EPÄILYTTÄVÄ KULKURI.

Wildraken asia oli onnistunut etupäässä sen valtiokirkollisen

hengenmiehen välityksellä, jonka olemme aikaisemin tavanneet toimimassa

perheen kappalaisena; hänen äänellään oli monestakin syystä suuri

vaikutus vanhaan ritariin.

Vähää ennen puoltapäivää oli Sir Henry Leellä ja hänen vähäisellä

huonekunnallaan kiistämättömästi hallussaan vanha asuntonsa Woodstockin

palatsihuvilassa, ja Jocelina Joliffen, Phoeben ja vanhan Joanin

yhteiset ponnistukset pantiin laittamaan kuntoon, mitä äskeiset

häiritsijät olivat jättäneet suureen epäjärjestykseen.

Sir Henry Leellä oli, kuten kaikilla sen ajan säätyhenkilöillä,

turhantarkkuuteen menevä järjestyksen harrastus, ja väkijoukossa

rutistunutta pukuansa pahoittelevan hienon vallasnaisen tavoin hän

tunsi itsensä häväistyksi ja nöyryytetyksi, nähdessään kotinsa noin

mullistelluksi -- ja kärsimättömäksi, kunnes hänen rakennuksensa oli

puhdistettu kaikista tunkeilun jäljistä. Suutuksissaan hän jakeli

runsaammin käskyjä kuin hänen rajoitetulla palveluskunnallaan oli

näköjään aikaa tai käsiä toimeenpanna. "Ne konnat ovat myös jättäneet

taakseen sellaisia tulikiven huuruja", ärisi vanha ritari, "kuin olisi

vanha Davie Leslie ja koko Skotlannin armeija ollut majoitettuna heidän

joukkoonsa".

"Melkein yhtä pahoin lienee heille käynytkin", tokaisi Joceline, "sillä

sanotaanpa, että itse paholainen tuli ruumiillistuneena heidän pariinsa

ja sai heidät luikkimaan tiehensä". "Sittepä pimeyden ruhtinas onkin

herrasmies, kuten vanha Will Shakespeare sanoo", tuumi ritari. "Hän ei

koskaan häiritse oman takkinsa käyttäjiä, sillä Leet ovat olleet täällä

isästä poikaan jo viisisataa vuotta kaikessa rauhassa, mutta heti kun

nuo moukkamaiset epäsikiöt saapuivat, alkoi hän siis esittää omaa

osaansa heidän keskuudessaan."

"No, yhden seikan hän ja he ovat jättäneet meille sellaisen, josta

meidän sietää kiittää", kertoi Joliffe, "nimittäin niin hyvin täytetyn

ruokakammion ja aitan, että moista on harvoin nähty Woodstockin

huvilapalatsissa pitkiin aikoihin: lampaanruhoja, raavaanlihoja,

tynnyreittäin sokurileipurin tavaroita, aameittain ja nassakoittain

sektiä, muskattiviiniä, olutta ja mitä kaikkea. Saammekin viettää

kuninkaallisia päiviä puolitiehen talvea, ja Joanin täytyy piammiten

ryhtyä suolaamiseen ja säilytyshommiin."

"Häpeä, heittiö!" ärähti ritari; "mekö appaisimme tuommoisten maan

hylkimysten rääppeitä? Heitä ne heti ulos! Ei", malttuen, "se olisi

syntiä; mutta anna ne köyhille tai toimita lähetetyiksi omistajilleen.

Ja kuulehan, en tahdo maistaa mitään heidän väkijuomiaan -- mieluummin

joisin erakon tavoin koko ikäni kuin näyttäisin tyhjentävän maljoja

tuollaisille roistoille heidän tilkoillaan kuten viheliäinen

juomanlaskija, joka kulauttelee pullojen pohjatähteet vieraiden

maksettua laskunsa ja lähdettyä kotiinsa. Ja kuulehan, en tahdo maistaa

pisaraakaan vettä säiliöstä, josta ne orjat ovat ammentaneet itselleen

-- nouda minulle ruukullinen Rosamondin lähteestä."

Alice kuuli tämän määräyksen, ja oivaltaen hyvin, että huonekunnan

muilla jäsenillä oli kylliksi tehtävää, hän otti hiljaisesti pienen

ruukun, heitti viitan ylleen ja läksi itse ulos hankkimaan Sir Henryn

haluamaa vettä. Sillävälin Joceline hiukan empien ilmoitti, että

"tänne on vielä jäänyt muuan noiden vieraitten seurueeseen kuuluva

mies, joka järjestelee valtuutettujen omistamien arkkujen ja laukkujen

siirtämistä pois ja voi vastaanottaa teidän arvollisuutenne määräykset

ruokavaroista".

"Tulkoon tänne." Keskustelu tapahtui eteissuojamassa. "Miksi epäröitset

ja mutiset tuolla tavoin?"

"Niin, mutta, sir", tankkasi Joceline, "mutta kenties teidän

arvollisuutenne ei haluaisikaan nähdä häntä, hän kun on sama, joka

äskettäin --" Hän pysähtyi.

"Sinkautti miekkani avaruutta kohti, tahtoisit sanoa? Kas, milloin olen

minä äkääntynyt miehelle siitä, että hän on pitänyt puoliansa minua

vastaan? Niin keropää kuin hän onkin, mies, pidän hänestä tuon jutun

takia paremmin enkä pahemmin. Minä isoan ja janoan uudestaan kilpasille

hänen kanssaan. Olen ajatellut hänen passadoansa aina siitä saakka,

ja luulenpa, että jos yrittäisimme toistamiseen, tietäisin tempun,

joka sen tekisi tyhjäksi. Nouda hänet heti." Taattu Tomkins saatettiin

piankin sisälle. Hän esiintyi rautaisen totisena; sitä sävyä eivät

kyenneet hetkeksikään järkyttämään edellisen yön kauhut sen enempää

kuin sen jalosukuisen henkilön ylväs arvokkuuskaan, jonka edessä hän

nyt seisoi.

"Mitä kuuluu, hyvä mies?" tervehti Sir Henry. "Näkisinpä mielelläni

vielä hiukan miekkailuasi, joka oli minulle pätevä vastus äskettäin

-- mutta totisesti luulenkin, että valo oli hieman liian hämärä

vanhoille silmilleni. Ota harjoitusmiekka, mies -- astelen täällä

aatoksissa, kuten Hamlet sanoo, ja nautin pikku hengähdyslomaa. Ota

siis harjoitusmiekka käteesi."

"Koska teidän armonne haluaa", virkkoi taloudenhoitaja, pudottaen

pitkän kaapunsa ja ottaen säilän.

"No, jos sinulle soveltuu, olen minä valmis", sanoi ritari. "Tuntuupa

siltä kuin olisi pelkkä tällä samalla vanhalla kivityksellä tepastelu

loihtinut pois nivelsäryn, joka uhkasi minua. He-hei -- astelen lujana

kuin taistelukukko."

He alottivat kisansa hyvin rivakasti, ja varmaa on, että Sir Henry

pysyi paremmalla puolella rynnistyksessä, -- lieneekö vanha ritari

sitte tosiaan taistellut kylmäverisemmin tylsällä kuin terävällä

aseella vai taloudenhoitaja myöntänyt hänelle rahtusen etua tässä

pelkästään urheilevassa kohtauksessa. Menestys sai hänet mainiolle

tuulelle.

"Kas noin", hän puheli, "keksinpä temppusi; ei, kahdesti et petä

minua samalla kujeella -- tuo oli tuntuvasti osattu. Niin, jos olisi

minulla vain ollut kyllin valoa silloin illalla -- mutta siitä on

turha puhua -- ja me jätämmekin tämän jo silleen. Minun ei sovi

taistella kuten me ajattelemattomat kavalierit entiseen aikaan

mittelimme voimiamme teidän keropäiden heittiöiden kanssa, antaen

teille selkään niin usein, että opetimme teidät viimein peittoamaan

meitä. -- Ja kuules nyt, minkätähden jätätte ruoka-aittanne täällä

niin täysinäiseksi? Luuletteko, että minä tai perheeni voimme käyttää

hypisteltyjä ravintoaineita? Mitä, eikö teillä ole parempaa käytäntöä

takavarikkolihoillenne kuin jättää ne jäljelle, vaihtaessanne

kortteeripaikkaa?"

"Teidän arvollisuutenne", huomautti Tomkins, "saattaahan olla, että

te ette mieli raavaan, oinaan tai vuohen lihaa. Silti, kun tiedätte,

että ne ruokavarat hankittiin ja maksettiin omista verotuloistanne ja

karjastanne Ditchleystä, joka julistettiin valtion omaksi runsaasti

vuosi takaperin, saatatte kenties vähemmin arastella niiden käyttämistä

omaan tarpeeseenne."

"No, varmastikin käytän", vilkastui Sir Henry, "ja hyvilläni olen,

että olette toimittaneet minulle osuuden omastani. Jo olinkin aasi,

kun epäilin herraisi eleskelevän muutoin kuin rehellisten ihmisten

kustannuksella."

"Ja mitä raavaitten takapuolikkaihin tulee", pitkitti Tomkins

muuttumattoman juhlallisesti, "niin on Westminsterissä häntäpää,

joka kestää vielä paljon armeijamme leikkomista ja jäytämistä, ennen

kuin se on jauhettu mieleiseksemme". Sir Henry pysähtyi ikäänkuin

harkitsemaan tämän viittauksen merkitystä, sillä hän ei ollut kovinkaan

nopeaälyinen mies. Mutta viimein oivallettuaan tarkoituksen hän remahti

äänekkäämpään nauruun kuin Joceline oli pitkään aikaan nähnyt hänen

antautuvan.

"Oikein, mies", hän sanoi, "ymmärrän pilasi -- se on nukkenäyttelyn

oikea opetus. Faustus nostatti paholaisen, niinkuin parlamentti

armeijan -- ja sitte, kuten paholainen lentää tiehensä Faustuksen

kanssa, samaten armeija kaappaa mukaansa parlamentin eli häntäpään,

joksi sinä sitä nimität, eli niinsanotun eduskunnan istuvan osan. Ja

sitte, katsos, ystävä, itse kaikkien paholaisten paholainen saa minun

auliin suostumukseni siepata mukaansa vuorostaan armeijan, ylimmästä

kenraalista alimpaan rumpalipoikaan asti. Ei, älä tuimistu mokomasta;

muista, että nyt on kylliksi päivänvaloa terävilläkin miekoilla

urheilemiseen."

Taattu Tomkins näytti katsovan parhaaksi hillitä pahastuksensa, ja

huomauttaen, että vankkurit olivat valmiina kuljettamaan valtuutettujen

tavarat kauppalaan, hän vakavasti jätti hyvästi Sir Henry Leelle.

Sillaikaa vanhus yhä asteli jälleen saadussa suojamassaan, hykerrellen

käsiään ja muutenkin ilmaisten suurempaa riemastusta kuin oli

osoittanut kohtalokkaasta tammikuun 30 päivästä saakka.

"Täällä sitä taas ollaan vanhassa moisiossa, Joliffe -- ja runsailla

elintarpeillakin varustettuina. Osasipa se heittiö ratkaista

omantuntoni epimisen! -- Typerinkin heistä on mitä viisastelevin

vääntelijä, kun tulee kysymykseen hyöty. Silmäilehän hiukan ulos,

eikö siellä hiiviskele mitään oman ryysyrykmenttimme rippeitä, joille

vatsantäysi olisi taivaan lahja, Joceline. -- Ja hänen miekkailunsa,

Joceline -- vaikka se pakana miekkailee hyvin -- oikein aika hyvin

-- mutta näithän, miten minä häntä pitelin, kun minulla oli sovelias

valaistus, Joceline?"

"Kyllä, pahasti pitelitte häntä, teidän arvollisuutenne", kehui

Joceline. "Te opetitte hänet tietämään, mistä Taavetti olutta

osti. Varmastikaan ei hän enää halua joutua teidän arvollisuutenne

huideltavaksi."

"Vanhaksihan alan käydä", tuumi Sir Henry, "mutta ikä ei ruostuta

taitoa, vaikka jäntereitten täytyy jäykistyä. Mutta minun iällisyyteni

on kuin reipas talvi, kuten vanha Will sanoo -- härmäinen, mutta

leppoinen. Ja entä jos vielä vanhoinakin elämme näkemään parempia

päiviä! Takaanpa sinulle, Joceline, että minua miellyttää tuo

leukailevien heittiöiden ja tappelevien heittiöiden kesken syntynyt

kahnaus. Kun varkaat riitaantuvat, on rehellisillä mahdollisuus päästä

omilleen."

Siten ylvästeli vanha kavalieri kolminkertaisessa kunniassaan, hän

kun oli saanut takaisin asuntonsa, luullakseen puhdistanut jälleen

maineensa miekkamiehenä ja lopuksi keksinyt mahdollisuutta aikojen

muuttumiseen, toivoen samalla jotakin esiintyvän kuningasmielisen

puolueen eduksi.

Sillaikaa hypähteli Alicen povessa sydän ylpeämmin ja kepeämmin kuin

moneen päivään, kun hän viime aikoina jo vieraannuttuaan hilpeydestä

läksi ilomielin antamaan apuansa talouden järjestämiseen ja

varustamiseen, tuomalla sievän Rosamondin lähteestä haluttua raikasta

vettä.

Kenties hän muisti, miten hänen ollessaan pikku tyttönä

Markham-serkulla oli tapana panna hänet muiden mukana täyttämään sitä

velvollisuutta, hänen esittäessään jotakuta vangittua troijalaista

prinsessaa, joka oli siinä asemassaan tuomittu ammentamaan vettä

kreikkalaisesta lähteestä ylpeän voittajan tarpeiksi. Ainakin ilahdutti

häntä tavattomasti isänsä näkeminen palautetuksi vanhaan asuntoon,

ja se ilo ei ollut vähemmin vilpitön sen johdosta, että hän tiesi

heidän paluunsa Woodstockiin olleen serkkunsa aikaansaama ja Everardin

jossain määrin puhdistuneen hänen isänsäkin ennakkoluuloisissa silmissä

syytöksistä, joita vanha ritari oli häntä vastaan lausunut. Jollei

heidän välillään ollutkaan vielä tapahtunut sovintoa, oli siis ainakin

saatu edellytykset, joihin sellaisen suotavan lopun saattoi helposti

perustaa. Se oli ikäänkuin sillan alkua; kun perustus on tukevasti

laskettu ja kannattimet kohotettu tulvavirran vaikutuksen yläpuolelle,

voidaan seuraavana vuodenaikana sijoittaa kaaret paikoilleen.

Ainoan veljen epätietoinen kohtalo olisi saattanut pilvistyttää

tätäkin hetkellistä päiväpaisteen tulvahdusta, mutta Alice oli

kasvanut kansalaissodan tuimien ja tiheitten kamppailujen aikana ja

tottunut toivomaan rakkaittensa puolesta, kunnes toivo oli hukassa.

Tässä tapauksessa tuntuivat kaikki tiedot takaavan hänelle veljen

turvallisuuden.

Paitsi näitä auvon aiheita oli Alice Leellä se mieluisa tunne, että

hän oli päässyt takaisin lapsuutensa asumukseen ja mielipaikkoihin,

joista hän ei ollut erinnyt suuretta tuskatta, tuntien sitä kenties

kipeämmin sen johdosta, että se oli ollut vaimennettava isän kovien

koettelemusten viihdyttämiseksi. Ja tällä hetkellä hän myös nautti

siitä itsetyytyväisyyden välähdyksestä, jonka näemme usein elvyttävän

nuoria ja hyväluontoisia ihmisiä, kun he voivat olla yleisen sanantavan

mukaan avuliaita niille, joita he rakastavat, ja tarpeen tullen

toimittaa tuollaisia pieniä kotoisia askareita, joita vanhukset

hyvillä mielin ottavat vastaan nuorison velvollisuudentuntoisista

käsistä. Kaiken kaikkiaan, kun Alice Lee siis riensi jo mainitsemamme

metsittyneen puutarhan läpi ja sieltä noin nuolenkantaman verran

sisemmäksi puistoon noutamaan vesiruukullista Rosamondin lähteestä,

kasvonpiirteet elostuneina ja hipiä hiukan punehtuneena voimistelusta,

oli hän hetkellisesti saanut takaisin sen rattoisan ja säihkyvän

vilkkauden, joka oli ollut luonteenomainen hänen kauneudelleen

varhaisempina ja onnellisempina päivinä.

Tämä vanhojen muistojen kiehtoma suihkukaivo oli ollut aikoinaan

somistettu kuudennentoista vuosisadan rakennustaiteen koristuksilla,

jotka etupäässä esittivät muinaista jumaluustarustoa. Ne olivat nyt

kaikki rappeutuneet ja hävitetyt, pelkkinä sammalpeitteisinä raunioina,

lirisevän lähteen yhäti suodessa jokapäiväisiä aarteitaan, verrattoman

puhtaita, vaikka määrä oli vähäinen, suihkuten sijoiltaan väännettyjen

kivien lomitse ja pulputen vanhojen veistoksien sirpaleitten keskeltä.

Kevein askelin ja nauravin kasvoin lähestyi nuori neiti Lee

suihkukaivoa, joka oli tavallisesti aivan yksinäinen; mutta hän

seisahtui nähdessään jonkun istumassa sen äärellä. Hän pitkitti

kuitenkin kulkuansa luottavasti, vaikka ryhdiltään hiukan vähemmän

eloisana, kun huomasi sen henkilön naiseksi. Kenties oli siellä

joku kauppalan palkollinen, jollaisen oikukas emäntä toisinaan

lähetti noutamaan lähteestä vettä, koska sitä pidettiin erityisen

terveellisenä, tai joku elähtänyt vaimo, jonka vähäpätöisenä ammattina

oli kuljettaa vettä halvasta hinnasta kaupalle paremmanlaatuisiin

perheisiin. Ei siis ollut mitään arastelun syytä.

Kuitenkin oli aikojen epävarmuus niin ahdistava, että Alice ei

katsellut omaankaan sukupuoleen kuuluvaa vierasta aivan huolettomasti.

Turmeltuneita naisia oli tavallisuuden makaan kierrellyt kumpaisenkin

armeijan kintereillä kansalaissodan aikana; toiselta puolen julkisella

irstailulla ja raakuudella sekä toiselta puolen kiihkomielisyyden tai

tekopyhyyden petollisella eksytyksellä käyttelivät he melkein tasan

lahjojaan murhaamiseen tai rosvoamiseen. Mutta olihan ilmipäivä,

palatsihuvila ei ollut kaukanakaan, ja hiukan säikähtäneenäkin

tuntemattoman näkemisestä tässä odotetussa yksinäisyydessä oli korskean

vanhan ritarin tyttärellä siksi paljon luonteenlujuutta, ettei hän

suorastaan peljännyt ilman määrättyä ja ilmeistä aihetta.

Alice asteli sen vuoksi vakavasti suihkukaivoa kohti ja tyynnytti

katsantonsa, hätäisesti vilkaistessaan naiseen, joka sen luona istui.

Samassa hän jo ryhtyikin täyttämään ruukkuansa.

Nainen, jonka läsnäolo oli kummastuttanut ja hiukan hätkähdyttänyt

Alice Leetä, oli alempaan säätyyn kuuluva henkilö. Hänen punainen

viittansa, ruskea röijynsä, sinireunainen huivinsa ja karkea

huippuhattunsa eivät parhaassakaan tapauksessa voineet ilmaista

korkeampaa asemaa kuin pikku vuokratilallisen vaimoa tai kenties

voudin taikka päivätyöläisen apukumppania. Hyvä oli, ellei hän ollut

kehnompaakin lajia. Vaatteet olivat kyllä hyvistä aineksista, mutta

huolimattomasti yllä, minkä naisellinen silmä havaitsee puolellakin

katseella. Näytti siis siltä kuin eivät ne olisi olleet käyttäjälleen

tehtyjä, vaan sattuman kaupalla joutuneita hänen haltuunsa, jollei

niitä ollut joku onnistunut rosvous tuottanut. Myöskään ei Alicen

huomiota välttänyt noin lyhyessäkään tarkastuksessa vieraan tavaton

koko; hänen kasvonpiirteensä olivat mustanpuhuvat ja kovin yrmeät,

ja hänen sävynsä vaikutti kauttaaltaan epäsuotuisasti. Kumartuessaan

täyttämään ruukkuansa nuori neiti miltei toivottanut, että hän olisi

mieluummin pyörtänyt takaisin ja lähettänyt Jocelinen tälle asialle;

mutta katumus oli nyt myöhäinen, ja hänen oli vain parhaansa mukaan

salattava ikävät tunteensa.

"Tämän säihkyvän päivän siunaukset sen yhtä säihkyvälle näkijälle",

tervehti vieras ystävälliseltä kuuluvalla, vaikka käreällä äänellä.

"Kiitos", vastasi Alice ja ammenteli ahkerasti ruukkuansa täyteen

rautamaljalla, joka oli säilynyt kiinnitettynä vitjoilla erääseen

suihkukaivon reunakiveen.

"Kenties tulisi työnne pikemmin tehdyksi, sievä neitoseni, jos

vastaanottaisitte minun apuni", esitti vieras.

"Kiitos", sanoi Alice, "mutta jos olisin tarvinnut apua, olisin voinut

tuoda apuväen mukanani".

"Sitä en epäile, sievä neitoseni", tuumi nainen; "kyllä Woodstockissa

riittää nuorukaisia, joilla on silmät päässä. Kaiketikin olisitte

voinut tuoda mukananne kenen tahansa niistä, jotka ovat teidät nähneet,

jos olisitte halunnut?"

Alice ei vastannut tavullakaan, sillä hän ei pitänyt puhujan vapaasta

sävystä ja halusi lopettaa keskustelun.

"Pahastuitteko, kaunokaiseni?" kysyi vieras; "se ei mitenkään ollut

tarkoituksenani. Sovitan kysymykseni toisin -- ovatko Woodstockin

kelpo emännät niin huolettomia sievistä tyttäristään, että antavat

heistä kaunoisimman samota autiossa ajopuistossa ilman äitiä tai muuta

suojelijaa, joka estäisi kettua sieppaamasta karitsaa? Se huolettomuus

näyttää minusta ilmaisevan vähäistä hyväntahtoisuutta."

"Älkää välittäkö siitä, hyvä vaimo, en ole kaukanakaan suojeluksesta

ja avusta", virkkoi Alice, yhä vähemmin pitäen uuden tuttavansa

julkeudesta.

"Voi, sievä neitonen", haastoi vieras taputtaen isolla ja karkealla

kädellään Alicen päätä, joka oli kumartunut hänen ammentamaansa vettä

kohti, "työläs olisi kuulla tuollaisen sirkkusen piipitystä Woodstockin

kauppalaan, vaikka kirkuisitte kaikin voimin".

Alice ravisti naisen käden vihaisesti pois ja otti ylös ruukkunsa,

vaikka se oli vasta puolillaan. Nähdessään vieraan nousevan samalla

kertaa hän lausui luonnollisen pahastuneesti ja arvokkaasti, silti

varmaan tuntien pelkoakin: "Minulla ei ole mitään syytä toimittaa

huutojani kuulluiksi Woodstockiin asti; jos minulla olisi ollenkaan

avun tarvista, on se lähempää saatavissa."

Hän ei puhunutkaan tyhjän päiten, sillä samassa säntäsi pensaikosta

hänen viereensä uljas Bevis-koira. Elukka tuijotti säkenöivin silmin

vieraaseen, sen ylvään harjan havenet nousivat pystyyn kuin ahdistetun

villikarjun harjakset, kamalasti irvistäen se paljasti täyteen

loistoon hammastarhan, joka olisi kelvannut siperialaiselle sudelle,

ja haukkumatta tai hyppimättä se näytti matalasta päättäväisestä

murinastaan arvaten vain odottavan merkkiä, karatakseen kiinni naiseen,

jota se ilmeisesti piti epäiltävänä henkilönä.

Mutta tuntematon ei hätääntynyt. "Sievä neitoseni", hän virkkoi,

"teillä on tuossa tosiaan peloittava vartija teikareita tai moukkia

vastaan; mutta me sodissa olleet tiedämme loitsuja tuollaisten

raivonhenkien taltuttamiseksi. Älkää siis laskeko nelijaikaista

suojelijaanne minun kimppuuni, sillä se on jalo eläin, ja mikään muu

kuin hätävarjelus ei saisi minua tuottamaan sille vahinkoa." Niin

sanoen hän veti povestaan pistoolin ja viritti hanan; hän tähtäsi

aseella koiraa, ikäänkuin varoen sen loikkaavan päällensä.

"Seis, vaimo, seis!" huudahti Alice Lee; "koira ei tee teille pahaa.

Alas, Bevis, makuulle. Ja ennen kuin yritätte vahingoittaa sitä,

tietäkää, että se on Ditchleyn herran Henry Leen lempikoira, --

Woodstockin puiston metsänhoitajan, joka ankarasti kostaisi sille

tuotetut vammat."

"Ja te, kaunokaiseni, olette varmaankin vanhan ritarin emännöitsijä?

Olen usein kuullut, että Lee-suvulla on hyvä maku."

"Olen hänen tyttärensä, hyvä vaimo."

"Tyttärensä! Minä olin sokea -- mutta totta kuitenkin on, että mikään

vähemmän täydellinen ei voisi vastata kuvausta, jonka koko maailma

on antanut mistress Alice Leestä. Toivoakseni ei hupsutteluni ole

loukannut nuorta neitiä, ja varmaankin sallitte minun sovinnon

vakuudeksi täyttää ruukkunne ja kantaa sen niin pitkälle kuin

suvaitsette."

"Kuten haluatte, hyvä muori; mutta minä palaan heti palatsihuvilaan,

jonne en voi näinä aikoina päästää vieraita. Ette voi saattaa minua

pitemmälle kuin raiskioinaan reunaan, ja minä olen jo liiaksi viipynyt

poissa kotoa: lähetän jonkun teitä vastaan, ottamaan ruukun."

Ja hän kääntyi pois, tuntien säikkyä, jota hän kykeni tuskin

selittämään. Hän alkoi nopeasti kävellä palatsihuvilaan päin, luullen

siten pääsevänsä eroon kiusallisesta tuttavastaan.

Mutta sepä olikin kahden kauppa, sillä tuossa tuokiossa oli uusi

kumppani hänen rinnallaan, ei kylläkään juosten, vaan kävellen

ylettömän pitkin epänaisellisin harppauksin, joilla hän väleen

pääsi säikähtyneen neitosen hätäisten ja arkojen askelten tasalle.

Mutta hänen sävynsä oli kunnioittavampi kuin alussa, vaikka hänen

äänensä kuulosti kummallisen käreältä ja vastenmieliseltä, ja hänen

koko olemuksensa herätti epämääräistä, mutta vastustamatonta pahan

aavistelua.

"Suokaa anteeksi muukalaiselle, viehättävä mistress Alice",

puheli kiusaaja, "joka ei kyennyt eroittamaan jalosukuista neitiä

talonpoikaisnaikkosesta ja käytti teitä puhutellessaan sellaista

vapautta, että se ei ollenkaan soveltunut teidän arvoasemaanne ja

tilaanne, vaan lieneekin loukannut teitä".

"Ei mitään loukkausta ole tapahtunut", vastasi Alice; "mutta, hyvä

vaimo, olen jo lähellä kotiani enkä tarvitse enää seuraanne. Olette

minulle tuntematon."

"Mutta sillä ei ole sanottu", virkkoi vieras, "että teidän vaiheenne

eivät saata olla tunnettuja minulle, kaunis Alice-neiti. Katselkaa

minun tummapintaista otsaani -- Englanti ei sellaisia synnytä -- ja

niissä maissa, joista minä tulen, mustaa kyllä aurinko hipiämme, mutta

valaa korvaukseksi aivoihimme tietämyksen säteitä, jotka ovat teidän

hailean ilmanalanne alkuasukkailta evättyjä. Antakaa, kun katselen

sievää kättänne", yrittäen tarttua siihen, "ja minä lupaan teille, että

kuulette sellaista, mikä miellyttää teitä".

"Kuulen sellaista, mikä _ei_ miellytä minua", vastasi

Alice arvokkaasti. "Teidän on tarjottava ennustamis- ja

kädenlukemistemppujanne kylän naisille -- me säätyhenkilöt pidämme

niitä joko petoksena tai laittomana tietona."

"Kuitenkin haluaisitte varmaankin mielellänne kuulla säästä everstistä,

jonka ovat eroittaneet perheestänsä erityiset onnettomat seikat;

antaisitte parempaakin kuin hopeaa, jos voisin taata teille, että

näette hänet päivän tai parin kuluttua -- niin, kenties aikaisemminkin."

"En käsitä puhettanne, hyvä vaimo; jos tahdotte almua niin tuosta

saatte hopearahan -- enempää ei minulla ole kukkarossani."

"Olisi sääli minun ottaa sitä", sanoi vaimo; "mutta sentäänkin,

antakaa se minulle -- sillä keijukaistarinan prinsessan täytyy aina

jalomielisyydellään ansaita hyväntahtoisen haltiattaren anteliaisuus,

ennen kuin häntä palkitaan tämän suojeluksella."

"Ottakaa se -- ottakaa se -- antakaa minulle ruukkuni", hätääntyi

Alice, "ja menkää, -- tuolla tulee muuan isäni palvelija. Hei, tänne!

Tänne! Joceline -- Joceline!"

Vanha kädestäkatsoja pudotti kiireisesti jotakin ruukkuun,

palauttaessaan sen Alice Leelle, ja pitkiin raajoihinsa turvautuen hän

katosi joutuin metsän suojaan.

Bevis kääntyi ja peräytyi, jo osoittaen hiukan halua pidätellä

epäilyttävän henkilön poistumista. Mutta ikäänkuin epävarmana se

juoksi sitte Joliffea kohti ja liehitteli häntä kuin pyytääkseen

neuvoa ja rohkaisua. Joceline tyynnytti elukkaa ja nuoren emäntänsä

luokse tultuaan kysyi tältä ihmetellen, mikä oli hätänä ja oliko häntä

säikytetty. Alice peitteli hätäännystänsä, jolle hän ei olisikaan

osannut esittää mitään erityisen pätevää syytä, sillä naisen rohkea

tunkeilu ei ollut saanut uhkaavaa sävyä. Hän virkkoi vain tavanneensa

Rosamondin lähteellä kädestäkatsojan, josta oli ollut hiukan vaikea

päästä rauhaan.

"Kas vain sitä mustalaisvarasta", sanoi Joceline, "kuinka hyvin

hän haistoikaan, että aitassa oli ruokavaroja! Niillä on nenä kuin

korpeilla vainu, noilla kuljeksijoilla. Katsokaas, mistress Alice, ette

näe ainoatakaan korppia tai haaskahaukkaa koko sinitaivaalla penikulman

ympäristössä, mutta annas kun lammas äkkiä sortuu nurmikolle, niin

elukkaparan vielä ollessa henkitoreissaan huomaatte kymmenenkin

tuollaista norkkoa koikkumassa ikäänkuin kutsuen toisiansa kemuihin.

Ihan samaten on noiden röyhkeitten mierolaisten laita. Vähänpä niitä

näkee, kun ei ole mitään antamista, mutta kun on kämpäle padassa, he

pyrkivät osille."

"Olet niin ylpistynyt vereksestä ruokavarastostasi", virkkoi

Alice, "että epäilet kaikkien sitä kärkkyvän. En luule tuon naisen

uskaltautuvan lähelle keittiötäsi, Joceline."

"Parempi onkin hänen terveydelleen", arveli Joceline, "koska saattaisin

uittaa häntä ruokansa sulattamiseksi. Mutta antakaa minulle se ruukku,

mistress Alice -- sopivampi on minun sitä kantaa kuin teidän. Mitä

ihmettä? Mitä sen pohjalla kilisee? Ammensitteko piikivet veden mukana?"

"Nainen taisi pudottaa jotakin ruukkuun", ilmoitti Alice.

"Kas, sitäpä on meidän katsottava, sillä se on varmaankin taikakalu, ja

meillä Woodstockissa on jo kylliksi paholaisen rustailua. Vettä emme

surkeile -- minä voin juosta takaisin ja täyttää ruukun."

Hän kaatoi veden ruohikolle, ja ruukun pohjalta löytyi kultainen

sormus, johon oli kiinnitetty jalokivi, nähtävästi jokseenkin

kallisarvoinen.

"Hei, jollei tämä ole lumousta, niin en tiedä mitä se on", kummasteli

Joceline. "Toden totta, mistress Alice, luullakseni olisi teidän

parempi heittää pois tämä hely. Tällaiset lahjat tuollaisilta antajilta

ovat jonkunlaista käsirahaa, jota paholainen käyttää noitarykmenttinsä

pestuussa, ja jos he ottavat vain pavunkaan häneltä, he joutuvat hänen

elinorjikseen. Niin, te katselette helyä, mutta huomenna huomaatte sen

sijalla lyijyrenkaan ja tavallisen kivensirun."

"Ei, Joceline, minun mielestäni on parempi etsiä käsiin tuo

tummaverinen nainen ja palauttaa hänelle esine, joka näyttää olevan

melkoisen kallisarvoinen. Toimita siis häntä tiedustelluksi ja

anna hänelle varmasti takaisin sormus. Se näyttää liian kalliilta

hävitettäväksi."

"Hm! Sellaisia ne naiset aina ovat", jupisi Joceline. "Paraskin heistä

on halukas säästelemään pieniäkin hepeniä. -- No, mistress Alice,

toivoakseni olettekin te liian nuori ja kaunis noitarykmenttiin

pestattavaksi."

"En pelkää sitä, ennen kuin sinä lyöttäydyt taikuriksi", sanoi Alice.

"Riennä siis lähteelle, missä luultavasti vielä tapaat naisen, ja anna

hänen tietää, että Alice Lee ei halua mitään hänen lahjojansa sen

enempää kuin suvaitsi hänen seuraansakaan."

Niin sanoen nuori neiti pitkitti kävelyänsä palatsihuvilaan, Jocelinen

lähtiessä Rosamondin lähteelle toimeenpanemaan hänen määräystänsä.

Mutta povaaja tai mikä hän lieneekään ollut oli kadoksissa, eikä

Joceline sen havaitessaan suuresti vaivautunutkaan hänen jälkiensä

etsimisellä.

"Jos tämä sormus, jonka akka varmaan varasti jostakin", puheli

puistonkaitsija itsekseen, "on muutaman noblen arvoinen, niin sen on

parempi pysyä rehellisissä käsissä kuin kulkurin taskussa. Herrallani

on oikeus kaiken löytötavaran omistamiseen, ja mitäs muutakaan on

tällainen sormus mustalaisen tallesta tavattuna. Otankin sen siis

takavarikkoon muitta mutkitta ja käytän sen hinnan Sir Henryn talouden

kannatukseen, jota kyllä tarvitaankin. Taivas olkoon kiitetty, että

sotilaallinen kokemukseni on opettanut minut käyttämään koukkuja

sormenpäissä -- se on huovin laki. Mutta sentäänkin, hiisi vieköön,

minun olisi parempi viedä se Mark Everardille ja kysyä hänen neuvoaan.

Katson hänet nyt korkeaoppiseksi laintuntijaksi mistress Alicen asiain

tullessa kysymykseen, kun taasen korkeaoppinen tohtori, joka jääköön

nimeämättömäksi, olkoon ratkaisijana kirkon ja valtion ja Sir Henry

Leen hommissa. Ja viskattakoot sisukseni sääksille ja korpeille, jos

minun havaitaan osoittavan luottamustani sellaisille, joiden hallussa

se ei ole turvallinen."

Kuninkaan mies: Historiallinen romaani · 第 42 / 86 题