Joceline olijasi Albertin ja hänen kantapoikansa niin sanottuun
espanjalaiseen kamariin, suhdattoman tilavaan vanhaan makuuhuoneeseen,
joka oli jokseenkin rapistuneessa kunnossa. Sinne oli kuitenkin
asetettu vankkapatsainen avovuode herraa varten, kun taasen
palkolliselle oli varattu kokoonkäännettävä makuusija, kuten oli
tavallista paljoa myöhempänäkin aikana vanhoissa englantilaisissa
kartanoissa, missä herrasmies usein tarvitsi kamaripalvelijan apua
makuulle päästäkseen, jos vieraanvaraisuus oli ollut ylenpalttista.
Seinät oli peitetty karduaninahkaisilla verhoilla ja näihin oli
kullalla painettu kohtauksia espanjalaisten ja maurilaisten
taisteluista sekä härkäkisoista ja muista sen niemimaan erityisistä
urheiluista, josta kamari oli saanut nimensä. Seinäverhot oli
kuitenkin paikotellen kokonaan revitty alas, toisin paikoin ne
olivat pilalle himmenneitä tai riippuivat riekaleina. Mutta Albert
ei pysähtynyt tekemään huomioita, vaan tahtoi näköjään kiireisesti
toimittaa Jocelinen ulos huoneesta. Sen hän saikin aikaan, kun hylkäsi
pikaisesti palkollisen tarjoukset vereksistä polttoaineista ja
uusista virkistyksistä, heti jälkeenpäin yhtä ytimekkäästi vastaten
metsänvartijan hyviin toivotuksiin siksi yötä. Jälkimäinen peräytyi
viimein hiukan vastahakoisesti ja ikäänkuin ajatellen, että hänen nuori
herransa olisi saattanut suoda hiukan runsaammin sanoja uskolliselle
vanhalle alustalaiselle noin pitkällisen poissaolon jälkeen.
Tuskin oli Joliffe lähtenyt, kun Albert Lee kiirehti ovelle, tutki
lukkoa, säppiä ja salpaa sekä telkesi oven mitä huolellisimmin, ennen
kuin oli lausuttu ainoatakaan sanaa hänen ja kantapojan kesken.
Noihin varokeinoihinsa hän lisäsi pitkän kieriövaarnan, jonka oli
tuonut taskussaan; sen hän väänsi aspiin siten, että oli mahdoton
vetää tätä pois tai avata ovea muutoin kuin murtautumalla sisälle.
Kantapoika piteli hänelle kynttilää tämän toimituksen aikana, jonka
hänen isäntänsä suoritti varsin säntillisestä ja kätevästi. Mutta kun
Albert nousi, nojattuaan polveensa tässä hommassa muuttui yhtäkkiä
kumppanusten sävy toisiansa kohtaan kerrassaan. Jalosukuinen master
Kerneguy näytti karkean skotlantilaisen karhumaisesta jolpista tuossa
tuokiossa saaneen kaiken sen sorean ryhdin ja luontevan käytöksen, joka
oli hankittavissa ainoastaan varhaisesta nuoruudesta antautumalla mitä
tuttavallisimpiin väleihin sen ajan parhaitten seurapiirien kanssa.
Ojentaessaan pitelemänsä kynttilän Albertille hän ilmaisi sitä
huoletonta ylemmyttä, joka pikemmin osoittaa suosiota kuin vaivaa
käskyläiselle, suodessaan hänelle jonkun pikku palveluksen
toimitettavaksi. Peräti nöyrästi ja kunnioittavasti omaksui Albert
vuorostaan soihdunkantajan osan ja valaisi kantapoikaansa lattian
poikki, kääntämättä hänelle selkäänsä siinä tehtävässä. Hän asetti
sitte kynttilän pöydälle makuusijan viereen, lähestyi nuorta miestä
syvään kumartaen ja vastaanotti häneltä tahrautuneen, vihreän nutun
yhtä juhlallisesti kuin olisi hän ollut makuuhuoneen ylihoitaja tai
muu korkea-arvoinen hovin virkailija riisumassa hallitsijaltaan
housunauha-ritarikunnan vaippaa. Se henkilö, jolle tätä muodollisuutta
osoitettiin, sieti sitä parin minuutin ajan varsin totisena, mutta
purskahti sitte nauruun ja huudahti Albertille: "Mitä hittoa merkitsee
kaikki tämä kaavamaisuus? Sinähän sievistelet näillä viheliäisillä
rääsyillä kuin ne olisivat silkkiä ja turkiksia, ja palvot Louis
Kerneguy-parkaa kuin olisi hän Suur-Britannian kuningas!"
"Ja jos teidän majesteettinne käskyt ja nykyiset olosuhteet ovat
saaneet minut hetkiseksi näennäisesti unohtamaani, että te olette
hallitsijani, sallittaneen minun toki osoittaa alamaisuuttani teidän
ollessanne omassa kuninkaallisessa palatsihuvilassanne Woodstockissa?"
"Totisesti", vastasi valepukuinen valtias, "hallitsija ja palatsi
soveltuvatkin hyvin yhteen; nämä risaiset seinäverhot ja minun
repaleinen nuttuni vastaavat toisiansa erinomaisesti. Tämäkö Woodstock?
-- tämäkö on se suojapaikka, missä kuninkaallinen normandialainen
piti ilojansa sievän Rosamond Cliffordin kanssa! Oikea huuhkajain
yhtymyspaikka!". Sitten äkkiä muistaen olosuhteensa hän lisäsi
luontevan kohteliaasti, ikäänkuin peljäten voineensa loukata Albertin
tunteita: "Mutta mitä synkempi ja syrjäisempi, sitä soveliaampi meidän
tarkoitukseemme, Lee; ja jos se näyttääkin pöllöjen pesimäsijalta, mitä
ei voi kieltää, niin tiedämmehän sen kuitenkin kasvattaneen kotkia."
Puhuessaan hän heittäytyi istumaan ja otti vastaan Albertin
ystävälliset palvelukset veltosti, mutta arvokkasti, kun tämä avasi
nahkasääryksien karkeat napitukset. Kuningas haastoi hänelle sillaikaa:
"Kuinka oiva vanhan ajan näyte onkaan isäsi, Sir Henry! On kummallista,
etten ole nähnyt häntä ennemmin, mutta kuulin isäni usein mainitsevan
häntä vanhan englantilaisen aatelimme parhaimpina. Siitä tavasta, jolla
hän alkoi kouluttaa minua, voin arvata, että sinä sait häneltä tiukan
kasvatuksen, Albert -- takaanpa, että sinä et koskaan pitänyt hattua
päässäsi hänen läsnäollessaan, vai mitä?"
"En ainakaan koskaan keikistänyt sitä kallelleen hänen nähtensä,
teidän majesteettinne, kuten olen havainnut joidenkuiden nuorukaisten
röyhistelevän", vastasi Albert, "ja jos olisin sen tehnyt, niin sen
olisi tosiaan täytynyt olla tukeva päähine, jotta olisin pelastunut
kuhmulta".
"Sitä en ollenkaan epäile", tuumi kuningas; "hän on rehti vanha
herrasmies -- mutta hänen kasvojensa sävy tuntuu minusta vakuuttavan,
että hän ei vihaisi lasta ja säästäisi ruoskaa. Kuulehan, Albert --
entä jos tuo paljon puhuttu loistava paluu tapahtuisi -- eikä sen
pitäisi kaukana ollakaan, jos maljojen kellistely sen saapumiseksi
voi sitä jouduttaa, sillä siinä kohdassa eivät puoluelaisemme koskaan
laiminlyö velvollisuuttansa, -- entä jos se siis koituisi, silloinhan
isästäsi tietenkin tulisi jaarli ja salaneuvoston jäsen. Mutta pentele
vieköön, mies, joudunpa arastelemaan häntä yhtä suuresti kuin ikinä
äitini isää Henri Quatrea ahdisti vanhan Sullyn pelko. Kuvittele nyt,
että hovissa olisi sellainen koru kuin sievä Rosamond tai La Belle
Gabrielle, -- kylläpä saisivat paashit ja kamaripalvelijat puuhaa sen
sievän veitikan kuljettamisessa salavihkaa ulos takaportaita kuin
kiellettynä hedelmänä, kun Woodstockin jaarlin askeleet kuuluisivat
odotushuoneesta!"
"Minua ilahuttaa nähdä teidän majesteettinne noin hilpeällä tuulella
uuvuttavan matkanne jälkeen."
"Uupumus ei merkinnyt mitään, mies", puheli Kaarlo; "sydämellinen
vastaanotto ja hyvä ateria korvasi sen kaiken. Mutta kyllä he
varmaan epäilivät tuoneesi mukanasi Badenochin metsiköistä suden
eikä kaksijalkaista olentoa, jolla ei ollut tavallista tilavampaa
kuolevaista säilypaikkaa ruokavaroille. Minua todella hävetti
ruokahaluni, mutta tiedäthän, etten ollut vuorokauteen syönyt
mitään muuta kuin raa'an munan, jonka minulle varastit vanhan
vaimon kanakopista. Niin, minua punastutti esiintyä noin ahneena
hienotapaisen ja kunnioitettavan isäsi nähden, ja toisena katselijanani
tuo peräti sievä tyttö, sisaresi -- vai serkkusiko hän on?" "Hän on
sisareni", vastasi Albert Lee kuivakiskoisesti ja lisäsi samassa:
"Teidän majesteettinne ruokahalu sopi kyllä mainiosti kehittymättömän
pohjoismaalaisen nuorukaisen osaan. -- Suvaitseeko teidän
majesteettinne nyt vetäytyä levolle?"
"En vielä pariin minuuttiin", sanoi kuningas hievahtamattomana.
"Katsos, mies, olenhan tuskin saanut kieltäni kirvoitetuksi tänään,
ja pohjoismaalainen murrehonotus sekä lisäksi jokaisen sanan
väsyttävä sovittelu näytellyn osan mukaiseksi -- pentele, se on kuin
kaleeriorjien marssimista mannermaalla neljänkolmatta naulan kuula
kinttuihin kahlittuna -- he kyllä laahaavat sitä perässään, vaan eivät
pääse liikkumaan mukavasti. Ja oletpa muuten hidas lausumaan minulle
hyvin ansaitsemiani kohteliaisuuksia näyttelemisestäni. Enkö esittänyt
Louis Kerneguytä ihan paikalleen?"
"Jos teidän majesteettinne kysyy vakavaa mielipidettäni, niin
saanen anteeksi, kun sanon puheenne olleen hiukan liian karkeata
jalosukuiselle skotlantilaiselle nuorukaiselle ja käytöksenne olleen
hieman liian moukkamaista. Arvelin myös -- vaikken olekaan asiantuntija
-- että skotlantilaismurteenne ei kaikin paikoin kuulostanut
luontevalta."
"Luontevaltako? No, sinua ei saa tyydytetyksi, Albert, Kas, kuka
puhuisi luontevaa skotlantilaismurretta, jollen minä? Enkö minä
ollut heidän kuninkaanansa kerrassaan kymmenen kuukauden aikana,
ja jollen minä saanut tuntemusta heidän kielestään, niin mitäpä
muutakaan siitä kunniasta sain? Eivätkö idänpuolelaiset ja eteläiset
ja länsirannikkolaiset ja ylämaalaiset vaakkuneet, koikkuneet ja
kirkuneet ympärilläni, kun kumeat kurkkuäänet, leveä honotus ja
vihlovat kuikutukset vallitsivat seurassani vuorotellen? Hitto
vieköön, mies, eivätkö minua ole heidän puhujansa huumanneet,
senaattorinsa suostutelleet, kirkonmiehensä soimanneet? Enkö ole
kyhjöttänyt kolmijalkaisella katumusjakkaralla, mies", -- jälleen
omaksuen pohjoismaalaisen murteensa, -- "ja katsonut arvoisan pastori
John Gillispien suomaksi armoksi, että minun sallittiin suorittaa
rangaistukseni omassa yksityisessä kammiossani eikä seurakunnan
edessä? Ja väitätkö minulle lopultakin, että minä en kykene puhumaan
skotlantilaismurretta kyllin hyvin, harhaannuttaakseni oxfordilaista
ritaria ja hänen perhettään?"
"Sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa heti alussa
sanoneeni, että minä en ole mikään skotlantilaismurteen tuntija."
"Loruja -- se on pelkkää kateutta; juuri samaten väitit Nortonilla,
että minä olin liian kohtelias ja hienotapainen nuoreksi paashiksi --
nyt pidät minua liian raakamaisena."
"On olemassa keskitie, kunhan sen tapaisi", sanoi Albert puolustaen
mielipidettään samaan tapaan, jolla kuningas häntä ahdisti. "Niinpä
tänä aamuna te naisen puvussa ollessanne nostitte hameitanne hiukan
säädyttömän korkealle, kun kahlasitte ensimäisen puron poikki. Mutta
kun asian parantamiseksi sanoin sen teille, laahasitte seuraavassa
purossa liepeitänne vedessä."
"Uh, lempo periköön naispukineet!" huudahti Kaarlo; "toivoakseni ei
minulle enää koskaan käy se valeasu pakolliseksi. Ka, rumat kasvoinhan
riittivät ainiaaksi toimittamaan pois muodista hameet, hilkut ja röijyt
-- koiratkin pakenivat tieltäni. Jos olisin kulkenut jonkun kylän
kautta, missä olisi ollut viisikään mökkiä, olisi minut alistettu
hukutuskokeeseen noita-akkana. Minä olin naisellisuuden häväistys.
Nämä nahkaiset vaatekappaleet eivät ole uhkeinta lajia, mutta ne ovat
_propria quae maribus_, ja peräti hyvilläni olen, kun pääsin jälleen
niihin. Sanonpa sinulle myös, ystävä, että minä oikean vaatetukseni
mukana omaksun jälleen kaikki miehiset etuoikeuteni, ja koska sanot
olleeni tänä iltana liian karkea, niin käyttäydyn kuin hovimies
mistress Alicen seurassa huomenna. Tutustuin häneen jo tavallaan, kun
esiinnyin saman sukupuolen edustajana kuin hänkin, ja sain vainua
muunkin everstin likeisyydestä kuin eversti Albert Leen."
"Sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa --" alotti Albert,
mutta pysähtyi äkkiä, kun hänen oli vaikea tavata sanoja tunteittensa
ikävän laadun ilmaisemiseksi. Ne eivät välttäneet Kaarlon huomiota,
mutta tämä jatkoi arkailematta: "Ylpeilen näkeväni yhtä syvälle nuorten
neitien sydämiin kuin useimmat ihmiset, vaikka Jumala tietää, että
niitä eivät toisinaan pysty viisaimmatkaan meistä pohjaamaan. Mutta
minä mainitsin sisarellesi povaajana esiintyessäni -- yksinkertaisena
mies-parkana ajatellen maalaistytölle mahdottomaksi uneksia muusta
kuin veljestään, -- että hän oli huolissaan eräästä everstistä. Olin
osannut asiaan, vaan en henkilöön, sillä minä viittasin sinuun, Albert,
ja arveluni mukaan oli hänen punehduksensa liian heleä veljen osalle.
Hänpä kavahtikin seisaalle ja lennähti luotani kuin nahkasiipi. Voin
suoda hänelle anteeksi, kun ajattelen, millaiselta näytin lähteen
ääressä; olisin varmaankin huutanut tulta ja vitsakimppuja, jos olisin
kohdannut itseni näköisen kuvatuksen. No, mitä sinä ajattelet, Albert,
-- kuka voi olla se eversti, joka on voitollisena kilpailijana sinulle
sisaresi hellyydessä?"
Albert tiesi hyvin, että kuninkaan ajattelutapa kauniin sukupuolen
suhteen oli paljoa enemmän hilpeä kuin hienotuntoinen. Hän yritti
vakavalla vastauksella suoriutua loppuun nykyisestä puheenaineesta.
"Sisareni", hän sanoi, "on jossain määrin saanut kasvatuksensa tätinsä
pojan Markham Everardin kanssa. Mutta kun Everardit, isä ja poika,
menivät keropäiden puolelle, ovat molemmat perheet sen johdosta
olleet kylmissä väleissä; ja mitä hyvänsä suunnitelmia lieneekään
entiseen aikaan muodostunut, ne tietysti on jo aikaa sitte hyljätty
kumpaisellakin taholla."
"Olet väärässä, Albert, olet väärässä", vakuutti kuningas armottomasti
pitkittäen pilaansa. "Te everstit, olkoonpa oluksenne sininen tai
punakeltainen, olette liian komeita miehiä, syrjäytyäksenne noin
helposti, kun olette kerran saavuttaneet harrastusta. Mutta mistress
Alice on niin kaunoinen, ja hän toivottelee kuninkaan palautusta niin
viehkein katsein ja äänin kuin hän olisi enkeli, jonka rukousten täytyy
saada se aikaan, -- ei sovi sallia sellaisen olennon pitää lainkaan
mielessään tekopyhää keropäätä. Mitä sanot -- annatko minulle luvan
ottaa hänet kuulusteltavaksi siitä? Lopultakin olen minä se henkilö,
jota enimmin koskee todellisen uskollisuuden säilyttäminen alamaisteni
keskuudessa, ja jos voitan sievän neidon suosion, saavutan pian hänen
mielitiettynsäkin kannatuksen. Se oli riuskan Edward-kuninkaan tapa --
Edward Neljännen, tiedäthän. Kuningasten tekijä Warwickin jaarli -- sen
ajan Cromwell -- syöksi hänet valtaistuimelta pariinkin kertaan, mutta
hänellä oli puolellaan Lontoon iloisten rouvien sydämet, ja porvarien
massit ja suonet vuotivat viljavasti, kunnes he toimittivat hänet
jälleen paikoilleen. Mitä sanot? -- karistanko pohjoismaalaisen keteni
ja puhunko Alicen kanssa omana itsenäni? Osoitanko, mitä kasvatus
ja hienostus ovat tehneet hyväkseni, parhaansa mukaan korvatakseen
kasvojen rumuutta?"
"Teidän majesteettinne suokoon anteeksi", sopersi Albert sävyltään
muuttuneena, "en odottanut --"
Hän vaikeni kykenemättömänä tapaamaan sanoja, jotka olisivat ilmaisseet
hänen ajatuksiaan ja samalla olleet kyllin kunnioittavia kuningasta
kohtaan, tämän oleskellessa hänen isänsä talossa ja hänen omassa
suojeluksessaan.
"Ja mitä ei master Lee odota?" tiedusti Kaarlo, ja hänenkin sävyssään
oli huomattavaa vakavuutta.
Taaskin yritti Albert vastata, vaan ei saanut sanoiksi pitemmälle
kuin: "Toivoisin, jos teidän majesteettinne suvaitsee --" Siihen hän
uudestaan pysähtyi, sillä syvä ja peritty kunnioitus hallitsijaa
kohtaan ja hänen vastoinkäymistensä ansaitseman vieraanvaraisuuden
tajunta estivät häntä ilmaisemasta ärtyneitä tunteitaan.
"Ja mitä eversti Albert Lee toivoo?" tiukkasi Kaarlo äskeiseen
kuivahkoon ja kylmäkiskoiseen tapaansa. "Ei vastausta? No, _minä
toivon_, että eversti Lee ei näe tyhjässä pilassa mitään perheensä
kunnian loukkausta, koska se kaiketi olisi kehno kohteliaisuus hänen
sisarelleen, isälleen ja hänelle itselleen, puhumattakaan Kaarlo
Stuartista, jota hän nimittää kuninkaakseen; ja _minä odotan_, ettei
minua tulkittaisi ylen tylysti, oletettaisi kykeneväni unohtamaan,
että mistress Alice Lee on uskollisen alamaiseni ja isäntäni tytär
sekä oppaani ja varjelijani sisar. No, hei, Albert", hän lisäsi äkkiä
palaten luontaiseen avomieliseen ja kursailemattomaan sävyynsä,
"sinä unohdat, kuinka kauvan olen oleksinut vieraalla maalla, missä
miehet, naiset ja lapset haastavat keimailua aamusta yöhön ilman
mitään muuta ajatusta kuin ainoastaan kuluttaakseen aikaansa; ja minä
taasen unohdan, että sinä olet vanhanaikaista englantilaista polvea,
Sir Henryn oman sydämen mukainen poika, etkä ymmärrä leikinlaskua
sellaisista asioista. Mutta pyydänkin sinulta anteeksi, Albert,
vilpittömästi, jos olen todella pahastuttanut sinua." Niin sanoen
hän ojensi kätensä eversti Leelle. Tuntien hiukan liian pikaisesti
tulkinneensa kuninkaan pilapuheen pahemmin päin tämä suuteli sitä
kunnioittavasti ja yritti sovittaa virhettään.
"Ei sanaakaan -- ei sanaakaan", esti hyväluontoinen prinssi, nostaen
katuvan saattolaisensa ylös, kun tämä tahtoi polvistua; "me ymmärrämme
toisemme. Sinä jonkun verran pelkäilet Skotlannissa hankkimaani
lemmenseikkailijan mainetta; mutta vakuutan sinulle, että tahdon
olla sellainen tomppeli kuin sinä tai eversti-serkkusi voitte haluta
mistress Alice Leen läsnäollessa ja suoda keikailuni, jos minulta
sellaista liikenee, ainoastaan sille sievälle pikku palvelustytölle,
joka tarjoili illallispöydässä -- jollet sinä sattumalta ole omaksi
hyväksesi anastanut yksinoikeutta hänen puhutteluunsa, Albert."
"Yksinoikeus siihen kyllä on, vaikkei minulla, sallikoon teidän
majesteettinne minun huomauttaa, vaan Joceline Joliffella,
puistonkaitsijalla, jota meidän ei sovi pahastuttaa, koska olemme
jo näin pitkälle luottaneet häneen ja voimme joutua sellaiseen
tilanteeseen, että meidän on uskottava kaikki asiamme hänen tietoonsa.
Luulen puolittain, että hän jo epäileekin, kuka Louis Kerneguy
todellisuudessa on."
"Tepä olette valloittavaa väkeä, te Woodstockin kosiomiehet", sanoi
kuningas nauraen. "Jos nyt päähäni pälkähtäisi, kuten ranskalainen
ehdottomasti menettelisi sellaisessa tapauksessa, paremman puutteessa
haastella koreita puheita kuurolle akalle, jonka näin keittiössä,
niin varmaankin ilmoitettaisiin minulle, että _häneen_ on tohtori
Rocheclifiellä ehdoton yksinoikeus?"
"Minua ihmetyttää teidän majesteettinne hyväntuulisuus", virkkoi
Albert, "kun päiväkauden vaarojen, väsymyksen ja tapaturmien jälkeen
jaksatte tuolla tavoin huvitella".
"Kamaripalvelija toisin sanoen toivottaa, että hänen majesteettinsa
lähtisi makuulle? -- No, pari sanaa vakavammista asioista, ja sitten
olemme valmiit. Olen ollut täydellisesti sinun ja Rochecliffen
ohjattavana -- olen vaihtanut täksi kertaa valepukuni naisellisesta
miespuoliseksi ja Hampshireen menemättä poikennut tänne. Vieläkö pidät
sitä viisaampana menettelynä?"
"Luotan suuresti tohtori Rochecliffeen", vastasi Albert, "jolle
tuttavuus hajallisten puoluelaistemme kanssa toimittaa mitä
tarkimpia tietoja. Ylpeily väliensä laajuudesta ja hänen juoniensa
ja vehkeittensä mutkikkuus teidän majesteettinne palveluksessa onkin
hänelle ihan elämänsä ravintona, mutta tohtorin älykkyys vetää
vertoja hänen turhamaisuudelleen. Pidän sitäpaitsi Joliffea tuiki
taattuna. Isästäni ja sisarestani en tahtoisi virkkaa mitään; silti en
suotta laajentaisi tietoa teidän majesteetistanne pitemmälle kuin on
ehdottomasti välttämätöntä."
"Onko sopivaa minun", virkkoi Kaarlo miettivästi, "pidättää täyttä
luottamustani Sir Henry Leeltä?"
"Teidän majesteettinne kuuli, miten hän oli järkkymäisillään
hengettömäksi illalla -- ei käy laatuun ilmoittaa hänelle äkillisesti
sanomaa, joka tavattomasti kiihdyttäisi häntä."
"Totta kyllä; mutta olemmeko turvassa punatakkien vierailulta -- niitä
on Woodstockissa kuten Oxfordissakin?" kysyi Kaarlo.
"Tohtori Rochecliffe huomauttaa hyvinkin sattuvasti", vastasi Lee,
"että on paras istua tulen lähellä, kun hormi savuaa, ja että kun
Woodstock vastikään oli takavarikoitsijani hallussa ja sotamiehiä
vieläkin oleksii lähistöllä, sitä epäillään vähemmin ja tutkitaan
huolimattomammin kuin etäisempiä soppia, jotka saattaisivat
näyttää lupaavan parempaa turvallisuutta. Sitäpaitsi", hän lisäsi,
"Rochecliffe on kuullut kummallisia ja tärkeitä uutisia asiain tilasta
Woodstockissa, ja ne ovat varsin suotuisia teidän majesteettinne
piileskelylle palatsissa parin kolmen päivän aikana, kunnes keritään
järjestää purjehdustilaisuus. Parlamentti tai laiton valtioneuvosto
oli lähettänyt tänne takavarikon toimeenpanijoita, jotka heidän paha
omatuntonsa -- kenties joidenkuiden uskaliaiden kavalierien kirjeitten
avulla -- säikytti pois palatsihuvilasta, ja heillä ei liene suurtakaan
halua tulla takaisin. Ja lisäksi vielä peloittavampi anastaja
Cromwell on myöntänyt eversti Everardille valtuuden palatsihuvilan
hallitsemiseen, ja hän on käyttänyt sitä ainoastaan toimittaakseen
enonsa tänne takaisin, itse pitäen vartiota pikku kauppalassa, jottei
Sir Henryä häirittäisi."
"Mitä! Mistress Alicen eversti!" kummeksui kuningas. "Se kuulostaa
pahalta, sillä jos hän pidättääkin muut loitolla, niin etkö luule,
master Albert, että hänelle ilmestyy satakin asiaa päivässä,
poikkeillakseen itse tänne?"
"Tohtori Rochecliffe sanoo", vastasi Lee, "että Sir Henryn ja hänen
sisarenpoikansa sopimus velvoittaa jälkimäisen pysyttelemään poissa
palatsihuvilasta, ellei häntä kutsuta. Isäni muuten saatiinkin
suostutetuksi lainkaan siirtymään Woodstockiin melkoisen työläästi;
hänen taivuttamisekseen oli voimakkaasti vedottava niihin hyviin
tuloksiin, joita se saattaisi tuottaa teidän majesteettinne asialle.
Mutta olkaa varma siitä, että hän ei hevillä lähetä kutsumusta
everstille."
"Ja ole sinä varma siitä, että eversti tulee kutsumusta odottamatta",
vakuutti Kaarlo. "Ihmiset eivät kykene arvostelemaan oikein, kun on
kysymys heidän sisaristaan -- he ovat liiaksi likeisiä maneetille,
tunteakseen sen vetovoimaa. Everard ilmestyy tänne kuin valjakolla
vedettynä -- kahleet eivät häntä pidättäisi, saati lupaukset, -- ja
silloin me lienemme hiukan vaarassa."
"Toisin toivon", väitti Albert. "Ensiksikin tiedän, että Markham on
sanansa orja; sitäpaitsi, jos mikään sattuma toimittaisi hänet tänne,
saisin luultavasti vaivatta hänet uskomaan teidän majesteettinne Louis
Kerneguyksi. Lisäksi on otettava lukuun, että vaikka serkkuni ja minä
emme ole olleet hyvissä väleissä muutamaan vuoteen, en usko häntä
kykeneväksi kavaltamaan teidän majesteettianne; ja lopuksi, jos näkisin
vähintäkään vaaraa siitä, syöksisin miekkani hänen lävitseen, ennen
kuin hän ehtisi panna toimeen aikomustansa, vaikkapa hän kymmenesti
olisi tätini poika."
"On vielä vain muuan kysymys", virkkoi Kaarlo, "ja sitte vapautan
sinut, Albert. Näyt ajattelevan, että olet itse turvassa etsinnältä.
Saattaa niin olla; mutta missä hyvänsä muussa maassa tuo
menninkäistarina, joka nyt kiertelee liikkeellä, toimittaisi tänne
papit ja oikeudenpalvelijat tutkimaan jutun todenperäisyyttä sekä
joukoittain joutilasta väkeä tyydyttämään uteliaisuuttansa."
"Mitä ensimäiseen mahdollisuuteen tulee, sir, niin me toivomme ja
pidämme selvänä, että eversti Everardin vaikutusvalta estää mitään
tutkistelua hetimiten tapahtumasta, jotta hänen enonsa perheen rauha
säilyisi häiriintymättömänä. Toisekseen ei tänne tulle ketään ilman
minkäänlaista valtuutta, sillä koko naapuristo rakastaa ja pelkää
siksi suuresti isääni ja on sitäpaitsi niin kauhuissaan Woodstockin
menninkäisistä, että pelko taltuttaa uteliaisuuden."
"Ylipäätään siis", päätteli Kaarlo, "turvan mahdollisuudet näyttävät
suosivan sitä suunnitelmaa, jonka olemme omaksuneet, ja parempaa en
voi toivoakaan tilassa, missä ehdoton varmuus ei tule kysymykseenkään.
Piispa suositteli tohtori Rochecliffea mitä nerokkaimpana, rohkeimpana
ja uskollisimpana Englannin valtiokirkon poikana; sinä, Albert
Lee, olet kunnostautunut sadassakin kokeessa. Sinun huostaasi ja
paikallistuntemuksesi varaan alistun, ja nyt laita aseemme kuntoon --
elävänä en antaudu. En kuitenkaan voi uskoa, että Englannin kuninkaan
poika ja valtaistuimen perillinen voisi olla määrätty vaaraan omassa
palatsissaan ja uskollisen Lee-perheen vartioimana."
Albert Lee asetti pistoolit ja miekat valmiiksi heidän kumpaisenkin
makuusijan viereen, ja hieman puolustellen otti Kaarlo haltuunsa
tilavamman ja paremman vuoteen, huoaten mielihyvästä kuten ainakin
ihminen, joka ei ollut viime aikoina saanut sellaista mukavuutta
nauttia. Hän toivotti hyvää yötä uskolliselle saattolaiselleen, joka
asettui kääntövuoteelleen, ja sekä hallitsija että alamainen olivat
pian sikeän unen vallassa.