puhuu nopeasta
neuvokkuudestaan. Nyt tulee luullakseni aika, joka vaatii hänen koko
kekseliäisyytensä." Phoebe siis vetäysi kamariinsa, mutta kun vaaran
ahdingosta johtunut tarmo lannistui jännityksen lauettua, sortui hän
pian hermotäristyksiin, jotka vaativat muori Jellicotin alituista
hoivaa ja Alice-neidin vähemmin hätääntynyttä, mutta järkevämpää
vaalintaa, ennen kuin ne edes heikkenivät nopeassa puuskahtelussaan.
Puistonkaitsija vei viestinsä valtioviisaalle tohtorille. Tämä
hämmentyi ja peljästyi peräti, jopa suuttuikin Jocelinelle henkilön
surmaamisesta, jonka ilmoituksiin hän oli tottunut luottamaan.
Mutta hänen kasvoistaan kuvastui epäilys, eikö hän ollut liian
ajattelemattomasti suonut sille miehelle luottamustaan -- ja se arvelu
ahdisti häntä sitä enemmän, kun hän oli vastahakoinen tunnustamaan
sitä. Se olisi halventanut sen oveluuden mainetta, josta hän oli hieman
ylpeä.
Tohtori Rochecliffellä oli kuitenkin näköjään hyvät perusteet luottaa
Tomkinsin uskollisuuteen. Ennen kansalaissotia, kuten on jo osittain
vihjattu, Tomkins oli oikealla nimellään Philip Hazeldinena ollut
Woodstockin kirkkoherran suojeluksessa, tilapäisesti toiminut hänen
kirjurinaan, esiintynyt huomattavana jäsenenä hänen kirkkoköörissään
ja kätevänä ja nokkelana miehenä saanut avustaa tohtori Rochecliffeä
Woodstockin sisäpuolen muinaistieteellisissä tutkimuksissa. Mennessään
vastakkaiselle puolelle sodan syttyessä hän pysyi yhä väleissä
jumaluusoppineen kanssa, jolle hän oli tuolloin tällöin toimittanut
tärkeiltä tuntuvia tietoja. Hänen apunsa oli viimeksi ollut erinomaisen
hyödyllinen tohtorille, kun tämä oli Jocelinen ja Phoeben kanssa
keksinyt ja pannut toimeen ne kujeet, joilla parlamentin valtuutetut
oli karkoitettu Woodstockista. Hänen tässä suhteessa tekemiänsä
palveluksia ei tosiaan oltukaan katsottu sen vähemmän palkkion
arvoisiksi kuin että independentille oli luvattu palatsihuvilan loput
pöytähopeat. Myöntäessään hänen saattaneen olla paha mies suri tohtori
häntä siis kuitenkin hyödyllisenä apurina, jonka kuolema, jos sitä
alettaisiin tutkia, nähtävästi tuottaisi lisää vaaraa talolle, jota
vaara ja saarsi sen tallettaessa peräti kallisarvoista suojattavaa.