Eversti Everardin siten kuohuksissaan poistuessa pikku
virkistystilaisuudesta, jonka Sir Henry Lee oli hyväntuulisena
tarjonnut ja sitte kiukustuneena kieltänyt, nautti hyvä vanha
ritari sitä tyttärensä ja vieraansa seurassa, tuskin vielä
toipuneena kuohahduksestaan. Pian jälkeenpäin hän muisti jonkun
metsänhoidollisen tehtävän, sillä hän piti yhä säännöllisesti huolta
virkavelvollisuuksistaan, niin vähän kuin siitä olikin hyötyä. Hän
kutsui Bevisin ja läksi ulos, jättäen molemmat nuoret kahden kesken.
"Nyt", tuumi lemmenhaluinen prinssi itsekseen, "kun Alice on jäänyt
jalopeuraansa vaille, on katsottava, onko hän itse tiikerin rotua. --
Kas, Sir Bevis on jättänyt hoidokkinsa", hän virkkoi ääneen; "luulin
entisen ajan ritarien, noiden ankarain holhoojain, joiden oivana
edustajana se on, olleen tiukempia valppaan vartion pitämisessä".
"Bevis tietää palveluksensa olevan minun luonani aivan tarpeetonta",
sanoi Alice, "ja sillä on lisäksi suoritettavana muita velvollisuuksia,
joita jokainen oikea ritari pitää parempina kuin värjötellä kaiken
aamupäivää naisen naurattelijana".
"Te puhutte kavallusta kaikkea hellää tunnetta vastaan", lausui
teikari. "Neitosen kepeimmänkin toivomuksen tulisi olla oikealle
ritarille sitovampi kuin mikään muu, hänen hallitsijansa kutsumusta
lukuunottamatta. Soisin, mistress Alice, että vain vihjaisitte
vähäisimmänkään halunne minulle, niin näkisitte, miten minä olen
totuttautunut kuuliaiseksi."
"Ette ollenkaan tuonut minulle tietoa tänä aamuna, mitä kello oli",
vastasi nuori neiti, "ja siinä minä istuin kysymässä Ajan siivistä,
kun minun olisi pitänyt muistaa, että herrasmiesten mielistely voi
olla yhtä häipyvää kuin Aika itse. Mistä tiedätte, mitä teidän
tottelemattomuutenne on voinut maksaa minulle ja muille? Vanukas ja
piirakka ovat voineet palaa karrelle, sir, sillä minä noudatan vanhaa
kotoista sääntöä, pitäen silmällä keittiötä, -- tai olisin saattanut
myöhästyä rukouksista taikka jäädä pois sovitusta kohtauksesta
pelkästään master Louis Kerneguyn laiminlyönnin tähden, kun hän ei
ilmoittanut minulle ajan kulumista."
"Voi, minä olenkin niitä rakastajia, jotka eivät kykene sietämään
poissaoloa", selitti Kerneguy. "Minun täytyy ikuisesti olla kauniin
viholliseni jaloissa -- sellaisella nimityksellä muistaakseni
haaverunoelmat opettavat meitä osoittamaan kunnioitustamme sille
kauniille ja julmalle, jolle omistamme sydämemme ja henkemme. Puhu
puolestani, hyvä luuttu", hän lisäsi ottaen käteensä soittokapineen,
"ja näytä, enkö minä tunne velvollisuuttani".
Hän lauloi, mutta enemmän aistikkaasti kuin taitavasti, erään
ranskalaisen rondeaun, jonka joku sukkelus tai sonetinsepittäjä oli
kepeän huolettomasti sovittanut toisen kielen sakeisiin.
Vain hetki seuraas! -- Kun aamun armaan
itäinen hohde vie häämyn harmaan,
oi, mikä mielein saa tyytymään
taas arkityöhön ja hyörinään,
suruihin uusiin, joit' antaa päivät,
kun menneen muistotkin taakaks jäivät? --
Vain hetki seuraas.
Vain hetki seuraas! -- Kun voimaa kuumaa
saa puolipäivä ja päätä huumaa,
mik' antaa sulholle palkinnon,
kun kedon paahteesta päässyt on,
ja paremminkin kuin luola, lehto,
on hälle viileän rauhan ehto? --
Vain hetki seuraas.
Vain hetki seuraas! -- Kun ilta koituu,
oi, mikä mielestäin unhoon noituu
kaikk' kiittämättömät askareet
ja toiveet turhiksi rauenneet,
kun tarpeet niukan vain täytteen saivat,
isännän hylkimät uuraat vaivat? --
Vain hetki seuraas.
"Onpa kyllä vielä säkeistö lisääkin", huomautti laulaja, "mutta sitä en
esitä teille, mistress Alice, syystä että muutamat hovin kainostelijat
eivät siitä pitäneet".
"Kiitän teitä, master Louis", vastasi nuori neiti, "sekä hyvästä
valinnastanne, kun lauloitte sellaista, mikä on tuottanut minulle
mielihyvää, että sen pidättämisestä, minkä ajattelitte voivan loukata
minua. Vaikka olenkin maalaistyttö, pyrin sikäli hovimuotiin, etten
vastaanota mitään, mitä ei siellä katsota paremmassa piirissä
kelvolliseksi."
"Soisinpa olevanne niin vakaa sikäläisen elämänkatsomuksen kannattaja",
sanoi Louis, "että hyväksyisitte kaiken sen, minkä hovinaiset
kelpoittaisivat".
"Ja mitä siitä johtuisi?" kysyi Alice aivan tyynesti.
"Siinä tapauksessa", selitti Louis hämillään kuin kenraali, joka
huomaa, että hänen hyökkäysvalmistuksensa eivät näy tuottavan
viholliselle pelkoa tai hämmennystä, "siinä tapauksessa te antaisitte
anteeksi minulle, Alice-neiti, jos puhuisin teille lämpimämpää kieltä
kuin pelkää mielistelyä -- jos ilmaisisin teille, kuinka suuresti
sydämeni ottaa osaa siihen, mitä te katsotte joutavaksi leikkipuheeksi
-- jos vakavasti tunnustaisin, että teidän vallassanne on tehdä minusta
onnellisin tai viheliäisin ihmisolento".
"Master Kerneguy", virkkoi Alice yhä järkkymättömän huolettomasti,
"ymmärtäkäämme toisiamme. Olen vaillinaisesti tutustunut ylhäisiin
tapoihin, ja sanon teille suoraan, ettei mieleni tee näyttää typerältä
maalaistytöltä, joka tietämättömänä tai turhamaisena hätkähtää
jokaisesta mielistelyn sanasta, mitä hän kuulee nuorelta mieheltä,
jolla ei ole hetkellisesti sen parempaa tehtävää kuin sepittää
ja levittää tuollaisia vääriä kohteliaisuuksia. Mutta näennäisen
maalaisuuden ja kömpelön arkuuden pelko ei saa viedä minua liian
pitkälle, ja kun olen tietämätön täsmällisistä rajoista, tahdon pitää
varani, pysähtyäkseni niiden sisäpuolelle."
"Tokihan, madam", sanoi Kerneguy, "miten ankarasti tahansa olettekaan
taipuvainen tuomitsemaan minua, oikeudentuntonne ei kuitenkaan rankaise
minua kovin tylysti rikkomuksesta, jonka yksinomaisena aiheena ovat
teidän sulonne?"
"Kuulkaa minua loppuun, sir, olkaa hyvä", pitkitti Alice. "Olen
kuunnellut teitä, haastellessanne _en berger_ -- vieläpä' on
mukautumiseni ollut niin suuri, että olen vastannut teille _en bergère_
-- sillä luullakseni ei Lindorin ja Jeannetonin vuoropuhelusta voi
johtua muuta kuin naurua, koska sen tyylin päävikana on suunnaton ja
kyllästyttävä tyhjäpäisyys ja teeskentely. Mutta kun alatte polvistua,
tarjoutua ottamaan käteni ja puhua vakavampana sävyltänne, täytyy
minun muistuttaa teille todellisista osistamme. Minä olen Sir Henry
Leen tytär, sir, ja te olette tai sanotte olevanne master Louis
Kerneguy, veljeni paashi ja isäni katon suojaan päässyt pakolainen,
jonka turvaamisesta hän itse joutuu vaaraan, joten teidän ikävien
ajattelemattomuuksienne ei pitäisi häiritä hänen huonekuntaansa."
"Taivas suokoon, sievä Alice", huudahti kuningas, "että
ainoastaan Louis Kerneguyn halvasta ja täpärästä asemasta johtuu
vastahakoisuutenne lähentelyyn, jota minä en tavoita leikillä, vaan
aivan vakavasti, koska on kysymyksessä onnellisuuteni! -- Alice,
sinulla on sukusi sielu, ja tietysti rakastat kunniaa. En ole sen
enempää se puutteenalainen skotlantilainen paashi, jota olen omien
tarkoitusteni takia näytellyt, kuin olen se kömpelö moukka, jonka
käyttäytymisen omaksuin tuttavuutemme ensimäisenä iltana. Niin köyhältä
kuin näytänkin, tämä käsi voi tarjota ylimyksen kruunun."
"Pitäkää se", sanoi Alice, "jotakuta kunnianhimoisempaa neitoa varten,
mylord, sillä se lienee arvonimenne, jos tämä haaveellinen haastelu on
vakavaa. Minä en ottaisi kädestänne herttuattarenkaan arvoa."
"Yhdessä merkityksessä, viehättävä Alice, et ole liioitellut valtaani
tai tunteitteni voimakkuutta. Kuninkaasi -- Kaarlo Stuart sinulle
puhuu! Hän voi luoda herttuattaria, ja jos kauneus oikeuttaa siihen
arvoon, niin juuri Alice Leen viehkeys sen ansaitsee. Ei, ei -- nouse
-- älä polvistu -- hallitsijasi tulee sinulle polvistua, Alice, sillä
hän on kiintynyt sinuun tuhatkertaisesti hellemmin kuin vaeltaja Louis
uskalsi tunnustaa. Aliceni on, sen tiedän, kasvatettu sellaisiin
rakkauden ja kuuliaisuuden periaatteisiin hallitsijaansa kohtaan,
että hän ei omaltatunnoltaan tai sääliltään voi tuottaa kuninkaalleen
sellaista vammaa kuin hyljeksimiseni merkitsisi."
Kaarlon turhaan tahtoessa estää oli Alice painunut toisen polvensa
varaan, kunnes kosketti huulillaan kättä, jolla toinen yritti kohottaa
häntä. Mutta tämän tervehdyksensä jälkeen hän oikaisihe suoraksi,
käsivarret laskettuina ristikkäin povelle -- katseet nöyrinä,
mutta levollisina, terävinä ja valppaina, ja hän oli näköjään niin
maltillinen, niin vähän imarreltu tiedosta, jota kuningas oli luullut
aivan yllättäväksi, että tämä tuskin tiesi, millaisin sanoin hän
tehostaisi suostutteluaan.
"Sinä olet ääneti -- olet ääneti", hän sanoi, "sievä Alice.
Eikö kuninkaalla ole sinuun enempää vaikutusta kuin köyhällä
skotlantilaisella paashilla?"
"Tavallaan kaikki mahdollinen vaikutus", vastasi Alice, "sillä hän
vallitsee parhaita ajatuksiani, parhaita toivomuksiani, totisia
rukouksiani, harrasta uskollisuuttani, jota Lee-suvun naiset ovat
velvolliset todistamaan verelläänkin, jos tulee tarvis, niinkuin sen
miehet ovat aina olleet valmiita puoltamaan sitä miekallaan. Mutta
vilpittömän ja kuuliaisen alamaisen velvollisuuksien ulkopuolella
kuningas merkitsee Alice Leelle vähemmänkin kuin köyhä Louis Kerneguy.
Paashi olisi voinut esittää kunniallista liittoa -- hallitsija voi
tarjota ainoastaan tahrattua aateliskruunua."
"Sinä erehdyt, Alice, -- sinä erehdyt", väitti kuningas kiihkeästi.
"Istuudu ja anna minun puhua sinulle -- istuudu -- mitä pelkäät?"
"En pelkää mitään, teidän majesteettinne", vastasi Alice. "Mitä
_voin_ peljätä Britannian kuninkaalta -- minä, hänen uskollisen
alamaisensa tytär, ja isäni katon alla? Mutta minä muistan, mikä juopa
on välillämme, ja vaikka voisin haastella joutavia ja puhua leikkiä
vertaiseni kanssa, tulee minun näyttäytyä kuninkaalleni ainoastaan
alamaisvelvollisuuden määräämässä asennossa, paitsi milloin hänen
turvallisuutensa näyttää vaativan, että minä en tunnusta hänen
arvoansa."
Kaarlo ei nuoruudestaan huolimatta ollut mikään alokas tällaisissa
kohtauksissa. Häntä ihmetytti kohdata sellaista vastarintaa, jota hän
ei ollut ennen tavannut samanlaisissa pyrkimyksissään, silloinkaan
kun hän ei ollut menestynyt. Alicen sävyssä ja käytöksessä ei
ilmennyt suuttumusta eikä loukattua ylpeyttä, ei järkkymystä eikä
halveksumista, todellista tai teeskenneltyä. Hän seisoi näköjään
tyynesti valmistautuneena järkeilemään asiasta, jonka yleensä ratkaisee
intohimo. Hän ei osoittanut mitään halua paeta huoneesta, vaan näytti
päättäneen kärsivällisesti kuunnella rakastajan vetoomusta, samalla kun
hänen kasvonsa ja sävynsä vihjasivat, että tämä mukautuminen johtui
vain kunnioituksesta kuninkaan tahtoa kohtaan.
"Hän on kunnianhimoinen", ajatteli Kaarlo; "minun tulee toivoa
menestystä ainoastaan huikaisemalla häntä loistokkuuden viehätyksellä,
eikä pelkällä kiihkeällä suostuttelulla. -- Istuudu toki, sievä Alice",
hän sanoi, "rakastaja rukoilee sinua -- kuningas käskee".
"Kuningas", vastasi Alice, "voi sallia kuninkuudelle kuuluvien
muodollisuuksien hellittämistä, mutta hän ei voi nimenomaisella
määräykselläkään kumota alamaisen velvollisuutta. Seison tässä
sen aikaa kun teidän majesteettinne suvaitsee puhutella minua --
kärsivällisenä kuuntelijana, velvollisuuteni mukaan."
"Tiedä siis, yksinkertainen tyttö", haastoi kuningas, "että
vastaanottaessasi tarjotun hellyyteni ja suojelukseni sinä et
riko mitään lakia, et hyveen etkä yhteiskunnallisen siveysopin.
Kuninkaalliseen arvoon syntyneiltä puuttuu monia yksityisen elämän
viihdykkeitä -- ennen kaikkea se, joka kenties on rakkain ja kallein,
nimittäin vapaus oman elämänkumppaninsa valinnassa. Heidän muodollisia
häitänsä suunnitellaan yksinomaan valtiollisen käytännöllisyyden
kannalta, ja ne, joiden rinnalla he käyvät vihille, ovat useinkin
luonteeltaan, ulkomuodoltaan ja ajatuksiltaan aivan soveltumattomia
heidän onnellisuuteensa. Yhteiskunta on sentähden sääliväinen meitä
kohtaan ja sitoo väkinäiset ja usein synkät avioliittomme keveämmillä
ja laatuaan väljemmillä kahleilla kuin muiden miesten, joiden valinta
on tapahtunut omintakeisesti, joten heidän avionsa tulee olla sikäli
tiukempi. Ja sentähden, aina siitä saakka kun vanha Henry rakennutti
nämä muurit, ovat papit ja kirkkoruhtinaat samoin kuin ylimykset
ja valtiomiehetkin tottuneet näkemään jonkun kaunoisen Rosamondin
hallitsevan maansa lemmenhaluisen valtiaan sydäntä ja lohduttavan
häntä niistä harvoista väkinäisyyden ja muodollisen käyttäytymisen
hetkistä, joita hänen täytyy omistaa ynseälle ja mustasukkaiselle
Eleanorille. Sellaiseen suhteeseen ei maailma kohdista mitään moitetta;
ihmiset ryntäävät juhlapitoihin ihailemaan viehkeän Esterin kauneutta,
jyrkän Vashtin jäädessä yksinäisyyteen komeilemaan kuningattarena; he
tunkeilevat palatsiin pyytämään suosiollisuutta häneltä, jonka vaikutus
on valtiossa satakertaisesti suurempi kuin ylpeän kuninkaanpuolison;
hänen lapsensa esiintyvät maan ylimysten tasalla ja osoittavat
miehuudellaan polveutumisensa kuninkuudesta ja rakkaudesta, kuten
kuuluisa Longsword, Salisburyn jaarli. Sellaisista suhteista saavat
aatelimme eturivit uusia aineksia, ja äiti elää jälkeläistensä
suuruudessa kunnioitettuna ja siunattuna, niinkuin hän on kuollut
kaivattuna ja itkettynä rakkauden ja ystävyyden sylissä."
"Kuoliko Rosamond siten, mylord?" kysyi Alice. "Meidän aikakirjamme
kertovat, että hänet myrkytti loukattu kuningatar -- myrkytti hänen
saamattansa aikaa anoa Jumalalta anteeksi monia vikojaan. Elikö hänen
muistonsa siten? Olen kuullut, että kun piispa puhdisti Godstowen
kirkon, hänen hautakomeronsa murrettiin auki ja sen sisältämät luut
viskattiin vihkimättömään maahan."
"Ne olivat raakoja aikoja, viehkeä Alice", vastasi Kaarlo;
"kuningattaret eivät nykyään ole niin mustasukkaisia eivätkä piispat
niin jyrkkiä. Ja tiedä lisäksi, että missä maissa, joihin minä veisin
sukupuolensa tenhoisimman, on voimassa muita lakeja, jotka poistavat
tuollaisilta suhteilta vähäisimmänkin näennäisen häpeän. Siellä
on käytännössä avioliitto, joka vastaa kaikkia kirkon menoja eikä
jätä mitään tahraa omalletunnolle; mutta samalla kun se ei toimita
morsiamelle mitään hänen puolisonsa aseman erikoisia etuoikeuksia, ei
se tuota haittaa velvollisuuksille, joita kuninkaalla on alamaisiansa
kohtaan. Siten saattaa Alice Leestä kaikin puolin tulla Kaarlo Stuartin
todellinen ja laillinen vaimo, paitsi että heidän yksityinen liittonsa
ei anna hänelle Englannin kuningattaren arvonimeä."
"Kunnianhimoni on täydellisesti tyydytetty", huomautti Alice, "kun näen
Kaarlon kuninkaana, pyrkimättäni osalliseksi hänen julkisesta arvostaan
tai hänen yksityisestä varallisuudestaan ja loistostaan".
"Ymmärrän sinut, Alice", sanoi kuningas loukkaantuneena, vaan ei
pahoillaan. "Sinä teet minusta pilaa, kun pakolaisena puhun kuninkaan
tavoin. Minä myönnän, että se on totuttu tapa, josta onnettomuuskaan ei
kykene minua parantamaan. Mutta tilani ei ole niin toivoton kuin saatat
olettaa. Minulla on vielä paljon ystäviä näissä kuningaskunnissa;
ulkomaalaisia liittolaisiani sitoo heidän oma etunsa puoltamaan
asiaani. Minulle on annettu toiveita Espanjan, Ranskan ja muiden
valtakuntien taholta, ja uskon lujasti, että isäni verta ei ole
vuodatettu suotta ja että se ei saa kuivua kostamattomana. Turvani
on Hänessä, jolta valtiaat saavat oikeutensa, ja ajattele nykyisestä
asemastani mitä hyvänsä, niin aivan varma olen siitä, että vielä istun
Englannin kruunupäänä."
"Suokoon sen Jumala!" toivotti Alice; "ja jotta Hän sen soisi, jalo
prinssi, suvaitkaa harkita, käyttäydyttekö nyt Hänen suosiollisuuttansa
ansaiten. Ajatelkaa, mitä menettelyä esitätte äidittömälle neidolle,
jolla ei ole viisasteluanne vastaan sen parempaa puolustusta kuin mitä
siveellisyyden tajunta ja naisellisen arvokkuuden luonnollinen tunne
hänelle ilmaisee. Jätän oman kuninkaallisen mielenne pohdittavaksi,
luetaanko aikakirjojenne valokohtina hänen isänsä kuolemaa, joka olisi
hänen varomattomuutensa seurauksena, -- veljensä epätoivoa, urhon,
jonka henki on niin usein ollut vaarassa teidän majesteettinne tähden,
-- sen kodin häväistystä, joka on teitä suojannut. Tai lienevätkö
sellaiset tapaukset otollisia lepyttämään Jumalaa, jonka viha on
liiankin selvästi ilmennyt sukunne historiassa, tai voittamaan takaisin
Englannin kansan rakkauden, vaikka sen silmissä tuollaiset teot ovat
katalaa syntiä?"
Kaarlo vaikeni jouduttuaan keskustelussa käänteeseen, joka asetti hänen
omat etunsa pahempaan ristiriitaan nykyhetken intohimon tyydytyksen
kanssa kuin hän oli olettanut.
"Jos teidän majesteetillanne", virkkoi Alice niiaten syvään, "ei ole
muuta käskettävää, niin saanen poistua?"
"Viivy vielä hetkinen, omituinen ja taipumaton tyttö", pyysi kuningas,
"ja vastaa minulle vain yhteen kysymykseen: Nykyinen alennustilaniko
saa lähentelyni niin halveksittavaksi?"
"Minulla ei ole mitään salattavaa, teidän majesteettinne", selitti
tyttö, "ja vastaukseni olkoon yhtä selvä ja suora kuin teidän
kysymyksenne. Jos minut olisi voitu taivuttaa häpeällisen, mielettömän
ja kiittämättömän hupsuuden tekoon, niin se voisi johtua ainoastaan
ollessani sokaistunut siitä intohimosta, johon luullakseni vedotaan
hupsuuden ja rikoksen puolustukseksi paljoa useammin kuin sitä on
todella olemassa. Minun olisi sanalla sanoen pitänyt viehättyä
rakkauteen, kuten sitä sanotaan -- ja sitä olisi saattanut sattua
vertaiseni kanssa -- vaan ei suinkaan ikinä hallitsijani kanssa, olkoon
hän siinä asemassa ainoastaan oikeutensa puolesta tai todella pitäen
kuningaskuntaansa hallussaan."
"Kuitenkin on kuningasmielisyys ollut aina sukusi ylpeytenä, melkein
sen vallitsevana tunteena, Alice", muistutti kuningas.
"Ja voisinko sovittaa siihen kuningasmielisyyteen", sanoi Alice
"hallitsijani hemmoittelua, sallien hänen pitkittää pyrkimystä, joka
on häpeällinen hänelle itselleen kuten minullekin? Pitäisikö minun
uskollisena alamaisena yhtyä häneen hupsuudessa, joka saattaisi
toimittaa yhä uuden kompastuskiven hänen palautuksensa polulle ja voisi
ainoastaan heikentää hänen turvallisuuttaan, vaikkapa hän jo olisi
valtaistuimellaankin?"
"Näin ollen", virkahti Kaarlo tyytymättömästä, "minun olisi ollut
parempi säilyttää paashin osa kuin omaksua hallitsijan arvo, joka
näyttää olevan vielä soveltumattomampi toiveisiini".
"Suoruuteni menköön pitemmällekin", jatkoi Alice. "Olisin voinut tuntea
yhtä vähän suosiollisuutta Louis Kerneguytä kuin Britannian perillistä
kohtaan, koska olen jo omistanut toiselle sellaisen rakkauden,
mitä minulla on suotavana, -- ja se ei ole samaa kuin olen lukenut
kertomuskirjoista tai kuullut lauluissa kuvattavan. Tämä tuottaa
teidän majesteetillenne mielipahaa -- se surettaa minua -- mutta
terveellisimmät lääkkeet ovat usein karvaita."
"Niin", vastasi kuningas hieman närkkäästi, "ja parantajat ovat niin
järkeviä, että odottavat potilaittensa nauttivan niitä kuin hunajaa. Se
on siis totta, tuo kuiskittu juttu eversti-serkusta, ja uskollisen Leen
tytär on luovuttanut sydämensä kapinalliselle kiihkoilijalle?"
"Rakkauteni oli annettu ennen kuin tiesin, mitä sanat kiihkoilija
ja kapinallinen merkitsivät. En sitä peruuttanut, sillä minä olen
vakuutettu siitä, että maamme suurissa kiistoissa se henkilö, johon
viittaatte, on valinnut osansa tunnollisesti, joskin kenties erehtyen
-- hänellä on senvuoksi yhä korkein sija tunteissani ja arvostelussani.
Enempää hän ei voi saada eikä pyydäkään, kunnes joku onnellinen käänne
tasaannuttaa nämä julkiset erimielisyydet ja isäni tekee jälleen
sovinnon hänen kanssaan. Hartaasti rukoilen, että sellaisena käänteenä
olisi teidän majesteettinne pikainen ja yksimielisesti juhlittu paluu!"
"Olet keksinyt perusteen, joka saa minut inhoamaan sellaisen muutoksen
ajattelemista", moitti kuningas äreästi, "eikä sinulla, Alice, ole
mitään vilpitöntä harrastusta sen rukoilemiseksi. Etkö päin vastoin
näe, että rakastajasi Cromwellin rinnalla kulkien saattaa joutua
osalliseksi hänen vallastaan tai että se oikeastaan on pakollistakin?
Vieläpä hän saattaa kampittaa Oliverin nurinkin ja hallita hänen
sijassaan, jollei Lambert ehätä edelle. Ja etkö luule, että hän tapaa
keinoja voittaakseen uskollisen Lee-suvun ylpeyden ja solmiakseen
liiton, jota varten kaikki on paremmin valmistettua kuin sille, jota
Cromwellin sanotaan miettivän erään letukkansa ja yhtä uskollisen
Fauconbergin perillisen kesken?"
"Teidän majesteettinne on vihdoin havainnut muodon kostollenne",
huomautti Alice, "jos sanomani ansaitsee rangaistusta".
"Voisin osoittaa vielä lyhemmänkin tien liitollenne", jatkoi Kaarlo
ottamatta huomioon toisen tuskaa tai kenties nauttien mielihyvästä,
kun sai maksaa takaisin. "Entä jos lähettäisit everstillesi sanan,
että täällä on muuan Kaarlo Stuart, joka on tullut häiritsemään pyhiä
miehiä heidän rauhallisessa hallinnassaan, kun nämä ovat saaneet
sen kuntoon rukoilemalla ja saarnaamalla, peitsin ja pyssyin -- ja
entä jos hän huomaisi tuoda tänne tusinan huoveja, jollainen määrä
näinä aikoina riittää ratkaisemaan kuninkuuden perillisen kohtalon
-- kaiketi sellaisen saaliin saanti toimittaisi häntäläisiltä tai
Cromwellilta palkinnon, joka varmaankin voittaisi isäsi muistutukset
keropäätä vävypoikaa vastaan ja toimittaisi sievän Alicen ja hänen
eversti-serkkunsa toiveet täydellisesti täytäntöön?"
"Armollinen hallitsija", sanoi Alice hehkuvin poskin ja säihkyvin
silmin, sillä hänelläkin oli osuutensa suvun perinnäisluonteesta, "tämä
koettelee kärsivällisyyttäni liiaksi. Suuttumusta, ilmaisematta olen
kuunnellut mitä häpeällisimpiä esityksiä itselleni, ja perustellut
kieltäymystäni pakolaisprinssin rakastajattaren arvosta niinkuin olisin
selitellyt, minkätähden en muka voi hyväksyä osuutta todellisesta
kruunusta. Mutta luuletteko, että minä voin mieleni kuohumatta tai
antamatta vastausta kuulla herjattavan kaikkia, jotka ovat minulle
rakkaita? Sitä en tee, sir, ja vaikka istuisitte tuomiolla, isänne
Tähtikamarin kaikki kauhut ympärillänne, kuulisitte minun puolustavan
poissaolevaa ja viatonta. Isästäni en tahdo sanoa muuta kuin että jos
hän on nyt varaton -- vailla omaisuutta, suojaavan kodin puutteessa ja
välttämättömän elatuksenkin huolissa melkein -- on syynä se, että hän
kulutti kaikkensa kuninkaan palvelukseen. Hänen ei tarvinnut alentua
mihinkään kavallukseen tai kataluuteen, saadakseen varallisuutta
-- hänellä oli yltäkylläinen toimeentulo jo taattuna. Mitä Markham
Everardiin tulee, niin häneltä puuttuu kerrassaan kaikki itsekkyys. Hän
ei koko Englanninkaan tähden, vaikka sen povessa piilisi Perun aarteet
ja sen pinnalla väikkyisi paratiisi, horjahtaisi tekoon, joka häpäisisi
hänen omaa nimeänsä tai loukkaisi toisen tunteita. Kuninkaat, teidän
majesteettinne, voivat ottaa opikseen hänestä. Armollinen hallitsijani,
jätän täksi kertaa hyvästi."
"Alice, Alice -- seis!" huudahti kuningas. "Hän on mennyt. -- Tämän
täytyy olla kuntoa -- todellista, pyyteetöntä, vakuuttavaa kuntoa
-- tai muutoin ei maan päällä ole hyvettä. Kuitenkaan eivät Wilmot
ja Villiers tietenkään tahdo uskoa sanaakaan siitä, vaan lisäävät
sen tarinan muihin Woodstockin ihmeisiin. -- Kumma naikkonen! ja
tunnustanpa, käyttääkseni everstin vahvistussanaa, etten tiedä,
antaisinko hänelle anteeksi ja olisin sovussa hänen kanssaan vai
hautoisinko tuntuvaa kostoa. Jollei tuota kirottua serkkua olisi --
puritanieverstiä -- niin voisin leppyä kaikesta muusta noin jalolle
neitoselle. Mutta keropää kapinoitsija minun edelleni arvosteltuna --
se suosio tunnustettuna minulle päin naamaa ja puolustettuna sillä
kehoituksella, että kuningas ottaisi opikseen hänestä -- se on sappea
ja marunaa. Jollei vanhus olisi tänä aamuna ilmestynyt paikalle, niin
kuningas olisi ottanut tai antanut opetuksen, ja ankaran. Hullua oli
uskaltautua sellaiseen kohtaukseen minun asemassani ja vastuussani --
ja kuitenkin on tyttönen niin suututtanut minut ja ärsyttänyt sisuni
niin kateelliseksi puritania vastaan, että tilaisuuden tarjoutuessa
tuskin kykenisin häntä sietämään. -- Haa! -- kuka täältä tulee?"
Kuninkaallisen yksinpuhelun loppuhuudahduksen aiheutti odottamattomalla
ilmestyksellään toinen näytelmän henkilö.