Miekkailijat olivat näköjään yhtä taitavasti ja urheasti ahdistelleet
toisiaan. Kaarlo oli ottanut siksi paljon osaa taisteluihin ja ollut
kansalaissodassa sekä osallisena että uhrina, että hänestä ei ollut
mitään uutta tai outoa joutua puolustautumaan omin käsin, ja Everard
oli samoissa koettelemuksissa kunnostautunut sekä urhoollisuudella että
muilla päällikön ansioilla. Mutta kolmas henkilö, kuten sanottu esti
synkän lopun ottelulta, jossa menestys olisi ehdottomasti tuottanut
voittajalle suurta pahoittelun aihetta.
Vanha ritari itse ilmestyi paikalle pony-hevosen selässä, sillä sota ja
takavarikkoon otto eivät olleet jättäneet hänelle arvokkaampaa ratsua.
Hän työntäysi taistelijain väliin ja käski heidän pidättyä henkensä
uhalla. Toisesta toiseen vilkaisten hän otti selville, keiden kanssa
oli tekemisissä, ja tiedusti: "Ovatko" nyt Woodstockin paholaiset,
joista niin paljon jaaritellaan, riivanneet teidät kumpaisenkin,
kun huitelette toisianne kuninkaallisen rauhoitusalueen laidalla?
Sanonpa teille molemmille, että niin kauvan kuin vanha Henry on
Woodstockissa, puiston rauhaa pidetään voimassa yhtä tarkoin kuin olisi
kuningas vieläkin valtaistuimellaan. Kukaan ei saa täällä villiintyä
kaksintaisteluihin, paitsi uroshirvet omana aikanaan. Miekka huotraan,
miehet, muutoin minä puutun peliin kolmanneksi ja olenkin kenties
villityin koko joukossa! Kuten Will sanoo:
"'niin pieksen teidät paistinvartainenne
kuin paholainen teitä pelmuuttais'."
Kiistakumppanukset luopuivat nujakastaan, mutta seisoivat silmäillen
toisiansa ynseästi kuin tuollaisessa tilanteessa aina tapahtuu,
kumpainenkin vastahakoisena näyttämään enemmän rauhanhaluiselta kuin
toinenkaan ja senvuoksi viivytellen olemasta ensimäinen pistämään
miekkaansa huotraan.
"Aseet pois näkyvistä, hyvät herrat, paikalla", vaati ritari vielä
käskevämmin, "toinen niinkuin toinenkin, tai muutoin joudutte
tekemisiin minun kanssani, sen vakuutan. Saatte olla kiitollisia siitä,
että ajat ovat muuttuneet. Ennen vanhaan olisi röyhkeytenne voinut
maksaa kumpaisellekin oikean kätenne, jollei sen lunnaiksi olisi
suoritettu tuntuvaa rahasummaa. Sisarenpoika, jollet aio vieraannuttaa
minua ainiaaksi, niin pane pois miekkasi. Master Kerneguy, olette minun
vieraani. Vaadin teitä olemaan loukkaamatta minua miekkanne pitämisellä
paljastettuna, kun velvollisuutenani on valvoa rauhan säilymistä."
"Tottelen teitä, sir Henry", taipui kuningas piiloittaen aseensa,
"ja tuskin edes tiedänkään, minkätähden tämä herrasmies kävi minua
ahdistamaan. Vakuutan teille, että kukaan ei pidä kuninkaan persoonaa
tai etuoikeuksia suuremmassa arvossa kuin minä -- vaikka se hartaus on
jonkun verran syrjäytynyt käytännöstä."
"Voimme tavata kohtauspaikan, sir", vastasi Everard, "missä kuninkaan
persoona tai etuoikeudet eivät tule loukatuiksi".
"Totisesti, tuskinpa vain, sir", tokaisi Kaarlo kykenemättä
hillitsemään hetkellistä pilanhalua. "Tarkoitan, kuninkaalla on niin
harvoja puoluelaisia, että heistä vähäpätöisimmänkin menetys saattaisi
olla pikku vahinko hänelle; mutta sen kaiken uhalla tahdon kohdata
teidät missä vain on kavalieriparalla kunnollinen mahdollisuus päästä
turvallisesti tiehensä, jos hänellä on onnea taistelussa."
Sir Henry Leen ensimäinen aatos oli kiintynyt kuninkaallisen alueen
loukkaamiseen; nyt hän alkoi kääntää ajatuksensa omaisensa ja nuoren
kuningaspuoluelaisen turvallisuuteen. "Hyvät herrat", hän sanoi, "minun
täytyy vaatia, että tämä jupakka kerrassaan loppuu. Markham, tätenkö
palkitset sen alentuvaisuuteni, että tulin takaisin Woodstockiin
sinun takuullasi, -- siitä hyvästäkö sinä otat tilaisuuden vihlaista
vieraaltani kurkun?"
"Jos tietäisitte hänen aikeensa yhtä hyvin kuin minä --" alotti
Markham, mutta pysähtyi älytessään, että hän saati taisi ainoastaan
kiivastuttaa enoansa, saamatta häntä vakuutetuksi, koska luultavasti
pidettäisiin hänen oman mustasukkaisen epäluuloisuutensa työnä kaikkea,
mitä hän voisi sanoa Kerneguyn lähentelystä Alicen seurassa. Hän loi
senvuoksi katseensa maahan ja vaikeni.
"Ja te, master Kerneguy", huomautti Sir Henry, "voitteko mainita
minulle mitään syytä, miksi tavoittelette tämän nuoren miehen henkeä?
Valitettavasti hän on unohtanut uskollisuutensa ja velvollisuutensa,
mutta luonnollisesti tunnen sisarenpoikaani kohtaan aina jonkun verran
harrastusta."
"En tiennyt tällä herrasmiehellä olevan sitä kunniaa, joka olisi
varmasti varjellut häntä miekaltani", vastasi Kerneguy. "Mutta riita
on hänen luomansa, ja minä en voi mainita mitään perustetta, miksi
hän kohdisti äkänsä minuun, ellei valtiollisten mielipiteittemme
eroavaisuus ole vaikuttimena."
"Toisin tiedätte asian olevan", väitti Everard; "sanoinhan teille,
että te kuningasmielisenä pakolaisena olitte minulta turvassa
-- ja viimeiset sananne ilmaisivat, että te hyvinkin arvasitte
sukulaisuussuhteeni Sir Henryyn. Mutta vähänpä se merkitsee.
Halventaisin itseäni, jos käyttäisin sukulaisuutta suojeluksenani
teiltä tai keneltäkään."
Heidän siten väitellessään, kumpaisenkaan suvaitsematta lähestyä
kiistan todellista syytä, Sir Henry katseli toisesta toiseen
rauhanrakentajan näköisenä ja huudahti:
"'No, siin' on syyttelevää selkkausta!
Kai Circen pikarista ootte juoneet'
"Kas niin, nuoret herrat, sallikaa vanhan miehen olla välittäjänänne.
En ole lyhytnäköinen sellaisissa asioissa -- rettelön emo ei ole
sääsken siipeä isompi, ja tiedän oman elämäni ajalta viisikinkymmentä
tapausta, jolloin vanhan Willin sanojen mukaan
"'on urhot uljahasti tulleet yhteen
mies miestä vastaan miekan mittelyyn',
"yhdenkään ihmisen kykenemättä muistamaan riidan syytä sitten kun
rynnistys oli lopussa. Joutavia! pikku seikka semmoista tuottaa --
väärältä puolelta sivuuttaminen kadulla -- tai vähäinen nyhjäisy
olkapäähän vahingossa taikka pikainen sana tai väärin ymmärretty
ele. Hei, unohtakaa äkänne aihe, olkoon se mikä hyvänsä -- olette
saaneet olla uhoissanne, ja vaikka upotattekin huotraan miekkanne
veristymättöminä, niin se ei ollut teidän vikanne, vaan johtui
vanhempanne käskystä ja määräysvaltaan oikeutetun henkilön
vaatimuksesta. Maltan saarella on kyllä voimassa hyvin tarkkatuntoiset
käsitykset kaksintaistelusta, mutta sielläkin on siihen ratkaisuun
ryhtyneiden pakko pidättyä ritarin, papin tai vallasnaisen käskystä,
ja siten keskeytettyä kiistaa katsotaan kunniallisesti päättyneeksi,
ja sitä ei saa uudistaa. -- Sisarenpoika, käsittääkseni on mahdotonta,
että sinä voit olla äkeissäsi tälle nuorelle herrasmiehelle kuninkaansa
puoltamisesta. Kuule rehellistä esitystäni, Markham -- sinä tiedät,
etten suo sinulle mitään pahaa, vaikka minulla on jonkun verran
syytä olla loukkaantunut: anna nuorelle miehelle kätesi kaikessa
ystävällisyydessä, ja me lähdemme kolmisin palatsihuvilaan kulauttamaan
pikarillisen sektiä sovinnon vakuudeksi."
Markham Everard huomasi mahdottomaksi vastustaa enonsa ystävällistä
sopuisuutta. Hän epäili kyllä, ja osittain oikein, että tarjous
ei ollut pelkän hyväntahtoisuuden elpymistä; tuollaisella
huomaavaisuudella tahtoi eno nähtävästi varmistua edes hänen
puolueettomuudestaan, jollei avuliaisuudestaan, kuningasmielisen
pakolaisen turvaamisessa. Hän tajusi joutuneensa hankalaan pulaan
ja kenties aiheuttavansa epäluuloisuutta omassa puolueessaan,
seurustellessaan läheisen omaisenkaan kanssa, kun tämä suojasi
tuollaisia vieraita. Mutta toiselta puolen hän arveli tehneensä
tasavallalle kyllin suuria palveluksia, kyetäkseen torjumaan
kademielisyyden moitteita siinä kohden. Ja sitäpaitsi, kansalaissota
oli kyllä suuresti ja monin tavoin hajaannuttanut perheitä, mutta nyt
se näytti lopullisesti päättyneen tasavaltalaisten voitolla, joten
valtiollisen vihan vimma oli jo alkanutkin viihtyä ja sukulaisuuden
ja ystävyyden vanhat siteet voittaa takaisin entistä vaikutustansa
ainakin osittain. Monia liittoja uusittiin, ja ne, jotka Everardin
tavoin kuuluivat voitolliseen puolueeseen, toimivat usein hyljättyjen
sukulaistensa suojelemiseksi.
Näiden ajatusten vilahtaessa hänen mieleensä hän myös huomasi, että
hänelle tarjoutui täten mahdollisuus uudistaa seurustelunsa Alice Leen
kanssa; siten hän saattoi olla saapuvilla suojelemassa tätä loukkauksen
tai häväistyksen mahdollisuuksilta. Niinpä hän ojensikin kätensä
skotlantilaiselle, lausuen samalla: "Minä puolestani olen varsin
valmis unohtamaan riidan syyn tai oikeastaan katsomaan sen johtuneeksi
väärinymmärryksestä ja tarjoamaan master Kerneguylle sellaista
ystävyyttä kuin voi syntyä kunniallisten miesten kesken, jotka ovat
valtiollisissa asioissa asettuneet eri kannalle."
Kykenemättä voittamaan oman arvokkuuden tunnetta, jonka unohtamista
hänelle varovaisuus suositteli, Louis Kerneguy vastaukseksi kumarsi
syvään, muttei tarttunut Everardin tarjottuun käteen.
"Minun ei ole tarvis", hän sanoi, "ollenkaan ponnistaa riidan aiheen
unohtamiseksi, kun en ole lainkaan kyennyt sitä käsittämään; mutta
koska en ole kartellut tämän herrasmiehen pahastusta, niin olen myös
halukas yhtymään mihin tahansa suosiollisuuden määrään, jolla hän
suvaitsee kunnioittaa minua."
Everard veti hymyillen pois kätensä ja kumarsi vuorottaan paashille,
jonka jäykkää vastaanottoa lähentelylleen hän piti skotlantilaisen
poikasen ylpeänä ärtyisyytenä; nuorukaista oli hänen nähdäkseen
kasvatettu liioiteltuihin käsityksiin sukuarvosta ja yksilöllisestä
tärkeydestä, ja vaillinainen tutustuminen maailmaan ei ollut riittänyt
sitä vielä häivyttämään.
Sir Henry oli hyvin mielissään kiistan päättymisestä, jonka oletti
johtuneen oman käskyvaltansa suuresta kunnioittamisesta. Hyvillään
hän oli myös tilaisuudesta seurustelunsa osittaiseen uudistamiseen
sisarenpoikansa kanssa, sillä nuorella miehellä oli valtiollisista
virheistään huolimatta lämpimämpi sija hänen tunteissaan kuin
ritari kenties itsekään oivalsi. Hän virkkoi nyt lohduttavasti:
"Älkää olko nolostuksissanne, nuoret herrat. Totisesti teki kipeää
sydämelleni eroittaa teidät, nähdessäni teidän mittelevän voimianne
niin uljaasti ja kauniissa kunnianharrastuksessa, ilman mitään pahoja
tai verenhimoisia ajatuksia. Vakuutan teille, että jollen olisi
ylimetsänhoitajana täällä ja vannonut täyttäväni virkavelvollisuuteni,
olisin pikemmin ruvennut ratkaisijaksenne kuin estäjäksenne. Mutta
riita unohtuu loppuunsa, ja voittelullanne ei pitäisi olla muuta
seurausta kuin ruokahalu, jonka se on saattanut teille toimittaa."
Ja hän hoputti ponyansa liikkeelle, voitonriemuisena edeten palatsia
kohti lähintä puistokujaa myöten. Hän näytti kerrassaan ratsastuskoulun
sankarilta, joka olisi kelvannut ohjailemaan itse Bukefalosta, kun
hänen jalkansa melkein viistivät maata, varpaitten päkiäisen juuri
levätessä jalustimella -- reiden etuosa kiertyneenä satulaan päin,
kantapäät kääntyneinä sivulle ja vaipuneina niin alas kuin mahdollista,
vartalo säntillisen suorana, ohjakset huolellisesti soviteltuina
vasempaan käteen, oikean pidellessä ratsuraippaa poikittain
tähdättynä hevosen vasenta korvaa kohti. Ajutantteina saatellessaan
häntä kumpaisellakin sivulla kykenivät nuorekkaat kumppanit hädin
hillitsemään hymyänsä, kun katselivat ratsastajan täsmällisesti
kohennettua ja tarkoin punnittua asentoa ja vertasivat sitä ponyn
villiin muotoon ja pikkaraiseen kokoon, sen pörröiseen karvaan, pitkään
häntään ja harjaan sekä tuikeihin silmiin, kun nämä tulisten hiilien
tavoin kiiluivat karvatukoista, jotka valuivat peittämään sen kapeata
otsaa.
Kenties ritari huomasi heidän ihmettelynsä, sillä ensi sanoikseen
hän virkkoi taipaleella: "Pixie on virkku ratsu, vaikka pikkainen,
hyvät herrat", ja samassa hän sai Pixien vahvistamaan tuon väitteen
parilla hypyllä; "se on heiverö, mutta sisukas. Tosiaankin, jollen
olisi hiukan liian kookas keijuisratsastajaksi" (ritari oli lähes
kuusi jalkaa mitaltaan), "niin muistuttaisin sen selkään noustessani
maahiskuningasta, sellaisena kuin hän esiintyy Mike Draytonin runossa:
"Hän sirkkaa ratsuks harjoitteli,
jo selkään noustess' alkoi peli,
kun hepo hyppi, kurieli,
mut viimein hiukan talttui.
Se vauhtiin syöksyi päätä avin
tai pyöri kääntein pelottavin
ja laukkaan aina rikkoi ravin.
jos tuokioksi malttui."
"Vanha ystäväni Pixie!" sanoi Everard silittäen ponyn kaulaa; "minua
ilahuttaa, että se on jäänyt henkiin kaikkien levottomuuksien jälkeen.
Pixie lienee jo hyvinkin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, Sir Henry?"
"Runsaasti kahdenkymmenen vuoden, se on varma tosi Niin, Markham,
sota on istutusmaata lakaiseva tuulispää, joka säästää ainoastaan
vähimmin jättämisen arvoista, Vanha Pixie ja sen vanha herra ovat
eläneet pitemmälle kuin moni vankka mies ja ravakka ratsu -- vaikka
kumpaisestakaan ei ole juuri mihinkään. No, kyllähän vanha mies sentään
voi jotain tehdä, kuten Will sanoo. Ja Pixie ja minä siis olemme
jääneet henkiin."
Niin sanoen hän taaskin pani Pixien osoittamaan ripeyden rippeitä.
"Jääneet henkiin?" virkahti nuori skotlantilainen, täydentäen lauseen,
jonka kelpo ritari oli jättänyt kesken; "niin kyllä, jääneet henkiin
"'ratsastustaidon ihmeit' ilmi luomaan'."
Everard punehtui, sillä hän tunsi ivan, mutta hänen enonsa
yksinkertainen turhamaisuus ei sallinut hänen epäillä kohteliaisuuden
vilpittömyyttä.
"Niinkö vain?" hän sanoi. "Jaakko-kuninkaan aikoina olen tosiaan
esiintynyt kilparadalla, ja siellä olisitte voinut sanoa nähneenne
"'myös nuoren Heikun, hattu kallellaan'.
"Mitä _vanhan_ Heikun[25] näkemiseen tulee, niin --" Ritari pysähtyi ja
näytti häveliäältä mieheltä, joka muovasi sanaleikkiä. "Mitä vanhaan
Heikkuun tulee -- ka, yhtä hyvin olisitte voinut nähdä itse Vanhan
_Herran_. Ymmärrättehän master Kerneguy -- Vihtahousun -- ha, ha, ha!
Everard poikani, toivoakseni ei arkatuntoisuutesi järähdä viattomasta
leikkipuheesta?"
Hän riemastui niin suuresti kumppaniensa suosionilmaisuista,
että lausuili tuon kuuluisan säejakson kokonaan, lopettaen sillä
vakuutuksella, että nykyinen aika pankoon yhteen kimppuun kaikki
sukkeluksensa, -- Donnen, Cowleyn, Wallerin ja koko liudan, -- ja
sittekään ei noin muodostuneella runoilijalla olisi kymmenettä osaa
vanhan Willin nerosta. "Mutta pyydän sinulta anteeksi, sisarenpoika",
hän lisäsi, "sinä kun luullakseni et ollenkaan suvaitse mitään
näytelmiä".
"Ei, en ole sentään aivan niin turhansurkeileva kuin te arvelette, eno.
Olen aikoinani suosinut niitä kenties liiaksikin ja nykyään en tuomitse
niitä kerrassaan tai summamutikassa, vaikka minä en hyväksy niiden
vallattomuuksia ja luonnottomuuksia. En voi olla Shakespearessakaan
näkemättä monia seikkoja, jotka ovat sekä pahennuksia säädyllisyydelle
että haitallisia hyville tavoille -- lukuisia kohtia, jotka pyrkivät
pilkkaamaan hyvettä tai suosittelemaan pahetta, -- ainakin lieventämään
tämän rumuutta. En voi pitää noita nerokkaita runoja hyödyllisenä
lukemisena olletikaan nuorisolle, niissä kun esitetään verenvuodatusta
pääpuuhana miehille ja lemmen juonia naisten ainoana hommana."
Näitä huomautuksia tehdessään Everard yksinkertaisena ajatteli
vain antavansa enolleen tilaisuuden hartaimman harrastuksensa
puoltamiseen, loukkaamatta häntä vastaväitteellä, joka oli noin
rajoitettu ja lakea. Mutta tällöin kuten usein muulloinkin hän unohti,
kuinka itsepintainen hänen enonsa oli mielipiteissään sekä uskonnon
asioissa että valtiollisella alalla ja makuseikoissa, ja että olisi
ollut yhtä helppo kääntää hänet presbyteriläisen hallitusmuodon
puolelle tai saada tekemään puhdistusvala kuin horjuttaa hänen
luottamustansa Shakespeareen. Kunnon ritarin väittelytavassa oli
toinenkin omituisuus, jota Everard ei koskaan kyennyt täydellisesti
tajuamaan, ollen itse luonteeltaan avomielinen ja suorasukainen, siitä
puhumattakaan, että hänen uskonnolliset käsityksensä olivat jossain
määrin suvaitsemattomia seuraelämässä usein käytetylle peittelylle
ja teeskentelylle. Luonnollisesta kuumaverisyydestään tietoisena oli
Sir Henryllä nimittäin tapana olla tarkoin varuillaan sitä vastaan.
Suurestikin loukkaantuneena hän pitkitti jonkun aikaa väittelyä
kaikin puolin ulkonaisesti levollisena, kunnes tunteet kohosivat niin
rajuiksi, että ne voittivat ja pyyhkäisivät tieltään keinotekoiset
sulut ja purkausivat vastustajaan yhä yltyneessä raivossa. Siten
sattui usein, että hän kavalan vanhan kenraalin tavoin peräytyi
vastustajansa nähden hyvässä järjestyksessä ja vähin erin, tehden
niin maltillista vastarintaa, että kiistakumppani tuli houkutelluksi
takaa-ajoon sille paikalle, missä hän viimein teki äkillisen ja
aavistamattoman hyökkäyksen, ratsuja jalkaväki sekä tykistö yhtaikaa,
jolloin vihollinen harvoin jäi häkeltymättä, jollei hän saanut sitä
kukistetuksikin.
Tämän periaatteen mukaan hän siis Everardin viime puheen kuullessaan
salasi suuttumuksensa ja vastasi pakoittaen sävyssään kohteliaisuuden
vartioimaan kiihtymystä:
"Epäilemättä on presbyteriläinen vallassääty kautta kaikkien näiden
onnettomien aikojen antanut sellaisia todisteita nöyrästä, sävyisästä
ja vaatimattomasta yleisen hyvän harrastuksesta, että heillä on
oikeus saada yleistä luottamusta vilpittömyyteensä, kun he tuntevat
varsin voimakkaita epäilyksiä sellaisten teoksien suhteen, joissa
uskonnon ja hyveen ylväimpiin aatoksiin, -- aatoksiin, jotka voisivat
kääntää paatuneita syntisiä ja erinomaisesti soveltuisivat kuolevien
pyhimysten ja marttyyrien suuhun, -- on sattunut aikojen karkeuden ja
kehittymättömän maun johdosta sekaantumaan joitakuita meheviä piloja ja
muuta sellaista ainesta, mikä ei ole suurestikaan tiellä muille kuin
tuollaisen kuonan huolellisille penkojille, jotta he saisivat käyttää
sitä sellaisen halventamiseen, mikä itsessään ansaitsee mitä suurinta
ylistystä, Mutta erityisesti haluaisin kuulla sisarenpojaltani, onko
ainoakaan niistä lahjakkaista miehistä, jotka ovat karkoittaneet
Englannin kirkon oppineet ja viisaat hengenmiehet saarnastuolista ja
nyt loistavat heidän sijallaan, saanut mitään innoitusta runottarilta,
-- jos minun sopii käyttää niin arkiaikaista sanaa eversti Everardin
loukkaantumatta, vai eivätkö he ole yhtä typerästi ja raakamaisesti
vieraita kirjalliselle sivistykselle kuin inhimillisyydellekin."
Eversti Everard olisi saattanut tämän puheen ivallisesta sävystä
arvata, mikä myrsky teki tuloansa hänen enonsa povessa. Niin, olisipa
hän voinut käsittää vanhan ritarin tunteet pelkästä eversti-sanan
korostamisesta, hän kun ei muulloin kuin vimmansa noustessa käyttänyt
Everardista sitä nimitystä, koska se enimmin yhdisti sisarenpojan hänen
vihaamaansa puolueeseen. Osittain hän tajusikin jotain olevan vialla,
ja toivoen saavansa nähdä Alice-serkkunsa eversti pidättyi vastaamasta
mitään enonsa lausuntoon, joka päättyi juuri kun vanha ritari oli
laskeutunut ratsailta palatsihuvilan ovella ja kahden saattolaisensa
seurassa astui eteissuojamaan.
Samassa ilmestyi paikalle Phoebe ja sai käskyn tuoda jotakin "juotavaa"
herrasmiehille. Woodstockin Hebe tunsi Everardin heti ja tervehti häntä
melkein huomaamattomalla niiauksella, mutta hän ei pyrkimyksensä mukaan
hyödyttänyt asiaansa, kun kysyi ritarilta pelkästään muodon vuoksi,
pitikö mistress Alicen tulla saapuville. Ankara _Ei_ oli jyrkkänä
vastauksena, ja epäaikainen sekaantuminen näytti lisäävän hänen
entistä ärtymystänsä Everardia vastaan Shakespearen halventamisesta.
"Vaatisinpa", puheli Sir Henry tuohon tukalaan aiheeseen palaten, "jos
köyhän ja aseista riisutun kavalierin sopisi käyttää sellaista sanaa
voitollisen armeijan upseeria kohtaan, vaatisinpa saada tietää, eikö
se mullistus, joka on lähettänyt meille pyhimyksiä ja profeettoja
loppumattomiin, ole myöskin suonut meille runoilijaa, jolla on
kylliksi lahjoja ja ylevyyttä, himmentääkseen vanhan Willin, meidän
sokaistuneiden ja lihallisten kavalierien oraakkelin ja epäjumalan?"
"Kyllähän, sir", vastasi eversti Everard, "tunnen erään tasavallan
ystävän kirjoittamia säkeitä, -- ja draamallistakin laatua olevia,
-- jotka puolueettomassa vaa'assa punnittuina voisivat vetää vertoja
Shakespearenkin runoudelle, samalla kun ne ovat vapaita siitä
pöyhistelystä ja säädyttömyydestä, jolla se suuri laulaja on toisinaan
tyytynyt hivelemään raakamaisen kuulijakuntansa karkeita mielitekoja".
"Vai niin!" virkahti ritari, vaivoin hilliten raivostustaan. "Tekisi
mieleni tutustua siihen runouden mestariteokseen! Saanko kysyä sen
etevän henkilön nimeä?"
"Sen täytyy olla Vicars tai ainakin Withers", tokaisi valepukuinen
paashi.
"Ei, sir", vastasi Everard, "eikä Hawthorndenin Drummond eikä myöskään
loordi Stirling. Ja kuitenkin ne säkeet todistavat sanani, jos ette ota
lukuun huonoa lausumistapaa, sillä minä olen paremmin tottunut puhumaan
pataljoonalle kuin niille, jotka rakastavat runottaria. Säkeissä
esiintyy puhujana yön yllättämä nainen, joka poluttomassa metsässä
eksyttyään ensin ilmaisee kiihtymystänsä taikauskoisten huolten
johdosta, joita hänen asemansa aiheutti."
"Siis näytelmä, ja keropään kirjailijan kyhäämä!" ihmetteli Sir Henry.
"Draamallinen tuote ainakin", vastasi hänen sisarenpoikansa ja
alkoi lausua koruttomasti, mutta taiteellisesti nykyaikana peräti
tutuiksi tulleita rivejä, jotka eivät vielä olleet saavuttaneet
mitään kuuluisuutta, kun tekijän maine perustui pikemmin hänen
kiistakirjoituksiinsa ja valtiollisiin julkaisuihinsa kuin
runouteen, joskin tämä myöhempinä aikoina joutui kannattamaan hänen
kuolemattomuutensa ikuista muistopatsasta:
"Säväyttää voi nää mietteet hurskaan mieltä,
ei tyrmistyttää, koska häll' on aina
vierellään voimasankar', Omatunto."
"Oma mielipiteeni, Markham, oma mielipiteeni", huudahti Sir Henry
ihastuksen vallassa; "paremmin ilmaistuna, mutta ihan samaa kuin
minä huomautin, kun keropäät heittiö; olivat näkevinään aaveita
Woodstockissa! Jatka toki."
Everard pitkitti:
"'Oi, tervetullut, säihkysilmä Usko, --
myös kultasiivin leijaat luoksein, Toivo,
käy enkel' eelläs, ehjä Puhtaus!
Ma teidät nään, nyt uskon horjumatta:
Ylhäisin Hyvä, jolle kaikki turmat
vain koston orjantyötä toimittavat,
lähettäis välkkyvartijan, jos tarvis
ois puoltaa henkeään ja kunniaani. --
Petynkö, eikö tuolla tumma pilvi
hopeista sisustusta yölle käännä?'"
"Muu on minulta unohtunut", virkkoi lausuja, "ja ihmettelen, että olen
kyennyt muistamaan senkään vertaa".
Sir Henry Lee oli odottanut kuulevansa varsin toisenlaisen purkauksen
kuin nuo klassilliset ja kauniit säkeet. Hänen kasvojensa halveksiva
ilme haihtui pian, mutistettu ylähuuli silisi, ja vasemmalla kädellään
sivellen partaansa hän kohotti oikean käden etusormen silmäkulmalleen
syvän tarkkaavaisuuden merkiksi. Everardin vaiettua vanhus huokasi kuin
kauniin soitannon viimeisen sävelmän vaimentuessa. Hän puhui sitte
leppeämpään tapaan kuin äsken.
"Markham", hän sanoi, "nuo säkeet soluvat miellyttävästi ja kuuluvat
korvissani kuin huilun puhtaalta luritukselta. Mutta sinä tiedät, että
olen hiukan hidas käsittämään kuulemani täyttä merkitystä ensimäisellä
kerralla. Toista minulle ne säkeet, verkalleen ja harkitusti, sillä
mieleni tekee aina kuulla runoa kahdesti, ensimäisellä kerralla soinnun
vuoksi ja jälkimäisellä sisällön."
Siten rohkaistuna Everard lausui säkeet uudestaan, lujemmin ja
tehokkaammin; ritari tajusi ne selvästi, ja hänen katseensa ja eleensä
ilmaisivat suurta suosiota.
"Niin!" hän puhkesi haastamaan, kun Everard jälleen vaikeni; "niin,
minä _sanon_ tuollaista runoudeksi, vaikka se olisikin presbyteriläisen
tai anabaptistinkin sepittämää. Ja tavattiinhan hyviä ja hurskaita
ihmisiä niissäkin syntisissä kaupungeissa, jotka taivaan tulella
hävitettiin. Olen tosiaan kuullut, vaikka epäuskoisena, -- suo
anteeksi, Everard, -- että keskuudessanne on miehiä, jotka ovat nähneet
erehtyneensä kapinoidessaan mitä parhainta ja ystävällisintä herraa
vastaan ja saadessaan aikaan hänen joutumisensa vie rajumman joukkueen
uhriksi kuin he itse olivat. Niin, epäilemättä se sielun säveys ja
mielen puhtaus, jotka loivat nuo kauniit säkeet, ovat jo kauvan sitten
opettaneet noin rakastettavan miehen sanomaan: minä olen tehnyt syntiä,
minä olen tehnyt syntiä. Enpä epäile, että noin sulosointuinen harppu
on murtunut mielenkarvauteen niiden rikosten tähden, joiden todistajana
hän oli, ja nyt hän istuu kumarassa Englannin häpeän ja surun
painamana, -- kaikki ylväät runolauselmansa, kuten Will sanoo,
"'kuin tiu'ut vienot epäsointuun saatu'.
"Ettekö tekin ajattele niin, master Kerneguy?"
"En vainkaan, Sir Henry", vastasi kantapoika hiukan häijysti.
"Mitä, ettekö usko, että noiden säkeiden sepittäjän täytyy kuulua
parempaan joukkoon ja kallistua meidän katsantokantaamme?"
"Minä luulen, Sir Henry, että tuo runous tekee kyhääjänsä päteväksi
kirjoittamaan näytelmän Potifarista ja tämän ynseästä rakastajasta;
ja mitä hänen yhteiskunnalliseen asemaansa tulee, niin tuo viime
vertauskuva pilven tummasta takista tai viitasta ja sen hopeisesta
sisustuksesta olisi leimannut hänet minun silmissäni vaatturiksi,
jollen sattuisi tietämään, että hän toimii koulumestarina ja kelpaisi
valtiollisilta mielipiteiltään Cromwellin hovirunoilijaksi, -- sillä
mitä eversti Everard on tässä lausuillut niin hartaasti, sitä ei ole
sepittänyt sen vähemmin kuuluisa henkilö kuin John Milton."
"John Milton!" huudahti Sir Henry hämmästyneenä. "Mitä! John Milton,
jonka herjaavasta ja verenhimoisesta kynästä on herunut _Defensio
Populi Anglicani!_ Paholaisten katalan ylioikeuden asianajaja! --
Suuren petturin, iljettävän teeskentelijän, kammottavan hirviön,
maailman epäsikiön, ihmiskunnan häpeän, kunnottomuuden ja synnin
viemärin ja kaiken kehnouden kokoelman Oliver Cromwellin kätyri ja
norkko!"
"Juuri sama John Milton", vastasi Kaarlo, "pikku poikien koulumestari
ja pilvien vaatturi, joille hän varustaa hopealla sisustettuja mustia
pukuja muitta kustannuksitta kuin terveen järjen".
"Markham Everard", haastoi vanha ritari, "minä en ikinä anna sinulle
anteeksi -- en koskaan, en koskaan. Sinä olet pannut minut lausumaan
ylistyksen sanoja heittiöstä, jonka sisälmysten tulisi lihottaa
haaskahaukkoja. -- Älä puhu minulle, vaan mene tiehesi! Olenko minä,
omaisesi ja hyväntekijäsi, sovelias henkilö vei jättäväksi jakelemaan
suositustani ja kiittelyäni umpimähkään sekä tahrimaan sellaista
valkaistua hautaa kuin viisastelija Miltonia?"
"Minä tunnustan", pahoitteli Everard, "että tämä on tylyä menettelyä.
Te kovistelitte minua -- haastoitte minut esittämään yhtä hyvää
runoutta kuin Shakespearen. Ajattelin ainoastaan säkeitä enkä Miltonin
valtiollisia mielipiteitä."
"Niinpä niin", vastasi Sir Henry, "kyllä me tunnemme saivarrustaitosi;
sinä pystyit sotimaan kuninkaan etuoikeuksia vastaan, tarkoittamatta
vähäisintäkään haittaa hänen persoonalleen. Uh, taivas varjelkoon!
Mutta taivas kuulee ja tuomitsee sinua. -- Laske pöydälle se juoma,
Phoebe", sivulauseena palvelustytölle, joka toi virvoketta, "eversti
Everardia ei janota. -- Teikäläiset ovat pyyhkineet suunsa ja sanoneet,
että te ette ole tehneet mitään pahaa. Mutta vaikka olette pettäneet
ihmisiä, Jumalaa ette kuitenkaan voi pettää. Ja Woodstockissa eivät
teikäläiset saa pyyhkiä huuliansa ruuan tai juomankaan jälkeen, sen
vakuutan."
Siten yhtäkkiä syytettynä koko uskonnollisen lahkonsa ja valtiollisen
puolueensa varjopuoliksi väitetyistä vioista Everard älysi liian
myöhään, miten varomaton hän oli ollut antaessaan alun, kun vastusti
väitteillään enonsa makua draamallisessa runoudessa. Hän yritti
selittää -- pyydellä anteeksi.
"Erehdyin tarkoituksestanne, hyvä eno, ja ajattelin todella haluavanne
tietää jotakin meikäläisestä kirjallisuudesta. Ja minä tunnustan,
että kerratessani säkeitä, joita te ette pitänyt ansiottomina
kuultavaksenne, luulin tuottavani teille mielihyvää enkä suinkaan
suututtavani teitä."
"Niin vainkin!" vastasi ritari heltymättömän kiukkuisena; "tunnustat --
tunnustat -- niin, se on uutena vakuuttamisen sanantapana hovilaisten
ja kavalierien syntisen vannomisen sijasta. Huh, _tunnusta_ vähemmän
ja _tee_ enemmän -- ja hyvästi nyt. -- Master Kerneguy, huoneessani
tapaatte juotavaa."
Phoeben seistessä avosuin ihmetellen äkillistä riitaa ei eversti
Everardin kiusaannusta ja pahastusta vähäisessä määrin kartuttanut
nuoren skotlantilaisen ylimielisyys. Sen ajan hoviteikarien tavoin
kädet taskuihin pistettyinä oli nuori pakolainen heittäytynyt
takanojoon eräälle vanhanaikuiselle istuimelle, ja vaikka hän
tavanmukaisesti oli liian kohtelias nauraakseen ääneen ja harjaantunut
siihen sisällisen naurun taitoon, jolla maailmanmiehet oppivat
antautumaan rattonsa valtaan rettelöihin joutumatta tai suoranaista
loukkausta tuottamatta, ei hän millään muotoa yrittänyt salata, että
häntä sydämen pohjasta huvitti se tulos, jonka oli aiheuttanut everstin
vieraskäynti Woodstockissa. Eversti Everardin kärsivällisyys oli
kuitenkin jo kohdannut rajan ja oli menossa sen yli, sillä enon ja
sisarenpojan luonteissa oli yhtäläisyyttäkin, vaikka he valtiollisissa
mielipiteissä olivat joutuneet vastakkaisille laduille.
"Horna!" huudahti eversti, ja hänen äänenpainonsa soveltui puritanille
yhtä vähän kuin itse sanakin.
"Aamen!" virkahti Louis Kerneguy, mutta niin hiljaa ja säveästi, että
huudahdus näytti pikemmin puhkeavan itsestään kuin olevan tahallisesti
lausuttu.
"Sir!" äännähti Everard harpaten häntä kohti sellaisella päällä ollen,
jolloin mies oikein äkäännyttyään tapaisi halukkaasti esineen, johon
saisi purkaa tunteensa.
_Plait il?_ oudoksui paashi mitä tasaisimmalla äänellä, vilpittömän
viattomasti katsoen häntä kasvoihin.
"Haluan tietää, sir", vastasi Everard, "mitä äskeisellä tarkoititte".
"Se oli vain hengen ulosvuodatus, arvoisa sir", selitti Kerneguy,
"hentoinen huokaisu, jonka lähetin taivaaseen omasta puolestani
pitämään seuraa teidän pyhälle anomuksellenne, jonka vastikään
lausuitte".
"Sir, tiedän monenkin hauskan herrasmiehen luut ruhjotuksi sellaisesta
hymystä, joka teillä nyt on huulillanne", uhkasi Everard.
"Kas vain sitä!" vastasi häijy paashi, jolle eivät edes
turvallisuutensa ajatukset riittäneet pilanhalun vastapainoksi. "Jos
olisitte pysynyt _tunnustuksissanne_, arvoisa sir, niin te olisitte
kai tähän mennessä jo tukehtunut; mutta pyöreä sadatuksenne pompahti
kuin tulppa omenaviinipullosta ja päästää raivostuksenne kuohumaan ulos
perässään tavallisten pukarien rehellisellä kastamattomalla kielellä."
"Taivaan tähden, master Girnegy", hätäili Phoebe, "älkää puhuko
everstille noin katkeria sanoja! Älkääkä te, hyvä eversti Markham,
viitsikö pahastua tuon pubeista -- hän on vain poika."
"Jos eversti tai te haluatte, mistress Phoebe, niin huomaatte minut
mieheksi -- ja luullakseni voi tämä herrasmies jo hiukan vahvistaakin
väitöstäni. Varmaankin hän suosittaa teille vallasnaisen osaa
'Comuksessa', ja minä vain toivon, että hän John Miltonia ihaillessaan
ei viehäty näyttelemään Simson Agonistesta ja räjäytä ilmaan tätä
vanhaa rakennusta kirouksilla tai vimmoissaan tempaa sitä raunioiksi
päällemme."
"Nuori mies", sanoi eversti yhä raivosta kuohuen, "jollette pidä
kunniassa periaatteitani minkään muun vuoksi, olkaa toki kiitollinen
suojeluksesta, jota ette helposti saavuttaisi ilman niitä".
"Ei, minun pitääkin hakea ihmisiä, joilla on enemmän vaikutusta
teihin kuin minulla", virkkoi palkollinen ja sipsutti pois, Kerneguyn
vastatessa Everardille yhä yhtä ärsyttävän välinpitämättömästi:
"Ennen kuin uhkaatte minua millään niin peloittavalla kuin kiukullanne,
tulisi teidän olla varma siitä, eikö minulla saata olla asianhaarain
johdosta pakko evätä teiltä tilaisuus, johon näytte tähtäävän."
Samassa saapui eteissuojamaan kiireisesti Alice, varmaankin
palvelustyttönsä kutsumana.
"Master Kerneguy", hän sanoi, "isäni pyytää saada tavata teitä Victor
Leen huoneessa".
Kerneguy nousi ja kumarsi, mutta näytti päättäneen jäädä Everardin
lähtöön asti, estääkseen mitään selittelyä serkuksien kesken.
"Markham", puhui Alice hätäisesti, "serkku Everard -- minulla on vain
hetkinen aikaa viipyä täällä -- Jumalan tähden, mene heti! -- ole
varovainen ja kärsivällinen -- mutta älä viivy täällä -- isäni on
kamalasti kiihdyksissään".
"Sen olen saanut kuulla enoni suusta, madam", vastasi Everard,
"samoin kuin hänen häätökäskynsäkin, jota tottelen siekailematta.
En aavistanut, että te säestäisitte niin tylyä määräystä ihan noin
halukkaasti; mutta minä lähden, madam, tajuten jättäväni teidät
mieluisampaan seuraan."
"Kohtuuton -- epähieno -- kiittämätön!" pahoitteli Alice; mutta
peljäten sanojensa voivan kuulua korviin, joille ne eivät olleet
aiottuja, hän lausui ne niin heikosti, että serkku menetti lohdutuksen,
jota niiden tarkoituksena oli hänelle tuottaa.
Hän kumarsi Alicelle kylmäkiskoisesti hyvästiksi ja virkkoi väkinäisen
kohteliaasti, jollainen sävy herrasmiesten kesken toisinaan verhoo
mitä kuolettavinta vihaa: "Luulen, master Kerneguy, että minun täytyy
tällähaavaa taipua jättämään silleen omat erityiset mielipiteeni
asiasta, johon olemme viitanneet keskustelussamme, ja niin ollen
lähetän luoksenne erään herrasmiehen, joka toivoakseni kykenee
menestyksellä pitkittämään sitä."
Skotlantilainen kumarsi juhlallisesti ja samalla alentuvasti, sanoen
odottavansa toisen suosiollisia käskyjä. Hän tarjosi kätensä mistress
Alicelle, viedäkseen hänet takaisin vanhan ritarin luo, ja erosi
voitollisena kilpailijastaan.
Everard oli tavannut hämäystä enemmän kuin kykeni lujimmallakaan
maltilla sietämään. Nuorukaisen arvokkaasta ryhdistä ja levollisesta
itsetunnosta hän yhä päätteli vieraan joko Wilmotiksi tai joksikuksi
tämän yhtä huikentelevaksi arvokumppaniksi. Hän palasi Woodstockin
kauppalaan siinä vakaassa mielessä, että hänen ei sopinut syrjäytyä
röyhkeyden tieltä, vaikkapa hänen pitäisikin etsiä hyvitystä sellaisin
keinoin, joita hänen periaatteensa eivät voineet pitää puolustettavina.