Nyt päivällishetken tultua oli yritetty hiukan valmistelua, joka
osoitti, että kelpo ritari oli voitokkaalla tavalla palannut kotiinsa
hänen harvojen, mutta uskollisten palkollistensa mielestä.
Pöydälle oli asetettu iso juomakannu, jonka korkokuvassa Mikael nujersi
sielunvihollisen, ja Joceline palveli aterialla velvollisuutensa
mukaisesti Phoeben keralla, toinen asettuneena Sir Henryn istuimen
taakse, toinen pitäen silmällä nuoren emäntänsä tarpeita, molemmat
korvatakseen säntillisellä muodollisuudella lukuisamman saattueen
puutetta.
"Kaarlo-kuninkaan malja!" esitti vanha ritari, ojentaen jyhkeän sarkan
tyttärelleen; "juo hänen menestyksekseen, kultaseni, vaikka meille
onkin jätetty kapinallista olutta. Minä yhdyn toivotukseesi, sillä
maljalauselma puhdistaa juoman, vaikka itse Noll olisi sen keittänyt."
Nuori neiti kosketti maljaa huulillaan ja palautti sen isälleen, joka
siemasi runsaasti.
"En tahdo siunata heidän hyväntahtoisuuttaan", hän sanoi, "mutta minun
täytyy myöntää, että he joivat hyvää olutta".
"Ihmekös tuo, sir, kun saavat huokeasti maltaita, tarvitsematta
säästellä niitä", huomautti Joceline.
"Niinkö sanot?" virkahti ritari; "saatkin itse tyhjentää haarikan
palkaksi pilastasi".
Saattolainen ei ollutkaan hidas rivakasti yhtymään kuninkaalliseen
maljaan. Hän kumarsi ja laski sarkan takaisin pöydälle, sanoen
voitokkaasti vilkaistessaan sen veistokseen: "Minulla oli pikku
naljailu tuon samaisen punatakin kanssa vastikään Pyhästä Mikaelista."
"Punatakinko -- haa! minkä punatakin?" kivahti äkkipikainen vanhus.
"Hiiviskeleekö niitä heittiöitä vieläkin Woodstockin lähettyvillä?
Potkaise hänet heti alas portaita, Joceline. Emmekö tunne Gallowayn
hepoja?"
"Suvaitkaa minun huomauttaa, että hänellä on jotain toimitettavaa
täällä; hän lähtee piankin. Se on sama -- sama, jolla oli kohtaus
teidän arvollisuutenne kanssa metsässä."
"Niin, mutta minä maksoin hänelle täydesti eteissuojamassa, kuten itse
näit. En ole milloinkaan ollut paremmassa miekkailussa, Joceline.
Se taloudenhoitajan pahus ei ole aivan niin mustasydäminen lurjus
kuin enimmät niistä, Joceline. Hän miekkailee hyvin -- erinomaisen
hyvin. Panenpa sinut koettelemaan erän hänen kanssaan eteissuojamassa
huomenna, vaikka luulen saavasi hänestä liian pätevän vastuksen. Tunnen
voimasi tuumalleen."
Tämän hän saattoi lausua jokseenkin todenmukaisesti, sillä Joceline
kutsuttiin toisinaan miekkailemaan isäntänsä kumppanina, jolloin
hänellä oli tapana ponnistaa juuri sen verran voimiansa ja taitoansa,
että ritarin oli lujasti kiistettävä voitosta, jonka hän ajan mittaan
sai toimitetuksi herralleen kuten viisaan palvelijan pitikin.
"Ja mitä sanoi se keropää taloudenhoitaja meidän suuresta Pyhän,
Mikaelin haarikasta?"
"Ka, hän pilkkasi hyvää pyhimystämme ja sanoi, että tämä ei ollut
paljoakaan parempi kuin Bethelin kultainen vasikka. Mutta minä kielsin
häntä väittämästä sitä, ennen kuin joku heidän omista keropäistä
pyhimyksistään on antanut paholaiselle yhtä täydellisen löylytyksen
kuin pyhä Mikael, niinkuin se on tuohon kolpakon jalustaan veistetty.
Se tukki häneltä suun. Ja sitte hän halusi tietää, eikö teidän
arvollisuuttanne ja mistress Alicea -- puhumattakaan muori Joanista ja
minusta, koska teidän arvollisuutenne näkee hyväksi, että minä saan
vuoteeni täältä, -- peloittanut nukkua talossa, jossa oli tapahtunut
niin kummallisia häiriöitä. Mutta minä sanoin hänelle, että me emme
peljänneet paholaisia tai menninkäisiä, kun meille luetaan valtiokirkon
rukoukset joka ilta."
"Joceline", keskeytti Alice, "olitko järjiltäsi? Tiedäthän, mitä vaaraa
meille ja kelpo tohtorille tuottaa sen velvollisuuden toimittaminen."
"Voi, mistress Alice", vakuutti Joceline hiukan nolostuneena, "saatte
olla varma siitä, että minä en hiiskunut halaistua sanaa tohtorista.
Ei, ei. En minä hänelle sitä salaisuutta ilmaissut, että meillä oli
sellainen kunnianarvoisa kappalainen. Kai minä sen miehen mitan tiedän.
Meillä on ollut pari rattohetkeä keskenämme. Hän on minun kanssani mitä
parhaissa väleissä, niin vimmattu kiihkouskoinen kuin hän onkin."
"Älä luota häneen liian pitkälle", varoitti ritari. "Pelkäänpä jo
olleesikin varomaton, joten sen kelpo miehen ei olisi turvallinen tulla
tänne pimeällä, niinkuin on aiottu. Noilla independenteillä on vainu
kuin verikoirilla, ja he kykenevät haistamaan kuningasmielisen vaikka
minkä valepuvun alta."
"Jos teidän arvollisuutenne ajattelee niin", sanoi Joceline, "menenkin
halukkaasti tohtoria vastaan ja tuon hänet palatsihuvilaan vanhasta
hyljätystä takaveräjästä sekä sitten ylös tähän huoneeseen. Tokihan
tuo Tomkins ei milloinkaan julkea tulla, tänne, ja tohtori voi saada
vuoteensa Woodstockin palatsihuvilassa hänen aavistamattansa mitään;
taikka jos teidän arvollisuutenne ei pidä sitä turvallisena, voin
viiltää häneltä kurkun, olematta siitä millänikään."
"Jumala varjelkoon!" kielsi ritari, "Hän on meidän kattomme alla ja
vieraana, vaikkei kutsuttuna. Mene, Joceline; koska olet päästänyt
kielesi liian valtoimeksi, niin olkoon rangaistuksenasi pitää silmällä
kelpo tohtorin tuloa ja huolehtia hänen turvallisuudestaan niin kauvan
kuin hän pysyy seurassamme. Metsässä vietetty lokakuun yö tai pari
tekisi lopun siitä kunnon miehestä."
"Luultavammin hän lopettaa lokakuumme kuin päin vastoin", virkahti
metsänvartija ja poistui isäntänsä rohkaisevasti hymyillessä.
Hän vihelsi Bevis-koiran mukaansa osalliseksi vartioimiseensa, ja
saatuaan tarkan tiedon, missä pappi oli luultavimmin tavattavissa,
hän vakuutti herralleen pitävänsä mitä tarkinta huolta tämän
turvallisuudesta. Kun palvelijat olivat korjanneet pöydältä aterian
jäännökset ja poistuneet, nojausi vanha ritari taaksepäin istuimellaan
ja antausi mieluisampiin näkyihin kuin oli viime aikoina ilmaantunut
hänen kuvitteluunsa, kunnes hänet vähitellen valtasi todellinen uni.
Uskaltaen liikkua vain varpasillaan otti hänen tyttärensä sillaikaa
jonkun neulomustyön ja siirtyi vanhan miehen viereen askartelemaan
tässä tehtävässä, tuon tuostakin luoden vanhempaansa katseen, jossa
ilmeni suojelusenkelin hellä harrastus, joskaan ei tämän tehokas
voima. Vihdoin hän valon haipuessa ja yön tullessa aikoi antaa käskyn
kynttilöistä. Mutta muistaessaan, kuinka vaatimattoman makuusijan oli
Jocelinen tupa suonut, hän ei raskinnutkaan keskeyttää ensimäistä
sikeätä ja virkistävää unta, mitä hänen isänsä oli nauttinut kaiken
todennäköisyyden mukaan kahden viime vuorokauden kuluessa.
Hän istui ison ulkonevan ikkunan ääressä, -- saman, josta Wildrake oli
äskettäin kurkistellut sisälle, kun Tomkins ja Joceline viettivät iltaa
pikareita kallistellen. Tällöin ei hänellä ollut muuta huviketta kuin
katsella pilviä, joita veltto tuuli toisinaan karkoitti syksyisen kuun
leveältä kiekolta, mutta toisinaan päästi kerääntymään sen säteiden
verhoksi. En tiedä miksi on jotakin erityisen miellyttävää haaveillen
tähystellä yön kuningatarta, kun se kahlaa huurujen joukossa, joita se
ei jaksa hajoittaa, yhtä vähän kuin hekään puolestaan kykenevät tyyten
sammuttamaan sen loistoa. Se näky on sattuvana kuvana kärsivällisestä
hyveestä, joka tyynesti samoaa polkuansa hyvien ja pahojen puheitten
läpi, kunnollisuutensa ansaitessa kaikkea ihailua, vaikka sitä maailman
silmissä hämärryttävät kärsimys, vastoinkäyminen, panettelu.
Jotain sellaista kenties liikkuikin Alicen mielikuvituksessa, kunnes
hän kummastuen ja säikähtäen havaitsi, että joku oli kavunnut ikkunaan
ja tirkisteli huoneeseen. Yliluonnollisen pelon aatos ei vähääkään
järkyttänyt Alicea. Hän oli peräti kotiutunut paikkaansa ja asemaansa;
ihmiset eivät näe aaveita näyttämöillä, jotka ovat heille tuttuja
lapsuudesta asti. Mutta tungeksijain vaara levottomassa maassa oli
peloittavampi pahojen aavistusten aihe, ja se ajatus antoi luonnostaan
rivakalle tytölle niin horjumatonta rohkeutta, että hän sieppasi
seinältä pistoolin ja älysi tähdätä sillä häiritsijää, samalla kun
huusi isäänsä hereille. Hän oli sitä kerkeämpi hälytyksessään, kun
oli tuntevinaan osittain näkemistänsä kasvoista sen naisen piirteet,
joka oli Rosamondin lähteellä tuntunut hänestä erikoisen karmealta
ja epäiltävältä. Ritari tempasi heti miekkansa ja kiirehti esille.
Näistä mielenosoituksista hätääntyneenä yritti tungettelija kiireesti
laskeutua alas, mutta menetti jalansijansa kuten Wildrakellekin oli
käynyt ja mätkähti maahan. Vastaanotto ei ollut yhteisen emommekaan
povella pehmeä tai turvallinen, sillä he kuulivat kamalasta haukunnasta
ja murinasta, että Bevis oli rynnännyt paikalle ja tarrannut kiinni
hiiviskelijään, ennen kuin tämä pääsi jaloilleen.
"Pidä kiinni, mutta älä revi", huusi vanha ritari. "Alice, sinä olet
naikkosien helmi! Seiso alallasi tässä, kunnes juoksen alas ja kytken
sen roiston."
"Jumalan tähden, ei, rakas isä!" huudahti Alice; "Joceline tulee
hetimiten -- kuulkaa! -- askelten töminää".
Alhaalta kuului tosiaan hyörinää. Valoja vilkkui edes takaisin
hajallaan, ja niiden kantajat huhuilivat toisilleen, kuitenkin hilliten
ääntänsä puhuessaan, ikäänkuin karttaakseen syrjäisiä kuulijoita.
Bevisin valtaan sortunut yksilö oli asemassaan kärsimättömin ja
huikkasi vähääkään varomatta: "Hoi, Lee -- metsänvartija -- ottakaa
koira pois, muutoin minun täytyy ampua se!"
"Jos sen teet", karjaisi Sir Henry ikkunasta, "niin lävistän paikalla
pääsi. Varkaita, Joceline, varkaita! Tule, kytkemään tämä konna, Bevis,
pidä kiinni!"
"Takaisin, Bevis, alas!" kiljui Joceline. "Minä tulen, minä, Sir Henry
-- Pyhä Mikael, järkeni minä menetän!"
Kamala ajatus juolahti Alicen mieleen, -- oliko Joceline voinut
antautua petolliseksi, koska hän kutsui koiraa pois konnan kimpusta sen
sijaan että olisi rohkaissut uskollista elukkaa tämän vartioimisessa?
Isään vaikutti kenties joku samanlaatuinen epäluulo; hän astahti äkkiä
syrjään kuunvalosta ja veti Alicen likelleen, jotta he olivat molemmat
näkymättömissä, mutta kuitenkin kuulivat, mitä tapahtuisi. Koiran ja
vangin rimpuilu näytti päättyneen Jocelinen toimesta, ja ikkunan alta
kuului supatusta, ikäänkuin olisi siellä neuvoteltu.
"Kaikki on nyt hiljaista", virkkoi muuan ääni; "minä kiipeän
valmistamaan teille tietä". Ja heti jälkeenpäin ilmestyi ikkunaan
haamu, työnsi auki puoliskon ja hyppäsi vierashuoneeseen. Mutta
melkein ennen kuin hänen askeleensa osui lattiaan, ja ainakin hänen
olemattansa vielä saanut kunnollista jalansijaa, survaisi vanha ritari:
joka seisoi varuillaan paljastetuin miekoin, tunkeutujaa kohti hurjan
huitaisun, joka tuiskahdutti tämän kumoon. Joceline oli kavunnut ylös
hänen kintereillään salalyhty kädessään ja parkaisi kamalasti, kun
näki tapahtuman, huudahtaen: "Taivasten tekijä, hän on surmannut oman
poikansa!"
"Ei, ei -- hätää ei ole ollenkaan", väitti kaatunut nuori mies, joka
oli tosiaankin nuori Albert Lee, vanhan ritarin ainoa poika. "En saanut
mitään vammaa. Välttäkää melua, kaiken hyvän nimessä -- toimittakaa
heti valoa!"
Samassa hän kavahti lattialta niin nopeasti kuin kykeni viittansa ja
ihokkaansa jouduttua ikäänkuin varrastetuiksi vanhan ritarin miekkaan,
joka oli onneksi käännähtänyt sen verran syrjään Albertin ruumiista,
että terä oli lävistänyt vaatteet ihan pitkin selkää. Työntäisyn
täydellä voimalla kylkeen sattunut kahva oli suistanut hänet nurin.
Joceline kaiken aikaa varoitteli jokaista pysymään vaiti mitä
ankarimmin vannotuksin. "Hiljaa, niin totta kuin tahdotte kauvan elää
maan päällä -- hiljaa, jos aiotte saada sijan taivaassa, -- olkaa
hiljaa vain hetkinen -- meidän kaikkien henki riippuu siitä."
Sanomattoman kerkeästi hän toimitti huoneen valaistuksi, ja silloin
he huomasivat, että Sir Henry oli nuo onnettomat sanat kuullessaan
lysähtänyt isoon nojatuoliin liikkumattomaksi, valjuna ja mitään
elonmerkkiä osoittamatta. "Voi, veli, kuinka saatoitkaan tulla taloon
tällä tavoin?" voikersi Alice.
"Älä kysele mitään -- hyvä Jumala, mitä pitikään sattua!" ja hän
tuijotti isäänsä, jonka kylmenneet kasvonpiirteet jäykistyksessään ja
käsivarret mitä avuttomammin levällään saivat hänet pikemmin näyttämään
kuoleman patsaskuvalta kuin ainoastaan salpautunutta elämää edustavalta
henkilöltä. "Säästettiinkö henkeni", voihkaisi Albert kohottaen kätensä
epätoivoisesti taivasta kohti, "vain tällaista näkyä varten?"
"Me kärsimme, mitä taivas sallii, nuori mies -- me siedämme elämäämme
niin kauvan kuin taivas pitkittää sitä. Päästäkää minut lähelle." Sama
pappi, joka oli pitänyt hartaushetken Jocelinen majassa, astui nyt
esille. "Hankkikaa heti vettä", hän käski, ja uskomattoman nopeasti
täytti hänen tahtonsa Alicen avulias käsi ja keveä jalka; tytön
nopeaälyinen hellyys ei ollut pysähtynyt turhaan valitteluun, kun oli
vielä sijaa toivolle.
"Hän on vain tainnuksissa", ilmoitti pappi tunnustellen Sir Henryn
rannetta; "äkillinen järkytys on tuottanut pyörtymyksen. Reipastaudu,
Albert; vakuutan sinulle, että tässä ei ole pahaakaan hätää. Toimita
meille pikari, hyvä Alice, ja nauhaa tai siderihmaa -- minun täytyy
iskeä hiukan suonta, ja joitakuita tuoksukkeitakin tarvittaisiin, jos
on saatavissa, tyttöseni."
Alice hankki pikarin ja siteen, veti ylös isänsä takinhihan ja näytti
vaiston avulla ihan ennakoltakin arvaavan kunnianarvoisan tohtorin
kaikki määräykset. Mutta sanaakaan kuulematta ja mitään lohdutuksen
merkkiä näkemättä seisoi hänen veljensä, kädet ristissä ja ilmaan
kohotettuina kuin mykän epätoivon patsas. Hänen kasvojensa jokainen
piirre kuvastui ajatusta: "Tässä makaa isäni ruumis, ja minä se
ajattelemattomuudessani olen surmannut hänet!"
Suonirauta sai muutamia veripisaroita tihkumaan ensimältä yksitellen
ja sitte vuolaammin noruen. Ohimoita valeltiin kylmällä vedellä, ja
sieraimen edessä pidettiin hajusuoloja. Kun sitte seurauksena oli, että
vanhus huokasi heikosti ja yritti liikuttaa jäseniään, muutti Albert
Lee asentoansa, heittäytyäkseen heti papin jalkoihin, ja jos tämä olisi
sallinut, olisi hän suudellut pelastajan kenkiä ja kaavunlievettä.
"Nouse, hupsu nuorukainen", käski kelpo mies nuhtelevasti; "pitääkö
sinun aina pysyä tuollaisena? Polvistu taivaalle, älä sen heikoimmalle
asiamiehelle. Sinä olet jälleenkin pelastunut suuresta vaarasta --
jos tahdot ansaita taivaan laupeuden, niin muista säästyneesi muihin
tarkoituksin kuin nyt ajattelemaasi. Menkää, sinä ja Joceline, teillä
on tärkeä velvollisuus täytettävänä; ja ole varma siitä, Albert, että
isäsi toipuu paremmin, jos hän ei näe sinua muutamaan minuuttiin. Alas
-- alas puutarhaan noutamaan saattolaistasi."
"Kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset", vastasi Albert Lee. Hän hyppäsi
ikkunalaudalle ja katosi yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Joceline
seurasi häntä heti ja samaa tietä.
Alicen huolestus isänsä pahoinvoinnista oli nyt jonkun verran
lieventynyt, mutta tämä uusi toimenpide seurueen jäsenten kesken sai
hänet rauhattomasti vetoamaan kunnianarvoisaan apulaiseensa. "Hyvä
tohtori, vastatkaa minulle vain yhteen kysymykseen -- oliko veljeni
Albert täällä juuri äsken, vai uneksinutko olen kaiken, mitä on
tapahtunut viimeisten kymmenen minuutin aikana? Minusta tuntuu kuin
voisin ilman teidän läsnäoloanne olettaa kaiken sattuneen unessa -- sen
hirveän sivalluksen -- isäni joutumisen ruumiiksi -- mykkään epätoivoon
sortuneen soturin -- ja unta kai tosiaan näinkin."
"Jos olet uneksinut, herttainen Alice", vastasi tohtori, "niin soisin
jokaiselle sairaanhoitajattarelle sinun ominaisuutesi, koskapa olet
unissasi hoidellut potilastamme paremmin kuin useimmat noista vanhoista
myyristä kykenevät tekemään kaikkein valppaimmillansa. Mutta unesi tuli
sarvilyhdyn kajastuksesta, sievä tyttöseni, ja sen selitän sinulle
joutilaampana hetkenä, kun muistutat minua. Albert on todenteolla ollut
täällä ja tulee jälleen."
"Albert!" toisti Sir Henry; "kuka mainitsee poikaani?" "Minä vain,
herra ritari", sanoi tohtori; "sallikaa minun sitoa käsivartenne".
"Haavani? -- kaikesta sydämestäni, tohtori", mukautui Sir Henry
kohottautuen ja vähitellen saaden muistinsa takaisin. "Tiesin
vanhastaan, että te olette ruumiin lääkitsijä kuten sielunkin, sillä
palvelittehan rykmentissäni sekä haavurina että kappalaisena. Mutta
missä on se hylky, jonka tapoin? En ole eläissäni sohaissut nasevammin.
Pistomiekkani kahva jysähti hänen kylkiluihinsa, niin että hengetön
hänen täytyy olla, muutoin on oikea käteni unohtanut taitonsa."
"Kukaan ei saanut surmaansa", kertoi tohtori, "ja meidän on kiitettävä
Jumalaa siitä, koska surmattavissa ei ollut muita kuin ystäviä. Hyvä
levätti ja ihokas sentään haavoittui niin surkeasti, että tarvitaan
melkoista vaatturin taitoa vammain korjaamiseen. Mutta minä olin teidän
viimeisenä vastustajananne ja vuodatin teistä rahtusen verta pelkästään
valmistaakseni teitä siihen mieluisaan yllätykseen, että saatte
nähdä poikanne. Voitte arvata, että häntä on hätyytelty pahastikin
matkalla Worcesterista tänne, missä Jocelinen avulla saamme kyllä
pidetyksi huolta hänen turvallisuudestaan. Tästä syystä kehoittelinkin
teitä suostumaan sisarenpoikanne ehdotukseen ja palaamaan vanhaan
palatsihuvilaan, missä voitaisiin piiloitella sataakin miestä, vaikka
tuhannen olisi etsimässä heidän kätköpaikkaansa. Ei ole missään
mukavampi leikkiä piilosilla, kuten kyllä osoitan, kun saan tilaisuuden
julkaista teokseni Woodstockin ihmeistä."
"Mutta poikani -- rakas poikani", hätäili ritari, "enkö siis saa heti
nähdä häntä? Ja minkätähden ette ennakolta varoittanut minua tästä
riemullisesta tapauksesta?"
"Syystä että olin epävarma hänen liikkeistään", kertoi tohtori.
"Arvelin oikeastaan, että hän oli pyrkimässä merenrannikolle ja että
olisi parasta ilmoittaa teille hänen kohtalonsa vasta sitte, kun hän
olisi eheänä päässyt laivaan ja ollut purjehtimassa Ranskan rantaa
kohti. Olimme sopineet, että te saisitte tietää kaikki tullessani
tänne nyt illalla luoksenne. Mutta talossa on punatakkinen, johon
ei tee mielemme luottaa enempää kuin on pakko. Emme sen vuoksi
uskaltaneet tulla sisälle eteissuojaman kautta, ja hiiviskellessämme
sitte rakennuksen ympärillä ilmoitti Albert meille, että hänen vanhoja
poikuutensa kujeita oli ollut pujahtaa sisälle tästä ikkunasta. Erään
mukanamme olleen nuorukaisen piti välttämättömästi tehdä se koe,
koska kamarista ei näkynyt valoa ja kuutamo saattoi meidät ulkosalla
ilmitulon vaaraan. Hänen jalkansa lipesi, ja Bevis-ystävämme karkasi
hätään."
"Totisesti menettelittekin typerästi", tuumi Sir Henry, "kun kävitte
ahdistamaan linnuetta ilman haastetta. Mutta tärkeintä on tietää, missä
nyt on Albert-poikani. Antakaa minun nähdä hänet."
"Mutta odottakaahan, Sir Henry", sanoi tohtori, "kunnes toipuneet
voimanne --"
"Hiiteen toipuneet voimani, mies!" vastasi ritari vanhan luontonsa
alkaessa elpyä. "Ettekö muista, että minä viruin Edgehillin tantereella
kaiken yötä, vertavuotavana kuin härkä viidestä eri haavasta, ja
kannoin asevaruksiani jo kuuden viikon kuluttua? Kannattaako nyt puhua
muutamasta veripisarasta ja kissan raapaiseman kaltaisesta naarmusta!"
"No, jos tunnette itsenne niin urheaksi", taipui tohtori, "niin
noudankin poikanne -- hän ei ole kaukana".
Ja hän läksi huoneesta, viitaten Alicea jäämään siltä varalta, että
mitään heikkouden oireita jälleen ilmenisi potilaassa.
Oli kenties onnellista, että Sir Henry ei näyttänyt ollenkaan
muistavan, millainen oikeastaan oli ollut se säikähdys, joka oli
äkillisesti ja voimakkaasti kuin ukkosen isku tyrmistyttänyt hänen
aistinsa. Pariinkin kertaan hän kyllä puheli olevansa varma siitä,
että hänen oiva sohaisunsa oli tehonnut hyvin, mutta hänen mieleensä
ei palannut, että vaara oli uhannut hänen poikaansa. Alicea ilahdutti
nähdä, että hänen isänsä näytti unohtaneen noin kamalan seikan,
kuten ihmiset useinkin unohtavat iskun tai muun äkillisen syyn,
joka on heidät tainnuttanut. Niinpä hän mielellään karttelikin
yksityiskohtaisemmin valaisemasta sitä seikkaa, vedoten sen hetken
yleiseen sekamelskaan. Ja jonkun minuutin kuluttua keskeytti Albert
kaiken enemmän tiedustelun, astuessaan tohtorin saattamana huoneeseen
ja heittäytyessään vuorotellen isänsä ja sisarensa syliin.