Raikkaan ilman, ja kirkkaan aamun tullessa olivat kaikki edellisen
yön tunteet häipyneet eversti Everardin mielestä, paitsi ihmettely,
miten hänen näkemänsä ilmiöt oli saatu aikaan. Hän tarkasti koko
huoneen, koputellen telkiä, lattiaa ja seinälaudoitusta rystysillään
ja kepillään, mutta kykenemättä keksimään mitään salaisia käytäviä;
ovi taasen, tukevan poikkisalvan ja lisäksi lukon lujittama, pysyi
yhtä tukevana kuin se oli ollut hänen pönkittäessään sen edellisenä
iltana. Sitte hän omisti huomionsa Victor Leen, näköiselle ilmiölle.
Naurettavia juttuja oli usein levitelty tästä haamusta tai ihan
samanlaisesta, jota oli öisin tapailtu vanhan palatsihuvilan autioissa
huoneissa ja käytävissä; niitä oli Markham Everard usein kuullut
lapsuudessaan. Häntä suututti oma puutteellinen urheutensa ja se
väristys, jota hän oli edellisenä yönä tuntenut, kun sellainen näkyi
esiintyi hänen edessään epäilemättä tekaistuna.
"Varmastikaan", hän sanoi, "tuo lapsellisen hupsuuden puuska ei voinut
harhaannuttaa tähtäystäni -- luultavampaa on, että luoti oli salaa
siepattu pistoolistani".
Hän tutki toisen pistoolinsa, jota ei ollut laukaissut -- siinä oli
luoti. Hän tarkasteli huonetta siltä kohdalta, jonne päin oli ampunut,
ja viiden jalan päässä lattiasta, suorassa linjassa makuusijan ja
ilmestyksen seisomapaikan kanssa, hän keksi pistoolinluodin, joka oli
äskettäin uppoutunut laudoitukseen. Sen vuoksi täytyi hänen uskoa
jokseenkin varmaksi, että hän oli ampunut oikeaan suuntaan, ja tuohon
kohtaan osuakseen olikin luodin täytynyt lävistää ilmestys, johon hän
oli tähdännyt, hautautuakseen sen taakse seinään Tämä oli salaperäistä
ja sai hänet epäilemään, eikö noituutta ollut käytetty apuna noiden
uskaliaitten vehkeilijäin juonissa; itse kuolevaisia ollen olivat he
kuitenkin silloisen yleisen käsityksen mukaan saattaneet manata ja
saada apua toisen maailman asujamilta.
Hänen seuraavana tutkisteltavanaan oli itse Victor Leen kuva. Hän
tähysti sitä tarkoin, seisten lattialla sen edessä, ja vertasi sen
valjuja, varjomaisia, heikosti esiintyviä piirteitä, sen himmenneitä
värejä, silmän ankaraa tyyneyttä ja kasvojen kalmankalpeutta edellisen
yön erilaiseen ulkomuotoon, jonka aiheutti keinotekoinen valaistus,
osuessaan suoraan maalaukseen ja jättäessään huoneen kaikki muut osat
suhteellisen pimeään varjoon. Piirteillä kuvastui silloin luonnoton
hehku, ja takkavalkean nouseva ja laskeutuva loimu sai pään ja
raajat ikäänkuin liikkumaan. Nyt päivänvalolla nähtynä se oli pelkkä
Holbeinin järeän ja vanhettuneen maalauskoulun tuote; edellisenä yönä
se oli hetkellisesti näyttänyt enemmältä. Päättäneenä päästä tämän
juonen perille, mikäli mahdollista, Everard pöydän ja tuolin avulla
tutki muotokuvaa vielä kiinteämmin ja yritti saada selville jonkun
salaisen joustimen, jolla se voitiin luiskauttaa syrjään. Sellaiset
laitteet eivät olleet harvinaisia vanhoissa rakennuksissa; näissä
oli tavallisesti moniakin tuloja pakenemisteitä, joita ei ilmaistu
muille kuin linnan herroille tai heidän välittömille uskotuilleen.
Mutta puulevy, jolle Victor Lee oli maalattu, oli lujasti kiinnitetty
seinälaudoitukseen, josta se oli osana, ja eversti varmistui siitä,
että sitä ei ollut voitu käyttää hänen epäilemäänsä tarkoitukseen.
Nyt herätti hän uskollisen saattolaisensa Wildraken. Vaikka tämä
oli saanut niin suuren osuuden "unen autuudesta", oli hän tuskin
vieläkään vapautunut edellisen illan lepomaljan vaikutuksista. "Se
oli kohtuullisuuden palkka", hänen oman katsantokantansa mukaan;
"yksi ainoa siemaus sai minut nukkumaan myöhemmälle ja sikeämmin kuin
puolikymmentä tai sitte tusinakaan kulausta olisi kyennyt vaikuttamaan
ollessani syypää jälki-illallisten kohtuuttomuuteen ja vankkaan
ryypiskelyyn niiden jatkoksi".[18]
"Jos kohtuullinen siemauksesi", huomautti Everard, "olisi vain ollut
hiukankin väkevämmin höystetty, Wildrake, niin olisit nukkunut niin
sikeästi, että vasta viimeisen tuomion pasuuna olisi saanut sinut
hereille".
"Ja silloin olisin herännyt kivistelevin päin, Mark", vastasi Wildrake,
"sillä huomaanpa, että vaatimaton ryyppäykseni ei ole vapahtanut minua
siltä tulokselta. Mutta lähtekäämme liikkeelle ja katsokaamme, miten
muut ovat viettäneet yön, joka meillä meni niin merkillisesti. Arvelen
heidän kaikkien olevan hyvinkin halukkaita peräytymään Woodstockista,
elleivät ole levänneet paremmin kuin me tai ainakin osuneet taatumpiin
huoneisiin."
"Siinä tapauksessa lähetän sinut Jocelinen metsätupaan sovittelemaan
Sir Henry Leen ja hänen perheensä paluuta entisiin huoneisiinsa,
missä heitä eivät juuri enää joutune häiritsemään nykyiset tai
mitkään uudetkaan valtuutetut, kun itse paikan nurja maine tukee sitä
vaikutusvaltaa, minkä minä olen saanut kenraaliin."
"Mutta kuinka saavat he puolustautuneeksi kummituksilta, uljas
eversti?" sanoi Wildrake. "Minusta tuntuu siltä, että jos minulla
olisi tuohon sievään tyttöön vaikutusvaltaa, josta sinä kerskut,
olisin vastahakoinen jättämään häntä alttiiksi Woodstockissa asumisen
kauhuille, kun täällä nämä paholaiset -- pyydän heiltä anteeksi,
sillä arvattavasti he kuulevat jokaisen sanamme -- nämä leikkisät
menninkäiset -- ailakoivat niin vikkelästi iltahämystä aamuun saakka."
"Hyvä Wildrake", puheli eversti, "minäkin pidän mahdollisena, että
haasteluamme kuunnellaan; mutta siitä en välitä, ja lausun mielipiteeni
suoraan. Uskoakseni eivät Sir Henry ja Alice ole sekaantuneet tähän
typerään salaliittoon; en voi sovittaa toisen ylpeyteen ja toisen
kainouteen tai molempien terveeseen järkevyyteen oletusta, että mikään
vaikutin voisi yhdyttää heidät näin kummalliseen juonitteluun. Mutta ne
paholaiset ovat kaikki omaan valtiolliseen katsantokantaasi kuuluvia,
Wildrake, kaikki puhdasverisiä kavaliereja; ja olen vakuutettu siitä,
että vaikka Sir Henryllä ja Alice Leellä ei ole mitään välejä heidän
kanssaan, ei heillä myöskään ole vähäisintäkään aihetta peljätä
mokomia menninkäistemppuja. Sitäpaitsi täytyy Sir Henryn ja Jocelinen
tuntea talon jokainen soppi; käy paljoa vaikeammaksi kohdistaa mitään
kummittelunäytelmää heihin kuin vieraisiin. Mutta siistiytykäämme, ja
veden ja harjan tehtyä työnsä tutkimme, mitä sitten on tehtävä."
"Ei, tuo kurja puritanivaatetukseni on tuskin harjaamisen arvoinen",
nurkui Wildrake, "ja jollet olisi somistanut minua tällä kippunnalla
ruosteista rautaa, näyttäisin enemmän vararikkoiselta kveekarilta
kuin miltään muulta. Mutta teenpä sinusta yhtä hienon kuin on ollut
ainoakaan puolueesi tekopyhä veijari."
Ja hän hyräili samassa kavalierilaulelmaa:
"Ja vaikka hämähäkin seitti
Whitehallin vanhat seinät peitti, --
kun sallii taivas laupias,
omansa ottaa kuningas!"
"Sinä unohdat, mitä väkeä on ulkopuolella", varoitti eversti Everard.
"Ei -- minä muistan, mitä väkeä on sisäpuolella", vastasi hänen
ystävänsä. "Laulan vain hilpeille menninkäisilleni, jotka sitte pitävät
minusta yhä enemmän. Joutavia, mies, -- paholaiset ovat minulle _bonos
socios_, ja kun näen heidät, niin vakuutanpa heidän osoittautuvan
sellaisiksi riuskeiksi pojiksi kuin tunsin palvellessani Lunsfordin ja
Goringin johtamana, -- miehiksi, joiden pitkiltä kynsiltä ei mikään
välttynyt, joiden pohjattomat vatsat eivät mistään täyttyneet, --
villiintyneiksi rosvoukseen, rähinään, ryyppäämiseen ja tappeluun,
-- nukkuen kovalla kamaralla juoksuhaudoissa ja kuollen sitkeästi
saappaissaan. Voi, ne hauskat päivät ovat menneet. No, tapana on
näytellä sen johdosta vakavaa naamaa kavalierien keskuudessa ja etenkin
pappien parissa, jotka ovat menettäneet kymmenysporsaansa; mutta minä
olin omiani sen ajan henkeen enkä milloinkaan halunnut tai voi haluta
iloisempia hetkiä kuin vietin tuon samaisen raakamaisen, verisen ja
luonnottoman kapinan aikana."
"Sinä olet aina ollut villi merilintu, Roger, nimesi mukainen[19],
-- pitäen myrskystä enemmän kuin tyvenestä, mieltyen meren meuruun
paremmin kuin läikkyvään järveen, ja halukkaammin ponnistelet
sisukkaasti vastatuuleen kuin nautit jokapäiväistä kylläisyyttä, lepoa
ja rauhaa."
"Pyh! mitä on minulle läikkyvä järvi ja vanha muori ruokkimassa minua
oluenpanijan jyvillä, sorsa-paran ollessa pakko liihottaa paikalle,
milloin hän vain viheltää! Everard, minun tekee mieleni tuntea tuulen
humisevan siipiini, -- milloin sukeltaen, milloin aallon harjalla,
vuoroin valtameressä ja vuoroin pilvissä -- se on villisorsan riemua,
vakava veikkoseni! Ja kansalaissodassa meille kävi siten -- suistuimme
alas yhdessä kreivikunnassa, kohosimme ylös toisessa, tappiolla tänään,
voitolla huomenna -- väliin nähden nälkää kurjasti piirityksissä
-- toisin ajoin mässäten presbyteriläisen ruokakammiossa -- hänen
kellarinsa, pöytähopeansa, vanha vakava sinettisormuksensa, sievä
palvelusnaikkosensa, kaikki vallittavanamme!"
"Hiljaa, ystävä", kielsi Everard; "sinun tulee muistaa, että minä
kuulun siihen piiriin".
"Vahinko kerrassaan, Mark, minun käy sääliksi", pahoitteli Wildrake;
"mutta turha on siitä puhua, kuten sanot. Lähtekäämmekin katsomaan,
miten presbyteriläinen pastorisi Holdenough jakselee ja onko hän
kyennyt kamppailemaan sielunvihollisen kanssa paremmin kuin sinä hänen
opetuslapsensa, ja sanankuulijansa".
He läksivät huoneesta ja saivat kylläännyksiin asti kuunnella
vahtisotilasten ja muiden moninaisia sekavia selityksiä, he kun olivat
kaikki nähneet tai kuulleet jotakin eriskummallista yön kuluessa.
Tarpeetonta on yksityiskohtaisesti kuvata, mitä huhuja kukin lisäsi
yhteiseen varastoon sitäkin halukkaammin, kun sellaisissa tapauksissa,
näyttää aina katsottavan jonkunlaiseksi häpeäksi, ettei ole nähnyt tai
kokenut yhtä paljon kuin muut.
Maltillisimmat kertojat puhuivat vain äänistä, kuten kissan
naukumisesta, koiran murinasta tai etenkin sian kiljumisesta. He olivat
myös kuulleet ikäänkuin naulojen takomista ja sahojen kirskumista,
kahleitten kiikkumista, silkkihameiden kahinaa, soiton säveliä ja
sanalla sanoen kaikenlaatuisia ääniä, joilla ei ole mitään tekemistä
keskenään. Toiset vannoivat haistaneensa erilaisia tuoksuja, olletikin
maapihkalta tuntuvia, osoitukseksi maanalaisesta alkuperästä;
toiset eivät tosin vannoneet, vaan vakuuttivat nähneensä sotisopaan
pukeutuneita miehiä, päättömiä hevosia, sarvellisia aaseja ja
kuusijalkaisia lehmiä, puhumattakaan mustista olennoista, joiden sorkat
selvästi ilmaisivat, mihin valtakuntaan ne kuuluivat.
Nämä vahvasti todistellut yölliset häiriöt vahtisotilasten keskuudessa
olivat olleet niin yleisiä, että ne olivat estäneet hälytystä ja apua
kohdistumasta millinkään erityiseen paikkaan, joten palvelusvuorolla
olevat huusivat turhaan päävartiota, tämän vapistessa alallaan, ja
ripeä vihollinen olisi voinut tyyten tuhota koko varusväen. Mutta
tällä yleisellä mellastuksella ei nähtävästi ollut tarkoitettu mitään
väkivaltaa, ja menninkäisten päämääränä näkyi olleen kiusanteko,
vaan ei vahingon tuottaminen, lukuunottamatta erästä mies-parkaa.
Tämä huovi oli seurannut Harrisonia puolissa tämän taisteluissa ja
toimi nyt vahtisoturina juuri siinä eteishuoneessa, johon Everard oli
esittänyt vartijan asetettavaksi. Hän oli ojentanut ratsastuspyssynsä
jotakin vastaan, joka äkkiä karkasi häneen päin; ase oli silloin
väännetty hänen käsistään ja hänet isketty maahan sen perällä. Hänen
ruhjottu päänsä ja Desboroughin liotettu vuode, jolle oli hulahutettu
sangollinen ojavettä hänen nukkuessaan, olivat ainoina näkyväisinä
todisteina yöllisistä selkkauksista.
Tiedot Harrisonin huoneesta kuuluivat vakavan master Tomkinsin
ilmoittamina, että kenraali totisesti oli viettänyt yönsä rauhassa,
vaikka häntä vielä painoi sikeä uni ja ruumiillinen raukeus. Siitä
päätteli Everard, että vehkeilijät olivat katsoneet Harrisonin
tiliosuuden riittävästi maksetuksi edellisenä iltana.
Hän siirtyi sitte kamariin, jonka kaksinkertaisena vartioväkenä
olivat arvoisa Desborough ja valistusmies Bletson. He olivat molemmat
jalkeilla ja pukeutumassa, edellinen suun täydeltä purkaen pelkoansa ja
kärsimyksiänsä. Tuskin olikaan Everard astunut sisälle, kun virutettu
ja nolostunut eversti alkoi hänelle surkeasti valitella yönsä viettoa
ja melkoisen karvaasti nurkua arvoisaa omaistansa vastaan, joka oli
antanut hänelle niin suurta tukaluutta tuottavan toimen.
"Eikö hänen ylhäisyytensä, Noll-lankoni", hän ärisi, "olisi voinut
viskata köyhälle omaiselleen murua mistään muualta kuin tästä
Woodstockista, joka tuntuu olevan itse Paholaisen huttupata? Minä en
voi ammentaa lientä sielunvihollisen kanssa; minulla ei ole niin pitkää
lusikkaa -- ei vainkaan. Eikö hän olisi voinut majoittaa minua johonkin
rauhalliseen soppeen ja luovuttaa tätä kummittelun paikkaa joillekuille
saarnaajillensa ja rukoilijoillensa, jotka tuntevat raamatun yhtä hyvin
kuin komppaniansa nimiluettelon, kun minä sitävastoin tunnen kelpo
juoksijan neljä kaviota tai härkävaljakon ansiot paremmin kuin kaikki
Mooseksen kirjat? Mutta minä luovun tästä kerta kaikkiaan; maallisen
voiton toiveet älkööt saako minua koskaan alttiiksi sille vaaralle,
että minut vie ruumiillisesti mukanaan paholainen, puhumattakaan
päälleni kumoutumisesta yhdeksi yöksi ja lätäkkövedessä likoamisesta
toisena. Ei, ei -- liian viisas olen minä siihen."
Master Bletsonilla oli toisenlainen osa näyteltävänä Hän ei valittanut
mistään omakohtaisista kiusoista; hän olisi vakuutuksensa mukaan päin
vastoin nukkunut yhtä hyvin kuin koskaan, jollei hänen ympärillään
olisi niin sietämättömästi meluttu, kun miehet huikkailivat toisiansa
aseisiin joka puolen tunnin päästä, milloin vain kissakin sipsutti
jonkun vartiopaikan ohi. "Mieluummin", hän sanoi, "olisin maannut
vaikka noitien markkinoilla, jos sellaisia olentoja voisi olla
tavattavissa".
"Luulette siis, että mitään ilmestyksiä ei ole olemassa, master
Bletson?" sanoi Everard. "Epäuskoinen olen minäkin ollut siitä
seikasta, mutta kylläpä viime yö oli ylen kummallinen."
"Unia, unia, unia, yksinkertainen everstini", vakuutti Bletson,
vaikka hänen valjut kasvonsa ja tutisevat jäsenensä ajoivat valheeksi
sanojen teennäisen urheuden. "Vanha Chaucer, sir, on antanut meille
tuollaisista ilmiöistä oikean opetuksen. Hän kävi usein täällä
Woodstockin metsässä --"
"Hirvenpyytäjäkö?" kysäisi Desborough; "joku erämies arvatenkin.
Käveleekö hän unissaan, kuten Hearne Windsorissa?"
"Chaucer", sanoi Bletson, "hyvä Desborough, on noita ihmeellisiä
miehiä, kuten eversti Everard tietää, jotka elävät satoja vuosia
hautauksensa jälkeen ja joiden sanat kaikuvat korvissamme heidän
luittensa jo ammoin maaduttua".
"Niin, niin, no", vastasi Desborough, jolle tämä kuvaus entisen ajan
runoilijasta oli käsittämätön, "minä puolestani haluan pikemmin hänen
huonettaan kuin seuraansa -- silmänkääntäjä kaiketi. Mutta mitä hän
sanoo tähän asiaan?"
"Vain pikku loitsun, jonka otan toistaakseni eversti Everardille",
virkkoi Bletson, "mutta sinulle se olisi yhtä hämärää kuin heprea,
Desborough. -- Vanha Geoffrey panee yöllisen häiriintymisemme kokonaan
nesteitten liikanaisuuden syyksi:
"'Unessa säikkymään ne saavat turmaa,
punaista tulta, nuolen tuomaa surmaa,
kuin melankolian myrkky nukkujan
hätyyttää pelkoon sonnin vimmaisan
tai mustan karhun, taikka joskus parkuun,
kun itse Lemmolta hän pyrkii karkuun.'"
Hänen siten lausuillessaan Everard huomasi kirjan pistäytyvän esiin
sen vuoteen päänalusen alta, joka oli äskettäin ollut kunnianarvoisan
edusmiehen hallussa.
"Onko tuo nide Chauceria?" hän kysyi tavoittaen kirjaa; "haluaisin
vilkaista sitä kohtaa --"
"Chauceriako?" tokaisi Bletson kiirehtien väliin; "ei -- se on
Lucretius, rakas Lucretiukseni. En voi sallia teidän katsella sitä --
minulla on siinä muutamia yksityisiä merkintöjä."
Mutta tällävälin oli Everard saanut kirjan käteensä. "Lucretius?"
hän virkahti; "ei, master Bletson -- tämä ei ole Lucretius, vaan
soveliaampi viihdyttäjä kammossa tai vaarassa. Miksi olisitte
häpeissänne siitä? Kunhan vain, Bletson, voitte ankkuroida sydämenne
tähän niteeseen, pitämättä sitä pieluksenanne, auttaa se teitä paremmin
kuin Lucretius tai Chaucerkaan."
"Kas, mikä kirja se onkaan?" sopersi Bletson, jonka kalpeat posket
punastuivat ilmitulon häpeästä. "Oli, raamattu?" heittäen sen
halveksivasti pois; "kaiketi palkolliseni Mathathian oma -- nuo
juutalaiset ovat aina olleet taikauskoisia -- aina Juvenaliin ajoista
saakka, kuten tiedätte:
"'Qualiacunque voles Judaei somnia vendunt.'
"Hän varmaankin sujautti minulle tuon vanhan kirjan loitsuksi, sillä
hän on hyvää tarkoittava hupsu."
"Hän olisi tuskin toimittanut siihen tarkoitukseen Uutta Testamenttia
Vanhan ohella", väitti Everard. "Kuulkaahan, hyvä Bletson, -- älkää
häpeilkö elämänne viisainta tekoa, jos olettaa teidän ottaneen käsiinne
raamattunne ahdistuksen hetkenä, kostuaksenne sen sisällöstä."
Bletsonin turhamaisuus joutui niin ärsyttyneeksi, että se voitti hänen
luontaisen pelkuruutensa. Hänen pienet laihat sormensa vapisivat
kiihkosta, niska ja posket hehkuivat tulipunaisina, ja hänen puheensa
oli kangertavaa ja kiivasta kuin -- niin, kuin ei hän olisi järkeilijä
ollutkaan.
"Master Everard", hän sanoi, "te olette miekkamies, sir, -- ja, sir,
te nähtävästi luulette olevanne oikeutettu sanoa pätkäyttelemään
mitä mieleenne juohtuu siviilihenkilöistä sir -- mutta soisin teidän
muistavan, sir, että inhimillisellä kärsivällisyydellä on toki rajansa,
sir, -- ja että on piloja joita ei yksikään kunniallinen mies voi
sietää, sir, -- ja sentähden odotan anteeksipyyntöä tuollaisesta
puheestanne, eversti Everard, ja tästä säädyttömästä leikinlaskusta,
sir, -- muutoin voitte joutua kuulemaan minusta tavalla, joka ei
miellytä teitä".
Everard ei voinut olla hymyilemättä tälle ärtyneen itserakkauden
nostattaman urhoollisuuden purkaukselle.
"Kuulkaas, master Bletson", hän sanoi, "olen kyllä ollut soturi,
mutta minä en ole milloinkaan esiintynyt verenhimoisesti, ja
kristittynä olen vastahakoinen kartuttamaan pimeyden valtakuntaa
lähettämällä sinne uuden vasallin ennen aikojaan. Jos taivas antaa
teille aikaa katumiseen, niin en näe mitään syytä minun kädelleni
riistää sitä teiltä, kuten voittelun sattuessa koituisi teidän
kohtaloksenne miekan survaisuna tai liipasimen nykäisynä. Pidän siis
parempana pyytää anteeksi, ja minä haastan Desboroughin -- jos hän
on tointunut tajulleen, -- todistajakseni siihen, että täten pyydän
anteeksi, kun tulin epäilleeksi teitä, joka olette täydellisesti
oman turhamaisuutenne orja, vähäisimmästäkään taipumuksesta armoon
tai terveeseen järkeen. Ja edelleen pyydän anteeksi siitä, että
olen hukannut aikaa yrittäessäni pestä aitiopialaista valkoiseksi
tai kehoittaessani itseluuloista jumalankieltäjää ymmärtäväiseen
tutkintaan."
Bletson oli ylenmäärin iloissaan asian käänteestä, sillä uhma oli
tuskin kirvonnut hänen kieleltään, kun hän jo alkoi huolestua sen
seuraamuksista. Kiihkeästi ja nöyristellen vastasi hän: "Ei, hyvä
eversti, älkää sanoko siitä sen enempää -- anteeksipyyntö on kaikki
mitä tarvitaan kunniallisten miesten kesken -- se ei jätä vaatijaansa
häpeään eikä halvenna lausujaansa."
"Ei sellainen anteeksipyyntö kuin minä olen lausunut, uskoakseni",
sanoi eversti.
"Ei, ei -- ei ollenkaan", vakuutti Bletson; "anteeksipyyntö on minulle
yhtä pätevä muodossa kuten toisessakin, ja Desborough todistaa sen
tapahtuneeksi, ja siinä kaikki, mitä siitä asiasta voidaan sanoa".
"Master Desboroughin ja teidän", huomautti eversti, "tulee varoa, millä
tavoin asia mainitaan, ja minä vain esitän kumpaisellekin, että se
kerrotaan oikein, jos ollenkaan".
"Ei, ei, me emme hiisku siitä mitään", vakuutti Bletson; "me unohdamme
sen tästä hetkestä alkaen. Älkää vain milloinkaan luulko minun voivan
sortua taikauskoisen heikoksi. Jos olisin peljännyt ilmeistä ja
todellista vaaraa, niin sellainen pelkolian on ihmiselle luonnollista,
ja minä en tahdo kieltää, että se mielentila on saattanut kohdata minua
kuten muitakin. Mutta joutua epäillyksi loitsuihin turvautumisesta ja
kirjan käyttämisestä päänalusen alla aaveiden häätämiseksi, -- totta
tosiaan, sellainen ajatus riitti ärsyttämään ihmisen heti riitaantumaan
parhaan ystävänsäkin kanssa. -- Ja nyt, eversti, mitä on tehtävä ja
miten on velvollisuudestamme huolehdittava tässä kirotussa paikassa?
Jos minä saisin sellaisen kastelun kuin Desborough, niin kuolisinpa
katarriin, vaikka te näette, että se haittaa häntä yhtä vähän kuin
kyytihevosta selkään heitetty vesisangollinen. Te lienette osakumppani
valtuutuksestamme, -- miten olisi meidän toimittava mielestänne?"
"Kas, parahiksi tuleekin tässä Harrison", sanoi Everard, "ja minä
esitän teille kaikille valtuutukseni ylikenraalilta. Kuten näette,
eversti Desborough, se käskee teidän luopua toimimasta nykyisellä
valtuudellanne ja ilmaisee siis hänen tahdokseen, että te vetäydytte
pois tästä paikasta."
Desborough otti paperin ja tutki allekirjoitusta. "Kyllä se varmastikin
on Nollin nimikirjoitus", hän myönsi nolostuen; "hän on vain viime
aikoina joka kerta tehnyt Oliverista, ison kuin jättiläisen, ja
Cromwell ryömii perässä kääpiönä, ikäänkuin sukunimi olisi lopen
katoamassa lähipäivinä. Mutta onko hänen ylhäisyytensä, lankoni Noll
Cromwell -- sukunimihän hänellä sentään vielä on -- niin järjetön, että
hän ajattelee sopivaksi kellistyttää omaisiaan ja ystäviänsä päälleen,
kunnes heillä on niskanjäykistys -- liotuttaa heitä kuin hevoslammessa
-- peljätyttää yötä päivää kaikenlaisilla paholaisilla, noidilla ja
keijuisilla, heidän saamattansa kolikkoakaan näppiinsä? Perhana, --
anteeksi, että kiroan, -- jos sellainen on seikka, niin olisi minun
parempi lähteä kotiin maatilalleni ja pitää huolta valjakostani ja
laumastani kuin roikkua tuollaisen kiittämättömän ihmisen kintereillä,
vaikka olenkin nainut hänen sisarensa. Kyllin köyhä hän oli vihille
mennessämme, niin korkealla kuin Noll nyt pitääkin päätänsä."
"Minun aikomuksenani ei ole", virkkoi Bletson, "herättää väittelyä
tässä arvoisassa kokouksessa, ja kukaan ei epäille kunnioitustani ja
kiintymystäni ylvästä kenraaliamme kohtaan, jonka on näinä surkeina
päivinä kohottanut niin korkealle tapausten kulku ja hänen oma verraton
miehuutensa ja vakaisuutensa. Jos sanoisin hänet itse _Animus Mundi'_n
suoranaiseksi ja välittömäksi emanatioksi -- jollaisen Luonto on
tuottanut ylpeimpänä hetkenään, lakinsa mukaan ponnistellessaan niiden
olentojen varjelemiseksi, joille se on antanut olemuksen -- niin
saisin tuskin tyhjentävästi kuvatuksi käsityksiäni hänestä. Tietysti
on minun huomautettava, että minun ei sovi suinkaan katsoa myöntäneen,
vaan ainoastaan todistelun vuoksi olettaneen mahdolliseksi, sellaista
emanatiota _Animus Mundi'_sta, kuin olen maininnut. Minä vetoan
sinuun, eversti Desborough, joka olet hänen ylhäisyytensä omainen --
teihin, eversti Everard, jolla on rakkaampana arvona hänen ystävänänsä
esiintyminen, olenko liioitellut innokasta harrastustani hänen
hyväkseen."
Everard kumarsi tässä lomassa, mutta Desborough antoi täydellisemmän
vahvistuksen. "Kyllä minä toki sen voin todistaa! Olen nähnyt
sinut halukkaana sitelemään hänen nauhasolmujaan tai harjaamaan
hänen viittaansa ja sen sellaiseen -- ja nyt hän kohtelee noin
kiittämättömästi -- ja veijaa sinulta jo myönnetyn tilaisuuden --"
"Sillä ei ole väliä", keskeytti Bletson kohteliaasti heilauttaen
kättänsä. "Sinä teet minulle vääryyttä, master Desborough -- teet
tosiaan, vaikka tiedän tarkoittaneesi toisin, Ei, sir -- ei mikään
puolueellinen yksityisen edun harkinta taivuttanut minua ryhtymään
tähän luottamustoimeen. Sen uskoi minulle Englannin parlamentti, jonka
nimessä tämä sota alkoi, ja valtioneuvosto, joka varjelee Englannin
vapautta. Ja mahdollisuus ja sydämellinen toivo saada palvella
isänmaata, se luottamus, että minä -- ja sinä, master Desborough, ja
te, arvoisa kenraali Harrison, -- jotka olette kaikkien itsekkäiden
pyyteitten yläpuolella, kuten minäkin -- niinkuin tekin varmasti
olisitte, hyvä eversti Everard, jos teidät olisi nimitetty tähän
valiokuntaan, kuten hartaasti soisin tapahtuneen -- sanon, isänmaan
palvelemisen toivo niin kunnioitettavien kumppanien avulla kuin te
kumpainenkin olette -- samaten kuin tekin, eversti Everard, jos
olisitte kuulunut joukkoon, -- sai minut omaksumaan tämän tilaisuuden,
voidakseni ilmaiseksi toimittaa teidän kannatuksellanne suurta hyötyä
rakkaalle emollemme Englannin tasavallalle. Sellainen oli toivoni --
luottamukseni -- uskoni. Ja nyt tulee ylikenraalin valtakirja purkamaan
valtuutuksen, jonka nojalla meillä on oikeus toimia. Hyvät herrat, minä
kysyn tältä arvoisalta kokoukselta, -- suoden kaiken kunnioitukseni
hänen ylhäisyydelleen, -- onko hänen valtuutuksensa yhtä pätevä kuin
se, joka hänetkin on suoranaisesti oikeuttanut asemaansa? Kukaan ei voi
sitä myöntää. Minä kysyn, onko hän kavunnut sille istuimelle, jolta
Mies-vainaja syöstiin alas, tai onko hänellä hallussaan valtion sinetti
tai keinoja menetellä oman oikeutensa varassa tällaiseen tapaukseen
nähden? En voi nähdä aihetta siihen uskoon, ja sentähden minun täytyy
vastustaa sellaista käsitystä. Alistun teidän ratkaisuunne, urheat
ja kunnioitettavat virka veljeni; mutta mitä omaan yksinkertaiseen
mielipiteeseeni tulee, niin tunnen valitettavasti pakolliseksi
menetellä edelleen valtuutuksemme mukaan niinkuin ei mitään keskeytystä
olisi tapahtunutkaan, sillä lisäyksellä, että takavarikko-valiokunnan
tulisi vain päivisin pitää istuntojansa tässä Woodstockin
palatsihuvilassa, mutta niiden heikkojen veljien rauhoittamiseksi,
jotka saattavat hätääntyä taikauskoisista huhuista, kuin myöskin
välttääksemme turvallisuuteemme tähdättyjä juonia ilkimielisten
taholta, joita varkaankin hyörii lähistöllä, meidän olisi siirrettävä
istuntomme päivänlaskun jälkeen Yrjänän majataloon kauppalaan."
"Hyvä master Bletson", muistutti eversti Everard, "minun asianani ei
ole vastata teille, mutta te tietänette, millaisin kirjaimin Englannin
armeija ja sen kenraali laativat valtuutensa. Pelkään, että jatkoksi
tähän kenraalin määräykseen tulee ratsuväen osasto, joka saapuu
Oxfordista valvomaan sen toteuttamista. Luullakseni onkin jo määräys
annettu sitä varten, ja te tiedätte äskeisestä, kokemuksesta, että
soturi tottelee kenraaliansa yhtä hyvin kuningasta kuin parlamenttia
vastaan."
"Se kuuliaisuus on ehdollinen", tokaisi Harrison kavahtaen kiivaasti
seisaalle. "Ettekö tiedä, Markham Everard, että minä olen seurannut
mies Cromwellia yhtä likeisesti kuin koira isäntänsä kintereillä?
Ja niin teen vieläkin; mutta minä en ole mikään rakki, jotta minua
potkittaisiin tai ansaitsemani ruoka temmattaisiin minulta niinkuin
viheliäiseltä piskiltä, jonka palkkana on vitsominen ja vapaa lupa
kantaa omaa nahkaansa. Minä otin lukuun meidän kolmen kesken, että
saattaisimme rehellisesti ja hurskaasti sekä tasavallalle hyötyä
tuottaen voittaa tästä jäsenyydestä kolme- tai viisikintuhatta puntaa.
Ja kuvitteleeko Cromwell, että minä luovutan sen pahasta sanasta?
Yksikään mies ei käy sotaa omalla kustannuksellaan. Ken palvelee
alttaria, hänen täytyy saada elantonsa alttarin äärestä -- ja pyhillä
miehillä täytyy olla varoja, hankkiakseen hyvät ratsastustamineet ja
verekset hevoset sinettien avaamisen ja tulevaisen taistelun varalta.
Luuleeko Cromwell minua siinä määrin kesyksi tiikeriksi, että sallin
hänen mielin määrin kiskaista hampaistani viheliäisen kannikan, jonka
hän on minulle viskannut? Varmasti minä tahdon vastustaa, ja täkäläiset
miehet ovat etupäässä omaa rykmenttiäni -- he odottavat palavin lampuin
ja sonnustetuin kupein, ja kullakin on ase vyötettynä lanteillensa: he
auttavat minua puoltamaan tätä taloa kaikilta rynnäköiltä -- niin, itse
Cromwelliltakin, viimeisen valtakunnan tuloon asti -- Selah! selah!"
"Ja minä", tarjousi Desborough, "pestaan väkeä ja suojelen
etuasemianne, katsomatta tällähaavaa mukavaksi sulkeutua linnanväkeen
--"
"Ja minä", esitti Bletson, "teen myös tehtäväni: lähden kaupunkiin ja
esitän asian parlamentille, nousten paikaltani sitä varten".
Everardia eivät nämä uhkaukset suurestikaan järkyttäneet. Ainoa
peloittava olikin Harrisonin, jonka intomielisyys urheuteen,
uppiniskaisuuteen ja hänen omia periaatteitaan kannattavien
kiihkoilijani tuntemaan kunnioitukseen yhtyneenä teki hänestä
vaarallisen vihollisen. Ennen kuin yritti ryhtyä järkeilemään
vastustelevan kenraalimajurin kanssa koetti Everard tyynnyttää hänen
tunteitaan ja huomautti jotakin äskeisistä häiriöistä.
"Älkää puhuko minulle yliluonnollisista häiriöistä, nuori mies --
älkää puhuko minulle vihollisista ruumiissa tai ruumiin ulkopuolella.
Enkö minä ole valittu ja valtuutettu sankari kohtaamaan ja kukistamaan
suuren lohikäärmeen ja sen pedon, joka käy ulos merestä? Eikö minun
ole komennettava vasenta siipeä ja kahta keskuksen rykmenttiä, kun
pyhät joutuvat Gogin ja Magogin lukemattomia legioneja vastaan? Sanonpa
teille, että nimeni on kirjoitettu tulella sekoitetun lasimeren
pintaan, ja että minä puollan tätä kartanoa kaikilta kuolevaisilta,
ihmisiltä ja kaikilta paholaisilta, sekä tantereella että kamarissa,
metsässä tai niityllä, kunnes pyhät hallitsevat loistonsa
täydellisyydessä!"
Everard havaitsi silloin ajan tulleen näyttää muutamia Cromwellin
kyhäämiä rivejä, jotka hän oli saanut kenraalilta Wildraken tuoman
käärön jälkeen. Niiden sisältö oli tarkoitettu lieventämään
valtuutettujen pettymystä. Tämä asiakirja esitti Woodstockin
valiokunnan lakkauttamisen syyksi sen seikan, että hän luultavasti
kehoittaisi parlamenttia käyttämään kenraali Harrisonin, eversti
Desboroughin ja Littlecreedin kunnioitettavan edusmiehen majuri
Bletsonin apua paljoa tärkeämmässä asiassa, nimittäin Windsorin
kuninkaankartanon rahaksimuuttamisessa ja sikäläisen kuninkaallisen
metsän hakkuuttamisessa. Heti kun tämä aatos mainittiin, heristivät
kaikki asianomaiset korviansa, ja heidän nolostunut, synkkä ja
kostonhaluinen sävynsä alkoi vaihtua kohteliaaseen myhäilyyn ja
rattoisuuteen, joka säihkyi heidän silmissään ja käänsi heidän
viiksensä ylöspäin.
Eversti Desborough puhdisti korkeastikunnioitettavan ja oivallisen
omaisensa kaikkinaisesta tylyydestä; master Bletson havaitsi, että
valtion etu oli Windsorin taatussa hallinnassa kolmin verroin tärkeämpi
valvottava kuin Woodstockin isännöimisessä. Harrison taasen huudahti
peittelemättä tai empimättä, että Windsorin tähkäpäiden kokoilu oli
parempi kuin Woodstockin elonkorjuu. Samalla hänen tummien silmiensä
katse ilmaisi niin suurta riemua ajatellusta maallisesta edusta
kuin ei tämä hänen turhan haaveensa mukaan olisikaan ollut piakkoin
vaihdettava hänen osuuteensa tuhatvuotisen valtakunnan hallinnasta.
Hänen ilahduksensa suorastaan muistutti kotkan mielihyvää, kun se
vaanii illan suussa karitsaa, tuntematta sen vähempää nautintoa siitä,
vaikka se samalla näkeekin kaukana satatuhatta miestä aikeessa käydä
taisteluun päivän valjetessa ja suoda sille loppumattoman juhla-aterian
urhojen sydämistä ja verestä.
Mutta vaikka kaikki suostuivat tottelemaan kenraalin tahtoa tässä
asiassa, Bletson ehdotti kuitenkin varokeinoksi, johon kaikki yhtyivät,
että he asettuisivat joksikin aikaa asumaan Woodstockin kauppalaan,
odottaakseen uusia valtuuksiaan Windsorin suhteen, viisaasti harkiten,
että oli parasta olla päästämättä solmua ennen kuin toinen oli sitaistu.
Kukin valtuutettu siis kirjoitti Oliverille erikseen, omalla tavallaan
kuvaten häntä kohtaan tuntemansa kiintymyksen syvyyttä ja korkeutta,
pituutta ja laajuutta. Kukin lausui päättäneensä noudattaa kenraalin
velvoituksia viimeiseen asti, mutta tuntien yhtä tunnollista
uskollisuutta parlamenttia kohtaan havaitsi kukin olevansa ymmällä,
miten luopua eduskunnan heille uskomasta luottamustoimesta, ja
senvuoksi tunsi asianomainen olevansa omantunnon tähden velvollinen
majoittumaan Woodstockin kauppalaan, jottei hän näyttäisi hylkäävän
hoidettavakseen annettua tehtävää, kunnes heidät kutsuttaisiin
järjestämään tärkeämpää Windsorin hommaa, johon he ilmaisivat olevansa
halukkaita heti omistamaan vaivannäkönsä, milloin hänen ylhäisyytensä
vain katsoi hyväksi.
Tämä oli kirjeiden yleisenä sisältönä, johon laatijain luonne
lisäsi vaihtelevia piirteitä. Desborough esim. huomautti jotakin
uskonnollisesta velvollisuudesta pitää huolta omasta taloudestaan;
hän vain hairahtui raamatunpaikasta Bletson kyhäsi pitkiä ja suuria
sanoja valtiollisesta velvoituksesta, joka vaati jokaista yhteiskunnan
jäsentä, kaikkia kansalaisia, uhraamaan aikansa ja lahjansa
isänmaan palvelukseen, kun taasen Harrison puhui ajallisten asiain
vähäpätöisyydestä siihen lähestyvään hirmuiseen muutokseen verraten,
joka oli kaiken mullistava auringon alla. Mutta vaikka eri kirjeiden
somistelu vaihteli, oli tuloksena sama: -- että he olivat päättäneet
ainakin pitää näkyvissään Woodstockia, kunnes olivat saaneet varmat
takeet paremmasta ja hyödykkäämmästä luottamustoimesta.
Everard myös lähetti Cromwellille mitä kiitollisimman kirjeen, joka
olisi luultavasti ollut vähemmän sydämellinen, jos hän olisi tiennyt
selvemmin kuin hänen saattolaisensa suvaitsi hänelle ilmaista, millä
edellytyksellä viekas kenraali oli myöntynyt hänen pyyntöönsä. Eversti
ilmoitti hänen ylhäisyydelleen aikovansa pysytellä Woodstockissa.
Hän sanoi osittain tahtovansa tarkata noiden kolmen valtuutetun
liikkeitä ja pitää silmällä, pyrkisivätkö he uudestaan toimeenpanemaan
tehtävää, josta olivat toistaiseksi luopuneet; osittain tahtoi hän
taasen huolehtia siitäkin, että mikään yleistä häiriötä tuottava
selkkaus ei johtuisi seuraukseksi muutamista merkillisistä seikoista,
joita oli sattunut palatsi huvilassa ja jotka epäilemättä leviäisivät
laajemman yleisön tiedoksi. Hän sanoi tietävänsä hänen ylhäisyytensä
niin hartaaksi järjestyksen ystäväksi, että hän mieluummin halusi
ehkäistävän kuin rangaistavan häiriöitä tai kapinoimisia, ja hän
pyysi kenraalia luottamaan siihen, että hän panisi parhaansa valtion
palvelemiseen kaikin käytettävissään olevin tavoin. Tällöin ei
hän voinut aavistaa, millä erikoisella tavalla hänen ylimalkainen
sitoumuksensa voitaisiin tulkita.
Kirjeet sidottiin yhteiseksi kääröksi, ja muuan huovi lähetettiin
vasiten viemään tätä Windsoriin.