Kaarlon tehdessä lähtöä huoneesta esti hänet tulollaan Wildrake, joka
astui sisälle harvinaisen mahtipontisesti ja otsa ylen juhlallisiin
tärkeyden uurtoihin rypistyneenä. "Pyydän teiltä anteeksi, hyvä herra",
hän sanoi, "mutta kuten meillä päin sanotaan: kun ovet ovat auki,
koirat puikahtavat sisälle. Olen koputtanut ja huhunnut eteissuojamassa
turhaan; rohkenin siis esitellä itseni ilmoittamattomana, tuntien tien
tähän vierashuoneeseen, sir, sillä minä olen partioretkeilijä enkä
milloinkaan unohda kerran taivallettua tolaa."
"Sir Henry Lee liene ulkona ajopuistossa, sir", virkkoi Kaarlo
kylmäkiskoisesti, sillä hieman rahvaanomaisen hurjastelijan näkeminen
ei ollut hänelle mieluisa tällähaavaa, "ja master Albert Lee on
lähtenyt palatsihuvilasta parin kolmen päivän matkalle".
"Niin olen kuullut, sir", vastasi Wildrake; "mutta minulla ei nyt ole
asiaa kumpaisellekaan".
"Ja kelle teillä on asiaa?" tiedusti Kaarlo; "jos minun nimittäin
sallitaan sitä kysyä -- koska sen lienee mahdoton koskea minua".
"Suokaa minulle vuorostani anteeksi, sir", haastoi kavalieri; "sitä on
tuiki mahdoton ilmoittaa kellekään muulle kuin teille itsellenne, jos
olette, kuten luulen olevanne, vaikka hiukan säällisemmässä asussa,
master Louis Girnigo, se skotlantilainen herrasmies, joka on master
Albert Leen palveluksessa."
"Minä olen kaikkea, mitä hänestä löytänette", vastasi Kaarlo.
"Totta vieköön", tuumi kavalieri, "huomaan melkoisen eron, mutta lepo
ja parempi vaatetus vaikuttaa paljon, ja minua ilahuttaa se, koska
olisi ikävää tuoda ryysyläiselle sellainen sanoma kuin on huostaani
uskottu".
"Käykäämme asiaan, sir, jos suvaitsette", pyysi kuningas. "Teillä on
minulle sanoma?"
"Niin on, sir", vahvisti Wildrake. "Olen eversti Markham Everardin
ystävä, sir, vankan miehen ja sotakentällä kunnostautuneen, vaikka
soisin hänen ajaneen parempaa asiaa. Sanoman teille tuon, se on varma
tosi, pikku kirjelmässä, jonka otan vapaudekseni tarjota tavallisin
muodollisuuksin." Niin sanoen hän veti miekkansa, pisti mainitsemansa
kirjelipun sen kärkeen ja kumarsi syvään, ojentaessaan sen Kaarlolle.
Valepukuinen hallitsija vastasi tervehdykseen vakavasti, ottaessaan
tarjotun vastaan, ja lausui avatessaan kirjettä: "Arvattavasti ei minun
ole odotettava ystävällistä sisältöä lähetyksestä, joka tuodaan noin
vihamieliseen tapaan?"
"A-hem, sir", äännähti lähettiläs kakaisten kurkkuansa, sommitellakseen
sopivan vastauksen, jossa kunnollisesti säilyisi valtioviisauden
lauhkea sävy; "ei aivan vihamielinen liene se kutsumus, sir, vaikka se
onkin sitä laatua, että se on aluksi tulkittava jokseenkin sotaiseksi
ja kiistanhaluiseksi. Toivoakseni havaitsemme, sir, että monikahta
survaisu saapi sievän lopun juttuun, ja niinpä, kuten vanha opettajani
tapasi sanoa, _pax nascitur ex bello_. Minä omasta vaivaisesta
puolestani olen vilpittömästi iloissani siitä, että ystäväni Markham
Everard on osoittanut minulle suosiollisuuttaan tässä asiassa --
sitäkin enemmän, kun pelkäsin, että häneen piintyneet puritanilaiset
periaatteet (tunnustan teille totuuden, arvoisa herra) olisivat voineet
tehdä hänet vastahakoiseksi eräitten arveluksien takia ryhtymään
herrasmiehen tavoin ja kunniallisella lailla hankkimaan itselleen
oikeutta sellaisessa tapauksessa kuin nyt on kysymyksenä. Ja koska
suoritan ystävän velvollisuutta ystävääni kohtaan, toivon nöyrästi,
master Louis Girnigo, että minä en tee teille mitään vääryyttä,
valmistaessani tietä aiotulle kohtaukselle, missä toivottavasti,
sallikaa minun huomauttaa, jollei mitään pahaa sattumaa osu, me kaikki
joudumme paremmiksi ystävyksiksi kahakan päätyttyä kuin olimme ennen
sen alkua."
"Niinpä luulisin joka tapauksessa, sir", sanoi Kaarlo silmäten
kirjettä; "pahemmiksi kuin verivihollisiksi voimme tuskin tulla, ja
sille kannalle tämä kirjelmä meidät asettaa".
"Sanotte oikein, sir", myönsi Wildrake; "se on sir, haaste, joka johtaa
taisteluun mies miestä vastaan siinä rauhaarakentavassa mielessä, että
täydellisesti hyvä ymmärrys palautuisi henkiinjääneiden kesken -- siinä
tapauksessa, että sitä sanaa voidaan onnellisesti käyttää monikossa
kohtauksen päätyttyä".
"Sanalla sanoen, me kaiketi taistelemme vain päästäksemme täydellisesti
hyvään ja herttaiseen keskinäiseen ymmärrykseen?" virkkoi kuningas.
"Olette jälleen oikeassa, sir, ja minä kiitän teitä käsityskykynne
selkeydestä", puheli Wildrake. "Oi, sir, helppo on olla tekemisissä
kunniallisen ja älykkään henkilön kanssa tällaisella asialla. Ja minä
anon teiltä, sir, omakohtaisena hyväntahtoisuutena itselleni, että
kun aamu arvattavasti tulee kolea ja minua hiukan pyrkii vaivaamaan
jäsensärky -- niinkuin sota jättää arpiansa taakseen, sir, -- niin,
tahdon pyytää teitä tuomaan mukananne jonkun kunniallisen herrasmiehen,
joka ei katso halvaksi ottaa osaa siihen, mitä puuhataan -- noin vain
aamutuimaan, sir -- minunlaiseni vanhan soturi-rahjuksen kanssa --
jottemme vilustu seistessämme muutoin jouten."
"Kyllä ymmärrän sir", mukautui Kaarlo; "jos tämä homma tulee
kuntoon, niin olkaa varma siitä, että yritän hankkia teille sopivan
vastakumppanin".
"Jään teille suureen kiitollisuudenvelkaan, sir", sanoi Wildrake, "enkä
ole suinkaan tyystä vastustajani säätyarvosta. Tosin kirjoittaudun
maalaisjunkkariksi ja herrasmieheksi ja katsoisin itselleni erityiseksi
kunniaksi, jos saisin mitellä miekkaani Sir Henry tai master Albert
Leen kanssa; mutta jollei se käy mukavasti laatuun, en kieltäydy
asettamaan kehnouttani ketä hyvänsä herrasmiestä vastaan, joka on
palvellut kuningasta, sillä minä katson sitä aina jonkunlaiseksi
aateliskirjaksi itsessään enkä senvuoksi millään muotoa halveksuisi
kaksintaistelua sellaisen henkilön kanssa."
"Kuningas on teille suuresti kiitollinen, sir", huomautti valepukuinen
prinssi, "uskollisille alamaisilleen osoittamastanne kunniasta".
"Hoo, sir, olen tarkkatuntoinen siinä kohdassa -- varsin
tarkkatuntoinen. Kun on kysymyksessä joku keropää, niin tarkastan
aateliskirjoista, onko hän oikeutettu käyttämään vaakunaa, kuten on
master Markham Everard, muutoin en olisi ruvennut hänen haasteensa
tuojaksi, sen takaan. Mutta kavalieri on minulle luonnollisesti
herrasmies -- olkoon hänen syntyperänsä kuinkakin alhainen, uskollisuus
kuningasta kohtaan on hänet aateloinut."
"Hyvä on, sir", sanoi kuningas. "Tämä paperi vaatii minua tapaamaan
master Everardia kello kuudelta huomisaamuna Kuninkaan tammeksi
nimitetyn puun luona. En vastusta paikkaa enkä aikaa. Hän ehdottaa
miekan, jonka käyttelyssä sanoo meidän olevan jokseenkin tasaväkisiä
-- en hylkää sitä asetta; seuraksi hän esittää kaksi herrasmiestä, --
yritän kyllä hankkia itselleni kumppanin ja teille soveliaan toverin,
sir, jos mielenne tekee yhtyä leikkiin."
"Suutelen kättänne, sir, ja jään tuntemaan sydämellistä kiitollisuutta
teitä kohtaan", vastasi lähettiläs.
"Kiitän, sir", pitkitti kuningas. "Laittaudun siis valmiiksi oikealla
paikalla ja ajalla sekä asianmukaisesti varustettuna, ja joko annan
ystävällenne sellaisen tyydytyksen miekallani kuin hän kaipaa tai
esitän hänelle sellaisen perusteen kieltäytymykselleni, että hän siihen
tyytyy."
"Pyydän anteeksi, sir", oudoksui Wildrake, "että ymmärrykseni on
liian tylsä käsittämään näissä olosuhteissa mitään muuta vaihtoehtoa
mahdolliseksi kahden kunniallisen miehen jouduttua tälle kannalle
kuin -- he-hei!" Hän heittäysi miekkailuasentoon ja teki survaisun
huotrallaan, vaan ei suunnannut sitä kuninkaaseen päin, vaikka oli
puhutellessaan kääntynyt häneen.
"Suokaa anteeksi, sir", sanoi Kaarlo, "että minä en tahdo vaivata
älyänne sellaisen tapauksen harkitsemiseen, jota ei kenties satu. Mutta
voisinhan esimerkiksi vedota välttämättömään yleistä etua palvelevaan
toimeen."
Tämän hän lausui matalalla ja salaperäiseltä kuulostavalla äänellä,
jonka merkityksen Wildrake näytti täydellisesti oivaltavan, sillä hän
laski etusormensa nenälleen ja nyökkäsi mielestään hyvin viisaasti ja
pontevasti.
"Sir", hän haastoi, "jos teillä on mitään toimitettavaa kuninkaan
puolesta, niin pitää ystäväni alistua kaikkeen kohtuulliseen
kärsivällisyyteen -- vieläpä taistelen itse hänen kanssaan teidän
sijastanne, vain tyynnyttääkseni hänen intoaan, mieluummin kuin että te
häiriintyisitte. Ja jos saatte yrityksessänne löydetyksi sijaa köyhälle
herrasmiehelle, joka on seurannut Lunsfordia ja Goringia, niin teidän
tarvitsee vain mainita päivä, aika ja kohtauspaikka, sillä totisesti,
sir, olen kyllästynyt riiviömäiseen hattuun, kerittyyn tukkaan ja
hautaantoimittajan viittaan, joilla ystäväni on minut somistanut, ja
mielelläni leiskuisin jälleen kuninkaan asioissa, ja silloinpa en
huolisi, kaatuisinko suoraan vai loppuisinko nuoraan."
"Kyllä panen mieleeni, sir, jos sattuu tilaisuutta tarjouksellenne",
vastasi kuningas, "ja soisin hänen majesteetillaan olevan paljon
sellaisia alamaisia. -- Oletan asiamme nyt sovituksi?"
"Kunhan näette hyväksi, sir, antaa minulle pari riviä kirjallisesti
mukaani vahvikkeeksi -- sillä sen tiedätte olevan tapana, --
kirjoitettuun haasteeseen kuuluu kirjoitettu vastaus."
"Sen teen, sir", myöntyi Kaarlo, "ja joutuin -- tässä on välineet".
"Ja, sir", jatkoi airut, "a-hem! -- hm, hm! -- jos teillä on talossa
vaikutusvaltaa sektipikarillisen tilaamiseksi -- olen harvasanainen
mies ja hiukan rasittunut paljosta puhumisesta -- ja muutenkin
tällainen vakava homma aina panee janottamaan. Sitäpaitsi, sir, kuivin
huulin eriäminen ilmaisee ynseyttä, jollaista Jumala varjelkoon
esiintymästä näin kunniallisessa yhdynnässä."
"En voi kehua merkitseväni tässä talossa paljoa, sir", sanoi kuningas,
"mutta jos alentuisitte vastaanottamaan tämän kultarahan janonne
sammuttamiseksi Yrjänässä --"
"Sir", kiitti kavalieri, sillä sen ajan tapa salli näin omituisen
kohteliaisuuden eikä Wildrake ollut perin hienotuntoinen
tämänlaatuisessa seikassa, "olen teille yhäti kiitollisempi. Mutta en
oivalla, miten soveltuu kunniaani tällaisen taritsemisen hyväksyminen,
jollette te tule mukaan ja osakumppaniksi?"
"Suokaa minulle anteeksi, sir", kieltäysi Kaarlo, "turvallisuuteni
kehoittaa minua pysyttelemään tällähaavaa jokseenkin syrjässä".
"Kylliksi sanottu", huomautti Wildrake; "köyhien kavalierien ei
sovi pitää kiinni muodoista. Minä näen, sir, että te ymmärrätte
kumppanuuslain -- kun toisella riuskealla miehellä on kolikoita, ei
toinen saa jäädä janoon. Toivotan teille, sir, jatkuvaa terveyttä ja
onnea, kunnes tapaamme huomenna Kuninkaan tammen luona kello kuusi."
"Hyvästi, sir", sanoi kuningas, ja Wildrake läksi alas portaita
viheltäen: "Helei, kavalierit", hyvinkin sattuvasti säestäen esitystään
pitkän lyömämiekkansa kalahtelulla askelmia ja kaidepatsaita vasten.
"Hyvästi", lisäsi kuningas itsekseen, "sinä liiankin oikea tunnuskuva
tilasta, johon sota, tappio ja epätoivo on vaivuttanut monia uljaita
herrasmiehiä".
Päivän mittaan ei enää tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista.
Alice karttoi vasiten osoittamasta valepukuista prinssiä kohtaan
minkäänlaista vieraannusta tai arkuutta, joka olisi saattanut herättää
hänen isänsä tai kenenkään muun huomiota. Näköjään olivat molempien
nuorten välit säilyneet kaikin puolin entisellään. Tyttö sai kuitenkin
itse teikarin tajuamaan että tämä näennäinen likeisyys oli omaksuttu
pelkästään ulkonaisesti eikä millään muotoa tarkoittanut peräytymistä
siitä ankaruudesta, jolla hän oli hyljännyt prinssin ehdotukset. Tämän
oivaltaminen sekä loukattu itserakkaus ja katkeruus menestynyttä
kilpailijaa vastaan sai Kaarlon varhain vetäytymään yksinäiselle
kävelylle puutarhaan. Siellä hän ikäänkuin Hyveen ja Huvin tienhaaraan
joutunut Herkules kuunteli vuorotellen Viisauden ja kiihkomielisen
hupsuuden ääntä.
Ymmärrys tehosti hänelle oman elämänsä tärkeyttä sen suuren päämäärän
vastaiselle tavoittamiselle, jonka saavuttaminen oli hänellä äskettäin
toistaiseksi rauennut -- yksinvallan palauttaminen Englantiin,
valtaistuimen lujittaminen uudelleen, isänsä kruunun voittaminen
haltuunsa, hänen kuolemansa kostaminen sekä omaisuuden ja isänmaan
toimittaminen takaisin lukuisille maanpakolaisille, jotka harhailivat
varattomina maailmalla sen johdosta, että olivat kannattaneet hänen
asiaansa. Ylpeyskin eli oikeammin puolustettava ja luonnollinen
arvokkuuden tunne osoitti, kuinka arvotonta oli prinssin alentua
todelliseen itsekohtaiseen rettelöön alamaisensa kanssa, ja mikä pilkka
tärvelisi hänen muistoansa, jos hän saisi mitättömän lemmenjuonen takia
surmansa yksityisen kansalaisen kädestä. Mitä sanoisivat sellaisesta
päättömyydestä hänen viisaat neuvojansa Nicholas ja Hyde -- mitä
ajattelisi siitä hänen hyväsydäminen ja viisas holhoojansa Hertfordin
markiisi? Eikö se olisi omiaan horjuttamaan kuningasmielisen puolueen
vakaitten ja järkevien jäsenten uskollisuutta, sillä miten panisivat
he alttiiksi henkensä ja omaisuutensa, nostaakseen kuningaskunnan
hallitsijaksi nuoren miehen, joka ei kyennyt hallitsemaan omia
halujaan? Tähän oli lisättävä se ajatus, että hänen menestyksensäkin
tässä hetken kiistassa tuottaisi kaksinkertaisia vaikeuksia hänen
pelastumiselleen, joka jo näytti kyllin täpärältä. Jos hän ei juuri
tulisi surmanneeksi vastustajaansa, vaan pelkästään päässeeksi hänestä
voittopuolelle, niin saattoihan tämä etsiä kostoa luovuttamalla
hallituksen käsiin ilkimielisen Louis Kerneguyn, jonka todellinen nimi
ei voisi siinä tapauksessa välttää ilmituloa.
Nämä mietteet kehoittivat pontevasti Kaarloa selviytymään
haasteesta ilman taistelua, ja se poikkeus, jonka hän oli esittänyt
vastaanottaessaan sen, soikin hänelle jonkunlaisen tilaisuuden
rauhalliseen ratkaisuun.
Mutta Kiihkollakin oli väitöksensä, joita se esitti äskeisen
mielipahan ja nolostuksen ärsyttämälle luonteelle. Ensiksikin, hän oli
prinssinäkin herrasmies, jolla siinä asemassaan oli oikeus pahastua
ja pakko antaa tai vaatia tavanmukaista hyvitystä, joutuessaan
erimielisyyteen toisen herrasmiehen kanssa. Englantilaisten silmissä,
kuiskasi se kiusaaja, hän ei voisi milloinkaan menettää vaikutustansa
osoittautumalla valmiiksi astumaan suoramielisesti esiin ja puoltamaan,
mitä oli tehnyt tai sanonut omalla vastuullaan, sen sijaan että olisi
vetäytynyt kuninkaallisen syntynsä ja suurten pyrkimystensä suojaan.
Vapaan kansakunnan keskuudessa näytti siltä, että hän pikemmin
voittaisi kuin kärsisi häviötä yleisessä arvostelussa käytöksen
perusteella, joka ei voinut olla näyttämättä uljaalta ja ylväältä.
Ja miehuuden loiste oli paljoa välttämättömämpi hänen pyrintöjensä
tueksi kuin mikään muu maine, ja hänen rohkeutensa saattaisi joutua
epäillyksi, jollei hän vastaisi haasteeseen. Mitä sanoisivat Villiers
ja Wilmot lempiseikkailusta, jossa hän olisi antanut maalaistytön
kohdella häntä häpeällisesti ja jättänyt kostamatta kilpailijalleen? Ne
pilkkalaulut, joita he sepittäisivät, sukkelat kommat, joita he siitä
aiheesta levittäisivät, olisivat tukalampia sietää kuin Hertfordin,
Hyden ja Nicholasin vakavat nuhteet. Tämä ajatus sekä nuorekkaan ja
heränneen urheuden kannustus vakiinnuttivat lopulta hänen päätöksensä,
ja Woodstockiin palatessaan hän oli varma sopimuksensa täyttämisestä,
tulkoon siitä mitä tahansa.
Kenties sekaantui hänen päätökseensä salainen usko, että sellainen
kohtaus ei kääntyisi onnettomaksi. Hän oli parhaassa nuoruudessaan,
rivakka kaikissa ruumiillisissa harjoituksissa eikä mitenkään huonompi
eversti Everardia itsepuolustuksen taidossa, mikäli aamullinen koe
osoitti. Sellainen ajatus ainakin saattoi vilahtaa kuninkaalliseen
mieleen, kun hän itsekseen hyräili tuttua laulunpätkää, jonka oli
kuullut asuessaan Skotlannissa:
"Ei aina päihdy, vaikka juo,
ei taisto aina surmaan suista;
jos tyttöselle suukon suo,
hän ain' ei sitä suuttuin muista."
Sillävälin oli toimekas ja kaikkea järjestelevä t:ri Rochecliffe saanut
vihjatuksi Alicelle, että tämän tuli myöntää hänelle yksityinen puhelu.
Sopimuksen mukaan tyttö tapasi hänet niin sanotussa kirjastohuoneessa.
Se olikin ollut aikoinaan runsaasti varustettu vanhoilla teoksilla,
mutta jo aikaa sitte patruuniksi muutettuina olivat ne lopullisella
menekillään aiheuttaneet maailmassa enemmän melua kuin koko sinä
aikana, minkä ne jo olivat olleet julkaistuina. Tohtori istuutui
korkeaselkäiseen nahalla päällystettyyn lepotuoliin ja viittasi Alicea
ottamaan itselleen töyrytuolin hänen viereensä.
"Alice", virkkoi vanhus hellästi tarttuen hänen käteensä, "sinä olet
hyvä tyttö, viisas tyttö, avuiltasi niitä, joiden arvo on jalokiviä
korkeampi -- _jalokiviä_ ei silti ole oikea käännös -- mutta muistuta
minulle siitä toiste. Alice, sinä tiedät, kuka tuo Louis Kerneguy on
-- ei, älä epäröi minun edessäni -- minä tiedän kaikki -- tunnen hyvin
koko asian. Sinä tiedät, että tämän talon osaksi on tullut kunnia
tallettaa Englannin kohtaloita." Alice oli vastaamaisillaan. "Ei, älä
puhu, vaan kuuntele minua, Alice. Miten käyttäytyy hän sinua kohtaan?"
Alice sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan. "Olen maalaistyttö", hän
sanoi, "ja hänen tapansa ovat liian hovimaisia minulle".
"Kylliksi sanottu -- tiedän sen kaiken. Alice, häntä uhkaa huomenna
suuri vaara, ja sinun tulee olla onnellisena välittäjänä hänen
pidättämisekseen siitä."
"Minäkö pidättäisin hänet vaarasta! Millä tavoin?" kysyi Alice
ihmeissään. "Alamaisena on velvollisuuteni tehdä kaikkea -- kaikkea,
mikä on isäni tyttärelle soveliasta --"
Hän vaikeni melkoisesti hämillään.
"Niin", pitkitti tohtori, "hän on huomiseksi sopinut
taistelukohtauksesta -- Markham Everardin haastamana; aika ja paikka on
määrätty -- kello kuusi aamulla Kuninkaan tammen luona. Jos he joutuvat
yhteen, niin toinen luultavasti kaatuu."
"Jumala varjelkoon heitä tapaamasta toisiansa", huudahti Alice kalveten
yhtä äkillisesti kuin oli äsken punastunut. "Mutta vahinkoa ei siitä
voi sittekään tulla -- Everard ei ikinä kohota miekkaansa kuningasta
vastaan."
"Siitä en minä menisi takuuseen", arveli tohtori Rochecliffe. "Mutta
jos tuolla onnettomalla nuorella herrasmiehellä onkin vielä jäljellä
rippeitä uskollisuudesta, vaikka sitä ei voi ollenkaan havaita hänen
esiintymisestään yleensä, niin se ei auta meitä tässä, sillä hän ei
tunne kuningasta, vaan pitää häntä pelkästään kavalierina, joka on
häntä loukannut."
"Antakaa hänen tietää totuus, tohtori Rochecliffe, antakaa heti", pyysi
Alice. "Hänkö nostaisi kättänsä kuningasta, pakolaista ja turvatonta
vastaan! Siihen hän ei kykene. Panen vakuudeksi henkeni, että hän
innostuu tarmokkaasti suojelemaan vaaranalaista."
"Se on tyttösen ajatus, Alice", vastasi tohtori, "ja pelkään sen
tyttösen vielä antaneen tunteittensa harhaannuttaa ymmärrystään.
Olisi pahempaa kuin kavallusta päästää kapinallisupseeri, pääpetturi
Cromwellin ystävä, niin suuresta salaisuudesta osalliseksi. En uskalla
ottaa vastuulleni moista ajattelemattomuutta. Hammondiin luotti hänen
isänsä, ja sinä tiedät, mitä siitä johtui."
"Ilmoittakaa sitten isälleni. Hän puhuttelee Markhamia tai lähettää
hänelle sanoman, selittäen kokevansa katkeraa häpeää, jos hänen
vierastansa ahdistetaan."
"Emme uskalla paljastaa isällesikään Louis Kerneguyn salaisuutta.
Vihjasin vain mahdolliseksi, että Kaarlo etsisi suojaa Woodstockista,
ja Sir Henryn hillitön ihastus ja innokkaat puheet mukavuuden
valmistelusta ja puolustuskeinojen parantamisesta osoittivat selvästi,
että hänen uskollisuutensa pelkkä kiihkeys olisi tuottanut ilmitulon
vaaraa. Sinun, Alice, on pelastettava jokaisen kunnon kuningasmielisen
toiveet."
"Minunko!" vastasi Alice; "se on mahdotonta. -- Miksei isääni voida
saada välittäjäksi ystävän ja vieraan puolesta, vaikka hän ei tunne
tätä muuna kuin Louis Kerneguynä?"
"Olet unohtanut isäsi luonteen, tyttöseni", huomautti tohtori. "Hän
on oivallinen mies ja mitä parhain kristitty, kunnes esiintyy kalpain
kalsketta, ja silloin hän äityy täydelliseksi soturiksi, joka on yhtä
kuuro rauhaarakentavalle järkeilylle kuin tappelukukko tyynnyttelylle."
"Te unohdatte, tohtori Rochecliffe", muistutti Alice, "että juuri tänä
aamuna isäni kait esti heidät taistelemasta".
"Niin", vastasi tohtori, "syystä että hän katsoi olevansa velvollinen
säilyttämään kuninkaallisen puiston rauhaa. Mutta se tapahtui
niin pahoitellen, Alice, että jos hän uudestaan tapaisi heidät
siinä puuhassa, hän varman ennustukseni mukaan ainoastaan lykkäisi
ottelun sen verran tuonnemmaksi, että johtaisi heidät etuoikeutetun
alueen ulkopuolelle ja kehoittaisi heitä ryhtymään siellä rivakasti
voitteluunsa, itse jäädäkseen jännittyneeksi katselijaksi. Ei, Alice,
ainoastaan sinä voit auttaa meitä tässä arveluttavassa pulassa."; "En
näe mitään mahdollisuutta", sanoi tyttö jälleen punehtuen, "miten
minusta voisi olla vähäisintäkään hyötyä".
"Sinun tulee lähettää kuninkaalle kirjelmä", neuvoi tohtori
Rochecliffe, "kirjelmä sellainen kuin kaikki naiset osaavat laatia
yhdenkään miehen opetusta paremmin -- jotta hän kohtaisi sinut juuri
taistelulle sovitulla hetkellä. Hän ei ole noudattamatta kutsua, sillä
minä tiedän hänen onnettoman heikkoutensa".
"Tohtori Rochecliffe", vastasi Alice vakavasti, "te olette tuntenut
minut lapsuudesta asti. Mitä olette nähnyt minussa aiheeksi sellaiseen
käsitykseen, että minä koskaan noudattaisin noin sopimatonta neuvoa?"
"Ja jos sinä olet tuntenut _minut_ lapsuudestasi asti", virkkoi
tohtori vastaan, "mitä olet nähnyt minussa, epäilläksesi antavani
ystävän tyttärelle neuvon, jota hänen olisi sopimaton ottaa varteen?
Arvattavasti et voi olla niin hupsu, että luulisit kehoittavani
sinua jatkamaan mukautumistasi pitemmälle kuin pidättelemään häntä
pari tuntia keskustelussa, kunnes minulla on kaikki valmiina hänen
lähteäkseen tästä paikasta, josta minä voin peloittaa hänet pois sillä
hälytyksellä, että palatsihuvila aiotaan tarkastaa läpikotaisin?
Silloin K.S. hyppää ratsaille ja karauttaa tiehensä, ja Alice Lee saa
kunnian hänen pelastamisestaan."
"Niin, oman maineensa hinnalla", vastasi Alice, "ja sukuni ikuisen
häpeätahran uhalla. Sanotte tietävänne kaikki. Mitä voi kuningas
ajatella tarjoamastani kohtauksesta äsken tapahtuneen jälkeen, ja miten
käy mahdolliseksi valaista hänelle harhakäsityksensä aikeestani?"
"Minä selitän hänelle, Alice; kerron koko juonemme."
"Tohtori Rochecliffe", intti Alice, "te ehdotatte mahdotonta. Voitte
saada paljon aikaan kerkeällä älyllänne ja suurella viisaudellanne;
mutta jos vastasatanut lumi kerran likaantuu, ei mikään taitonne
pystyisi sitä enää valkaisemaan, ja aivan samaten on neidon kunnian
laita."
"Alice, rakkakin lapsonen", pyyteli tohtori, "ajattele, että jos
esitän sinulle tätä keinoa kuninkaan hengen pelastamiseksi tai
ainakin hänen säästämisekseen uhkaavasta vaarasta, on syynä se, että
minä en näe mitään muuta apua olevan käytettävissä. Jos pyydän sinua
vain hetkeksikään antautumaan näennäiseen pahaan, niin se tapahtuu
äärimäisessä hätätilassa ja sellaisissa olosuhteissa, jotka eivät voi
uudistua -- ryhdyn mitä taatuimpiin toimenpiteisiin, estääkseni mitään
pahoja puheita johtumasta minun neuvoni noudattamisesta."
"Älkää sanoko niin, tohtori", vastasi Alice "parempi on ottaa
kääntääkseen takaisin lsiksen vedet kuin tyrehdyttääkseen panettelun
vauhdin. Kuningas kerskuisi koko kevytmieliselle hovilleen, miten
helposti hän olisi voinut siepata mukaansa rakastajattarekseen Alice
Leen, jollei olisi äkillinen hälytys tullut esteeksi -- se suu, joka
jakelee kunniaa muille, riistäisi silloin minulta maineeni. Omaksukaa
sopivampi menettely, joka paremmin soveltuu omalle luonteellenne ja
kutsumuksellenne. Älkää johtako häntä peräytymään kunniasitoumuksesta
toisen sopimuksen uskottelulla, kun se on yhtä häpeällinen totena kuten
keksittynäkin. Menkää itse kuninkaan luo, puhukaa hänelle niinkuin
Jumalan palvelijoilla on oikeus puhua maallisille hallitsijoillekin.
Osoittakaa hänelle sen menettelyn ajattelemattomuus ja vääryys, johon
hän on aikonut antautua -- kehoittakaa ääntä pelkäämään miekkaa,
koska se, joka miekkaan tarttuu, myös miekkaan hukkuu. Sanokaa
hänelle, että ne ystävät, jotka saivat surmansa hänen puolestaan
Worcesterin kentällä, mestauslavalla ja hirsipuussa tuon verisen
päivän jälkeen -- että ne rippeet, jotka viruvat vankiloissa tai
harhailevat hajallaan hänen tähtensä häviöön joutuneina, ansaitsevat
häneltä ja hänen suvultaan parempaa kuin hänen elämänsä hukkaantumisen
joutavanpäiväisessä rettelössä. Sanokaa hänelle, että on epärehellistä
panna alttiiksi peliin sellaista, mikä ei ole hänen omaansa,
kunniatonta kavaltaa luottamusta, jota hänen kuntonsa ja urheutensa on
saanut osakseen kelpo miehiltä."
Tohtori Rocheciliffe katseli häntä surumielisesti hymyillen ja sanoi
kostein silmin: "Voi, Alice, minäkään en kykenisi puhumaan hänelle tuon
oikean asian puolesta niin mieleenpainuvasti tai vakuuttavasti kuin
sinä. Mutta valitettavasti ei Kaarlo kuuntelisi meitä kumpaistakaan.
Hän vastaisi, että miesten ei ole kunnia-asioissa kuultava pappien tai
naisten neuvoja."
"Kuulkaahan siis, tohtori Rochecliffe -- minä saavun kohtauspaikalle ja
estän ottelun -- älkää peljätkö, etten pysty siihen -- tosin uhraten
paljon, vaan en mainettani, Sydämeni voi särkyä seurauksesta", hän
yritti vaivoin pidättää nyyhkytyksiään, "mutta yhdenkään ihmisen
luuloissa -- ja kaikkein vähimmin hallitsijan -- ei Alice Leen
nimi joudu häpeään". Hän kätki kasvonsa nenäliinaansa ja puhkesi
hillittömään itkuun.
"Mitä tämä rajaton kiihtymys merkitsee?" kysyi tohtori Rochecliffe
ihmeissään ja huolissaan hänen murheensa rajuudesta. "Tyttöseni,
minulta ei sovi mitään salata -- minun täytyy saada tietää."
"Ponnistakaa siis nerokkuuttanne ja ottakaa siitä selko", sanoi Alice
hetkellisesti pahastuneena tohtorin itsepintaisesta mahtipontisuudesta.
"Arvatkaa aikeeni niinkuin kykenette arvaamaan kaiken muun. Siinä
on kylliksi, että minun on suoriuduttava tehtävästäni, en siedä sen
kiusallista kertomista, ja henkilölle, joka -- suokaa minulle anteeksi,
hyvä tohtori -- ei kenties katsoisi kiihtymystäni tässä kohdassa täysin
aiheelliseksi."
"Ei, sittepä sinua on hallittava, nuori neitiseni", tuumi Rochecliffe,
"ja jollen saa sinua selittämään aikeitasi, täytyy minun koettaa, onko
isäsi siihen pätevämpi taivuttelija". Ja nousten hiukan pahastuksissaan
hän astui ovelle päin.
"Te unohdatte, mitä itse sanoitte minulle tämän suuren salaisuuden
vaarallisuudesta isäni tietona, tohtori Rochecliffe", muistutti Alice.
"Totta kerrassaan", myönsi toinen pysähtyen ja kääntyen takaisin,
"ja sinä näyt olevan liian ovela minun tutkiakseni, typykkä; monta
sellaista en ole tavannut. Mutta sinä olet hyvä tyttö ja kerrot minulle
keksintösi vapaaehtoisesti -- maineeni ja vaikutukseni kuninkaan
silmissä edellyttää, että minä täydellisesti tiedän, mitä tässä asiassa
on _actum atque tradatum_, tehty ja käsitelty."
"Uskokaa maineenne minun haltuuni, hyvä tohtori", virkkoi Alice
yrittäen hymyillä; "se on lujemmassa kuin naisten ja säilyy,
turvallisemmin minun kaittavanani kuin minun olisi säilynyt teidän
huollettavananne. Ja sen verran alistun, että te saatte nähdä
koko kohtauksen -- saatte itse tulla mukaan, ja suuresti seuranne
rohkaiseekin ja reipastuttaa minua."
"Se on jotakin", sanoi tohtori, vaikkei ollutkaan aivan tyytyväinen
tähän luottamuksen rajoitukseen. "Sinä olet aina ollut nokkela
tyttönen, ja tahdon luottaa sinuun -- ja luottaahan minun nähtävästi
täytyy, tahdonpa tai en."
"Kohdatkaa minut siis raiskiomaalla huomenna", sanoi Alice. "Mutta
oletteko ihan varma ajasta ja paikasta? Erehdys olisi tuhoisa."
"Usko ehdottomasti, että tietoni on täsmällinen", vakuutti tohtori
taas omaksuen tärkeän sävynsä, joka oli hiukan lieventynyt heidän
neuvottelunsa jälkipuolella.
"Saanko kysyä", tiedusti kuitenkin Alice, "mitä tietä te saitte niin
tähdellisen ilmoituksen?"
"Saatpa kylläkin", myönnytti toinen, nyt täydellisesti voittaneena
takaisin ylemmyytensä, "mutta vastaanko siihen vai en, se on kokonaan
toinen kysymys. Käsittääkseni ei sinun maineesi eikä omani vaadi
sinulle valaistusta siitä kohdasta. Minulla siis on salaisuuksia kuten
sinullakin, neitiseni, ja jotkut niistä lienevät melko lailla enemmän
tietämisen arvoisia."
"Olkoon niin", mukautui Alice säveästi. "Jos kohtaatte minut
raiskiomaalla täsmälleen puoli kuudelta, särkyneen ilmapatsaan
luona, niin lähdemme pitämään heitä silmällä, kun he tulevat
taistelupaikalleen. Matkalla pääsen paremmin voitolle nykyisestä
arastelustani ja selitän teille, millä tavoin aion ehkäistä turmaa
tapahtumasta. Te kenties saatte mietityksi jonkun yrityksen,
tehdäksenne kokonaan tarpeettomaksi minun sekaantumiseni, kun osuuteni
täytyy olla sopimaton ja tuskallinen."
"Niin, lapseni", sanoi tohtori, "jos uskot itsesi minun huomaani,
olet ensimäinen, joka on koskaan saanut syytä välittää ohjaukseni
puutteesta, ja hyvin voit käsittää olevasi erästä lukuunottamatta
viimeinen, jonka minä näkisin kärsivän neuvoni puutteessa. Puoli
kuudelta siis tiimapatsaan luona raiskiomaalla -- ja Jumala
pyrkimystämme siunatkoon!"
Heidän neuvottelunsa keskeytti samassa Sir Henry Lee, joka huusi
kaikuvalla äänellä pitkin käytävää ja lehteriä: "Alice tyttöseni --
tohtori Rochecliffe!"
"Mitä te täällä teette", haastoi hän astuessaan kirjastohuoneeseen,
"istumassa kuin kaksi varesta sumussa, kun meillä on niin virkistävää
rattoa alhaalla? Huima löylynlyömä poikanen Louis Kerneguy siellä
vuoroin naurattelee minua pakahtuakseni ja vuoroin soittelee
kitarallaan niin suloisesti, että se voisi kiurunkin tenhota tänne
taivaalta. Tulkaa mukaan, tulkaa. Tukalaa työtä on nauraa yksinään."