Wildraken asia oli onnistunut etupäässä sen valtiokirkollisen
hengenmiehen välityksellä, jonka olemme aikaisemin tavanneet toimimassa
perheen kappalaisena; hänen äänellään oli monestakin syystä suuri
vaikutus vanhaan ritariin.
Vähää ennen puoltapäivää oli Sir Henry Leellä ja hänen vähäisellä
huonekunnallaan kiistämättömästi hallussaan vanha asuntonsa Woodstockin
palatsihuvilassa, ja Jocelina Joliffen, Phoeben ja vanhan Joanin
yhteiset ponnistukset pantiin laittamaan kuntoon, mitä äskeiset
häiritsijät olivat jättäneet suureen epäjärjestykseen.
Sir Henry Leellä oli, kuten kaikilla sen ajan säätyhenkilöillä,
turhantarkkuuteen menevä järjestyksen harrastus, ja väkijoukossa
rutistunutta pukuansa pahoittelevan hienon vallasnaisen tavoin hän
tunsi itsensä häväistyksi ja nöyryytetyksi, nähdessään kotinsa noin
mullistelluksi -- ja kärsimättömäksi, kunnes hänen rakennuksensa oli
puhdistettu kaikista tunkeilun jäljistä. Suutuksissaan hän jakeli
runsaammin käskyjä kuin hänen rajoitetulla palveluskunnallaan oli
näköjään aikaa tai käsiä toimeenpanna. "Ne konnat ovat myös jättäneet
taakseen sellaisia tulikiven huuruja", ärisi vanha ritari, "kuin olisi
vanha Davie Leslie ja koko Skotlannin armeija ollut majoitettuna heidän
joukkoonsa".
"Melkein yhtä pahoin lienee heille käynytkin", tokaisi Joceline, "sillä
sanotaanpa, että itse paholainen tuli ruumiillistuneena heidän pariinsa
ja sai heidät luikkimaan tiehensä". "Sittepä pimeyden ruhtinas onkin
herrasmies, kuten vanha Will Shakespeare sanoo", tuumi ritari. "Hän ei
koskaan häiritse oman takkinsa käyttäjiä, sillä Leet ovat olleet täällä
isästä poikaan jo viisisataa vuotta kaikessa rauhassa, mutta heti kun
nuo moukkamaiset epäsikiöt saapuivat, alkoi hän siis esittää omaa
osaansa heidän keskuudessaan."
"No, yhden seikan hän ja he ovat jättäneet meille sellaisen, josta
meidän sietää kiittää", kertoi Joliffe, "nimittäin niin hyvin täytetyn
ruokakammion ja aitan, että moista on harvoin nähty Woodstockin
huvilapalatsissa pitkiin aikoihin: lampaanruhoja, raavaanlihoja,
tynnyreittäin sokurileipurin tavaroita, aameittain ja nassakoittain
sektiä, muskattiviiniä, olutta ja mitä kaikkea. Saammekin viettää
kuninkaallisia päiviä puolitiehen talvea, ja Joanin täytyy piammiten
ryhtyä suolaamiseen ja säilytyshommiin."
"Häpeä, heittiö!" ärähti ritari; "mekö appaisimme tuommoisten maan
hylkimysten rääppeitä? Heitä ne heti ulos! Ei", malttuen, "se olisi
syntiä; mutta anna ne köyhille tai toimita lähetetyiksi omistajilleen.
Ja kuulehan, en tahdo maistaa mitään heidän väkijuomiaan -- mieluummin
joisin erakon tavoin koko ikäni kuin näyttäisin tyhjentävän maljoja
tuollaisille roistoille heidän tilkoillaan kuten viheliäinen
juomanlaskija, joka kulauttelee pullojen pohjatähteet vieraiden
maksettua laskunsa ja lähdettyä kotiinsa. Ja kuulehan, en tahdo maistaa
pisaraakaan vettä säiliöstä, josta ne orjat ovat ammentaneet itselleen
-- nouda minulle ruukullinen Rosamondin lähteestä."
Alice kuuli tämän määräyksen, ja oivaltaen hyvin, että huonekunnan
muilla jäsenillä oli kylliksi tehtävää, hän otti hiljaisesti pienen
ruukun, heitti viitan ylleen ja läksi itse ulos hankkimaan Sir Henryn
haluamaa vettä. Sillävälin Joceline hiukan empien ilmoitti, että
"tänne on vielä jäänyt muuan noiden vieraitten seurueeseen kuuluva
mies, joka järjestelee valtuutettujen omistamien arkkujen ja laukkujen
siirtämistä pois ja voi vastaanottaa teidän arvollisuutenne määräykset
ruokavaroista".
"Tulkoon tänne." Keskustelu tapahtui eteissuojamassa. "Miksi epäröitset
ja mutiset tuolla tavoin?"
"Niin, mutta, sir", tankkasi Joceline, "mutta kenties teidän
arvollisuutenne ei haluaisikaan nähdä häntä, hän kun on sama, joka
äskettäin --" Hän pysähtyi.
"Sinkautti miekkani avaruutta kohti, tahtoisit sanoa? Kas, milloin olen
minä äkääntynyt miehelle siitä, että hän on pitänyt puoliansa minua
vastaan? Niin keropää kuin hän onkin, mies, pidän hänestä tuon jutun
takia paremmin enkä pahemmin. Minä isoan ja janoan uudestaan kilpasille
hänen kanssaan. Olen ajatellut hänen passadoansa aina siitä saakka,
ja luulenpa, että jos yrittäisimme toistamiseen, tietäisin tempun,
joka sen tekisi tyhjäksi. Nouda hänet heti." Taattu Tomkins saatettiin
piankin sisälle. Hän esiintyi rautaisen totisena; sitä sävyä eivät
kyenneet hetkeksikään järkyttämään edellisen yön kauhut sen enempää
kuin sen jalosukuisen henkilön ylväs arvokkuuskaan, jonka edessä hän
nyt seisoi.
"Mitä kuuluu, hyvä mies?" tervehti Sir Henry. "Näkisinpä mielelläni
vielä hiukan miekkailuasi, joka oli minulle pätevä vastus äskettäin
-- mutta totisesti luulenkin, että valo oli hieman liian hämärä
vanhoille silmilleni. Ota harjoitusmiekka, mies -- astelen täällä
aatoksissa, kuten Hamlet sanoo, ja nautin pikku hengähdyslomaa. Ota
siis harjoitusmiekka käteesi."
"Koska teidän armonne haluaa", virkkoi taloudenhoitaja, pudottaen
pitkän kaapunsa ja ottaen säilän.
"No, jos sinulle soveltuu, olen minä valmis", sanoi ritari. "Tuntuupa
siltä kuin olisi pelkkä tällä samalla vanhalla kivityksellä tepastelu
loihtinut pois nivelsäryn, joka uhkasi minua. He-hei -- astelen lujana
kuin taistelukukko."
He alottivat kisansa hyvin rivakasti, ja varmaa on, että Sir Henry
pysyi paremmalla puolella rynnistyksessä, -- lieneekö vanha ritari
sitte tosiaan taistellut kylmäverisemmin tylsällä kuin terävällä
aseella vai taloudenhoitaja myöntänyt hänelle rahtusen etua tässä
pelkästään urheilevassa kohtauksessa. Menestys sai hänet mainiolle
tuulelle.
"Kas noin", hän puheli, "keksinpä temppusi; ei, kahdesti et petä
minua samalla kujeella -- tuo oli tuntuvasti osattu. Niin, jos olisi
minulla vain ollut kyllin valoa silloin illalla -- mutta siitä on
turha puhua -- ja me jätämmekin tämän jo silleen. Minun ei sovi
taistella kuten me ajattelemattomat kavalierit entiseen aikaan
mittelimme voimiamme teidän keropäiden heittiöiden kanssa, antaen
teille selkään niin usein, että opetimme teidät viimein peittoamaan
meitä. -- Ja kuules nyt, minkätähden jätätte ruoka-aittanne täällä
niin täysinäiseksi? Luuletteko, että minä tai perheeni voimme käyttää
hypisteltyjä ravintoaineita? Mitä, eikö teillä ole parempaa käytäntöä
takavarikkolihoillenne kuin jättää ne jäljelle, vaihtaessanne
kortteeripaikkaa?"
"Teidän arvollisuutenne", huomautti Tomkins, "saattaahan olla, että
te ette mieli raavaan, oinaan tai vuohen lihaa. Silti, kun tiedätte,
että ne ruokavarat hankittiin ja maksettiin omista verotuloistanne ja
karjastanne Ditchleystä, joka julistettiin valtion omaksi runsaasti
vuosi takaperin, saatatte kenties vähemmin arastella niiden käyttämistä
omaan tarpeeseenne."
"No, varmastikin käytän", vilkastui Sir Henry, "ja hyvilläni olen,
että olette toimittaneet minulle osuuden omastani. Jo olinkin aasi,
kun epäilin herraisi eleskelevän muutoin kuin rehellisten ihmisten
kustannuksella."
"Ja mitä raavaitten takapuolikkaihin tulee", pitkitti Tomkins
muuttumattoman juhlallisesti, "niin on Westminsterissä häntäpää,
joka kestää vielä paljon armeijamme leikkomista ja jäytämistä, ennen
kuin se on jauhettu mieleiseksemme". Sir Henry pysähtyi ikäänkuin
harkitsemaan tämän viittauksen merkitystä, sillä hän ei ollut kovinkaan
nopeaälyinen mies. Mutta viimein oivallettuaan tarkoituksen hän remahti
äänekkäämpään nauruun kuin Joceline oli pitkään aikaan nähnyt hänen
antautuvan.
"Oikein, mies", hän sanoi, "ymmärrän pilasi -- se on nukkenäyttelyn
oikea opetus. Faustus nostatti paholaisen, niinkuin parlamentti
armeijan -- ja sitte, kuten paholainen lentää tiehensä Faustuksen
kanssa, samaten armeija kaappaa mukaansa parlamentin eli häntäpään,
joksi sinä sitä nimität, eli niinsanotun eduskunnan istuvan osan. Ja
sitte, katsos, ystävä, itse kaikkien paholaisten paholainen saa minun
auliin suostumukseni siepata mukaansa vuorostaan armeijan, ylimmästä
kenraalista alimpaan rumpalipoikaan asti. Ei, älä tuimistu mokomasta;
muista, että nyt on kylliksi päivänvaloa terävilläkin miekoilla
urheilemiseen."
Taattu Tomkins näytti katsovan parhaaksi hillitä pahastuksensa, ja
huomauttaen, että vankkurit olivat valmiina kuljettamaan valtuutettujen
tavarat kauppalaan, hän vakavasti jätti hyvästi Sir Henry Leelle.
Sillaikaa vanhus yhä asteli jälleen saadussa suojamassaan, hykerrellen
käsiään ja muutenkin ilmaisten suurempaa riemastusta kuin oli
osoittanut kohtalokkaasta tammikuun 30 päivästä saakka.
"Täällä sitä taas ollaan vanhassa moisiossa, Joliffe -- ja runsailla
elintarpeillakin varustettuina. Osasipa se heittiö ratkaista
omantuntoni epimisen! -- Typerinkin heistä on mitä viisastelevin
vääntelijä, kun tulee kysymykseen hyöty. Silmäilehän hiukan ulos,
eikö siellä hiiviskele mitään oman ryysyrykmenttimme rippeitä, joille
vatsantäysi olisi taivaan lahja, Joceline. -- Ja hänen miekkailunsa,
Joceline -- vaikka se pakana miekkailee hyvin -- oikein aika hyvin
-- mutta näithän, miten minä häntä pitelin, kun minulla oli sovelias
valaistus, Joceline?"
"Kyllä, pahasti pitelitte häntä, teidän arvollisuutenne", kehui
Joceline. "Te opetitte hänet tietämään, mistä Taavetti olutta
osti. Varmastikaan ei hän enää halua joutua teidän arvollisuutenne
huideltavaksi."
"Vanhaksihan alan käydä", tuumi Sir Henry, "mutta ikä ei ruostuta
taitoa, vaikka jäntereitten täytyy jäykistyä. Mutta minun iällisyyteni
on kuin reipas talvi, kuten vanha Will sanoo -- härmäinen, mutta
leppoinen. Ja entä jos vielä vanhoinakin elämme näkemään parempia
päiviä! Takaanpa sinulle, Joceline, että minua miellyttää tuo
leukailevien heittiöiden ja tappelevien heittiöiden kesken syntynyt
kahnaus. Kun varkaat riitaantuvat, on rehellisillä mahdollisuus päästä
omilleen."
Siten ylvästeli vanha kavalieri kolminkertaisessa kunniassaan, hän
kun oli saanut takaisin asuntonsa, luullakseen puhdistanut jälleen
maineensa miekkamiehenä ja lopuksi keksinyt mahdollisuutta aikojen
muuttumiseen, toivoen samalla jotakin esiintyvän kuningasmielisen
puolueen eduksi.
Sillaikaa hypähteli Alicen povessa sydän ylpeämmin ja kepeämmin kuin
moneen päivään, kun hän viime aikoina jo vieraannuttuaan hilpeydestä
läksi ilomielin antamaan apuansa talouden järjestämiseen ja
varustamiseen, tuomalla sievän Rosamondin lähteestä haluttua raikasta
vettä.
Kenties hän muisti, miten hänen ollessaan pikku tyttönä
Markham-serkulla oli tapana panna hänet muiden mukana täyttämään sitä
velvollisuutta, hänen esittäessään jotakuta vangittua troijalaista
prinsessaa, joka oli siinä asemassaan tuomittu ammentamaan vettä
kreikkalaisesta lähteestä ylpeän voittajan tarpeiksi. Ainakin ilahdutti
häntä tavattomasti isänsä näkeminen palautetuksi vanhaan asuntoon,
ja se ilo ei ollut vähemmin vilpitön sen johdosta, että hän tiesi
heidän paluunsa Woodstockiin olleen serkkunsa aikaansaama ja Everardin
jossain määrin puhdistuneen hänen isänsäkin ennakkoluuloisissa silmissä
syytöksistä, joita vanha ritari oli häntä vastaan lausunut. Jollei
heidän välillään ollutkaan vielä tapahtunut sovintoa, oli siis ainakin
saatu edellytykset, joihin sellaisen suotavan lopun saattoi helposti
perustaa. Se oli ikäänkuin sillan alkua; kun perustus on tukevasti
laskettu ja kannattimet kohotettu tulvavirran vaikutuksen yläpuolelle,
voidaan seuraavana vuodenaikana sijoittaa kaaret paikoilleen.
Ainoan veljen epätietoinen kohtalo olisi saattanut pilvistyttää
tätäkin hetkellistä päiväpaisteen tulvahdusta, mutta Alice oli
kasvanut kansalaissodan tuimien ja tiheitten kamppailujen aikana ja
tottunut toivomaan rakkaittensa puolesta, kunnes toivo oli hukassa.
Tässä tapauksessa tuntuivat kaikki tiedot takaavan hänelle veljen
turvallisuuden.
Paitsi näitä auvon aiheita oli Alice Leellä se mieluisa tunne, että
hän oli päässyt takaisin lapsuutensa asumukseen ja mielipaikkoihin,
joista hän ei ollut erinnyt suuretta tuskatta, tuntien sitä kenties
kipeämmin sen johdosta, että se oli ollut vaimennettava isän kovien
koettelemusten viihdyttämiseksi. Ja tällä hetkellä hän myös nautti
siitä itsetyytyväisyyden välähdyksestä, jonka näemme usein elvyttävän
nuoria ja hyväluontoisia ihmisiä, kun he voivat olla yleisen sanantavan
mukaan avuliaita niille, joita he rakastavat, ja tarpeen tullen
toimittaa tuollaisia pieniä kotoisia askareita, joita vanhukset
hyvillä mielin ottavat vastaan nuorison velvollisuudentuntoisista
käsistä. Kaiken kaikkiaan, kun Alice Lee siis riensi jo mainitsemamme
metsittyneen puutarhan läpi ja sieltä noin nuolenkantaman verran
sisemmäksi puistoon noutamaan vesiruukullista Rosamondin lähteestä,
kasvonpiirteet elostuneina ja hipiä hiukan punehtuneena voimistelusta,
oli hän hetkellisesti saanut takaisin sen rattoisan ja säihkyvän
vilkkauden, joka oli ollut luonteenomainen hänen kauneudelleen
varhaisempina ja onnellisempina päivinä.
Tämä vanhojen muistojen kiehtoma suihkukaivo oli ollut aikoinaan
somistettu kuudennentoista vuosisadan rakennustaiteen koristuksilla,
jotka etupäässä esittivät muinaista jumaluustarustoa. Ne olivat nyt
kaikki rappeutuneet ja hävitetyt, pelkkinä sammalpeitteisinä raunioina,
lirisevän lähteen yhäti suodessa jokapäiväisiä aarteitaan, verrattoman
puhtaita, vaikka määrä oli vähäinen, suihkuten sijoiltaan väännettyjen
kivien lomitse ja pulputen vanhojen veistoksien sirpaleitten keskeltä.
Kevein askelin ja nauravin kasvoin lähestyi nuori neiti Lee
suihkukaivoa, joka oli tavallisesti aivan yksinäinen; mutta hän
seisahtui nähdessään jonkun istumassa sen äärellä. Hän pitkitti
kuitenkin kulkuansa luottavasti, vaikka ryhdiltään hiukan vähemmän
eloisana, kun huomasi sen henkilön naiseksi. Kenties oli siellä
joku kauppalan palkollinen, jollaisen oikukas emäntä toisinaan
lähetti noutamaan lähteestä vettä, koska sitä pidettiin erityisen
terveellisenä, tai joku elähtänyt vaimo, jonka vähäpätöisenä ammattina
oli kuljettaa vettä halvasta hinnasta kaupalle paremmanlaatuisiin
perheisiin. Ei siis ollut mitään arastelun syytä.
Kuitenkin oli aikojen epävarmuus niin ahdistava, että Alice ei
katsellut omaankaan sukupuoleen kuuluvaa vierasta aivan huolettomasti.
Turmeltuneita naisia oli tavallisuuden makaan kierrellyt kumpaisenkin
armeijan kintereillä kansalaissodan aikana; toiselta puolen julkisella
irstailulla ja raakuudella sekä toiselta puolen kiihkomielisyyden tai
tekopyhyyden petollisella eksytyksellä käyttelivät he melkein tasan
lahjojaan murhaamiseen tai rosvoamiseen. Mutta olihan ilmipäivä,
palatsihuvila ei ollut kaukanakaan, ja hiukan säikähtäneenäkin
tuntemattoman näkemisestä tässä odotetussa yksinäisyydessä oli korskean
vanhan ritarin tyttärellä siksi paljon luonteenlujuutta, ettei hän
suorastaan peljännyt ilman määrättyä ja ilmeistä aihetta.
Alice asteli sen vuoksi vakavasti suihkukaivoa kohti ja tyynnytti
katsantonsa, hätäisesti vilkaistessaan naiseen, joka sen luona istui.
Samassa hän jo ryhtyikin täyttämään ruukkuansa.
Nainen, jonka läsnäolo oli kummastuttanut ja hiukan hätkähdyttänyt
Alice Leetä, oli alempaan säätyyn kuuluva henkilö. Hänen punainen
viittansa, ruskea röijynsä, sinireunainen huivinsa ja karkea
huippuhattunsa eivät parhaassakaan tapauksessa voineet ilmaista
korkeampaa asemaa kuin pikku vuokratilallisen vaimoa tai kenties
voudin taikka päivätyöläisen apukumppania. Hyvä oli, ellei hän ollut
kehnompaakin lajia. Vaatteet olivat kyllä hyvistä aineksista, mutta
huolimattomasti yllä, minkä naisellinen silmä havaitsee puolellakin
katseella. Näytti siis siltä kuin eivät ne olisi olleet käyttäjälleen
tehtyjä, vaan sattuman kaupalla joutuneita hänen haltuunsa, jollei
niitä ollut joku onnistunut rosvous tuottanut. Myöskään ei Alicen
huomiota välttänyt noin lyhyessäkään tarkastuksessa vieraan tavaton
koko; hänen kasvonpiirteensä olivat mustanpuhuvat ja kovin yrmeät,
ja hänen sävynsä vaikutti kauttaaltaan epäsuotuisasti. Kumartuessaan
täyttämään ruukkuansa nuori neiti miltei toivottanut, että hän olisi
mieluummin pyörtänyt takaisin ja lähettänyt Jocelinen tälle asialle;
mutta katumus oli nyt myöhäinen, ja hänen oli vain parhaansa mukaan
salattava ikävät tunteensa.
"Tämän säihkyvän päivän siunaukset sen yhtä säihkyvälle näkijälle",
tervehti vieras ystävälliseltä kuuluvalla, vaikka käreällä äänellä.
"Kiitos", vastasi Alice ja ammenteli ahkerasti ruukkuansa täyteen
rautamaljalla, joka oli säilynyt kiinnitettynä vitjoilla erääseen
suihkukaivon reunakiveen.
"Kenties tulisi työnne pikemmin tehdyksi, sievä neitoseni, jos
vastaanottaisitte minun apuni", esitti vieras.
"Kiitos", sanoi Alice, "mutta jos olisin tarvinnut apua, olisin voinut
tuoda apuväen mukanani".
"Sitä en epäile, sievä neitoseni", tuumi nainen; "kyllä Woodstockissa
riittää nuorukaisia, joilla on silmät päässä. Kaiketikin olisitte
voinut tuoda mukananne kenen tahansa niistä, jotka ovat teidät nähneet,
jos olisitte halunnut?"
Alice ei vastannut tavullakaan, sillä hän ei pitänyt puhujan vapaasta
sävystä ja halusi lopettaa keskustelun.
"Pahastuitteko, kaunokaiseni?" kysyi vieras; "se ei mitenkään ollut
tarkoituksenani. Sovitan kysymykseni toisin -- ovatko Woodstockin
kelpo emännät niin huolettomia sievistä tyttäristään, että antavat
heistä kaunoisimman samota autiossa ajopuistossa ilman äitiä tai muuta
suojelijaa, joka estäisi kettua sieppaamasta karitsaa? Se huolettomuus
näyttää minusta ilmaisevan vähäistä hyväntahtoisuutta."
"Älkää välittäkö siitä, hyvä vaimo, en ole kaukanakaan suojeluksesta
ja avusta", virkkoi Alice, yhä vähemmin pitäen uuden tuttavansa
julkeudesta.
"Voi, sievä neitonen", haastoi vieras taputtaen isolla ja karkealla
kädellään Alicen päätä, joka oli kumartunut hänen ammentamaansa vettä
kohti, "työläs olisi kuulla tuollaisen sirkkusen piipitystä Woodstockin
kauppalaan, vaikka kirkuisitte kaikin voimin".
Alice ravisti naisen käden vihaisesti pois ja otti ylös ruukkunsa,
vaikka se oli vasta puolillaan. Nähdessään vieraan nousevan samalla
kertaa hän lausui luonnollisen pahastuneesti ja arvokkaasti, silti
varmaan tuntien pelkoakin: "Minulla ei ole mitään syytä toimittaa
huutojani kuulluiksi Woodstockiin asti; jos minulla olisi ollenkaan
avun tarvista, on se lähempää saatavissa."
Hän ei puhunutkaan tyhjän päiten, sillä samassa säntäsi pensaikosta
hänen viereensä uljas Bevis-koira. Elukka tuijotti säkenöivin silmin
vieraaseen, sen ylvään harjan havenet nousivat pystyyn kuin ahdistetun
villikarjun harjakset, kamalasti irvistäen se paljasti täyteen
loistoon hammastarhan, joka olisi kelvannut siperialaiselle sudelle,
ja haukkumatta tai hyppimättä se näytti matalasta päättäväisestä
murinastaan arvaten vain odottavan merkkiä, karatakseen kiinni naiseen,
jota se ilmeisesti piti epäiltävänä henkilönä.
Mutta tuntematon ei hätääntynyt. "Sievä neitoseni", hän virkkoi,
"teillä on tuossa tosiaan peloittava vartija teikareita tai moukkia
vastaan; mutta me sodissa olleet tiedämme loitsuja tuollaisten
raivonhenkien taltuttamiseksi. Älkää siis laskeko nelijaikaista
suojelijaanne minun kimppuuni, sillä se on jalo eläin, ja mikään muu
kuin hätävarjelus ei saisi minua tuottamaan sille vahinkoa." Niin
sanoen hän veti povestaan pistoolin ja viritti hanan; hän tähtäsi
aseella koiraa, ikäänkuin varoen sen loikkaavan päällensä.
"Seis, vaimo, seis!" huudahti Alice Lee; "koira ei tee teille pahaa.
Alas, Bevis, makuulle. Ja ennen kuin yritätte vahingoittaa sitä,
tietäkää, että se on Ditchleyn herran Henry Leen lempikoira, --
Woodstockin puiston metsänhoitajan, joka ankarasti kostaisi sille
tuotetut vammat."
"Ja te, kaunokaiseni, olette varmaankin vanhan ritarin emännöitsijä?
Olen usein kuullut, että Lee-suvulla on hyvä maku."
"Olen hänen tyttärensä, hyvä vaimo."
"Tyttärensä! Minä olin sokea -- mutta totta kuitenkin on, että mikään
vähemmän täydellinen ei voisi vastata kuvausta, jonka koko maailma
on antanut mistress Alice Leestä. Toivoakseni ei hupsutteluni ole
loukannut nuorta neitiä, ja varmaankin sallitte minun sovinnon
vakuudeksi täyttää ruukkunne ja kantaa sen niin pitkälle kuin
suvaitsette."
"Kuten haluatte, hyvä muori; mutta minä palaan heti palatsihuvilaan,
jonne en voi näinä aikoina päästää vieraita. Ette voi saattaa minua
pitemmälle kuin raiskioinaan reunaan, ja minä olen jo liiaksi viipynyt
poissa kotoa: lähetän jonkun teitä vastaan, ottamaan ruukun."
Ja hän kääntyi pois, tuntien säikkyä, jota hän kykeni tuskin
selittämään. Hän alkoi nopeasti kävellä palatsihuvilaan päin, luullen
siten pääsevänsä eroon kiusallisesta tuttavastaan.
Mutta sepä olikin kahden kauppa, sillä tuossa tuokiossa oli uusi
kumppani hänen rinnallaan, ei kylläkään juosten, vaan kävellen
ylettömän pitkin epänaisellisin harppauksin, joilla hän väleen
pääsi säikähtyneen neitosen hätäisten ja arkojen askelten tasalle.
Mutta hänen sävynsä oli kunnioittavampi kuin alussa, vaikka hänen
äänensä kuulosti kummallisen käreältä ja vastenmieliseltä, ja hänen
koko olemuksensa herätti epämääräistä, mutta vastustamatonta pahan
aavistelua.
"Suokaa anteeksi muukalaiselle, viehättävä mistress Alice",
puheli kiusaaja, "joka ei kyennyt eroittamaan jalosukuista neitiä
talonpoikaisnaikkosesta ja käytti teitä puhutellessaan sellaista
vapautta, että se ei ollenkaan soveltunut teidän arvoasemaanne ja
tilaanne, vaan lieneekin loukannut teitä".
"Ei mitään loukkausta ole tapahtunut", vastasi Alice; "mutta, hyvä
vaimo, olen jo lähellä kotiani enkä tarvitse enää seuraanne. Olette
minulle tuntematon."
"Mutta sillä ei ole sanottu", virkkoi vieras, "että teidän vaiheenne
eivät saata olla tunnettuja minulle, kaunis Alice-neiti. Katselkaa
minun tummapintaista otsaani -- Englanti ei sellaisia synnytä -- ja
niissä maissa, joista minä tulen, mustaa kyllä aurinko hipiämme, mutta
valaa korvaukseksi aivoihimme tietämyksen säteitä, jotka ovat teidän
hailean ilmanalanne alkuasukkailta evättyjä. Antakaa, kun katselen
sievää kättänne", yrittäen tarttua siihen, "ja minä lupaan teille, että
kuulette sellaista, mikä miellyttää teitä".
"Kuulen sellaista, mikä _ei_ miellytä minua", vastasi
Alice arvokkaasti. "Teidän on tarjottava ennustamis- ja
kädenlukemistemppujanne kylän naisille -- me säätyhenkilöt pidämme
niitä joko petoksena tai laittomana tietona."
"Kuitenkin haluaisitte varmaankin mielellänne kuulla säästä everstistä,
jonka ovat eroittaneet perheestänsä erityiset onnettomat seikat;
antaisitte parempaakin kuin hopeaa, jos voisin taata teille, että
näette hänet päivän tai parin kuluttua -- niin, kenties aikaisemminkin."
"En käsitä puhettanne, hyvä vaimo; jos tahdotte almua niin tuosta
saatte hopearahan -- enempää ei minulla ole kukkarossani."
"Olisi sääli minun ottaa sitä", sanoi vaimo; "mutta sentäänkin,
antakaa se minulle -- sillä keijukaistarinan prinsessan täytyy aina
jalomielisyydellään ansaita hyväntahtoisen haltiattaren anteliaisuus,
ennen kuin häntä palkitaan tämän suojeluksella."
"Ottakaa se -- ottakaa se -- antakaa minulle ruukkuni", hätääntyi
Alice, "ja menkää, -- tuolla tulee muuan isäni palvelija. Hei, tänne!
Tänne! Joceline -- Joceline!"
Vanha kädestäkatsoja pudotti kiireisesti jotakin ruukkuun,
palauttaessaan sen Alice Leelle, ja pitkiin raajoihinsa turvautuen hän
katosi joutuin metsän suojaan.
Bevis kääntyi ja peräytyi, jo osoittaen hiukan halua pidätellä
epäilyttävän henkilön poistumista. Mutta ikäänkuin epävarmana se
juoksi sitte Joliffea kohti ja liehitteli häntä kuin pyytääkseen
neuvoa ja rohkaisua. Joceline tyynnytti elukkaa ja nuoren emäntänsä
luokse tultuaan kysyi tältä ihmetellen, mikä oli hätänä ja oliko häntä
säikytetty. Alice peitteli hätäännystänsä, jolle hän ei olisikaan
osannut esittää mitään erityisen pätevää syytä, sillä naisen rohkea
tunkeilu ei ollut saanut uhkaavaa sävyä. Hän virkkoi vain tavanneensa
Rosamondin lähteellä kädestäkatsojan, josta oli ollut hiukan vaikea
päästä rauhaan.
"Kas vain sitä mustalaisvarasta", sanoi Joceline, "kuinka hyvin
hän haistoikaan, että aitassa oli ruokavaroja! Niillä on nenä kuin
korpeilla vainu, noilla kuljeksijoilla. Katsokaas, mistress Alice, ette
näe ainoatakaan korppia tai haaskahaukkaa koko sinitaivaalla penikulman
ympäristössä, mutta annas kun lammas äkkiä sortuu nurmikolle, niin
elukkaparan vielä ollessa henkitoreissaan huomaatte kymmenenkin
tuollaista norkkoa koikkumassa ikäänkuin kutsuen toisiansa kemuihin.
Ihan samaten on noiden röyhkeitten mierolaisten laita. Vähänpä niitä
näkee, kun ei ole mitään antamista, mutta kun on kämpäle padassa, he
pyrkivät osille."
"Olet niin ylpistynyt vereksestä ruokavarastostasi", virkkoi
Alice, "että epäilet kaikkien sitä kärkkyvän. En luule tuon naisen
uskaltautuvan lähelle keittiötäsi, Joceline."
"Parempi onkin hänen terveydelleen", arveli Joceline, "koska saattaisin
uittaa häntä ruokansa sulattamiseksi. Mutta antakaa minulle se ruukku,
mistress Alice -- sopivampi on minun sitä kantaa kuin teidän. Mitä
ihmettä? Mitä sen pohjalla kilisee? Ammensitteko piikivet veden mukana?"
"Nainen taisi pudottaa jotakin ruukkuun", ilmoitti Alice.
"Kas, sitäpä on meidän katsottava, sillä se on varmaankin taikakalu, ja
meillä Woodstockissa on jo kylliksi paholaisen rustailua. Vettä emme
surkeile -- minä voin juosta takaisin ja täyttää ruukun."
Hän kaatoi veden ruohikolle, ja ruukun pohjalta löytyi kultainen
sormus, johon oli kiinnitetty jalokivi, nähtävästi jokseenkin
kallisarvoinen.
"Hei, jollei tämä ole lumousta, niin en tiedä mitä se on", kummasteli
Joceline. "Toden totta, mistress Alice, luullakseni olisi teidän
parempi heittää pois tämä hely. Tällaiset lahjat tuollaisilta antajilta
ovat jonkunlaista käsirahaa, jota paholainen käyttää noitarykmenttinsä
pestuussa, ja jos he ottavat vain pavunkaan häneltä, he joutuvat hänen
elinorjikseen. Niin, te katselette helyä, mutta huomenna huomaatte sen
sijalla lyijyrenkaan ja tavallisen kivensirun."
"Ei, Joceline, minun mielestäni on parempi etsiä käsiin tuo
tummaverinen nainen ja palauttaa hänelle esine, joka näyttää olevan
melkoisen kallisarvoinen. Toimita siis häntä tiedustelluksi ja
anna hänelle varmasti takaisin sormus. Se näyttää liian kalliilta
hävitettäväksi."
"Hm! Sellaisia ne naiset aina ovat", jupisi Joceline. "Paraskin heistä
on halukas säästelemään pieniäkin hepeniä. -- No, mistress Alice,
toivoakseni olettekin te liian nuori ja kaunis noitarykmenttiin
pestattavaksi."
"En pelkää sitä, ennen kuin sinä lyöttäydyt taikuriksi", sanoi Alice.
"Riennä siis lähteelle, missä luultavasti vielä tapaat naisen, ja anna
hänen tietää, että Alice Lee ei halua mitään hänen lahjojansa sen
enempää kuin suvaitsi hänen seuraansakaan."
Niin sanoen nuori neiti pitkitti kävelyänsä palatsihuvilaan, Jocelinen
lähtiessä Rosamondin lähteelle toimeenpanemaan hänen määräystänsä.
Mutta povaaja tai mikä hän lieneekään ollut oli kadoksissa, eikä
Joceline sen havaitessaan suuresti vaivautunutkaan hänen jälkiensä
etsimisellä.
"Jos tämä sormus, jonka akka varmaan varasti jostakin", puheli
puistonkaitsija itsekseen, "on muutaman noblen arvoinen, niin sen on
parempi pysyä rehellisissä käsissä kuin kulkurin taskussa. Herrallani
on oikeus kaiken löytötavaran omistamiseen, ja mitäs muutakaan on
tällainen sormus mustalaisen tallesta tavattuna. Otankin sen siis
takavarikkoon muitta mutkitta ja käytän sen hinnan Sir Henryn talouden
kannatukseen, jota kyllä tarvitaankin. Taivas olkoon kiitetty, että
sotilaallinen kokemukseni on opettanut minut käyttämään koukkuja
sormenpäissä -- se on huovin laki. Mutta sentäänkin, hiisi vieköön,
minun olisi parempi viedä se Mark Everardille ja kysyä hänen neuvoaan.
Katson hänet nyt korkeaoppiseksi laintuntijaksi mistress Alicen asiain
tullessa kysymykseen, kun taasen korkeaoppinen tohtori, joka jääköön
nimeämättömäksi, olkoon ratkaisijana kirkon ja valtion ja Sir Henry
Leen hommissa. Ja viskattakoot sisukseni sääksille ja korpeille, jos
minun havaitaan osoittavan luottamustani sellaisille, joiden hallussa
se ei ole turvallinen."