Keskustelu, jota Albert oli turhaan yrittänyt keskeyttää, luisti
samalla tolalla hänen mentyänsä. Se huvitti Louis Kerneguytä, sillä
turhamaisuus ulkomuodostaan tai liiallinen herkkyys ansaituille
nuhteille eivät olleet hänen luonteensa vikoja eivätkä tosiaan
soveltuneetkaan ymmärrykseen, joka olisi voinut kohottaa Kaarlon
korkealle sijalle Englannin hallitsijain luettelossa, jos sillä olisi
ollut tukenaan enemmän periaatteen lujuutta, vakavaa ponnistusta,
ja itsekieltäymystä.. Toiselta puolen Sir Henry tunsi luonnollista
mielihyvää, kuunnellessaan rakastetun tyttärensä ylväitä mielipiteitä.
Hänen omat hyvät puolensa olivat pikemmin vakaisuuteen kuuluvia kuin
älyn lahjoihin, ja hänellä oli mielikuvitus sitä lajia, joka ei
helposti herää ilman toisen toimintaa, niinkuin sähköpallo kipinöitsee
ainoastaan tulloonsa hierrettynä. Hän oli senvuoksi hyvillään, kun
Kerneguy pitkitti keskustelua huomauttamalla, että mistress Alice Lee
ei ollut selittänyt, miksi sama hyvä haltiatar, joka jakeli siveellisiä
ansioita, ei voinut poistaa ruumiillisia virheitä.
"Te erehdytte, sir", sanoi Alice. "En jakele mitään. Yritän vain
maalata kuninkaamme sellaiseksi kuin _toivon_ hänen olevan --
sellaiseksi kuin hän varmasti voisi sukeutua, jos hän itse haluaisi
olla sellainen. Sama yleinen puhe, joka kuvaa hänen ulkomuotonsa
vähemmin miellyttäväksi, vakuuttaa hänet lahjoiltaan peräti eteväksi.
Hänellä on siis välineet suuriin saavutuksiin, jos hän kehittää niitä
uutterasti ja käyttää hyödyllisesti -- halliten halujaan ja antaen
ymmärryksen olla oppaanaan. Jokainen hyvä ihminen ei voi olla viisas,
mutta jokaisen viisaan vallassa on esiintyä yhtä etevänä avujensa kuin
lahjakkuutensakin puolesta, jos haluaa."
Nuori Kerneguy nousi rivakasti ja asteli kertaalleen lattian poikki,
mutta ennen kuin ritari ennätti virkkaa mitään huomautusta vieraansa
ilmaisemasta kummallisesta vilkkaudesta, tämä heittäysikin jälleen
istuimelleen ja lausui hiukan muuttuneella äänenpainolla: "Näyttää siis
siltä, mistress Alice Lee, että ne hyvät ystävät, jotka ovat teille
kuvanneet tätä kuningas-poloista, ovat olleet yhtä epäsuosiollisia
hänen siveellisen käytöksensä kuin ulkomuotonsakin selostamisessa?"
"Totuuden täytyy olla paremmin tunnettu teille, sir", vastasi Alice,
"kuin se voi olla minulle. Jotkut huhut kyllä syyttävät häntä
sellaisesta vallattomuudesta, joka lievimmin sanoen ei sovellu
marttyyrin pojalle, mitä hyvänsä puolustelua imartelijat sille
esittävätkin -- olen onnellinen, jos ne kumotaan asiantuntijan
vakuutuksella."
"Minua ihmetyttää hupsuutesi, että viittaatkaan sellaiseen, Alice",
huomautti Sir Henry Lee, "häväistysjuttuihin, joita hallituksen
anastajat ovat keksineet -- vihollisten kataluuksiin".
"Ei, sir", oikaisi Kerneguy nauraen, "meidän sovi antaa innokkuutemme
syyttää vihollista enemmästä kunnottomuudesta kuin he todella
ansaitsevat. Mistress Alice on alistanut kysymyksen minun
vastattavakseni. Voin ainoastaan vakuuttaa, että yksikään ei voi
olla hartaammin kiintynyt kuninkaaseen kuin minä, -- että olen hyvin
puolueellinen näkemään hänen ansioitansa ja sokea hänen vioilleen
ja että sanalla sanoen olisin maailmassa viimeinen mies hylkäämään
hänen asiaansa niin kauvan kuin se vain suinkin on puollettavissa.
Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että jos kaikki hänen navarralaisen
isoisänsä henkiset ominaisuudet eivät olekaan siirtyneet hänelle, tämä
kuningas-parka on jotenkuten perinyt osuuden niistä täplistä, joiden
arveltiin himmentävän tuon suuren valtiaan loistoa -- että Kaarlo on
hiukan pehmeäsydäminen tai miten sanoisin, kun on kauneus kysymyksessä.
Älkää moittiko häntä liian ankarasti, sievä mistress Alice; kun miehen
kova kohtalo on ajanut hänet okaitten joukkoon, olisi kaiketi tylyä
estää häntä leikittelemästä joillakuilla ruusuilla, joita hän saattaa
löytää niitten seasta?"
Alice luultavasti ajatteli keskustelun kehittyneen kylliksi pitkälle;
hän nousi master Kerneguyn puhuessa ja oli lähtemässä huoneesta
ennen kuin tämä ehti loppuun, näköjään kuulematta kysymystä, johon
toinen päätti huomautuksensa. Isä hyväksyi hänen poistumisensa, hän
kun ei pitänyt oikein sopivana hänen kuullakseen sitä käännettä,
jonka Kerneguy oli antanut haastelulle. Haluten kohteliaasti
keskeyttää puhelun hän virkkoi: "Näenpä jokseenkin jo tulleeksi sen
hetken, jolloin tytärtä vaatii talon askareet, kuten Will sanoo.
Haastankin teidät senvuoksi, nuori herra, ojentamaan jäseniänne pikku
harjoittelussa minun kanssani joko pelkästään pistomiekalla tai
pistomiekalla ja väkipuukolla, iskusäilällä, kaksiteräisellä kalvalla
tai kansallisilla aseillanne -- typpymiekalla ja kilvellä, sillä niitä
kaikkia luullakseni tapaamme eteissuojaman kapineista."
Master Kerneguy väitti halvalle paashille liian suureksi kunniaksi
päästä voitteluun niin mainehikkaan ritarin kuin Sir Henry Leen kanssa;
hän toivoi kyllä saavansa noin kunniakkaan edun ennen kuin poistui
Woodstockista, mutta tällähaavaa tuotti hänen nilkutuksensa yhäti niin
suurta kipua, että hän joutuisi häpeään yrityksessä.
Sir Henry tarjousi sitte lukemaan hänelle jotakuta Shakespearen
näytelmää ja avasi tässä tarkoituksessa "Kuningas Rikhard Toisen".
Mutta tuskin oli hän alottanut:
"Juhana Maaton, kuulu Lancaster",
kun nuoren herrasmiehen yllätti niin hellittämätön suonenveto, että se
oli huojennettavissa ainoastaan kiireisellä jaloittelulla. Hän pyysi
senvuoksi saada käyskennellä tuokion ulkosalla, jos Sir Henry katsoi
sen käyvän laatuun vaaratta.
"Menen takuuseen niistä parista kolmesta oman huonekuntamme jäsenestä,
jotka ovat vielä jääneet palatsihuvilaan", vakuutti Sir Henry, "ja
tiedän poikani sijoittaneen heidät siten, että he pitävät alituiseen
vartiota. Jos kuulette palatsihuvilan kellon läppäyksiä, niin neuvon
teitä tulemaan suoraa päätä kotiin Kuninkaan tammen ohi, jonka näette
tuolta aukiolta kohoavan yli muiden puitten. Me asetamme sinne jonkun
toimittamaan teidät vaivihkaa taloon." Kantapoika kuunteli näitä
varoituksia maltittomana kuin koulupoika, joka pyrkiessään nauttimaan
lomapäivästään kuulee tähdelle panematta holhoojan tai vanhemman
neuvoja vilustumisen välttämisestä ja niin edelleen.
Alice Leen poissaolo oli riistänyt palatsihuvilan huoneilta kaiken
kodikkuuden, ja nuori paashi pakeni päätähavin siitä harjoittelusta
ja huvista, jota Sir Henry oli ehdottanut. Hän kiinnitti kupeelleen
pistomiekkansa ja heitti lainattuun pukuunsa kuuluvan viitan
hartioilleen, kietaisten sen peittämään kasvojen aliosaa, jotta
ainoastaan silmät pilkistelivät verhon yläpuolelta; siihen tapaan oli
tavallista käyttää sitä vaatekappaletta noina aikoina sekä kadulla
että maalla ja julkisissa paikoissa, kun haluttiin olla rauhassa ja
karttaa tervehdyksien ja puhuttelun häirintää. Hän kiirehti nurmikon
yli, joka eroitti palatsihuvilan edustan metsästä, nopeana kuin häkistä
päässyt lintu, joka vapautuksestaan iloitessaan kuitenkin samalla
tajuaa tarvitsevansa suojaa ja kätköä. Metsä näytti suovan ne edut
inhimilliselle pakolaiselle, kuten kait olisi linnullekin.
Valeniminen Louis Kerneguy pysähtyi miettimään pakoansa oksien
siimeksessä, pysytellen puiston laidassa, missä hän oli lymyssä
näkijöiltä, samalla kun sai sieltä pidetyksi silmällä palatsihuvilan
edustaa.
"Olisi siinäkin vitsaus -- miekkailla luuvaloisen ukon kanssa, joka
arvattavasti ei tunne ainoatakaan muuta miekkatemppua kuin vanhan
Vincent Saviolon päivinä käytännössä olleita, tai kurjuuden vaihteeksi
kuulla hänen lukevan noita kohtausten erämaita, joita englantilaiset
nimittävät näytelmäksi, avauslausunnosta jälkisäkeihin asti --
sellainen vertaansa hakeva hirmu olisi rangaistuksena synkistänyt
vankiluolan pimeämmäksi ja lisännyt oneutta Woodstockiinkin"!
Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen ja pitkitti sitte
mietiskelyään: "Tänne siis iloinen vanha normandialainen kätki sievän
rakastajattarensa -- hänen muotoansa tuntematta takaan, että Rosamond
Clifford ei ollut puoleksikaan niin sievä kuin tuo viehkeä Alice
Lee. Ja mikä sielukkuus kuvastuukaan sen tytön silmissä! -- Kuinka
kerrassaan hyljäten kaikki muut aatokset paitsi sen hetken harrastusta
ilmaisevat hän antoi intomielisyytensä tulvia! Jos viipyisin täällä
kauvan, niin varovaisuuden ja puolenkymmenen muun varsin tähdellisen
esteen uhalla tulisin houkutelluksi yrittämään lepyttää häntä tämän
karkeapiirteisen prinssin mitättömään naamaan. Karkeapiirteisen?
-- on tavallaan valtiopetosta noin uskollisena esiintyvän henkilön
sanoa siten kuninkaan ulkomuodosta, ja mielestäni se ansaitsee
rangaistuksen. Ah, sievä mistress Alice, monikin mistress Alice
on edelläsi äänekkäästi pahoitellut ihmiskunnan säännöttömyyksiä
ja aikakauden synnillisyyttä, mutta lopulta innostunut etsimään
puolustuksia omalle osuudelleen niistä Mutta hänen isänsä -- vaka
vanha kavalieri -- minun isäni taattu ystävä -- jos sellainen käänne
sattuisi, niin se särkisi häneltä sydämen! -- Ja vielä mitä --
enemmän järkeä hänellä on. Jos annan hänen tyttärenpojalleen oikeuden
erityisellä tunnuksella varustettuun aatelisvaakunaan, niin mitä on
sillä väliä, jos kilven poikki kulkeekin _bar sinister_?[21] Pyh! se
ei ole suinkaan alennusmerkki, vaan päinvastoin kunniakas lisäpiirre
-- sukutaulujen tutkijat seuraavassa tarkastuksessaan asettavat hänet
luettelossa korkeammalle sen perusteella. Ja jos hän ensimältä hiukan
luimistelisikin, niin eikö se vanha kavaltaja ansaitse sitä? Olihan
hänellä ensiksikin katalana aikomuksena kolhia voideltu ruumiini
mustan- ja sinisenkirjavaksi viheliäisillä harjoitusmiekoillaan, ja
toisena rikoksena oli hänen kehno salajuonensa Will Shakespearen
kanssa, yhtä vanhettuneen miehen kuin hän itsekin on jotta minut
luettaisiin kuoliaaksi historiallisen näytelmän tai aikakirjan
viidellä jaksolla, 'ollen Rikhard Toisen surkea elämä ja kuolema'.
Hitto, oma elämäni on jo kyllin surkea luulemma, ja kuolemani saattaa
muodostua sitä mukaa, en vielä muutakaan näe. Niin, mutta sitte veli
-- ystäväni -- oppaani -- varjelijani! Sikäli kuin tämä pikku aie
koskee häntä, ei sellaista tepposta ajateltaisi ihan kunnolliseksi.
Mutta pauhaavia, kerskuvia, kostonhimoisia veljiä nähdään ainoastaan
teatterissa. Hellittämätön kosto, jolla veli vainosi mies-parkaa, kun
tämä oli vietellyt hänen sisarensa tai joutunut vietellyksi, -- miten
päin sattuikaan, -- niin vimmaisesti kuin olisi toinen polkaissut
hänen varpailleen ilman anteeksipyyntöä, se on kokonaan syrjäytynyt
muodista siitä saakka kun Dorset surmasi loordi Brucen[22] monta vuotta
takaperin. Joutavia! kun kuningas on loukkaajana, ei urhoollisinkaan
mies uhraa mitään niellessään pikku vääryyden, josta toinen ei voi
omakohtaisesti ottaa vastaan haastetta Ja Ranskassa ei ole ainoatakaan
aatelisperhettä, jonka jokainen yksilö ei kohottaisi niskaansa enemmän
kenoon, jos he voisivat kerskua tuollaisesta vasenkätisestä liitosta
suuren hallitsijan kanssa."
Sellaisia ajatuksia liikkui Kaarlon mielessä hänen ensin lähdettyänsä
Woodstockin palatsihuvilasta ja painuttuaan sitä ympäröivään metsään.
Hänen kevytmieliset päätelmänsä eivät kuitenkaan olleet luontaisen
mielenlaadun tuloksia eivätkä jääneet hänen terveen ymmärryksensä
vastaväitteitä vaille. Tuollaisen järkeilytavan hän oli johtunut
omaksumaan liian likeisestä tuttavuudesta niiden sukkelain ja
huikentelevien ylimysnuorukaisten kanssa, jotka olivat häntä
ympäröineet. Sen olivat tuottaneet huonolla seurallaan Villiers,
Wilmot, Sedley ja muut, joiden luonnonlahjat olivat turmelemassa
aikakautta ja sitä hallitsijaa, josta sen luonne jälkeenpäin joutui
varsin suuresti riippuvaiseksi. Tuollaiset miehet olivat kasvaneet
kansalaissodan vallattomuudessa ja kokematta sitä pidäkettä,
jolla vanhempien ja sukulaisten käskyvalta tavallisina aikoina
hillitsee nuoruuden kuohahtelevia haluja; he olivat harjaantuneet
kaikenlaatuiseen paheeseen ja kykenivät suosittelemaan sitä sekä
opetuksella että esimerkillä, kääntäen säälimättömän pilkan alaisiksi
kaikki jalommat tunteet, jotka ehkäisevät ihmisiä tyydyttämästä
laitonta intohimoa. Kuninkaan elämänvaiheet olivat myös luonnuttaneet
häntä tämän epikurealaisen katsantokannan hyväksymiseen. Mielestään
mitä suurimmassa määrässä myötätuntoa ja apua ansaiten hän näki
olevansa kylmäkiskoisesti katseltu hoveissa, joissa hän vieraili
-- pikemmin suvaittuna anojana kuin maanpakoon häätyneenä
hallitsijana. Hän huomasi oikeuksiansa ja vaatimuksiansa kohdeltavan
halveksivasti ja välinpitämättömästi, ja sitä mukaa hän suopui siihen
kovasydämiseen ja itsekkääseen hurjasteluun, joka lupasi hänelle heti
tapahtuvaa tyydytystä. Jos tämä oli saatavissa muiden onnellisuuden
kustannuksella, niin pitikö juuri hänen arastella siinä seikassa, koska
hän kohteli toisia ainoastaan niinkuin maailma häntä?
Mutta vaikka tämän onnettoman järjestelmän perustukset oli laskettu,
ei prinssi tänä varhaisena kautena ollut niin täydellisesti antautunut
siihen kuin hänen nähtiin tehneen, kun ovi odottamattomasti avautui
hänen paluulleen. Päin vastoin. Se huikentelevan järkeilyn sarja, jonka
olemme edellä maininneet ikäänkuin puhutuiksi sanoiksi puhjenneena,
heräsi kyllä hänen mielessään sellaisena, jonka olisivat tuollaisissa
tilanteissa hänen suosikkineuvojansa esittäneet Mutta hän muisti,
että mikä olisi saattanut käydä pikku hairahduksesta Ranskassa
tai Alankomailla tai joutua hauskaa kertomuksen taikka ivalaulun
aiheeksi hänen oman vaeltavan hovinsa sukkeluksille, luultavasti
näyttäisi kamalalta kiittämättömyydeltä ja katalalta petollisuudelta
englantilaisen vallassäädyn keskuudessa ja iskisi hänen kannattajiensa
iäkkäämmän ja kunnioitettavamman osan silmissä syvän, kenties
parantumattoman vamman hänen suureen asiaansa. Ja sitte hänen mieleensä
johtui -- sillä oma etu ei välttänyt hänen huomiotansa tässäkään
kysymyksen harkitsemistavassa -- että hän oli Lee-parin vallassa,
isän ja pojan joiden aina käsitettiin olevan ainakin riittävän
tarkkatuntoisia kunniakysymyksissä; ja jos he epäilisivät sellaista
loukkausta kuin hänen mielikuvituksensa oli saanut kehitelläkseen,
heidän olisi helppo keksiä mitä pätevin kosto joko omin käsin
toimeenpantuna tai vallitsevalle puolueelle luovutettuna.
"Se vaara, että Whitehallin kohtalokas ikkuna[23] jälleen avattaisiin
ja naamioidun miehen murhenäytelmä uudistettaisiin", oli hänen
lopullisena mietelmänään, "uhkaa pahemmalla rangaistuksella kuin
vanha skotlantilainen katumustuoli, ja niin viehättävä kuin Alice Lee
onkin, minun ei kannata lempiseikkailuun heittäytymällä antautua niin
suurelle sovitukselle alttiiksi. Hyvästi siis, kaunokainen, jollei
-- kuten on joskus tapahtunut -- sinulla ole luontoa itse viskautua
kuninkaasi jalkoihin, ja silloin olen liian jalomielinen, evätäkseni
sinulta suojelustani. Mutta sentään, kun ajattelen vanhuksen valjuksi
kylmennyttä ruumista, joka eilen illalla mainittiin kolkoksi näyksi,
ja kuvittelen Albert Leen raivoa, hänen riehuessaan kärsimättömästi
kourien miekkaa, jota ainoastaan hänen uskollisuutensa estää
syöksemästä hallitsijan sydämeen, -- ei, se kuva on liian kauhea!
Kaarlon täytyy ainiaaksi muuttaa nimensä Josefiksi, vaikka hän joutuisi
kovaankin kiusaukseen, josta Onnetar armollisesti varjelkoon!"
Meidän on puhuttava totta prinssistä, joka ei ollut niin suuresti
luontaisten taipumustensa perusteella kaltoin kehittynyt kuin
varhaisten kumppaniensa ja sen paatumuksen johdosta, jota olivat
luoneet nuoruudenseikkailut ja säännöttömät elämäntavat. Senvuoksi
on meidän sanottava, että Kaarlo pääsi edelläsanottuun viisaaseen
päätökseen sitä kerkeämmin, kun hän ei suinkaan ollut noiden rajujen
ja valloittavien halujen orjuuttama, joiden tyydyttämiseksi on
ajateltu kannattavan menettää koko maailma. Hänen lempijuttunsa,
kuten nykyisenäkin aikana monet, olivat pikemmin tavan ja muodin
noudattamista kuin kiihkosta ja tunteista johtuvia, ja verratessaan
itseänsä tässä suhteessa isoisäänsä Henrik IV:een, hän ei tehnyt
täyttä oikeutta esivanhemmalleen tai itselleenkään. Hän ei ollut --
mukaillaksemme laulajaa, jota itseänsä kuohuttivat myrskyiset halut,
lempiseikkailijan niitä useinkin vain teeskennellessä, --
niitä, jotka sokeasti
rakastavat kuoloon asti.
Rakkausseikkailu oli hänellä pelkkä huvike, se tuntui hänestä
seuraelämän luonnollisen kulun säännölliseltä tulokselta. Hän ei
vaivautunut houkuttelun taidon harjoittelussa, koska oli harvoin
tavannut tilaisuutta sen käyttämiseen; sen teki tarpeettomaksi hänen
korkea arvoasemansa ja sen naisseuran osittainen kevytmielisyys,
jossa hän liikkui. Lisäksi oli hän samasta syystä harvoin saanut
uppiniskaisiksi häiritsijöikseen sukulaisia tai puolisoitakaan; nämä
eivät olleet yleensä näyttäneet haluttomilta sallimaan sellaisten
asiain mennä menoansa.
Kaarlo oli siis kyllä periaatteessa peräti huikentelevainen ja
järjestelmällisesti epäuskoinen naisellisen hyveen ja miehisen
kunniantunnon tunnustamisessa, mikäli tämä kunniantunto koski
naissukulaisten mainetta. Mutta hän ei ollut omiaan vasiten tuottamaan
häpeätä perheeseen, missä valloitus olisi saattanut kohdata
rajua kiistaa ja olla työläästi saavutettavissa sekä aiheuttaa
seuraamuksekseen yleistä surkeutta, puhumattakaan siitä, että häväistys
jutun aikaansaajaa vastaan heräisi laajoissa piireissä kiivasta vihaa
ja katkeruutta.
Mutta kuninkaan seuran vaarallisuutena oli se seikka, että hän ei
juuri uskonut olevan sellaisia tapauksia, joita karvastuttaisi
pääuhrin tunnontuska tai tekisi arveluttaviksi hänen omaistensa tai
sukulaistensa raju vimmastus. Hän olikin jo havainnut sellaisia
tapauksia kohdeltavan mannermaalla ikäänkuin tavallisina asioina,
jotka olivat helposti järjestettävissä aina kun oli kysymyksessä
hyvin vaikutusvaltainen mies; ja hän oli todella ylimalkaan
kumpaisenkin sukupuolen ankaran siveellisyyden epäilijä ja taipuvainen
katsomaan sitä hunnuksi, jonka omaksui naisten sievistely ja miesten
ulkokultaisuus, kiristääkseen runsaampaa hyvitystä mukautumisestaan.
Pohtiessamme hänen luonnonlaatuansa lempiseikoissa vei vaeltajan
valitsema polku hänet monia umpimähkäisiä mutkia myöten viimein
Victor Leen huoneen ikkunain alle. Siellä hän näki Alicen kastelevan
ja järjestelevän muutamia: ruukkukasveja ulkonevan ikkunan ääressä,
jonne oli helppo kavuta päivänvalolla, vaikka hän oli pimeällä
havainnut sen yrityksen vaaralliseksi. Mutta ikkunakomerossa ei
näyttäytynyt ainoastaan Alice, vaan hänen isänsäkin, joka viittasi
häntä tulemaan ylös. Perheseura näytti nyt lupaavammalta kuin äsken,
ja pakolaisprinssi oli kyllästynyt leikkimään hippisillä omantuntonsa
kanssa sekä käynyt hyvinkin halukkaaksi antamaan asiain kehittyä
niinkuin sattuma ratkaisisi.
Hän kiipesi keveästi ylös kiviseinän murtuillutta pintaa pitkin ja
sai mieltyneen tervehdyksen vanhalta ritarilta, joka piti reippautta
suuressa arvossa. Alicekin tuntui ilahtuvan nähdessään vilkkaan
ja mielenkiintoisen nuoren miehen, ja hänen läsnäolostaan sekä
siitä teeskentelemättömästä hilpeydestä, jolla tyttö nautti hänen
sutkauksistaan, prinssi elähtyi näyttelemään niitä sukkeluuden ja
leikkisyyden lahjoja, joita kellään ei ollut suuremmassa määrin.
Hänen ivansa virkisti vanhaa herrasmiestä. Tämä nauroi kyyneltyäkseen,
kun nuorukainen, jonka edellytyksistä hänen juhlallisen kunnioituksensa
saamiseen hänellä ei ollut aavistustakaan, hauskutti häntä
perätysten matkimalla skotlantilaista presbyteriläistä pappismiestä,
Pohjolan köyhänylpeätä hidalgoa, vuoristopäällikön tuimaa ja
ylenpalttista korskeutta sekä kelttiläistä murretta, hidasta ja
jäykempää alamaalaista, joihin kaikkiin hän oli tutustunut asuessaan
Skotlannissa. Alicekin nauroi ja taputti käsiään, itse huvitettuna
ja isänsä hyväntuulisuudesta hyvillään. Koko seurueessa vallitsi
mitä virkein ratto, kun Albert astui sisälle kiihkeänä tapaamaan
Louis Kerneguyn ja viemään hänet yksityiseen haasteluun tohtori
Rochecliffen luo, joka oli innokkuutensa, uutteruutensa ja ihmeellisen
tietorikkautensa ansiosta sukeutunut heidän mestariluotsikseen noina
pulmallisina päivinä.
On tarpeetonta esittää lukijalle kaikkia heidän neuvottelunsa
yksityiskohtia. Saadut tiedot olivat sikäli suotuisia, että vihollinen
ei näkynyt saaneen mitään vihiä kuninkaan kulusta etelää kohti, vaan
tuntui jääneen siihen käsitykseen, että hän oli päässyt pakenemaan
Bristolista, kuten oli huhuttu. Ja aikomuksena se oli ollutkin, mutta
kuninkaan lähtöä varten varatun aluksen laivuri oli hätääntynyt ja
purjehtinut ulapalle ilman kuninkaallista kuljetettavaansa. Mutta kun
häntä oli jo epäilty palveluksestaan, levitti hänen lähtönsä juuri sitä
käsitystä, että kuningas oli pujahtanut maasta hänen mukanaan.
Tämä oli kyllä ilahuttavaa, mutta tohtorilla oli ikävämpiä viestejä
rannikolta. Oli muka ilmaantunut suuria vaikeuksia laivan hankkimisessa
noin kallisarvoista vierasta varten. Hänen majesteettiansa varoitettiin
millään muotoa uskaltautumasta lähelle rannikkoa, ennen kuin hän saisi
sanoman, että kaikista valmistuksista oli täydellisesti suoriuduttu.
Kukaan ei kyennyt esittämään turvallisempaa asuinpaikkaa kuin hänen
nykyisensä oli. Eversti Everardia ei suinkaan pidetty itsekohtaisesti
vihamielisenä kuningasta kohtaan, ja Cromwellin oletettiin rajattomasti
luottavan Everardiin. Palatsihuvilan sisus tarjosi lukemattomia
kätköpaikkoja ja salaisia pääsyteitä, jotka eivät olleet tunnettuja
kellekään muulle kuin rakennuksen vanhoille asukkaille -- vieläpä
olivat ne Rochecliffelle paljoa tutumpia kuin näillekään, sillä
naapurikauppalan kirkkoherrana ollessaan oli hän muinaistutkijan
urkkimishalun kannustamana tehnyt uutteria tutkimuksia vanhoissa
raunioissa, ja moniaita niiden saavutuksia arveltiin hänen pitäneen
omana salaisuutenaan.
Näiden mukavuuksien vastapainoksi oli epäämättömästi totta, että
parlamentin valtuutetut olivat vielä hyvinkin lähellä ja saattoivat
ensi tilaisuudessa ottaa takaisin käskyvaltansa. Mutta kukaan ei
katsonut sellaisen tilaisuuden esiintymistä todennäköiseksi, ja koska
Cromwellin ja armeijan merkitys kävi yhä selvemmin vallitsevaksi,
uskoivat kaikki, että pettyneet valtuutetut eivät yrittäisi millään
tavoin vastustaa hänen tahtoansa, vaan odottaisivat kärsivällisesti
joltakulta muulta taholta hyvitystä rauenneista valtuuksistaan.
Master Joseph Tomkinsin välittämä kulkupuhe ilmoitti, että he
olivat päättäneet ensiksikin peräytyä Oxfordiin ja parhaillaan
valmistausivat lähtöön. Tämä tuntui yhä vahvistavan Woodstockin
turvallisuutta. Senvuoksi päätettiin, että kuningas jäisi Louis
Kerneguynä palatsihuvilan asukkaaksi, kunnes saataisiin toimitetuksi
hänen pakoansa varten alus sellaiseen satamaan, jota voitiin katsoa
taatuimmaksi ja mukavimmaksi.