Pakolaisprinssi sai vaarankin uhatessa sen täydellisen levon, jota
nuoruus ja uupumus tuottavat. Mutta nuori kavalieri, hänen oppaansa
ja kaitsijansa, vietti rauhattomamman yön ja hätkähti tuon tuostakin
kuuntelemaan, ollen tohtori Rochecliffen vakuutuksista huolimatta
kiihkeä hankkimaan ympäristön olosuhteista vielä tarkempaa tietoa kuin
hän oli voinut saada.
Hän nousi heti päivän valjetessa; mutta vaikka hän liikkui
mahdollisimman hiljaisesti, häiriytyi vainotun prinssin uinahdus
helposti. Hän kavahti vuoteeltaan ja kysyi, oliko mikään hätänä.
"Ei mikään, teidän majesteettinne", vastasi Lee. "AjatteIin vain teidän
majesteettinne viimeöisiä kysymyksiä ja mitä eri mahdollisuuksia
on olemassa teidän majesteettinne turvallisuuden joutumisesta
vaaraan aavistamattomien sattumien johdosta. Senvuoksi aioin lähteä
näin varhain sekä neuvottelemaan tohtori Rochecliffen kanssa että
pitämään sellaista tähystystä kuin tulee paikassa, missä tällähaavaa
talletetaan Englannin tulevaisuutta. Minun lienee pakko pyytää teidän
majesteetiltanne oman turvallisuutenne nimessä, että hyväntahtoisesti
alennutte telkeämään oven omalla kädellänne minun mentyäni."
"Äh, älä puhu majesteetille, taivaan tähden, hyvä Albert!" vastasi
kuningas-poloinen, yrittäen turhaan saada osittain ylleen vaatteitaan,
astuakseen lattian poikki. "Kun kuninkaan ihokas ja housut ovat niin
riekaleina, että hän ei pysty sen paremmin löytämään tietä niihin
kuin hän olisi kyennyt samoamaan Deanen metsän halki ilman opasta,
niin totisesti pitäisi tulla loppu majesteetista, kunnes se sattuu
pääsemään parempaan asuun. Sitäpaitsi on olemassa se mahdollisuus,
että tuollaiset suuret sanat puhkeavat esille huomaamatta, kun likellä
saattaa olla vaarallisia kuulijoita."
"Käskyänne totellaan", sanoi Lee, joka oli nyt saanut avatuksi oven.
Kuningas oli laahustanut pitkin lattiaa surkean järjestymättömästi
pukeutuneena telkeämään sitä hänen jälkeensä, ja niin läksi Lee,
varoittaen häntä millään muotoa avaamasta kenellekään, ellei hän tai
Rochecliffe puhuisi ulkopuolelta.
Albert läksi sitten etsimään tohtori Rochecliffen huonetta, joka oli
tunnettu ainoastaan hänelle itselleen ja uskolliselle Joliffelle. Se
oli eri aikoina suonut kätköpaikan tuolle vakaalle kirkonmiehelle,
kun hänen rohkea ja puuhakas luonteensa oli taas johtanut hänet mitä
laajaperäisimpiin ja uhkarohkeimpiin vehkeisiin kuninkaan hyväksi ja
saanut vastapuolueen tiukasti etsiskelemään häntä. Viime aikoina oli
häntä herjetty ollenkaan tavoittelemasta, sillä hän oli viisaasti
vetäytynyt pois juontensa näyttämöiltä. Worcesterin tappion jälkeen hän
oli kuitenkin ollut jälleen liikkeellä ja toimeliaampana kuin koskaan.
Ystävien ja asiamiesten välityksellä hän oli ohjannut kuninkaan kulun
Woodstockia kohti, vaikka hän vasta juuri tämän saapumispäivänä kykeni
lupaamaan hänelle turvallisen vastaanoton ikivanhassa maahovissa.
Albert Lee oli kyllä kunnioittanut touhuavan ja juonittelevan
kirkonmiehen lannistumatonta uljuutta ja kerkeätä neuvokkuutta, mutta
hän ei mielestään ollut saanut tältä kylliksi varmuutta, vastatakseen
muutamiin viimeöisiin kysymyksiin niin täsmällisesti kuin kuninkaan
turvallisuuden kaitsijan olisi pitänyt kyetä. Hänen tarkoituksenaan oli
nyt omakohtaisesti mahdollisuutta myöten tutustua noin tärkeän asian
eri puoliin, kuten pitikin miehen, jolle oli joutumassa kovin suuri
vastuu.
Hänenkään paikallistuntemuksensa olisi tuskin riittänyt löytämään
tohtorin salaista kamaria, ellei hän olisi vainunnut tietänsä paistetun
metsänriistan herkullisen hajun mukaan. Hän samosi pitkin pimeitä
käytäviä, asteli ylös ja alas joitakuita varsin hyödyttömiä portaita,
tunkeusi kaappien ja laskuluukkujen läpi, kunnes viimein päätyi
jonkunlaiseen kaikkein pyhimpään, missä Joceline Joliffe palveli
kelpo tohtoria juhlallisella linnunpaisti-aamiaisella; tähän kuului
myös kolpakollinen rosmariinin vesalla hämmennettyä vehnäolutta, jota
tohtori Rochecliffe piti mieluisampana kuin mitään väkeviä juomia.
Hänen vieressään istui Bevis lakaisten lattiaa hännällään, kuolaten
ja näyttäen herttaiselta, eineen tenhoisan tuoksun liikuttamana siinä
määrin, että sen luontainen arvokkuus oli kerrassaan järkkynyt.
Asunnokseen oli tohtori varustanut kahdeksannurkkaisen kammion,
jonka seinät olivat hyvin paksut; näiden sisään oli sommiteltu
pääsyteitä, jotka johtivat monille suunnille ja olivat yhteydessä
rakennuksen eri osain kanssa. Hänen ympärillään oli asekääryjä ja
lähellään pieni tynnyri, joka nähtävästi sisälsi ruutia. Pöydällä oli
useita paperikimppuja ja lappusia, joille oli merkitty monenlaisten
salakirjoitusten selityskaavioita. Myöskin näkyi hänen vieressään pari
kolme kuvamerkeillä piirreltyä paperisuikaletta, jotka Albert otaksui
syntymähetken tähtiasennoista laadituiksi kohtalonennustuksiksi,
ja muutamia koneistokaavoja, sillä tohtori Rochecliffe oli etevä
keksijäkin. Huoneen irtaimistoon kuului niinikään monenlaisia
työkaluja, naamioita, levättejä, salalyhty ja valikoima vaikeasti
kuvattavia kapineita, joita tarvittiin vaarallisten aikojen uskaliaan
vehkeilijän ammatissa. Pistipä myös silmään eri maiden kulta- ja
hopearahoja sisältävä lipas, joka oli huolimattomasti jätetty auki,
ikäänkuin olisi se ollut tohtori Rochecliffen vähäpätöisimpiä
tavaroita, vaikka hänen olonsa yleensä ilmaisivat niukkoja
elantosuhteita, kenties suoranaista köyhyyttäkin. Hengenmiehen
lautasen vieressä oli raamattu ja rukouskirja sekä joitakuita arkkeja
korjauslukua, kuten niitä ammatillisesti nimitetään, näköjään juuri
painokoneesta tulleina. Hänen kätensä ulottuviin oli lisäksi asetettu
vankka skotlantilainen väkipuukko, ruutisarvi ja musketti sekä sievä
pari taskupistooleja. Tämän sekalaisen kokoelman keskellä tohtori
istui syöden aamiaistaan hyvällä ruokahalulla, yhtä vähän välittäen
ympäristönsä vaarallisuutta ilmaisevista varustuksista kuin työmies,
joka on tottunut ruutitehtaan alituiseen uhkatilaan.
"Kas vain nuorta herraa", hän sanoi nousten seisaalle ja ojentaen
kätensä, "oletko tullut murkinoimaan kanssani hyvässä toveruudessa vai
tärvelemään ateriani tänä aamuna, niinkuin epäaikaisilla kysymyksilläsi
jo illalliseni pilasit?"
"Haukkaanhan kanssanne peräti mielelläni", vastasi Albert, "ja jos
suvaitsette, tohtori, tahtoisin tehdä muutamia kysymyksiä, jotka eivät
tunnu aivan epäaikaisilta".
Niin sanoen hän istuutui ja autteli tohtoria varsin tyydyttävään
suoriutumiseen sorsaparista ja tavikolmosesta. Bevis oli hyvin
kärsivällisesti ja mielistelevän nöyrästi pysynyt alallaan ja sai
nyt osuutensa vatkulista, joka oli tuotu hyvinvarustetun pöydän
täydennykseksi, sillä useimpien jalorotuisten koirien tavoin se
hyljeksi vesilintua.
"Annahan nyt siis kuulua, Albert Lee", virkkoi tohtori laskien
alas veitsensä ja haarukkansa ja temmaten ruokaliinan kaulastaan
heti kun Joceline oli vetäytynyt pois. "Sinä olet yhäti sama poika
kuin ollessani opettajanasi. Et koskaan tyytynyt siihen, että sait
kieliopillisen säännön, vaan kiusasit minua aina kysymyksillä,
minkätähden sääntö kuului niin eikä toisin. Olit ylen utelias
tiedoille, joita et kyennyt tajuamaan, niinkuin Bevis kuolasi ja vinkui
sorsansiiven takia, jota se ei saanut syödyksi."
"Toivoakseni havaitsette minut järkevämmäksi, tohtori", vastasi Albert.
"Ja muistanette myös, että minä en nyt ole _sub ferula_, vaan joutunut
olosuhteisiin, joissa minulle ei sovi toimintaohjeeksi yhdenkään
ihmisen _ipse dixit_, ellei oma arvostelukykyni tule vakuutetuksi.
Ansaitsen täysin määrin hirsipuun ja teilauksen, jos mitään
onnettomuutta johtuu minun huonosta hallinnastani tässä jutussa."
"Ja sentähden juuri tahtoisinkin, Albert, että uskoisit kaiken minun
huostaani, sekaantumatta mihinkään. Sanot kyllä, että sinä et ole _sub
ferula;_ mutta sinun tulee muistaa, että sillaikaa kun olet taistellut
sotakentällä olen minä juoninut kammiossani -- että minä tunnen kaikki
kuninkaan ystävien salaseurat ja lisäksi kaikki hänen vihamiestensä
liikkeet, niinkuin hämähäkki tuntee seittinsä jokaisen silmuksen.
Ajattele kokemustani, mies. Maassa ei ole ainoatakaan kavalieria, joka
ei olisi kuullut vehkeilijä Rochecliffestä. Olen ollut toimeliaimmin
järjestämässä kaikkea, mitä on yritetty viimeisten yhdeksän vuoden
kuluessa -- kyhännyt julistuksia, johtanut kirjeenvaihtoa, neuvotellut
päällikköjen kanssa, hankkinut puoluelaisia, tilannut aseita, kerännyt
rahoja, määrännyt kohtaamisia. Olin mukana läntisessä kapinassa sekä
sitä ennen Lontoon jupakassa ja Sir John Owenin selkkauksessa Walesissa
-- sanalla sanoen melkein jokaisessa kuninkaan hyväksi haudotussa
juonessa aina Tomkinsin ja Challonerin jutusta saakka."
"Mutta eivätkö kaikki ne juonet olleet onnistumattomia?" huomautti
Albert; "ja eikö Tomkinsia ja Challoneria hirtetty, tohtori?"
"Kyllä, nuori ystäväni", vastasi tohtori vakavasti, "niinkuin on käynyt
monille muillekin, joiden kanssa olen toiminut, mutta ainoastaan syystä
että he eivät seuranneet neuvojani ehdottomasti. Et ole milloinkaan
kuullut minua itseäni hirtetyksi."
"Se aika saattaa tulla, tohtori", arveli Albert. "Ruukku menee
kaivolle -- se sananlasku, kuten isäni sanoisi, on hiukan mahennut.
Mutta minäkin luotan hiukan omaan arvostelukykyyni, ja niin suuresti
kuin kunnioitankin kirkkoa en voi kerrassaan sitoutua umpimähkäiseen
kuuliaisuuteen. Ilmoitan teille lyhyeen, mihin seikkoihin kaipaan
valaistusta, ja teidän asiaksenne jää antaa se tai lähettää kauttani
kuninkaalle sanoma, että te ette tahdo selittää suunnitelmaanne. Jos
hän toimii minun neuvoni perusteella, niin hän siinä tapauksessa
poistuu Woodstockista ja pyrkii jälleen ensimäisen aikomuksensa
mukaisesti viivyttelemättä rannikolle."
"No niin", sanoi tohtori, "sinä epäluuloinen hirviö, tee tiedustuksesi,
ja minä vastaan niihin, jos se käy laatuun mitään luottamuksia
kavaltamatta".
"Ensiksikin siis -- mitä on kaikki tämä tarinoiminen aaveista ja
noituudesta ja ilmestyksistä? Ja pidättekö turvallisena hänen
majesteetilleen oleskella talossa, jossa sellaisia todellisia tai
keinotekoisia ilmiöitä tapahtuu?"
"Sinun täytyy tyytyä vastaukseeni _in verbo sacerdotis_ -- mainitsemasi
seikat eivät tuota vähäisintäkään kiusaa Woodstockille kuninkaan
asuessa täällä. En voi selittää pitemmälle, mutta tästä vastaan kaulani
uhalla."
"Meidän on siis hyväksyttävä tohtori Rochecliffen takuu, että
paholainen säilyttää rauhan meidän armollista hallitsijaamme kohtaan --
hyvä", sanoi Lee. "Toinen seikka: tässä talossa hiiviskeli suuremman
osan eilispäivää ja kenties nukkuikin täällä joku Tomkins -- katkera
independentti ja kirjurin tapainen kuningasmurhaaja Desboroughilla,
sillä koiralla. Mies on hyvin tunnettu -- nurjamielinen kiivailija
uskonnon asioissa, mutta yksityisissä harrastuksissa kaukonäköinen,
viekas ja yhtä toimekas kuin kukaan noista konnista."
"Ole varma siitä, että me käytämme tuota mieletöntä kiihkouskoa hänen
ilkeän viekkautensa harhaannuttamiseen. Lapsikin voi taluttaa karjua,
jos älyää kiinnittää narun elukan kärsärenkaaseen", vastasi tohtori.
"Te saatatte pettyä", epäili Albert. "Tänä aikana on ilmestynyt
monia sellaisia kuin tuo mies; heidän käsityksensä hengellisestä ja
ajallisesta maailmasta ovat niin erilaisia, että muistuttavat karsaasti
katsovan miehen silmiä, joista toinen vinossa ja vääntyneenä ei näe
muuta kuin nenän pään, mutta toinen päinvastoin tähystää tiukasti ja
terävästi kaikkialle, mihin sen huomio suuntautuu."
"Mepä panemme tilkun ummistamaan parempaa silmää", tuumi tohtori,
"ja hän saa tarkkailla ympäristöä ainoastaan vajavalla näkimellään.
Tiedätkös, tuo mies on aina nähnyt suurimman määrän ilmestyksiä ja
kaikkein kamalimmat aaveet; hänellä ei ole kissankaan rohkeutta
sellaisissa seikoissa, vaikka hän on kylläkin rivakka puolestaan,
kun näkee edessään kuolevaisia vastustajia. Olen asettanut hänet
Joceline Joliffen hoivaan; tämä kun oikein ahtaa häneen sektiä ja
kummitusjuttuja, ei hän kykenisi tietämään, mitä tapahtuu, vaikka
julistaisit kuninkaan hänen läsnäollessaan."
"Mutta minkätähden pidetään sellaista miestä täällä lainkaan?"
"Älähän huoli, hän edustaa sotamajailua jonkunlaisena arvoisain
herrojensa lähettiläänä, ja me olemme turvassa kaikelta tunkeilulta
niin kauvan kuin he saavat täydelliset tiedot Woodstockista Taatun
Tomkinsin välityksellä."
"Tunnen Jocelinen rehellisyyden hyvin", sanoi Albert, "ja jos hän
voi saada minut vakuutetuksi siitä, että hän pystyy tarkoin pitämään
silmällä sitä miestä, tahdon sikäli luottaa häneen. Hän ei tosin tiedä,
kuinka paljon on pelissä, mutta jo minunkin henkeäni uhkaava vaara
riittää kyllä kannustamaan hänet valppaaksi. -- No niin, minä jatkan:
Entä jos Markham Everard tulee tänne vastuksiksemme?"
"Meillä on hänen sanansa poissaolon vakuutena", vastasi Rochecliffe,
"ystävän välityksellä annettu kunniasana. Pidätkö luultavana, että hän
rikkoo sen?"
"Katson sen hauelle mahdottomaksi", vastasi Albert, "ja arvelen
lisäksi, estä Markham ei käyttäisi pahoin mitään tietoonsa osuvaa.
Mutta Jumala kuitenkin varjelkoon meitä joutumasta näin peräti
kalliissa asiassa sellaiseen pakkoon, että meidän olisi luotettava
kehenkään, joka on koskaan esiintynyt parlamentin puolella!"
"Aamen!" toivotti tohtori. "Ovatko epäilyksesi nyt vaiennettuja?"
"Minulla on vielä moite lausuttavana", ilmoitti Albert, "sitä hävytöntä
hurjastelijaa vastaan, joka kavalieriksi itseänsä kehuen työntyi
seuraamme eilen illalla ja voitti puolelleen isäni sydämen tarinalla
Brentfordin valtauksesta, jota se veijari ei kaiketikaan ole edes
nähnyt."
"Sinä erehdyt hänestä, hyvä Albert", vastasi Rochecliffe. "Roger
Wildraken tunsin vielä äskettäin ainoastaan nimeltä, mutta hän on
herrasmies, sai lainopillisen kasvatuksen ja kulutti omaisuutensa
kuninkaan palvelukseen."
"Tai pikemmin paholaisen", nurkui Albert. "Tuollaiset miehet saavat
säädyllisen väen inhoamaan pelkkää kavalierin nimeäkin, kun he ovat
sotilaallisten tapojensa vallattomuudesta vajonneet joutilaiksi
mässäileviksi hylkiöiksi, jotka temmeltävät ja rosvoilevat pitkin
maata, rähisevät syrjäisissä oluttuvissa ja salakapakoissa ja
ilmaisevat tulista kuningasmielisyyttään karkeilla sadatuksilla ja
päihtyneellä urheudella."
"Voi, se on liiankin totta!" huokasi tohtori; "mutta mitä muutakaan
voisit odottaa? Kun korkeammat ja sivistyneemmät säätyluokat
hajoitetaan ja eroittamattomasti sekaannutetaan alempiin
yhteiskunnallisiin kerroksiin, ne helposti menettävät etevämmyytensä
arvokkaimmat piirteet siveyskäsitysten ja käyttäytymistapojen yleisessä
sekamelskassa -- ihan niinkuin kourallinen hopeamitaleita hankautuu
tärviölle ja muuttaa väriänsä, jos niitä ravistellaan halpain
vaskikolikkojen seassa. Itse kaikkein suuriarvoisinkaan mitali, jota me
kuningasmieliset niin halukkaasti kantaisimme ihan sydäntämme lähinnä,
ei kenties ole tyyten välttynyt huonontumiselta. Mutta puhukoot siitä
asiasta muut kielet kuin minun."
Albert Lee vaikeni syvään mietintään, kuultuaan nuo Rochecliffen
huomautukset. "Tohtori", hän virkkoi, "ihmiset yleensä myöntävät, --
jotkut sellaisetkin, jotka ajattelevat teidän saattaneen toisinaan
hiukan liian puuhakkaasti hommata miehiä vaarallisiin toimiin --"
"Antakoon Jumala anteeksi niille, joilla on niin väärä mielipide
minusta!" tokaisi tohtori.
"-- että te kuitenkin olette tehnyt ja kärsinyt kuninkaan puolesta
enemmän kuin yksikään alanne edustaja".
"Siinä he tekevät minulle vain oikeutta", arveli tohtori Rochecliffe,
"silkkaa oikeutta".
"Olen sen vuoksi taipuvainen jättäytymään teidän mielipiteenne
varaan, jos kaikki lukuunottaen arvelette turvalliseksi meidän jäädä
Woodstockiin."
"Se ei ole kysymyksenä", huomautti jumaluusoppinut.
"Ja mikä sitten on kysymyksenä?" tiedusti nuori soturi.
"Voidaanko osoittaa mitään turvallisempaa menettelyä. Minua surettaa
sanoa, että kysymyksen täytyy olla pelkkää suhteellista vertailua.
Ehdoton turvallisuus on joka taholla mahdoton, surkeata kyllä. No, minä
sanon, että Woodstock nykyisen saartonsa ja vartioimisensa perusteella
on verrattomasti suotavin kätköpaikka."
"Riittää", mukautui Albert; "luovutan teille sen pulman, koska
tuntemuksenne on tuollaisissa tärkeissä asioissa likeisempi ja laajempi
kuin minun voi olla, puhumattakaan iästänne ja kokemuksestanne".
"Siinä teet hyvin", vastasi Rochecliffe, "ja jos muut olisivat
toimineet yhtä suuresti epäillen omaa tietämystänsä ja luottaneet
päteviin henkilöihin, olisi aikakausi hyötynyt enemmän. Täten ymmärrys
sulkeutuu varustukseensa, ja äly vetäytyy korkeaan torniinsa." (Hän
katseli itsetyytyväisen näköisenä ympärilleen.) "Viisas mies näkee
myrskyn tulon ja piiloutuu."
"Tohtori", sanoi Albert, "palvelkoon ennakkonäkemyksemme muita, paljoa
kallisarvoisempia kuin on kumpainenkaan meistä. Sallikaa minun kysyä
teiltä, oletteko tarkoin punninnut, pitäisikö tärkeän hoidokkimme jäädä
perheen seuraan vai vetäytyä johonkin salaisempaan rakennuksen soppeen."
"Hm!" tuumi tohtori hyvin miettiväisenä. "Luullakseni hän on parhaiten
turvassa Louis Kerneguynä, pysytellen visusti sinun likelläsi --"
"Pelkään käyvän välttämättömäksi", lisäsi Albert, "että minä vakoilen
hiukan ulkosalla ja näyttäydyn jollain etäisellä paikkakunnalla, jottei
tultaisi hakemaan minua täältä ja löydettäisi jalompaa riistaa".
"Älähän keskeytä minua -- pysytellen visusti sinun likelläsi tai isäsi
seurassa, Victor Leen huoneessa tai sen lähellä, hän kun pääsee sieltä
vaivattomasti pujahtamaan pakoon, jos vaara uhkaa. Tämä suunnitelma
näyttää minusta toistaiseksi parhaalta; toivon saavani tietoja
aluksesta tänään -- viimeistään huomenna."
Albert Lee jätti hyvästi toimeliaalle, mutta itseluuloiselle miehelle,
kummeksien ajatuksissaan, että tällainen salajuonittelu oli tohtorille
käynyt nähtävästi mieliurheiluksi kaikesta siitä huolimatta, mitä
runoilija on sanonut salaliiton sommittelemisen ja suorittamisen
välitaivalta ahdistavista kauhuista.
Tohtori Rochecliffen pyhäköstä palatessaan hän kohtasi Jocelinen, joka
tavoitti häntä huolestuneesti. "Nuori skotlantilainen herrasmies",
ilmoitti metsän väri ja salamyhkäisenä, "on noussut vuoteeltaan, ja
kuullessaan minun astuvan ohitse hän kutsui minut huoneeseensa".
"No, käyn tapaamassa häntä pian", vastasi Albert.
"Ja hän pyysi minulta vereksiä liinavaatteita ja pukineita Ja
katsokaas, sir, hän tuntuu ihan semmoiselta mieheltä, joka on tottunut
näkemään kuuliaisuutta, niin että minä annoinkin hänelle puvun, joka
osui olemaan läntisen tornin vaatekomerossa, ja muutamia senmukaisia
liinavaatteita teidän varastostanne; ja laittauduttuaan kuntoon hän
käski minun osoittaa tietä Sir Henry Leen ja nuoren neidin puheille
Olisin huomauttanut jotain, sir, teidän paluunne odottamisesta,
mutta hän nykäisi minua hyväntuulisesti tukasta -- hänessä kun onkin
kerrassaan kummallista leikkisyyttä -- ja sanoi minulle, että hän oli
master Albert Leen vieras eikä vanki. Ajattelin kyllä, että te voisitte
pahastua minulle, kun toimitin välineet hänen liikkuakseen talossa
ja kenties joutuakseen sellaisten näkyviin, joiden ei pitäisi saada
hänestä tietoa -- mutta mitäs minä hänelle osasin pulittaa?"
"Sinä olet järkevä mies, Joceline, ja oivallat aina, mitä sinulle
neuvotaan. Se nuorukainen ei ole meidän kummankaan holhottavissa,
pelkään -- mutta meidän on sitä tyystimmin huolehdittava hänen
turvallisuudestaan. Vartioitsethan tarkoin sitä urkkivaa
taloudenhoitajaa?"
"Uskokaa hänet vain minun huomaani -- siltä taholta älkää
mitään peljätkö. Mutta voi, sir, soisinpa, että meillä olisi se
nuori skotlantilainen jälleen vanhoissa ryysyissään, sillä se
ratsastuspukunne, joka hänellä nyt on yllään, on komistanut hänet ihan
eri mieheksi."
Uskollisen saattolaisensa sävystä Albert näki, että tämä aavisteli,
kuka skotlantilainen paashi todellisuudessa oli. Hän ei kuitenkaan
katsonut soveliaaksi myöntää alustalaiselle noin tärkeätä seikkaa,
ollessaan varma hänen vaitiolostaan yhtä hyvin, jos häneen avoimesti
luotettiin täyteen määrään asti tai annettiin jäädä oman otaksumisensa
varaan. Tuskallisin ajatuksin hän läksi Victor Leen huoneeseen, jossa
Joliffe sanoi hänen tapaavan koolla seurueen. Hänen laskiessaan kätensä
ovenrivalle sai naurun kaiku hänet melkein hätkähtämään, niin oudosti
se oli epäsoinnussa hänen omien mietteittensä epäilyn ja alakuloisuuden
kanssa. Hän astui sisälle ja tapasi isänsä peräti hyvällä tuulella
naureskelemassa ja vilkkaasti juttelemassa nuoren hoidokkinsa kanssa,
jonka ulkonainen olemus oli tosiaan niin suuresti muuttunut parempaan
päin, että tuntui vaikealta käsittää, miten yön lepo, siistiytyminen
ja kunnollinen vaateparsi saattoivat aivan lyhyessä ajassa luoda niin
edullisen vaihdoksen. Sitä ei kuitenkaan voitu lukea pelkän puvun
ansioksi, vaikka silläkin tosin oli tuntuva osuus. Ei ollut mitään
loistokasta niissä vaatekappaleissa, joita Louis Kerneguy -- yhä
mainitaksemme häntä valenimellään -- nyt käytti. Hänellä oli yllä vain
harmaasta verasta tehty ratsastusasu, hiukan somisteltu hopeanauhoilla,
silloisen maalaisjunkkarin kuosiin. Mutta se sattui sopimaan hänelle
hyvin ja suhtautumaan miellyttävästi hänen varsin tummaan hipiäänsä,
olletikin kun hän nyt liikkui ryhdikkäänä eikä ainoastaan käyttäytynyt
hyvätapaisena herrasmiehenä, vaan hienosti sivistyneenäkin. Hänen
käynnissään oli kömpelö ja vaivainen nilkutus vaihtunut jonkunlaiseksi
laahustukseksi, joka tehosi pikemmin mielenkiintoisena kuin rumana,
kun se saattoi olla näinä vaarallisina aikoina seurauksena haavasta.
Ainakin se oli niin hieno ilmaus asianomaisen hellittämättömästä
samoamisesta kuin sievistelevinkään jalkamies olisi voinut tavoittaa.
Vaeltajan kasvonpiirteet olivat yhtä jyrkeät kuin koskaan, mutta
punainen pörrötukka oli osoittaunut keinotekoiseksi ja hyljätty,
ja hänen tummat suortuvansa oli Jocelinen pikku avulla soviteltu
kiharoiksi, joiden siimeksestä kirkkaat mustat silmät loisteellaan
vastasivat koko pään eloisaa, vaikkei sievää muotoa. Keskustelussaan
hän jätti sikseen kaiken murteellisen karkeuden, jota hän oli
edellisenä iltana niin voimakkaasti teeskennellyt ja vaikka hän
vieläkin puhui hiukan kansalliseen tapaan, tukeakseen osaansa nuorena
skotlantilaisena herrasmiehenä, ei hän sallinut puheensa enää käydä
kummalliseksi tai vaivoin ymmärrettäväksi, suoden sille ainoastaan
hiukan välttämätöntä pohjoismaalaista pontevuutta. Ainoakaan
kuolevainen ei olisi voinut paremmin ymmärtää seuraa, jossa liikkui;
maanpakolaisuus oli tutustuttanut hänet ihmiselämään kaikkine
vivahduksineen ja toisintoineen -- hänen mielensä oli joustava, jollei
yhdenmukainen -- häntä elvytti tuollainen epikurealainen järkeily, joka
suurimmissakin vaikeuksissa ja vaaroissa voi aivan lyhyenä kevennyksen
tovina nauttia hetken eduista. Hän oli sanalla sanoen nuoruudessaan ja
vastoinkäymisissään kuten jälkeenpäin kuninkaallisessakin asemassaan
hyväntuulinen, mutta kovasydäminen elostelija -- viisas, paitsi milloin
intohimot tulivat väliin, -- antelias, kun tuhlaavaisuus ei ollut
riistänyt häneltä varoja tai ennakkoluulo halua suosion osoittamiseen
-- hairahteleva vikoihin, jotka olisivat usein saattaneet kohdistaa
häneen vihaa, ellei niihin olisi sekaantunut niin suurta sävyisyyttä,
että loukattu henkilö tunsi mahdottomaksi säilyttää kärsimiensä
vääryyksien täyttä tajuntaa.
Albert Lee tapasi isänsä, sisarensa ja oletetun kantapojan istumassa
rattoisana seurueena aamiaispöydässä, jonka ääreen hänkin asettui,
jääden kohtauksen mietiskeleväksi ja huolestuneeksi katsojaksi. Paashi
oli jo täydellisesti voittanut puolelleen kunnon kavalieri-vanhuksen
sydämen, jäljittelemällä sitä tapaa, jolla skotlantilaiset hengenmiehet
saarnasivat armollisen Argylen markiisin sekä Juhlallisen. Liiton
ja Sopimuksen hyväksi. Nyt hän yritti herättää kaunoisen Alicen
mielenkiintoa sellaisilla osittain sotaisilla ja vaarallisten
seikkailujen kaskuilla, joilla oli naiselliselle korvalle sama
viehätys kuin niillä on ollut aina Desdemonan päivistä saakka. Mutta
valepukuinen kantapoika ei haastellut ainoastaan maalla ja merellä
kestetyistä vaaroista, vaan paljoa enemmän ja useammin ulkomaisista
huvituksista, kemuista, tanssiaisista, joissa Ranskan, Espanjan tai
Alankomaiden valiourhot näyttäysivät sikäläisille häikäisevimmille
kaunottarille. Kun Alice oli aivan nuori tyttö, oli hänet
kansalaissodan johdosta kasvatettu melkein kokonaan maalla ja usein
hyvinkin erillään muusta maailmasta. Ei senvuoksi ollut ihme, että
hän kuunteli halukkain korvin ja mieltyneesti hymyillen, mitä nuori
herrasmies heidän vieraanaan ja hänen veljensä suojattina kertoi niin
hilpeästi ja sovittaen joukkoon sen verran rohkeata seikkailemista tai
toisinaan vakavaa aatteluakin, että puhetta ei voitu pitää pelkästään
keveänä ja turhanpäiväisenä.
Niinpä siis Sir Henry Lee naureli, Alice myhäili tuon tuostakin, ja
kaikki olivat tyytyväisiä, paitsi Albert, joka silti olisi tuskin
itselleenkään kyennyt mainitsemaan riittävää syytä apeuteensa.
Aamiaisainekset siirrettiin viimein pois näppärän Phoeben toimeliaan
valvonnan avulla, jolloin neitonen vilkui olkansa taa ja viivähteli
kuuntelemaan heidän uuden vieraansa sujuvaa rupattelua, saman
tulokkaan, jota hän edellisen illan aterialla palvellessaan oli
pitänyt jokseenkin typerimpänä asujamena, mitä Woodstockin ovet olivat
joutuneet päästämään sisäpuolelleen kauniin Rosamondin päivistä saakka.
Seurueen jäätyä rauhaan palvelijain alituiselta hyörinältä näytti Louis
Kerneguy oivaltavan, että hänen ystäväänsä ja näennäistä isäntäänsä
Albertia ei sopinut jättää kokonaan syrjäytymään keskustelusta,
hänen itsensä onnistuneesti pitäessä vireillä niiden perheenjäsenten
huomaavaisuutta, joille hänet oli vasta niin hiljakkoin esitelty. Hän
siirtyi senvuoksi Albertin tuolin taakse, nojautui sen selkämykseen ja
lausui hyväntuuliseen tapaan, joka teki hänen tarkoituksensa varsin
ymmärrettäväksi:
"Hyvä ystäväni, oppaani ja isäntäni on tänä aamuna kuullut huonompia
viestejä kuin huolii meille kertoa tai kompastunut risaiseen nuttuuni
ja nahkahousuihini, tartuttaen itseensä koko sen moukkamaisuuden,
minkä minä heitin yltäni viime yönä noiden surkeitten vaatekappaleiden
keralla."
"Reipastu, hyvä eversti Albert, jos rakastava kantapoikasi julkeaa sanoa
sinulle siten -- olet seurassa, jossa vieraat viihtyvät erinomaisesti
ja sinun tulisi viihtyä kaksin verroin. Hiisi vieköön, mies, kirkastu!
Olen nähnyt sinut iloisella päällä, kun saatavissasi oli kannikka ja
suullinen vesinenättejä -- älä anna sydämesi lannistua reininviinin ja
metsänriistan edessä."
"Hyvä Louis", sanoi Albert ponnistautuen ja hiukan häpeissään
äänettömyydestänsä, "olen nukkunut huonommin ja ollut jalkeilla
varemmin kuin sinä".
"Vaikka niinkin", arveli hänen isänsä, "mutta kuitenkaan en pidä sitä
pätevänä syynä jurolle äänettömyydellesi. Albert, sisaresi ja minä
olemme olleet kovin kauvan eroitettuina sinusta ja tuskallisessa
huolessa sinun tähtesi. Nyt olet tavannut meidät melkein kuin olisimme
vieraita, ja kuitenkin olet palannut luoksemme turvallisesti ja näet
meidät terveinä."
"Palannut kyllä -- mutta mitä turvallisuuteen tulee, isä rakas, niin
sen käsitteen tulee olla meille worcesterilaisille vieras joksikin
aikaa. En kuitenkaan ole omasta turvallisuudestani huolestunut."
"Kenestä sitten olisit huolissasi? Kaikki tiedot pitävät yhtä siinä,
että kuningas on päässyt koirien kidasta."
"Ei sentään ihan vaarattomasti", jupisi Louis ajatellen edellisen illan
kohtausta Bevisin kanssa.
"Ei, eipä tietenkään vaarattomasti", säesti ritari, "mutta, kuten vanha
Will sanoo:
"'kuninkaan kätkee moinen jumaluus,
ett' empii kaikkeen pettuus pilkistää'.
"Ei, ei -- Jumalan kiitos, siitä on pidetty huolta; meidän toivomme ja
onnemme on pelastunut, siten vakuuttavat kaikki tiedot, pelastunut
Bristolista -- jos ajattelisin toisin, Albert, niin olisin yhtä
suuresti murheissani kuin sinäkin. Mitä muuhun tulee, niin olen piillyt
kuukauden tässä talossa aikana, jolloin löytyminen olisi merkinnyt
kuolemaa, ja siitä ei olekaan sen enempää kulunut kuin loordi Hollandin
ja Buckinghamin herttuan nousemisesta kapinaan Kingstonissa; ja hitto
vieköön, en minä kertaakaan ajatellut vetää otsaani noin synkkään
kureeseen kuin sinä, vaan keikistin hattuani kovalle onnelle kuten
kavalierin pitääkin."
"Jos minä saan siihen virkkaa sanasen", tokaisi Louis, "niin tahtoisin
vakuuttaa eversti Albert Leelle, että totisena käsitykseni mukaan
kuningas missä hyvänsä oleskellen ajattelisi omaa kohtaloansa sitä
tukalammaksi, jos tietäisi parhaitten alamaistensa olevan suruissaan
hänen tähtensä".
"Te vastaatte rohkeasti kuninkaan puolesta, nuori mies", huomautti Sir
Henry.
"Ka, isoni oli uuraasti kuninkaan parissa", vastasi Louis muistaen
nykyisen osansa.
"Ei siis ihme", tuumi Sir Henry, "että te olette niin pian saanut
takaisin hyväntuulisuutenne ja sievän käytöksenne, kun kuulitte hänen
majesteettinsa pelastuneeksi. Te ette totisesti olekaan sen enempää
eilisiltaisen nuorukaisen kaltainen kuin on näyttänyt vetohevoselta
paras metsästysratsu, mitä olen koskaan omistanut."
"Kas, paljonhan merkitsee lepo, ravinto ja asunsa hoito", vastasi
Louis. "Tuskin tuntisitte väsynyttä juhtaa, jonka selästä laskeusitte
edellisenä iltana, kun se seuraavana aamuna talutetaan tallista
tepastellen ja hirnahdellen, levänneenä, virkistyneenä ja vireänä
lähtemään jälleen taipaleelle -- etenkin jos elukassa on jonkun verran
jaloa verta, sillä semmoiset toipuvat ihmeen väleen."
"No niin, koska isänne oli hovimies ja te olette luullakseni oppinut
jotakin siitä ammatista, niin kertokaahan meille hiukan, master
Kerneguy, hänestä, josta mieluimmin kuulemme puhuttavan -- kuninkaasta;
me olemme kaikki taattuja ja vaiteliaita, teidän ei tarvitse peljätä.
Hän oli toivorikas nuorukainen; varmaankin hänen täysi kukoistuksensa
nyt lupaa hyviä hedelmiä?"
Ritarin puhuessa Louis loi alas silmänsä ja näytti ensin epävarmalta,
mitä vastata. Mutta taitavana selviytymään tuollaisesta pulasta hän
huomautti, ettei hän tosiaankaan voinut tekeytyä asiantuntevasti
puhumaan tuollaisesta kysymyksestä isäntänsä eversti Albert
Leen kuullen, jonka täytyi kyetä paljoa paremmin arvostelemaan
Kaarlo-kuninkaan luonnetta kuin hän saattoi väittää pystyvänsä.
Albertilta siis ritari alkoi Alicen säestämänä vaatia jonkunlaista
selitystä hänen majesteettinsa luonteesta.
"Tahdon puhua vain tosiseikkoja myöten", sanoi Albert, "ja silloin
minut on vapautettava puolueellisuuden syytteestä. Jos kuninkaalla
ei olisi ollut yritteliäisyyttä ja sotaista taitoa, niin hän ei
olisi ikinä suunnannut sotaretkeä Worcesteriin; jollei hänellä olisi
ollut omakohtaista urheutta, ei hän olisi kiistänyt taistelusta niin
sitkeästi, että Cromwell melkein jo piti sitä menetettynä. Että hänellä
on ymmärtäväisyyttä ja kärsivällisyyttä, se täytyy nähdä olosuhteista,
joissa hänen pakonsa tapahtui, ja että hänellä on puolellaan
alamaistensa rakkaus, se on selvää, koska häntä ei ole yksikään
kavaltanut, vaikka hän on välttämättömästi ollut monille tunnettu."
"Häpeä, Albert!" moitti hänen sisarensa. "Tuolla tavoinko kunnon
kavalieri jakelee valtiaansa luonnetta, sovittaen jokaiseen
myönnytykseen esimerkin, niinkuin kyynäräkepillä kangaskääröstään
mittaileva kulkukauppias? Kuinka saatatkaan! Ei ole ihme, että
jouduitte tappiolle, jos taistelitte kuninkaanne puolesta yhtä
kylmäkiskoisesti kuin sinä nyt puhut hänen puolestaan."
"Tein parhaani piirtääkseni kuvan siitä, mitä olan nähnyt ja tiennyt
alkuperäisestä, Alice-sisko", vastasi hänen veljensä. "Jos tahdot saada
haaveellisen muotokuvan, niin sinun on hankittava laatijaksi taituri,
jolla on enemmän mielikuvitusta kuin minulla."
"Tahdon itse olla se taituri", innostui Alice, "ja minun muotokuvassani
hallitsijamme osoittakoon kaikkea, mitä hänen tulisi olla noin korkeat
pyrkimykset omaksuneena -- mitä hänen täytyy olla noin ylhäisen
syntyperän johdosta -- mitä varmasti uskon hänen olevan, ja mitä
valtakunnan jokaisen uskollisen sydämen olisi hänestä ajateltava".
"Hyvin sanottu, Alice", haastoi vanha ritari. "Katsotaanpa äskeistä
kuvaa ja tätä! Nuori ystävämme ratkaiskoon. Panen veikkaan parhaan
heponi -- panisin, tarkoitan, jos minulla olisi ainoatakaan jäljellä
-- että Alice osoittautuu paremmaksi maalaajaksi noista kahdesta.
Poikani aivot ovat luullakseni vielä sumeessa hänen tappionsa jälkeen
-- hän ei ole saanut Worcesterin haikua haihtumaan niistä. Hiisi
sinut vieköön! -- nuori mies alakärsänä yhdestä löylytyksestä! Jos
sinua olisi peitottu kahteenkymmeneen kertaan kuten minua, niin olisi
ollut aika näyttää totiselta. Mutta no, Alice, alotahan; värit ovat
sekoitettuja lautasellasi -- alotahan jollakin, mikä näyttää Vandyken
elävien maalausten kaltaiselta, kun sellaisen asettaa tuon himmeän
kuivakiskoisen kaavailun rinnalle, joka on olevinaan esi-isämme Victor
Lee."
On huomattava, että isä oli kasvattanut Alicen niihin ylvään ja
liioitellun kuningasmielisyyden aatteisiin, jotka olivat kavaliereille
luonteenomaisia, ja hän oli todella intoilija kuninkuuden pyrinnöissä.
Mutta sitäpaitsi hän oli hyvällä mielellä veljensä onnellisesta
paluusta ja halusi pitkittää rattoisuutta, johon hänen isänsä oli viime
aikoina tuskin ollenkaan antautunut.
"No niin", hän lausui, "vaikka minä en ole mikään Apelles, yritän
kuitenkin maalata Aleksanterin, sellaisen kuin toivon ja olen päättänyt
uskoa olevan maanpakolaisena hallitsijanamme, joka pääsköön pian
palaamaan. Ja minä en tahdo mennä kauvemmas kuin hänen omaan sukuunsa.
Hänellä pitää olla kaikki äidinisänsä, Ranskan Henrikin, ritarillinen
urheus ja sotainen taito, kohotakseen valtaistuimelle; kaikki hänen
hyväntahtoisuutensa, rakkautensa kansaa kohtaan, kärsivällisyys
ikäviäkin neuvoja kuulemaan, omien toivomustensa ja mielihalujensa
uhraaminen yhteiselle hyvälle, valtaan noustuansa elääkseen siunattuna
ja pysyäkseen kuoltuansa niin kauvan muistissa, että vielä aikakausien
vierittyä ajatellaan pyhyyden rikkomukseksi minkäänlaisen moitteen
hengähtämistä hänen valtaistuintansa kohtaan! Kauvan hänen kuolemansa
jälkeen, kun vielä on jäljellä ainoakaan vanhus, joka on hänet nähnyt,
olkoon sen jälkeenjääneen asema vain päivätyöläisenkin tai palkollisen,
on hänen elämänsä ehtoosta pidettävä huolta valtion kustannuksella
ja hänen harmaita hiuksiaan katsottava arvokkaammiksi kuin jaarlin
kruunua, koska hän muistaa Toisen Kaarlon, Englannin jokaisen sydämen
valtiaan!"
Puhuessaan Alice oli tuskin tietoinen kenenkään muun läsnäolosta
kuin isänsä ja veljensä, sillä paashi vetäysi hiukan pois piiristä,
ja mitään ei ollut muistuttamassa neitoselle hänestä. Hän antoi
senvuoksi vapaan vallan intoutumiselleen, ja kyynelten kimaltaessa
hänen silmissään ja kauniiden kasvonpiirteiden elähtyessä hän näytti
haltiattarelta, joka julisti isänmaallisen sankarin avuja. Henkilö,
jota hänen kuvauksensa etupäässä koski, pysytteli taampana, kuten
mainitsimme, ja salasi omat kasvonsa, mutta pitäen kauniin puhujan
täydellisesti näkyvissään.
Albert Lee oli kovin hämillään, hän kun tiesi, kenen kuullen tämä
ylistyspuhe pidettiin, mutta hänen isänsä kaikkia tunteita hiveli
tuollainen runollinen maalailu, ja vanhus oli ihastuksissaan.
"Sen verran _kuninkaasta"_, hän virkkoi; "ja nyt _ihmisestä"_.
"Mitä ihmiseen tulee", vastasi Alice samaan tapaan, "niin tarvitseeko
minun toivottaa hänelle enempää kuin hänen onnettoman taattonsa
isälliset hyveet, miehen, josta hänen pahimmat vihamiehensäkin
ovat jättäneet jälkimaineeksi, että jos siveelliset avut ja harras
uskonnollisuus valittaisiin kruunua ansaitseviksi ominaisuuksiksi,
yksikään mies ei voisi korkeammalla tai ehdottomammalla oikeudella
vaatia niistä itselleen tunnustusta. Kohtuullinen, viisas ja
säästäväinen, mutta ansion palkitsemisessa avokätinen -- kirjallisuuden
ja taiteen ystävä, mutta niihin kuuluvien lahjojen väärinkäytön ankara
ehkäisijä -- arvokas herrasmies -- suopea isäntä -- paras ystävä, paras
isä, paras kristitty --" Hänen äänensä alkoi pettää, ja isä oli jo
kohottanut nenäliinan silmilleen.
"Hän oli, tyttönen -- hän oli!" huudahti Sir Henry; "mutta ei enempää
siitä, minä pyydän -- ei enempää -- riittää; olkoot hänen pojallaan
vain hänen avunsa sekä paremmat neuvojat ja suotuisammat vaiheet, niin
hän on kaikkea, mitä Englanti lämpimimmissäkään toivotuksissaan voisi
haluta".
Syntyi tovin äänettömyys, sillä Alicesta tuntui kuin oli hän
sukupuolensa edustajaksi ja ikäisekseen puhunut liian avomielisesti
ja innokkaasti. Sir Henry muisteli murhemielin hallitsija-vainajan
kohtaloa, kun taasen Kerneguy ja hänen oletettu isäntänsä olivat
hämillään, kenties tietoisuudesta, että todellinen Kaarlo jäi suuresti
vajavaksi ihanteellisesta kuvasta, joka oli hänestä piirretty niin
loistavin värein. Toisinaan kääntyy liioiteltu tai soveltumaton ylistys
mitä ankarimmaksi ivaksi.
Mutta sellaiset mietteet eivät luontuneet pitkäksikään aikaa
vapaaehtoisesti ajateltaviksi henkilölle, jolle ne olisivat voineet
olla varsin hyödyllisiä. Hän omaksui leikkisän sävyn, joka on kenties
mukavin tapa päästä erilleen itsenuhteen tunteista. "Jokaisen
kavalierin", hän sanoi, "pitäisi taivuttaa polvensa kiittääkseen
mistress Alice Leetä noin imartelevasta muotokuvasta, jolla hän heidän
herralleen kuninkaalle veroittaa kaikkien hänen esi-isiensä hyveitä.
Siinä oli vain yksi kohta, jota en olisi odottanut naisellisen maalarin
sivuuttavan äänettömästi. Kun hän teki prinssistä äidinisän ja isän
nojalla kuninkaallisten ja yksilöllisten etujen esikuvan, niin eikö
hän olisi samalla voinut varustaa kuvattavaansa äidin ulkonaisilla
suloilla? Miksei aikakautensa viehättävimmän naisen Henrietta Marian
pojalla olisi sisäisten ominaisuuksiensa lisänä kauniit kasvot ja komea
muoto? Hänellä on sama perinnäinen oikeus miellyttävään näköön kuin
sielullisiinkin ansioihin, ja siten lisättynä olisi kuva tavallaan
täydellinen -- ja Jumala suokoon, että se olisi yhdennäköinenkin!"
"Minä käsitän teidät, master Kerneguy", sanoi Alice, "mutta en ole
mikään haltiatar, suodakseni Kaitselmuksen epäämiä lahjoja, kuten
saduissa tapahtuu. Olen kylliksi nainen, jotta olen kuulustanut sitä
seikkaa ja tiedän yleisenä puheena olevan, että kuningas noin komeiden
vanhempien pojaksi on tavattoman karkeapiirteinen."
"Hyvä Jumala, sisko!" äännähti Albert kärsimättömästi kavahtaen
istuimeltaan.
"Mutta sinähän itse kerroit minulle niin", huomautti Alice
kummastuneena toisen osoittamasta mielenkuohusta, "ja sinä sanoit --"
"Tämä on sietämätöntä", mutisi Albert, "Minun täytyy lähteä viipymättä
puhuttelemaan Jocelinea -- Louis", rukoilevasti katsahtaen Kerneguyhin,
"sinä tietenkin tulet minun kanssani?"
"Tulisin peräti mielelläni", vastasi Kerneguy häijysti hymyillen,
"mutta sinä näet, kuinka kipeästi vielä onnahtelen. -- Ei, ei,
Albert", hän kuiskasi vastustaen nuoren Leen yrityksiä saada hänet
lähtemään huoneesta, "miten voitkaan luulla minua niin hupsuksi, että
loukkaantuisin tästä? Päinvastoin, haluan käyttää sitä hyödykseni."
"Suokoon sen Jumala!" tuumi Lee itsekseen, poistuessaan huoneesta;
"ja se onkin sitten ensimäinen opetus, mistä olet koskaan hyötynyt,
-- mutta horna periköön ne juonet ja vehkeilijät, jotka saivat minut
tuomaan sinut tähän paikkaan!" Ja nyreissään hän asteli puistoon.