Valtuutetut siis valmistausivat siirtymään palatsihuvilasta Woodstockin
kauppalan majataloon kaikella sillä mahtavuudella ja hyörinällä, jotka
kuuluvat isoisten ihmisten liikkeisiin, etenkin sellaisten, jotka eivät
ole vielä oikein tottuneet suuruuteensa. Sillaikaa Everard hiukan
keskusteli presbyteriläisen hengenmiehen kanssa. Pastori Holdenough oli
nimittäin ilmestynyt esille huoneesta, jonka hän oli ottanut haltuunsa
ikäänkuin uhmatakseen henkiä, kun näiden oletettiin rakennuksessa
mellastelevan. Hänen kalpeat poskensa ja miettivä otsansa olivat
merkkinä siitä, että hän ei ollut viettänyt yötänsä rauhallisemmin
kuin muutkaan Woodstockin palatsihuvilan asukkaat. Tarjouduttuaan
hankkimaan kunnianarvoisalle herrasmiehelle jotakin virkistävää sai
eversti Everard vastaukseksi: "Tänä päivänä en minä maista ruokaa,
paitsi mitä meille vakuutetaan riittävän hengenpitimiksi, kun luvataan,
että leipämme annetaan meille ja vetemme on oleva taattu. Ei niin,
että minä paastoaisin siinä paavillisessa käsityksessä, jonka mukaan
siten kartutetaan ansioita, vaikka se on pelkkää likaisten riepujen
läjäämistä, vaan minä katson tarpeelliseksi, että mikään karkeampi
ravinto ei saisi tänä päivänä himmentää ymmärrystäni tai tehdä vähemmin
puhtaiksi ja eläviksi niitä kiitoksia, jotka olen taivaalle velkaa mitä
ihmeellisimmästä varjeluksesta."
"Pastori Holdenough", sanoi Everard, "tunnen teidät sekä kunnolliseksi
että rohkeaksi mieheksi, ja minä näinä teidän eilen illalla
urhoollisesti käyvän suorittamaan pyhää velvollisuuttanne, kun
koetellutkin soturit näyttivät melkoisesti hätääntyneiltä".
"Liian urhoollisesti -- liian uskaliaasti", vastasi pastori Holdenough,
jonka katsannosta rohkeus näytti tyyten kaikonneen. "Me olemme heikkoja
olentoja, master Everard, ja heikoimmillamme silloin kun luulemme
olevamme voimakkaimpia. Voi, eversti Everard", hän lisäsi kotvasen
kuluttua ja ikäänkuin olisi se luottamus ollut osittain tahtomaton,
"olen nähnyt sellaista, minkä jälkeen en pitkällekään elä!"
"Te hämmästytätte minua, hyvä pastori", ihmetteli Everard; "saanko
pyytää teitä puhumaan selvemmin? Olen kuullut muutamia juttuja tästä
rauhattomasta yöstä, vieläpä itsekin nähnyt omituisia ilmiöitä; mutta
olisinpa kovin halukas kuulemaan teidän häiritsemisenne laatua."
"Sir", haastoi pappi, "te olette järkevä herrasmies, ja vaikka
minä en hevillä soisi, että kaikki kerettiläiset, riidanrakentajat
brownilaiset, muggletonilaiset, anabaptistit ja muut sellaiset saisivat
niin otollisen tilaisuuden riemuita kuin minun häviöni tässä asiassa
olisi heille suonut, niin sopiihan minun toki olla avomielisempi
teitä kohtaan, joka olette aina ollut kirkkomme uskollinen kannattaja
ja sitoutunut puoltamaan suuren kansallisen liiton ja sopimuksen
oikeata asiaa. Istuutukaamme siis, ja sallikaa minun tilata lasillinen
puhdasta vettä, sillä vieläkin tunnen ruumiillista väristystä, vaikka
olen -- Luojan kiitos -- mieleltäni niin päättäväinen ja tyyni
kuin pelkkä kuolevainen ihminen saattaa olla sellaisen ilmestyksen
jälkeen. -- Sanotaan, arvoisa eversti, että sellaisten ilmiöiden
katseleminen ennustaa pikaista kuolemaa tai aiheuttaa sen. En tiedä,
onko se totta; mutta jos on, niin minä vain erkanen kuten koeteltu
etuvartija, kun hänen upseerinsa vapauttaa hänet vartiopaikaltaan,
ja ilomielin ummistankin nämä uupuneet silmät näkemästä ja suljen
kiusaantuneet korvani kuulemasta ikäänkuin sammakkoina kurnuttavia
antinomianeja ja pelagianeja ja socinianeja ja arminianeja ja arianeja
ja uskonkieltäjiä, jotka ovat tunkeutuneet Englantiimme, niinkuin nuo
iljettävät matelijat faraon maahan."
Kutsuttu palvelija toi samassa pikarillisen vettä, tuijottaen
hengenmiehen kasvoihin ikäänkuin olisivat hänen tyhmät harmajat
silmänsä yrittäneet lukea, mikä synkkä tarina oli kirjoitettu tämän
otsalle. Tyhjää kalloansa ravistaen hän sitte poistui huoneesta,
näköjään ylpeänä siitä havainnosta, että kaikki ei ollut ihan kunnossa,
vaikka hän ei oikein kyennyt arvaamaan, missä oli vikaa.
Eversti Everard kehoitti kelpo miestä nauttimaan jotakin elvyttävämpää
virvoketta kuin puhdasta alkuainetta, mutta tämä kieltäysi. "Olen
tavallaan uskonsankari", hän sanoi, "ja vaikka olen joutunut
tappiolle äskeisessä kilvoituksessani sielunvihollisen kanssa, on
minulla kuitenkin vielä torveni hälytystä varten ja terävä miekkani
iskemiseen. Sentähden, kuten muinaiset nasirit, minä en tahdo syödä
mitään viiniköynnöksestä tulevaa enkä juoda mitään väkevää, kunnes nämä
taistelupäiväni ovat menneet ohi."
Ystävällisesti ja kunnioittavasti pyysi eversti jälleen pastori
Holdenoughia ilmoittamaan, mitä hänelle oli tapahtunut edellisenä yönä,
ja kunnon pappi haastoi seuraavasti, jolloin hänen kertomukseensa
sekautui hiukan luonteenomaista turhamaisuutta, johtuen varsin
luonnollisesti siitä osasta, jota hän oli esittänyt maailmassa,
ja siitä vaikutuksesta, jota hänellä oli ollut lähimäistensä
mieliin. "Lueskellessani nuorena miehenä Cambridgen yliopistossa",
hän kertoi, "kiinnyin erityisillä ystävyyden siteillä erääseen
ylioppilastoveriini, kenties syystä että meitä pidettiin -- vaikka
sen mainitseminen on turhamaista -- opistomme toivorikkaimpina
jäseninä ja niin tasan edistyneinä, että oli kenties vaikea sanoa,
kumpainen paremmin menestyi opinnoissaan. Opettajallamme, master
Purefoylla, oli vain tapana sanoa, että jos toverini oli minusta
edellä lahjoiltaan, voitin minä hänet armon puolesta, sillä hän oli
viehättynyt klassikkojen arkipäiväiseen opiskeluun, joka on aina
hyödytöntä, usein syntistä ja saastaista, kun taasen minulla oli
kylliksi valaistusta kääntääkseni tutkimukseni pyhiin kieliin. Olimme,
myös eri mieltä Englannin kirkosta, sillä hänellä oli arminialaisia
käsityksiä kuten Laudilla ja muilla, jotka tahtoisivat yhdistää
kirkollisen laitoksemme yhteiskunnalliseen järjestykseen ja tehdä
kirkon riippuvaiseksi maallisen ihmisen oikuista. Hän sanalla sanoen
suosi piispallisvaltaa sekä opinkäsityksissä että ulkonaisissa
menoissa, ja vaikka me erisimme kyynelin ja syleilyin, tapahtui se
poiketaksemme varsin eri urille. Hän sai palkkapitäjän ja sukelsi
suureksi kiistakirjoittelijaksi piispojen ja hovin puolelle. Minäkin,
kuten on teille hyvin tunnettua, käytin kehnoja kykyjäni parhaani
mukaan ja teroitin kynäni sorretun kansa-poloisen hyväksi, jonka arka
omatunto hylkäsi enemmän paavilliselle kuin puhdistuneelle kirkolle
soveliaat muodot ja juhlamenot, vaikka näitä hovin sokaistuneen
ohjelman mukaan tyrkytettiin sakkojen ja rangaistusten uhalla.
Sitte tuli kansalaissota, ja minä -- omantuntoni kutsumana ja
vähääkään pelkäämättä tai aavistamatta, mitä kurjia seurauksia oli
tulossa noiden independenttien nousun johdosta -- suostuin antamaan
kannatukseni ja apuni suureen työhön, rupeamalla kappalaiseksi eversti
Harrisonin rykmenttiin. En tosin sekaantunut lihallisin asein itse
tiimellykseen; taivas varjelkoon alttarin palvelijaa sellaisesta.
Mutta minä saarnasin, kehoittelin ja olin tarpeen tullen haavurina
ruumiin vammoille kuten sielunkin tuskille. Sattuipa sodan lopulla,
että joukkue ilkimielisiä oli anastanut haltuunsa lujan rakennuksen
Shrewsburyn kreivikunnassa; se sijaitsi kauvas järveen pistäytyvän
niemekkeen nenässä, jonne pääsi ainoastaan kaitaa solatietä myöten.
Sieltä he tekivät retkeilyjä ja ahdistivat ympäristöä. Oli jo
kerrassaan aika lannistaa heidät, joten osa rykmenttiämme meni heitä
hätyyttämään. Minut vaadittiin mukaan, sillä hyökkääjiä oli vähäinen
joukko noin lujan paikan valtaajiksi, ja eversti arveli, että minun
kehoitteluni saisi heidät ponnistamaan miehuullisesti. Ja niin minä
vastoin tapaani läksin heidän matkassaan ihan paikalle, missä oteltiin
lujasti molemmin puolin. Kenttätykeillään ampuen olivat ilkimieliset
kuitenkin siinä määrin voittopuolella, että sitte kun heidän porttinsa
oli rusennettu meidän kanuunaimme yhteislaukauksella eversti Harrison
käski miestensä hyökätä solatietä myöten ja yrittää vallata varustuksen
väkirynnäköllä. Meidän väkemme käyttäysi urhoollisesti ja eteni
hyvässä järjestyksessä, mutta kun sitä hätyyteltiin joka puolelta
muskettitulella, se joutui viimein hajalle ja alkoi peräytyä suurta
mieshukkaa kärsien. Silloin Harrison uljaasti puolsi takajoukkoa ja
torjui parhaansa mukaan vihollista, joka ryntäsi varustuksestaan
ajamaan hyökkääjiä takaa, murjoakseen meidät kerrassaan. No niin,
eversti Everard, minä olen luonnostani pikainen ja kiivas mies,
vaikka parempi opetus kuin vanha laki on tehnyt minusta leppeän ja
kärsivällisen, jollaiseksi minut nyt näette. En voinut sietää näkyä,
miten israelilaisemme pakenivat filistealaisten tieltä. Ryntäsinpä siis
solaan, raamattu toisessa kädessä ja toisessa piilukeihäs, jonka olin
siepannut maasta. Minä käänsin takaisin etumaiset pakolaiset, uhaten
iskeä heidät kuoliaaksi ja samalla osoittaen heille niinsanottuun
uumatakkiin pukeutunutta pappia, joka näkyi ilkimielisten joukossa;
kysyin heiltä, eivätkö he tekisi yhtä paljon taivaan todellisen
palvelijan puolesta kuin ympärileikkaamattomat Baalin papin hyväksi.
Sanani ja iskuni auttoivat; he pyörsivät heti takaisin ja huusivat:
'Alas Baal ja hänen palvojansa!' He karkasivat jälleen niin äkillisesti
ilkimielisten kimppuun, etteivät ainoastaan ajaneet heitä takaisin
taloonsa, vaan tunkeusivat heidän kanssaan sisällekin päätähavin, kuten
sanotaan. Minä olin myös siellä, osittain tungoksessa kulkeutuneena,
osittain tahtoen taivuttaa raivostuneita sotureitamme antamaan armoa,
sillä sydäntäni murehdutti nähdä kristittyjä ja englantilaisia
hakattavan maahan miekoilla ja pyssynperillä kuin rakkeja kadulla,
kun on noussut hulluista koirista hälytys. Tällä tavoin, sotamiesten
tapellessa ja teurastaessa ja minun huutaessani heitä pysäyttämään
kätensä, me pääsimme ihan rakennuksen katolle, joka oli osaksi laskettu
lyijylevyistä sinne olivat ikäänkuin viimeiseen turvatorniinne
kavalierit peräytyneet, jotka olivat vielä jääneet henkiin. Minut
itseni, saatan sanoa, työnsivät ylös kapeita kiertoportaita meidän
soturimme, jotka ryntäsivät eteenpäin kuin ajokoirat saaliinsa
kimppuun, ja käytävästä selvinneenä huomasin joutuneeni keskelle
kamalaa kohtausta. Hajoitetuista puolustajista tekivät toiset
vastarintaa epätoivon vammalla; jotkut rukoilivat polvillaan sääliä
sellaisin sanoin ja äänin, että ihmisen sydän on pakahtumaisillaan
niitä ajatellessa; toiset huusivat armoa Jumalalta, ja aika olikin,
sillä ihmisiltä ei sitä liiennyt. Heidät lyötiin kumoon, lävistettiin,
paiskattiin rintavarustuksilta järveen, ja kun voittajien hurjat
huudot sekaantuivat nujerrettujen voihkeeseen, kirkauksiin ja meluun,
oli pauhina niin kamala, että ainoastaan kuolema voi pyyhkäistä sen
muististani. Ja miehet, jotka siten teurastivat lähimäisiään, eivät
olleet etäisten villimaiden pakanoita eivätkä roistoja, oman kansamme
hylkyväkeä. He olivat tyynempinä järkeviä ja uskonnollisiakin miehiä,
jotka olivat hyvässä maineessa sekä taivaan että maailman nähden. Voi,
master Everard, teidän sotaista ammattianne tulisi peljätä ja kaihtaa,
koska se villitsee sellaiset miehet susiksi lähimäisiänsä vastaan!"
"Se on ankara välttämättömyys", huomautti Everard luoden katseensa
alas, "ja ainoastaan sellaisena puolustettavissa. Mutta jatkakaa,
herra pastori; en näe, miten tällä väkirynnäköllä, jollaisia tapauksia
liiankin usein sattui molemmin puolin viime sodassa, on yhteyttä
yöllisen seikkailunne kanssa."
"Pian sen kuulette", sanoi pastori Holdenough; sitte hän pysähtyi
ikäänkuin väkisin tyynnyttäytyäkseen ennen kuin pitkitti kertomusta,
jonka sisältö kovin rajusti kiihdytti häntä. "Tässä hornan mellakassa",
hän alotti jälleen, "sillä totisesti ei maan päällä voi mikään niin
suuresti muistuttaa helvettiä kuin ihmisten tuollainen riehaantuminen
kuolettavaan kiukkuun lähimäisiänsä vastaan, -- näin saman papin, jonka
olin pannut tähdelle solatiellä. Hyökkääjät olivat ahdistaneet hänet
ja pari muuta ilkimielistä soppeen, jossa he puolustausivat viimeiseen
asti, kuten kaiken toivon menettäneet ainakin. Minä näin hänet -- ja
tunsin hänet -- voi, eversti Everard!"
Hän tarttui Everardin käteen vasemmalla kädellään ja painoi oikean
kämmenensä kasvoilleen ja otsalleen, niiskuttaen ääneen.
"Hän oli opistokumppaninne?" sanoi Everard aavistaen lopputapauksen.
"Vanha -- ainoa ystäväni -- jonka kanssa olin viettänyt nuoruuden
onnekkaat päivät! -- Ryntäsin eteenpäin -- reudoin -- rukoilin.
Mutta kiihkeyteni ei suonut minulle ääntä eikä puhekykyä -- kaikki
hukkui siihen kurjaan huutoon, jonka olin itse nostattanut. 'Alas
Baalin pappi -- surmatkaa Mattan -- surmatkaa hänet, vaikka hän olisi
alttarien välissä!' Rintavarustusten yli työnnettynä, mutta hengestään
rimpuillen, näin hänen pitelevän kiinni tuollaisesta ulkonemasta, joita
oli muodostettu veden juoksuttamiseksi lyijylevyiltä. He hakkasivat
hänen käsivarsiaan ja käsiään -- kuulin raskaan putoamisen alas
pohjattomaan kuiluun. -- Suokaa minulle anteeksi -- en voi jatkaa."
"Hän on saattanut pelastua."
"Oi, ei, ei, ei -- torni oli neljä huonekertaa korkea. Niilläkään,
jotka uimalla pelastautuakseen heittäysivät järveen alemmista
ikkunoista, ei ollut mitään turvaa, sillä rannalla ratsastavat
huovit valtasi sama verenjanoinen kiihko, joka oli vimmastuttanut
ryntäysjoukon. He nelistivät pitkin järven reunaa ja ampuivat ne, jotka
taistelivat hengestään vedessä, tai iskivät heidät maahan, kun he
pyrkivät rantaan. Heidät ehkäistiin kaikki ja tuhottiin. -- Voi, jospa
sinä päivänä vuodatettu veri pysyisi vaiti! Voi, jospa maa tallettaisi
sen uumeniinsa! Voi, jospa se ainiaaksi sekaantuisi sen järven tummiin
vesiin, jotta se ei milloinkaan huutaisi kostoa niille, joiden viha
oli niin kiivas ja jotka teurastivat vimmassaan! Ja oi, saakoon se
hairahtanut mies, anteeksi, joka tuli heidän joukkoonsa ja antoi
äänensä heidän julmuutensa rohkaisemiseen! -- voi, Albany, veljeni,
veljeni -- olen valitellut kohtaloasi niinkuin David; Jonathanin!"
Kelpo mies nyyhki tyrskien, ja niin suuresti otti eversti Everard osaa
hänen liikutukseensa, että hän pidättyi muistuttamasta pastoria oman
uteliaisuutensa aiheesta, kunnes katuvan mielenkuohun tulva oli siksi
kertaa heikennyt. Tuima ja järkyttävä se purkaus oli, kenties sitäkin
enemmän, kun kaikkinaisen voimakkaan sielullisen tunteen salliminen
oli vierasta miehen ankaralle ja kieltäytyvälle luonteelle, joten se
kerran kaikista pidäkkeistään vapautuneena kuohusi yhä rajummin. Suuret
kyyneleet valuivat pitkin hänen laihojen ja tavallisesti ankarain
tai ainakin jäykkäin kasvojensa vapisevia piirteitä; hän vastasi
innokkaasti Everardin kädenpuristukseen ikäänkuin kiitollisena tämän
ilmaisemasta myötätunnosta.
Pian jälkeenpäin pastori Holdenough kuivasi silmänsä, veti hiljaisesti
kätensä pois Everardin kädestä, pudistaen sitä ystävällisesti niiden
erotessa, ja pitkitti tyynemmin: "Suokaa minulle anteeksi tämä
kuohuvan tunteen purkaus, arvoisa eversti. Tajuan sopimattomaksi minun
kutsumuksessani, jossa tulisi olla lohdun tuojana toisille, antautua
itse äärimäiseen murheeseen, joka on ainakin heikkoutta, jollei
synnillistäkin -- sillä mitä olemme me, että itkisimme ja valittaisimme
sitä, mikä on sallittua? Mutta Albany oli minulle kuin veli. Hänen
seurassaan vietin elämäni onnellisimmat päivät, ennen kuin kutsumukseni
maan kiistaan oli herättänyt minut velvollisuuksiini. Minä -- mutta
teenkin kertomukseni lopun lyhyeksi." Hän veti istuimensa lähelle
Everardia ja puhui juhlallisella ja salaperäisellä äänellä, joka oli
hiljennyt melkein kuiskaukseksi: "Näin hänet viime yönä." "Näitte
_hänet_ -- kenet näitte?" sanoi Everard. "Voitteko tarkoittaa henkilöä,
jonka --"
"Jonka näin saavan surmansa niin tunnottomasti", täydensi pappi,
"vanhan opistoystäväni -- Joseph Albanyn. Pastori Holdenough, sekä
teidän asunne että luonteenne täytyy estää teitä puhumasta pilaa
tällaisesta aiheesta."
"Pilaako!" vastasi Holdenough; "yhtä hyvin laskisin leikkiä
kuolinvuoteellani -- yhtä pian pilkkaisin raamattua."
"Mutta teidän on täytynyt erehtyä", arveli Everard pikaisesti. "Tuo
synkkä kohtaus tietenkin palaa usein mieleenne, ja hetkinä, jolloin
mielikuvitus voittaa ulkonaisten aistien todistuksen, on tunteenne
varmaankin esittänyt teille haaveilmestyksen. Mielen ollessa
jännitettynä vastaanottamaan jotakin yliluonnollista ei mikään ole
luultavampaa kuin että mielikuvitus korvaa sen harhakuvalla, ylenmäärin
kiihtyneitten tunteiden tehdessä eksytyksen häätämisen työlääksi."
"Eversti Everard", vastasi Holdenough jämeästi, "velvollisuuteni
suorittamisessa en saa peljätä ihmisen kasvoja, ja sentähden sanon
teille suoraan, kuten olen ennen lausunut varovammin, että kun te
tuotte lihallisen tietäväisyytenne ja harkintanne -- kuten luontonne
liiaksikin johtelee teitä -- tutkimaan toisen maailman salattuja
asioita, te saattaisitte yhtä hyvin ryhtyä kämmenellänne mittaamaan
Isiksen vesiä. Varmasti, hyvä herra, te erehdytte tässä ja uskotte
ihmisiä liian halukkaiksi sekoittamaan kunniallista nimeänne
noitienpuolustajain, vapaa-ajattelijain ja jumalankieltäjäin joukkoon,
juuri tuollaisten kuin tuo Bletsonkin, joka kirkon kurinpidon ollessa
yhtä voimakkaana kuin tämän suuren kiistan alussa olisi jo aikaa sitte
hyljätty kirkon helmasta ja luovutettu lihan rangaistukseen, jotta
hänen sielunsa olisi vielä voitu pelastaa, jos mahdollista."
"Te käsitätte minut väärin, pastori Holdenough", vakuutti eversti
Everard. "En kiellä sellaisten yliluonnollisten ilmestysten
olemassaoloa, koska en voi enkä rohkene koroittaa oman mielipiteeni
ääntä aikakausien todistusta vastaan, jota sellaiset oppineet miehet
kannattavat kuten tekin. Mutta vaikka myönnän tuollaisten ilmiöitten
mahdollisuuden, olen kuitenkaan tuskin vielä kuullut elämäni päivinä
mitään esimerkkiä niistä niin pätevästi vahvistetuksi todistuksilla,
että voisin heti ja varmana sanoa: Tämän on täytynyt tapahtua
yliluonnollisen toiminnan johdosta eikä toisin."
"Kuulkaa siis, mitä minulla on kerrottavana", haastoi hengenmies,
"ja sen vakuuttaa sanallaan todeksi mies, kristitty ja -- mikä on
enemmän -- pyhän kirkkomme palvelija sekä siis vanhempi ja opettaja
kristittyjen keskuudessa, jos arvotonkin. -- Olin eilisiltana asettunut
siihen puoleksikalustettuun huoneeseen, missä on niin yletön kuvastin,
että sitä olisi saattanut Gathin Goliath käyttää ihaillakseen itseään,
ollessaan kiireestä kantapäähän sonnustautunut asepukuunsa. Valitsin
sen paikan erityisesti syystä että minulle ilmoitettiin sen olevan
asuttavista huoneista lähimpänä sitä lehteriä, jolla teidän sanottiin
itse joutuneen samana iltana pahanhengen hätyyttämäksi. Oliko puheessa
perää, sanokaahan?"
"Joku pahansuopa hyökkäsi kimppuuni siinä huoneessa. Sikäli", ilmoitti
eversti Everard, "kerrottiin teille oikein".
"No, minä valitsin vartiopaikkani parhaani mukaan, niinkuin
päättäväinen kenraali lähentää leirinsä ja kaivattaa juoksuhautansa
niin likelle piiritettyä kaupunkia kuin voipi. Ja toden totta, eversti
Everard, jos tunsinkin jotain ruumiillisen pelon värettä, -- sillä
Eliaallakin ja profeetoilla, jotka saattoivat käskeä alkuaineita, oli
osuus meidän haperasta luonnostamme, saati sellaisella vaivaisella
syntisellä kuin minulla -- oli kuitenkin toivoni ja urheuteni
korkealla, ja minä ajattelin raamatunkohtia, joita saattaisin käyttää,
en periaptien eli loitsujen syntisessä mielessä kuten sokaistuneet
paavilaiset niihin turvautuvat ristinmerkin ja muiden hyödyttömien
muotojen ohella, vaan ravitsemassa ja kannattamassa oikeata uskoa ja
luottamusta siunattuihin lupauksiin, jotka ovat uskon totisena kilpenä
saatanan tulisten vasamain vastustamiseksi ja sammuttamiseksi. Ja
siten asestautuneena ja valmistuneena istuuduin lukemaan sekä samalla
kirjoittamaan, pakoittaakseni mieleni tarkkaamaan tuohon tilanteeseeni
soveliaita asioita, jotka estäisivät mielikuvitusta luvattomasta
haihattelusta eivätkä soisi haaveelle mitään sijaa joutavien
aavistusten hautomiseen. Siten minä järjestelin ja kirjoitin muistiin,
mitä katsoin sillähaavaa otolliseksi, ja kukaties jotkut nälkäiset
sielut kostuvat ravinnosta, jota silloin valmistin."
"Se oli viisaasti ja ansiollisesti tehty, hyvä ja arvoisa pastori",
virkkoi eversti Everard; "jatkakaahan".
"Siinä toimessa olin ollut kolmisen tuntia, uupumukseen antautumatta,
kun kummallinen väristys valtasi aistini, -- ja iso ja vanhanaikainen
huone tuntui käyvän avarammaksi, synkemmäksi ja yhä enemmän onkaloa
muistuttavaksi, sillä yön ilma kylmeni hyytävämmäksi. En tiedä, aikoiko
takkatuli riutua vai tuleeko sellaisten asiain edellä kuin nyt oli
tapahtumassa ikäänkuin kauhun hönkä ja hirmustuksen ilmapiiri, kuten
Job sanoo hyvin tunnetussa kohdassa: 'Pelko ja vavistus tuli minun
päälleni, ja kaikki minun luuni peljätettiin.' Korvissani soi ja
aivoissani humisi, niin että minusta tuntui kuin niistä, jotka huutavat
apua, vaikkei ole mitään vaaraa: minäkin tunsin kiusausta pakenemaan,
näkemättä ketään ahdistajaa. Silloin tuntui jotakin siirtyvän taitseni,
luoden heijasteensa isoon kuvastimeen, jonka eteen olin asettanut
kirjoituspöytäni; näin sen pöydälläni palavan ison kynttilän valossa.
Ja minä katsoin ylös ja huomasin kuvastimessa selvästi miehen. Niin
totta kuin nämä sanat käyvät ulos suustani, siinä ei ollut kukaan muu
kuin sama Joseph Albany -- nuoruuteni kumppani -- jonka olin nähnyt
syöstyksi Clidesthroughin linnan rintavarustuksilta alas järven
syvyyteen!"
"Mitä teitte?"
"Mieleeni juolahti äkkiä", kertoi pappi, "että stoalainen
viisaustieteilijä Athenodoros oli väistänyt tuollaisen ilmestyksen
kauhut kärsivällisesti pitkittämällä lukujansa, ja samalla muistin,
että minulla, kristityllä jumaluusoppineella ja uskonnon salaisuuksien
kaitsijalla, oli vähemmän syytä peljätä pahaa ja parempaa ajattelun
aihetta kuin oli pakanalla, jota juuri oma viisautensakin sokaisi.
En siis ilmaissut mitään säikkyä enkä edes päätäni kääntänyt, vaan
pitkitin kirjoittamistani, vaikka pamppailevin sydämin, sen myönnän, ja
nytkähtelevin käsin."
"Jos kykenitte kirjoittamaan ollenkaan", huomautti eversti, "tuollaisen
vaikutelman painaessa mieltänne, niin ansaitsisitte etusijan Englannin
armeijassa lannistumattomalla päättäväisyydellä".
"Urhoollisuutemme ei ole omaamme, eversti", sanoi hengenmies, "ja
omaksemme ei sitä ole ylvästeltävä. Ja taaskin, kun mainitsette tuota
kummallista näkyä pelkkänä mieleni vaikutelmana ettekä aisteilleni
ilmeisenä todellisuutena, niin sallikaa minun sanoa teille vielä
kerran, että maailmallinen viisautenne on vain tyhmyyttä sellaisissa
asioissa, jotka eivät ole tästä maailmasta."
"Ettekö katsonut uudestaan kuvastimeen?" kysyi eversti.
"Kyllä katsoin, jäljennettyäni lohdullisen tekstin: 'Sinä olet rikki
polkeva käärmeen pään.'"
"Ja mitä näitte silloin?"
"Saman Joseph Albanyn kuvaisen", kertoi Holdenough, "siirtymässä
verkalleen ikäänkuin tuolin takaa, samana jäseniltään ja piirteiltään
kuin minä olin hänet tuntenut nuoruudessaan, paitsi että hänen
poskillaan oli sen vanhemman iän leima, jossa hän kuoli, ja että hän
oli hyvin kalpea". "Mitä te sitte teitte?"
"Käännyin kuvastimesta ja näin selvästi olennon, joka oli minulle
heijastunut, peräytyvän ovea kohti, -- ei joutuisasti eikä
vitkallisesti, vaan lipuvin, vakain askelin. Se kääntyi jälleen oven
lähellä ja näytti minulle taaskin valjut aavemaiset kasvonsa, ennen
kuin katosi. Mutta miten se läksi huoneesta, ovestako vai muutoin,
sitä en kiihtymyksessäni ehtinyt tarkata enkä ole jälkeenpäin millään
ponnistuksella kyennyt selvästi muistamaan."
"Tämä on kummallinen ja teidän kertomananne mitä oivallisimmin
todistettu ilmestys", vastasi Everard. "Ja kuitenkin, pastori
Holdenough, jos toinen maailma onkin todella ilmaantunut, kuten te
arvelette, minun tahtomattani kiistää ilmiön mahdollisuutta, olkaa
varma siitä, että näissä vehkeissä on osallisina myöskin ilkeitä
ihmisiä. Olen itse kokenut pari kohtausta kummittelijain kanssa, joilla
oli ruumiillista voimaa ja varmasti maallisia aseita."
"Niin, epäilemättä, kaiketikin", myönsi pastori Holdenough. "Belsebub
mielellään hyökkää yhdistyneen ratsu- ja jalkaväen johdossa, kuten oli
tapana vanhalla skotlantilaisella kenraali Davie Lesliellä. Hänellä on
ruumiillisia paholaisia kuten ruumiittomiakin, ja niitä hän käyttää
toistensa tukena ja apuna."
"Saattaa olla kuten sanotte, arvoisa pastori", vastasi eversti. "Mutta
mitä neuvotte tässä tapauksessa?"
"Siitä on minun kuulustettava veljien mieltä", haastoi jumaluusoppinut,
"ja jos rajaimme sisäpuolelle on jäänyt! vain viisikin oikean kirkon
palvelijaa, niin me rynnistämme saatanaa vastaan joukolla, ja te
saatte nähdä, eikö meillä ole voimaa ahdistaaksemme häntä, kunnes hän
pakenee tyköämme. Mutta jos se hengellinen asevarustus ei päde noita
kummallisia manalan vihollisia vastaan, niin totisesti suosittaisin,
että tämä muinaisen hirmuhallinnan ja haureuden saastutettu pesä
perustuksiansa myöten poltettaisiin noituuden ja synnillisyyden
tyyssijana, jottei saatana varustaessaan pääkortteerinsa niin
mieleisekseen tapaisi itselleen linnoitusta ja varustusta, josta
hän hyökkäilisi koko naapuristoa turmelemaan. Varmaa on, että minä
en kehoittaisi ainoatakaan kristittyä sielua asumaan talossa, ja
autioksi jätettynä siitä koituisi velhojen temppuilupaikka ja noitien
sapattisuoja sekä käyntisija niille, jotka Demaksen lailla havittelevat
tämän maailman varallisuutta, etsien kultaa ja hopeaa loitsujen ja
lumousten harjoittamiseksi ja siten haitaten ahneitten sieluja!
Luottakaa siis minuun, parempi olisi hajoittaa ja alas jaoittaa tämä
talo, kiveä kiven päälle jättämättä."
"Siihen minä panen vastalauseeni, hyvä ystävä", ilmoitti eversti,
"sillä ylikenraali on sallinut erityisellä lupakirjallaan enoni Sir
Henry Leen perheineen palata isiensä taloon, hänellä kun ei tosiaan
olekaan mitään mahdollisuutta saada suojaa harmaille hiuksilleen muun
katon alta".
"Ja tapahtuiko tämä teidän neuvostanne, Markham Everard?" kysyi
jumaluusoppinut jäykästi.
"Tapahtui kyllä", vastasi eversti. "Ja miksen käyttäisikin
vaikutusvaltaani turvapaikan hankkimiseen omaiselleni?" "No, niin
totta kuin sielunne elää", vastasi presbyteri, "enpä olisi uskonut
tätä kenenkään muun suusta kuin omastanne. Sanokaa minulle, eikö juuri
tämä samainen Sir Henry Lee nahkakölteriensä ja vihreänuttuistensa
voimalla pakoittanut panemaan toimeen paavillisen maallikon määräystä
alttarin siirtämisestä Woodstockin kirkon itäpäähän? -- ja eikö hän
vannonut partansa kautta, että hän hirtättäisi suorastaan Woodstockin
kadulla miehen, joka vain julkeisi kieltäytyä juomasta kuninkaan
maljaa? -- ja eikö hänen kätensä ole punaisena pyhäin verestä? -- ja
onko hellittämättömämpää tai rajumpaa piispalliskirkon ja korkean
etuoikeuden rehentelijää esiintynyt julkisuudessa?"
"Kaikki on saattanut sattua kuten sanotte, hyvä pastori Holdenough",
vastasi eversti; "mutta enoni on nyt iällinen ja raihnas, hänellä
on tuskin ainoatakaan saattolaista jäljellä, ja hänen tyttärensä
katseleminen saisi ankarimmankin heltymään säälistä, olentona, joka --"
"Joka on kalliimpi Everardille", tokaisi Holdenough, "kuin hyvä maine,
uskollisuus ystäviä kohtaan, uskonnon velvoitus; -- nyt ei ole aika
haastaa hunajaisin huulin. Astumanne polut ovat vaarallisia. Te pyritte
kohottamaan paavillista kynttilänjalkaa, jonka taivas vanhurskaudessaan
on siirtänyt sijoiltaan -- tuomaan takaisin tähän taikuuksien kartanoon
juuri ne synnintekijät, jotka ovat niillä noiduttuja. Minä en salli
turmella maata heidän lumoillaan. He eivät saa tulla tänne."
Hän puhui kiivaasti ja lyöden sauvaansa permantoon; peräti nyreänä
alkoi eversti vastavuoroon omaksua korskeata sävyä. "Teidän olisi
parempi harkita valtaanne uhkaustenne täyttämiseen, pastori
Holdenough", hän muistutti, "ennen kuin tehostatte niitä noin
pontevasti".
"Eikö minulla ole valta sitoa ja päästää?" kysyi pappi,
"Se valta ei paljoakaan vaikuta muihin kuin oman kirkkonne jäseniin",
sanoi Everard, ja hänen äänenpainossaan ilmeni hiukan halveksumista.
"Varokaa -- varokaa", muistutti pappi, jonka olemme kaikesta
hyväsydämisyydestään huolimatta jo nähneet ärtyiseksi mieheksi. "Älkää
häväiskö minua, vaan ajatelkaa kunnioittavasti sanansaattajasta Hänen
tähtensä, jonka valtuutuksella hän toimii. Älkää uhmatko minua, sanon
-- minun on pakko täyttää velvollisuuteni, vaikka se tapahtuisi
kaksoisveljeni närkästykseksi."
"En näe virallanne olevan mitään tekemistä tässä asiassa", väitti
eversti Everard; "ja minä puolestani varoitan teitä yrittämästä
sekaantua kutsumuksenne ulkopuolelle".
"Oikein -- te pidätte minua jo yhtä alistuvaisena kuin jotakuta
krenatööriänne", vastasi pappi, jonka terävät kasvonpiirteet värisivät
pahastuksesta, niin että hänen harmajat hapsensakin häilyivät; "mutta
pitäkää varanne, sir, -- en ole niin voimaton kuin otaksutte. Minäpä
kutsun Woodstockin jokaisen totisen kristityn sonnustamaan lanteensa
ja vastustamaan kirkkoruhtinaiden vallan, sorron ja ilkimielisyyden
palautusta alueellemme. Minä nostatan hurskaitten vihan sortajaa
vastaan -- ismaelilaista, edomilaista ja hänen rotuansa vastaan,
kuin myöskin niitä vastaan, jotka häntä tukevat ja rohkaisevat häntä
kohottamaan sarvensa. Minä huudan julki enkä säästä, nostatan ne monet,
joiden rakkaus on jäähtynyt, ja sen paljouden, joka ei piittaa mistään
näistä asioista. Minulle tulee toki kuuntelijoita, ja minä otan Josefin
sauvan, joka oli Efraimin kädessä, ja käyn puhdistamaan tätä paikkaa
noidista ja taikureista ja lumouksista, ja minä julistan ja kehoitan,
sanoen: Tahdotteko te puoltaa Baalia? -- tahdotteko palvella häntä? Ei,
ottakaa kiinni Baalin profeetat -- älkää antako ainoankaan pelastua!"
"Pastori Holdenough, pastori Holdenough", virkahti eversti Everard
hyvinkin kärsimättömästi, "mikäli itse äsken minulle kerroitte, olette
kehoittanut sen tekstin perusteella jo kerran liikaa".
Vanhus loi kämmenellään voimakkaasti otsaansa ja vaipui takaisin
istuimelleen nuo sanat kuullessaan, niin äkkiä ja niin hervottomasti
kuin olisi eversti ampunut pistoolin luodin hänen päänsä läpi. Heti
katuen moitetta, jonka hän oli tullut maltittomuudessaan lausuneeksi,
Everard kiirehti pyytämään anteeksi ja tarjoamaan kaikkia mahdollisia
sovittelevia puolustuksia, mitä hänen mieleensä ensi hetkellä johtui,
olivatpa ne kuinkakin ristiriitaisia. Mutta vanhus oli liian syvästi
järkkynyt -- hän torjui ystävänsä käden, ei ottanut kuunnellakseen
hänen sanojaan ja kavahti lopuksi seisaalle, lausuen tuimasti: "Te
olette käyttänyt luottamustani väärin, sir -- käyttänyt kehnosti,
kääntäen sen omaksi nuhtelukseni. Jos olisin ollut miekkamies, niin
ette olisi rohjennut. Mutta nauttikaa voitonriemustanne, sir, vanhan
miehen ja isänne ystävän suhteen -- satuttakaa haavaa, jonka hänen
varomaton luottamuksensa on teille paljastanut."
"Ei, arvoisa ja kunnon ystäväni", -- alotti eversti.
"Ystäväkö!" kivahti vanhus. "Me olemme vihamiehiä, sir -- vihamiehiä,
nyt ja ainiaan!"
Niin sanoen ja kavahtaen istuimelta, jolle hän oli pikemmin vaipunut
kuin laskeutunut, hän juoksi ulos huoneesta niin nopein askelin kuin
hänellä oli tapana ärtymyksensä hetkinä, sävyltään totisesti enemmän
kiivaana kuin arvokkaana, olletikin kun hän juostessaan jupisi ja
näytti ikäänkuin kannattelevan omaa kuohahdustaan, hokemalla yhä
uudestaan sitä loukkausta, joka häntä oli kohdannut.
"Siinäpä se!" tuumi eversti Everard. "Ei ollut vielä kylliksi kiistaa
olemassa enoni ja Woodstockin kansalaisten kesken, vaan minun piti
ehdottomasti kartuttaa sitä, ärsyttämällä tätä pikavihaista ja
kuumaveristä vanhusta, tietäessäni hänet kiivaaksi käsityksissään
kirkollisesta hallinnosta ja jäykän ennakkoluuloiseksi kaikkia
toisinajattelevia kohtaan! Woodstockin roskaväki nousee mellakkaan,
sillä vaikka hän ei saisi kahtakaankymmentä niistä puolelleen mihinkään
rehelliseen tai järkevään tarkoitukseen, niin huutakoon hän vain
mellastusta ja tuhoa, ja silloin hän varmastikin saa yltäkyllin
seuraajia. Ja enoni on yhtä hurjaluontoinen ja taipumaton. Koko sen
omaisuuden hinnasta, mitä hänellä on koskaan ollut, hän ei sallisi
majoittaa taloon kourallista huoveja sen puolustukseksi, ja jos
hän on yksinään tai saa ainoastaan Jocelinen apurikseen, hän ampuu
palatsihuvilaan pyrkiviä rettelöitsijoitä yhtä varmasti kuin olisi
hänellä sata miestä varusväkenään; ja mitä voi koitua siitä muuta kuin
vaaraa ja verenvuodatusta?"
Alakuloisen aavistelun keskeytti paluullaan pastori Holdenough, joka
riensi huoneeseen yhtä kiireisesti kuin oli sieltä lähtenytkin, juoksi
suoraan everstin eteen ja sanoi: "Ottakaa käteni, Markham -- ottakaa
käteni kiireesti, sillä vanha Aatami kuiskaa sydämessäni, että on
häpeällistä pitää sitä ojennettuna niin kauvan."
"Kaikesta sydämestäni otan vastaan kätenne, kunnianarvoisa ystäväni",
vastasi Everard, "ja toivoakseni uudistetun ystävyyden merkkinä".
"Tietysti, tietysti", vahvisti hengenmies pudistaen hänen kättänsä
leppeästi. "Te olette tosin puhunut katkerasti, mutta te olette
puhunut totta hyvissä ajoin, ja luullakseni -- vaikka sananne olivat
ankaria -- hyvässä ja ystävällisessä tarkoituksessa. Totisesti ja
tosiaan, synnillistä olisi minun jälleen toimia pikaisesti väkivallan
yllyttämisessä, muistaessani sen, josta olette minua soimannut --"
"Antakaa anteeksi, hyvä pastori Holdenough", pyysi eversti Everard, "se
oli pikainen sana; en tarkoittanut täydellä todella _soimata"_.
"Hiljaa, minä pyydän, hiljaa", haastoi jumaluusoppinut, "sanon,
viittaus siihen, josta te olette mitä oikeimmin soimannut minua
-- vaikka syytös karvastutti Vanhan Ihmisen sappea minussa,
sisällinen kiusaaja kun on aina vaanimassa meidän saattamiseksemme
lankeemukseen -- se viittaus olisi minun pitänyt pahastumatta tunnustaa
suosiollisuudeksi, sillä siten on ystävän tuottamia haavoja katsottava
tervehdyttäviksi leikkauksiksi. Ja tokihan minun, joka olen yhdellä
onnettomalla taistelun ja tiimellyksen kehoittamisella lähettänyt
eläviä kuolemaan -- ja pelkäänpä myös toimittaneeni kuolleenkin
takaisin elävien joukkoon -- tulisi nyt harrastaa rauhaa ja hyvää
tahtoa sekä eripuraisuuden sovittamista, jättäen rankaisemisen sille
suurelle olennolle, jonka lakeja on rikottu, ja koston Hänelle, joka on
sanonut: 'Minä sen maksan.'"
Vanhan miehen tuskastuneet piirteet kirkastuivat nöyrästä
luottamuksesta, hänen tehdessään tämän tunnustuksen. Eversti Everard
tunsi ne luontaiset heikkoudet sekä virallisen vaikutusvallan ja
yksipuolisen puoluevakaumuksen varhaiset ennakkoluulot, jotka hänen
oli täytynyt lannistaa ennen kuin pääsi näin vilpittömään puhetapaan.
Soturi kiirehti senvuoksi ilmaisemaan ihailuansa toisen kristillisestä
säveydestä, samalla moittien itseänsä siitä, että oli niin syvästi
loukannut hänen tunteitaan.
"Älkää ajatelko sitä -- älkää ollenkaan, oiva nuori mies", puheli
Holdenough. "Me olemme molemmat hairahtuneet -- minä salliessani
intoni voittaa armeliaisuuteni, te kenties esiintyessänne tiukasti
vanhaa ja ärtyistä miestä kohtaan, joka oli vastikään uskonut
kärsimyksiänsä teidän ystävälliseen luottamukseenne. Olkoon se kaikki
unohdettua. Ottakoot ystävänne jälleen haltuunsa asumuksensa niin
pian kuin haluavat, ellei heitä peloita se, mitä on tapahtunut tässä
Woodstockin maahovissa. Jos he kykenevät varjelemaan itseänsä ilman
voimilta, niin uskokaa minua, että heille ei koidu mitään kiusaa
maallisilta naapureilta, mikäli minä voin sitä millään keinoin estää.
Ja olkaa varma siitä, hyvä herra, että minun äänelläni on vielä
hiukan merkitystä arvoisan pormestarin ja kunnon raatimiesten sekä
paremmanlaatuisten talonisäntäin parissa tuolla kauppalassa, vaikka
alempia luokkia puhaltelee huiskin haiskin jokainen opintulkinnan
tuulahdus. Ja vielä lisäksi, olkaa varma siitä, eversti, että
jos enonne tai kukaan hänen huonekuntansa jäsen huomaa tehneensä
ajattelemattoman kaupan tähän onnettomaan ja pahaenteiseen taloon
palaamisella taikka tuntee sydämessään ja omassatunnossaan mitään
hengellisen lohduttajan kaipuuseen johtavia vaivoja, Nehemia Holdenough
on heidän käskettävissään yöllä tai päivällä yhtä suuresti kuin olisi
heidät kasvatettu sen kirkon pyhässä helmassa, jonka arvottomana
palvelijana hän on, -- eikä sen kammo, mikä on peloittavaa nähtävää
näiden seinien sisällä, eikä hänen tietonsa heidän sokaistuneesta
ja lihallisesta tilastaan, he kun ovat piispalliskirkollisen
paimennuksen kasvattamia, estä häntä tekemästä heidän suojeluksekseen
ja valaisemisekseen, mitä hänen heikot kykynsä voivat."
"Hyväntahtoisuutenne on hyvin suuri, arvoisa pastori", kiitti eversti
Everard, "mutta minä en pidä luultavana, että enoni tuottaa teille
vaivaa kumpaisessakaan suhteessa. Hän on hyvinkin tottunut toimimaan
omana suojelijanansa vaaran tullen ja hengellisissä epäilyksissä
luottamaan omiin rukouksiinsa ja oman kirkkonsa lohdutuksiin."
"Toivoakseni en ole tarjonnut liikanaista avuliaisuutta", sanoi vanhus
hiukan nyreissään siitä, että hänen esittämäänsä hengellistä apua oli
katsottu tavallaan tunkeilevaksi. "Pyydän anteeksi, jos niin on asian
laita -- nöyrästi pyydän anteeksi -- en haluaisi tungetella."
Eversti kiirehti tyynnyttämään tätä uutta valppaan mahtipontisuuden
epäluuloisuutta, joka toisinaan väkisinkin purkautuvan luontaisen
kuumaverisyyden ohella oli kunnon miehen ainoita vikoja.
He olivat päässeet entiselle ystävälliselle kannalleen, kun Roger
Wildrake palasi Jocelinen majasta ja kuiskasi herralleen, että hän
oli menestynyt lähettilästoimessaan. Eversti kääntyi sitte pappiin ja
ilmoitti tälle, että kun valtuutetut olivat jo luovuttaneet Woodstockin
ja Sir Henry Lee aikoi saapua takaisin palatsihuvilaan puoleltapäivin,
hän tahtoi saattaa pastoria kauppalaan, jos hänen kunnianarvoisuutensa
suvaitsi.
"Ettekö viivähdä", kysyi pastori, ja hänen äänessään kuulosti ikäänkuin
utelevaa arastelua, "toivottamaan omaisianne tervetulleiksi heidän
palatessaan tähän kotiinsa?"
"En, hyvä ystäväni", vastasi eversti Everard. "Näissä onnettomissa
kiistoissa omaksumani osa ja kenties myöskin se jumalanpalveluksen
muoto, johon minut on kasvatettu, ovat tehneet enoni niin
ennakkoluuloiseksi minua vastaan, että minun täytyy toistaiseksi pysyä
vieraana hänen talolleen ja perheelleen."
"Vai niin! Se ilahuttaa minua kaikesta sydämestäni ja sielustani",
huudahti hengenmies. "Suokaa anteeksi suoruuteni -- iloitsen tosiaan;
olin ajatellut -- mutta se sikseen, -- en tahtoisi uudestaan
pahastuttaa. Mutta totisesti, vaikka sillä neitosella on suloinen
ulkomuoto, ja vaikka ritari, kuten kaikki sanovat, on inhimillisissä
seikoissa nuhteeton, -- niin kuitenkin -- mutta minä pahoitan
mieltänne -- enpä siis sanokaan enempää, paitsi jos kysytte vilpitöntä
ja puolueetonta neuvoani, joka on teidän käytettävissänne, minun
tahtomattani tyrkyttää sitä teille. Vaeltakaamme kauppalaan yhdessä --
metsän mieluisa hiljaisuus saattaa luonnuttaa meidät avaamaan sydämemme
toisillemme."
Niinpä kävelivätkin he kahden kesken kauppalaan, ja vaikka he puhelivat
kaikenlaisista aiheista, kummastutti pastori Holdenoughia jonkun
verran, että eversti ei pyytänyt häneltä mitään hengellistä neuvoa
sievää serkkuansa kohtaan heränneen rakkautensa suhteen, samalla
kun pappismies suuresti yli soturin odotustenkin piti sanansa eikä
oman sanantapansa mukaan tyrkyttänyt viisaita mielipiteitään noin
arkaluontoisesta seikasta.