Maahovin ulko-oven eteen oli vahtisotilaiden lukumäärä lisätty
kaksinkertaiseksi. Everard tiedusti toimenpiteeni syytä korpraalilta,
jonka hän tapasi eteissuojamassa sotureineen; nämä istuivat tai
loikoivat roihuavan tulennoksen ympärillä, pitäen sitä vireillä
sirpaleilla, joita ruhjoivat veistoksilla koristetuista istuimista ja
lavitsoista.
"Ka, totisesti", vastasi mies, "_corps de garde_, kuten teidän
arvollisuutenne sanoo, nääntyy tärviölle näin rasittavasta
palveluksesta; mutta pelko on levinnyt keskuuteemme, ja yksikään ei
suostu pitämään vartiovuoroansa yksinään. Olemme kuitenkin peruuttaneet
pari etuvartiotamme Banburystä ja muualta, ja meille kuuluu tulevan
lisäväkeä Oxfordista huomenna."
Everard pitkitti tarkkoja kyselyjään sekä palatsihuvilan
sisä- että ulkopuolelle asetetuista vahtisotilaista ja huomasi, että
vartioiden jakamisessa oli säntillisesti noudatettu viisaan sotakurin
sääntöjä, ja järjestely olikin pantu toimeen itse Harrisonin
valvonnan alaisena. Eversti Everardille ei sen vuoksi jäänyt muuta
tehtävää kuin omaa iltaseikkailuansa muistaen ehdottaa lisävartijan
asettamista -- kumppanin kanssa, jos se katsottiin välttämättömäksi
-- siihen eteiskammioon eli odotushuoneeseen, josta mentiin hänen
oudon kohtauksensa näyttämönä olleelle pitkälle lehterille ja muihin
huoneustoihin. Korpraali lupasi kunnioittavasti kaikin puolin täyttää
hänen määräyksensä. Kun palvelijat kutsuttiin paikalle, ilmestyivät
hekin kaksinkertaisena voimana. Everard pyysi saada tietää, olivatko
valtuutetut menneet makuulle vai saattoiko hän vielä puhutella heitä.
"Makuuhuoneessaan he kyllä ovat", vastasi miehistä muuan, "mutta
luullakseni he eivät ole vielä riisuutuneet".
"Mitä!" oudoksui Everard; "ovatko eversti Desborough ja master Bletson
samassa makuuhuoneessa?"
"Heidän arvollisuutensa ovat siten sopineet", ilmoitti mies, "ja heidän
arvollisuuksiensa sihteerit jäävät vartioimaan koko yöksi".
"Muotina on vahvistaa vartiot kaksinkertaisiksi kautta koko talon",
tokaisi Wildrake. "Saisinpa näkyviini välttävän sievän sisäkön, niin
kylläpä osaisin minäkin mukautua muotiin."
"Hiljaa, hupelo!" koveni Everard; "ja missä ovat pormestari ja pastori
Holdenough?"
"Pormestari palasi kauppalaan ratsain, huovin takana, joka läksi
Oxfordiin hakemaan lisäväkeä; ja tapulitalon mies on majoittunut siihen
kamariin, jossa eversti Desborough vietti viime yön, hän kun siellä
todennäköisimmin kohtaa -- teidän arvollisuutenne ymmärtää. Taivas
meitä armahtakoon, lujilla me olemme!"
"Ja missä ovat kenraali Harrisonin palkolliset", ärähti Tomkins, "kun
eivät saata häntä huoneeseensa?"
"Täällä -- täällä -- täällä, master Tomkins", ilmoitti kolme miestä
tunkeutuen eteenpäin, kasvoillaan sama tyrmistys, joka näytti
tutisuttavan Woodstockin koko asujamistoa.
"Matkoihinne siis", käski Tomkins; "älkää puhutelko hänen armoansa --
näettehän, että hän ei ole sillä tuulella".
"Hän näyttää tosiaan merkillisen nuopealta", huomautti eversti Everard.
"Kasvonpiirteet ovat kuin halvauksen vääristämät, ja vaikka hän
tullessamme puhui niin kerkeästi ei hän ole avannut suutansakaan siitä
asti kun pääsimme valoon."
"Se on hänen sävynsä tuollaisten etsiskelyjen jälkeen", selitti
Tomkins. "Antakaa hänen arvollisuutensa, tueksi käsivartenne, Zedekiah
ja Jonathan, taluttaaksenne hänet pois -- minä tulen kohtsiltään. Jää
sinä, Nikodemus, odottamaan minua -- ei ole hyvä kävellä yksinään tässä
talossa."
"Master Tomkins", virkkoi Everard, "olen usein kuullut mainittavan
sinua teräväksi, älykkääksi mieheksi -- sanoi minulle rehellisesti,
oletko vakavasti peloissasi jostakin yliluonnollisesta kummittelusta
tässä rakennuksessa?"
"Ei tekisi mieleni heittäytyä alttiiksi mahdollisuudelle, sir", vastasi
Tomkins hyvin totisena; "kunnioitettavaa herraani katsellessanne voitte
arvata, miltä elävät näyttävät puhuteltuansa kuolleita".
Hän kumarsi syvään ja läksi. Everard meni siihen kamariin, jonka
toiset kaksi valtuutettua olivat viihtymyksekseen valinneet yhteiseksi
asunnokseen. He valmistausivat juuri laskeutumaan vuoteelle, kun
hän astui sisälle. Molemmat hätkähtivät oven avautuessa -- molemmat
ilahtuivat nähdessään, että sieltä saapui vain Everard.
"Kuulkaas", puheli Bletson vetäen hänet syrjään, "oletteko milloinkaan
nähnyt Desboroughin vertaista aasia? -- mies on iso kuin härkä ja arka
kuin lammas. Hän on kärttänyt minut nukkumaan täällä suojeluksekseen.
Teemmekö siitä hauskan yön, hä? Sen teemme, jos tahdotte ottaa
kolmannen vuoteen, joka varustettiin Harrisonia varten; mutta hän
on mennyt ulos kuin mikäkin hölmö haeskelemaan Armageddonin laaksoa
Woodstockin puistosta."
"Kenraali Harrison palasi vastikään minun kanssani", ilmoitti Everard.
"Ei, mutta, niin totta kuin elän, hän ei tule meidän huoneeseemme",
väitti Desborough, kuullen vastauksen. "Yksikään, joka on hyvinkin
saattanut illastaa itse Lemmon kanssa, ei ole oikeutettu nukkumaan
kristittyjen parissa."
"Sitä hän ei aiokaan", tiesi Everard; "hän kuuluu nukkuvan erillään --
ja yksinään".
"Ei ihan yksinäänkään, luulemma", sanoi Desborough, "sillä Harrisonilla
on jonkunlaista vetovoimaa menninkäisiin -- niitä lentelee hänen
ympärillään kuin koiperhoset kiertelevät kynttilää. Mutta jääkää te
meidän luoksemme, hyvä Everard, minä pyydän. En tiedä, mistä se johtuu,
mutta vaikka teillä ei ole uskontonne ainiaan kielellänne ettekä latele
lukuisia lujia sanoja siitä kuten Harrison -- ettekä lausuile pitkiä
saarnoja kuten muuan mitä kunnioitettavin omaiseni, joka jääköön
nimeämättömäksi, tunnen itseni kuitenkin jotenkuten turvallisemmaksi
teidän seurassanne kuin noista kenenkään. Mitä tähän Bletsoniin
tulee, niin hän on sellainen pelkkä herjaaja, että pelkään paholaisen
korjaavan hänet taiteensa ennen aamua."
"Oletteko ikinä kuullut mokomaa viheliäistä raukkaa?" sanoi Bletson
syrjään Everardille. "Viipykää sentään, kunnioitettava eversti
-- tunnen teidän intonne hädänalaisten auttamiseen, ja te näette
Desboroughin sellaisessa pinteessä, että hän tarvitsee lähellään
useamman kuin yhden hyvän esimerkin, säästyäkseen ajattelemasta aaveita
ja pahojahenkiä."
"Pahoittelen, etten voi täyttää pyyntöänne, hyvät herrat", vastasi
Everard. "Mutta minä olen päättänyt nukkua Victor Leen kamarissa, joten
toivotan teille hyvää yötä; ja jos tahdotte levätä häiriintymättömästi,
neuvon teitä uskomaan itsenne yön vartiohetkiksi Hänen haltuunsa, jolle
yö on samaa kuin ilmipäivä. Olin aikonut puhua teille tänä iltana
täälläoloni aiheesta, mutta lykkään neuvottelumme huomiseen, jolloin
luullakseni kykenen näyttämään teille päteviä perusteita, jättääksenne
Woodstockin."
"Olemme nähneet sellaisia jo yltäkyllin", arveli Desborough. "Niinpä
minä tulin tänne palvelemaan yhteistä asiaa ja samalla kaiketikin
saadakseni vaivasta jonkun kohtuullisen edun itselleni; mutta jos minut
keikautetaan jälleen päälleni tänä yönä kuten edellisenä, en viipyisi
pitempään edes kuninkaan kruunun voittaakseni, sillä varmastikaan ei
niskani enää pystyisi kantamaan sen painoa."
"Hyvää yötä", toivotti Everard ja teki lähtöä, kun Bletson jälleen
hiippaili likelle ja kuiskasi hänelle: "Kuulkaahan, eversti --
olemmehan ystävyksiä -- pyydän teitä jättämään kamarinne oven auki
kaiken häiriön varalta, jotta voisin kuulla huutonne ja rynnätä
siekailematta apuun. Tehkää se, hyvä Everard, muutoin pysyn valveilla
huolissani, sillä minä tiedän, että te erinomaisen järkevänäkin miehenä
olette vielä hiukan kiintynyt niihin taikauskoisiin aatoksiin, joita
imemme äidinmaidossa ja jotka ovat pelkäilymme perusteena tällaisissa
tilanteissa; sentähden jättäkää ovenne auki, jos minua rakastatte,
saadaksenne joutuisaa apua minulta tarpeen tullen."
"Herrani luottaa ensiksikin raamattuunsa, sir, ja toisessa sijassa
oivaan miekkaansa", virkahti Wildrake. "Hänellä ei ole sellaista
käsitystä, että paholainen on torjuttavissa kahden miehen makaamisella
samassa huoneessa, saati että Kota-klubin uskonkieltäjät kykenevät
todistelulla tekemään tyhjäksi sielunvihollisen olemassaolon."
Everard tarttui varomatonta ystäväänsä kauluksesta ja laahasi hänet
mukaansa kesken puheen, pidellen hänestä kiinni, kunnes he olivat
molemmin Victor Leen kamarissa, missä olivat edelliselläkin kerralla
nukkuneet. Vielä sittekin hän piteli Wildrakea, kunnes palvelija
oli siistinnyt kynttilät ja lähetetty pois huoneesta; hellittäen
ystävästään eversti puhutteli häntä nyt nuhtelevalla kysymyksellä:
"Oletko mielestäsi hyvinkin ymmärtäväinen ja viisas mies, kun
tällaisina aikoina etsit jokaista tilaisuutta solmiutuaksesi sanoistasi
rettelöön tai paljastavaan suukopuun? Hävetä sinun sietäisi!"
"Niin, hävetä tosiaan", myönsi kavalieri; "hävetä pitäisi lakean
raukan, joka alistuu tällä tavoin toisen viskeltäväksi, vaikka tämä
ei ole suvultaan suurempi eikä paremmin kasvatettu kuin hän itsekään.
Sanonpa sinulle, Mark, että käytät kohtuuttomasti voittopuoltasi minun
suhteeni. Mikset anna minun lähteä luotasi, elääkseni ja kuollakseni
omalla tavallani?"
"Syystä että kuulisin kuolleesi koiran tavoin, ennen kuin olisimme
olleet viikkoakaan erossa. Kuulepas, hyvä ystävä, mikä hulluus sinut
villitsikään Harrisonin kimppuni ja sitte ryhtymään hyödyttömään
väittelyyn Bletsonin kanssa?"
"Ka, me olemme paholaisen talossa, nähdäkseni, ja minä antaisin
mielelläni isännälle mitä hänelle on tulevaa, missä hyvänsä liikun.
Olisi ollut mukavaa lähettää hänelle nyt Harrison tai Bletson ikäänkuin
puolipäivälliseksi tyydyttämään hänen ruokahaluansa, kunnes Crom --"
"Hiljaa! Kiviseinillä on korvat", keskeytti Everard katsellen
ympärilleen. "Tuossa on yöjuomasi valmiina. Tarkasta aseitasi, sillä
meidän täytyy olla niin huolellisia kuin olisi Kostotar kintereillämme.
Tuolla on makuusijasi -- ja minulle on vuode valmistettu
vierashuoneeseen, kuten näet. Ainoastaan ovi eroittaa meidät."
"Ja sen minä jätän auki siltä varalta, että hoilaat apua, kuten tuo
uskonkieltäjä arvelee. Mutta miten olet saanut tämän kaiken niin
sievästi järjestetyksi, kelpo isäntäiseni?"
"Huomautin taloudenhoitaja Tomkinsille aikovani nukkua täällä."
"Hän on kummallinen mies", tuumi Wildrake, "ja hän lienee ottanut mitan
joka miehen jalasta -- kaikki näkyy käyvän hänen käsiensä kautta".
"Hän tuntuu olevan näiden aikojen vasiten muovaamia miehiä", vastasi
Everard; "hänellä on kerkeä saarnalahja ja selittelyn taito, ja se
takaa hänelle independenttien suuren suosion, samalla kun hänen
älykkyytensä ja toimeliaisuutensa suosittelee häntä maltillisemmille
ihmisille".
"Onko hänen vilpittömyyttään koskaan epäilty?" kysyi Wildrake.
"Ei, kuullakseni", sanoi eversti; "päin vastoin on hänellä
tuttavallisina nimityksinään Rehti Joe ja Taattu Tomkins. Minä
puolestani uskon hänen vilpittömyytensä aina pysytelleen hänen etunsa
tasalla. Mutta lopeta jo pikarillisesi ja lähde siitä makuulle. Mitä,
yhdellä siemauksellako sen tyhjensitkin!"
"Helkkarissa, niin -- valani kieltää minua kahdesta kulauksesta;
mutta älähän huoli -- tämä yömyssy vain lämmittää aivojani, vaan ei
hämmennä niitä. Tulkoon siis mies tai mörkö, ilmoita minulle, jos sinua
häiritään, ja silmänräpäyksessä saat varmasti kumppanin."
Niin sanoen kavalieri vetäytyi omaan huoneeseensa. Eversti Everard
riisui yltänsä raskaimmat tamineet, laskeusi makuulle housuissaan ja
ihokkaassaan ja tyynty lepoon.
Hänet havahdutti verkkainen ja juhlallinen soitto, joka kuoleutui
ikäänkuin etäisyyteen. Hän kavahti hapuilemaan aseitaan, jotka tapasi
viereltään. Tilapäinen vuode oli uutimeton, joten hän saattoi vaivatta
silmäillä ympärilleen; mutta kun tulisijaan oli jäänyt vain muutamia
kiiluvia hiiliä, vaikka hän oli varustanut tulen kuntoon ennen
makuullemenoaan, oli hänen mahdoton eroittaa mitään. Luontaisesta
urheudestaan huolimatta tunsi hän senvuoksi sitä epämääräistä ja
hytisyttävää kammoa, jota herättää vaaran läheisyyden tunto sekä
sen aiheen ja laadun tietymättömyys. Hän oli kyllä vastahakoinen
uskomaan yliluonnollisia tapauksia, mutta olemme jo huomauttaneet,
että hän ei kuitenkaan ollut niiden ehdoton kieltäjä, niinkuin
nykyisenäkin epäuskoisempana aikakautena on kenties paljoa harvemmassa
täydellisiä ja horjumattomia epääjiä tässä kohdassa kuin sellaisiksi
ilmoittautuvia. Epävarmana siitä, eikö hän ollut uneksinut noita
säveliä, jotka tuntuivat vieläkin sointuvan hänen korvissaan, hän oli
haluton antautumaan alttiiksi ystävänsä naljailulle, kutsumalla häntä
avukseen. Hän siis nousi istualle vuoteellaan ja koki jossain määrin
sitä hermostunutta kiihtymystä, joka valtaa urhoollisia miehiä kuten
pelkureitakin -- se erona, että toinen lyyhistyy sen painamana niinkuin
viiniköynnös raesateessa ja toinen kokoo tarmonsa sen pudistamiseen
yltänsä niinkuin Libanonin seeterin sanotaan kohottelevan oksiansa
niille kerääntyvän lumen ravistamiseksi pois.
Tänä hisahtamattomana ja yksinäisenä hetkenä hänen mieleensä väkisinkin
palasi Harrisonin kertomus, vaikka hänellä, olikin salaista epäilyä,
että siinä oli jotain juonta tai kujetta. Hän muisti Harrisonin
kuvanneen näkyänsä piirteellä, jollaista hänen oma huomautuksensa ei
suinkaan ollut voinut johdattaa haaveilijan mieleen; tuo alituiseen
kylkeä vasten paineltu verinen liina ei silloin ollut kenraalin
näkyvissä eikä hänen kiihtyneen kuvittelunsa haudottavana. Kävivätkö
siis murhatut niiden asuinsijoilla, jotka olivat häätäneet heidät
elämästä kaikkine hyvittämättömine synteinensä? Ja jos niin oli asian
laita, eikö sama lupa saattanut valtuuttaa muita tuollaisia käyntejä
-- varoitukseksi, ohjaukseksi, rangaistukseksi? Äkkipikaisia ja
herkkäuskoisia ovat ne, jotka vastaanottavat totena jokaisen sellaisen
jutun, -- oli hänen päätelmänsä, -- mutta kenties eivät ole vähemmän
äkkipikaisia nekään, jotka rajoittavat Luojan vallan kaiken luodun
suhteen ja olettavat, että Luonnon lakeja ei Luonnon laatijan luvalla
voida erityisissä tapauksissa ja suuriin tarkoituksiin tilapäisesti
kumota.
Näiden ajatusten risteillessä Everardin mielessä saivat hänessä
valtaa tunteet, joita hän ei ollut kokenut silloinkaan kun ensi
kertaa seisoi vimmaisen ja vaarallisen taistelun partaalla. Hän
pelkäsi, tietämättä mitä, -- ja kun ilmeinen ja nähtävä vaara olisi
kannustanut hänen miehuuttaan, lisäsi aseman täydellinen epätietoisuus
hänen vaaran tuntoaan. Melkein vastustamaton halu pakoitteli häntä
hypähtämään vuoteeltaan ja kasaamaan sytykkeitä hiipuvalle hiilokselle,
nähdäkseen loimussa jonkun kummallisen ilmestyksen tunkeutuneeksi
kamariinsa. Niinikään tunsi hän voimakasta kiusausta Wildraken
herättämiseen; mutta itse pelkoakin lujempana ehkäisi häpeä nämä
vaikuttimet. Mitä! Saataisiinko ajatella, että Markham Everard, joka
luettiin parhaisiin sotureihin, mitä tämä synkkä kansalaiskiista oli
saanut miekkamiehikseen -- Markham Everard, joka niin nuorenakin oli
parlamentin armeijassa kohonnut korkeaan arvoon, pelkäsi jäädessään
yksikseen hämyiseen huoneeseen keskiyöllä? Siihen ei saisi koskaan
ilmaantua aihetta.
Tämä ei kuitenkaan tehonnut miksikään loitsuksi aatosten epämieluisaa
kulkua vastaan. Hänen mieleensä johtuivat Victor Leen kamarista
kerrotut monet perimystiedot, joita hän kyllä oli usein halveksinut
hämärinä, todistamattomina ja ristiriitaisina, muinaisen taikauskon
synnyttäminä ja lörpöttelevän herkkämielisyyden polvi polvelta
levittäminä huhuina; mutta niissä oli kuitenkin jotain, mikä ei
soveltunut tyynnyttämään hänen hermojensa nykyistä kiusallista
kiihtymystä. Sitte hän ajatteli saman ehtoopäivän tapauksia, --
miten hänen kurkkuansa vasten oli ase painettu ja voimakas käsivarsi
paiskannut hänet selälleen permantoon. Se muisto tosin vastusti
häilyvien haamujen ja epätodellisten tikarien aatosta, mutta sai
hänet kylläkin uskomaan, että tämän laajan rakennuksen jossakin
osassa piileksi joukko kavaliereja eli ilkimielisiä. Nämä saattoivat
nousta toimintaan yöllä, yllättää vartijat ja surmata heidät kaikki,
eritoten Harrisonin, joka oli ollut mestatun kuninkaan tuomareita;
hallitsija-vainajan uskolliset saattolaisethan janosivat kiihkeästi
kostoa.
Hän yritti häätää tätä ajatusta ottamalla lukuun vartioiden lukuisuuden
ja jakautumisen, mutta pysyi kuitenkin tyytymättömänä itselleen
siitä, ettei ollut ryhtynyt vielä täsmällisempiin varokeinoihin,
ja pahoitteli, että hän kiristetyn vaitiolo-lupauksen pitämisellä
saattoi toimittaa monen seuralaisensa salamurhaajien uhreiksi.
Hänen sotilaallisiin velvollisuuksiinsa yhtyen herättivät nämä
aatokset toisen sarjan mietteitä. Hän tuli arvelleeksi, että hän ei
voinut nyt tehdä muuta kuin käydä tarkastamassa vartiopaikkoja ja
varmistautumassa sotamiesten valvomisesta, valppaudesta, paikoillaan
pysymisestä ja sellaisesta sijoittumisesta, jota vaati heidän
nopea keskinäinen avuksitulonsa, jos se kävi tarpeelliseksi. "Se
soveltuu minulle paremmin", hän ajatteli, "kuin lojua täällä lapsen
lailla peloittelemassa itseäni akkain lorulla, jolle olen poikana
nauranut. Mitäpä siitä, että vanha Victor Lee oli pyhyyden häväisijä,
kuten yleiseen kerrotaan, ja pani olutta kastemaljassa, jonka hän
sieppasi Holyroodin ikivanhasta palatsista, kun kirkko ja rakennus
loimusivat liekeissä? Ja entä jos hänen vanhin poikansa lapsena
kuolikin kuumaan veteen samassa astiassa? Kuinka monta kirkkoa on
hävitetty hänen jälkeensä? Kuinka monta kastemaljaa saastutettu?
Niin monta tosiaan, että jos taivaan kosto rankaisisi sellaista
väkivaltaa yliluonnollisella tavalla, ei ilmestyksittä jäisi ainoakaan
Englannin soppi eikä vähäisinkään pitäjänkirkko. Pyh, nuo ovat
joutavia kuvitelmia, arvottomia etenkin niiden ajateltaviksi, jotka
on kasvatettu uskomaan, että pyhyys asustaa aikeessa ja teossa eikä
rakennuksissa tai kastemaljoissa taikka ulkonaisissa menoissa."
Hänen siten muistutellessaan kalvinistisen uskontunnustuksensa
pääkohtia löi iso torninkello -- tuollaisissa kertomuksissa harvoin
vaikeneva tunnus -- kolme. Sitä seurasi heti vahtisotamiesten käheä
huuto kautta holvien ja lehterien, yli- ja alikerrassa, haastaen
toisiansa ja vastaten tavallisella vartiosanalla: Kaikki hyvin. Heidän
äänensä sekaantuivat kellon kumeaan kumuun, mutta taukosivat ennen
kuin se vaikeni, ja niiden kuoleuduttua oli pitkittyneen moikkeen
humiseva kaiku tuskin kuultavissa. Ennen kuin tämä viimeinen värinä
oli vielä lopullisesti häipynyt äänettömyydeksi se tuntuikin heräävän
uudestaan, ja Everard kykeni tuskin ensimältä päättämään, oliko uusi
kaiku tarttunut vaimenevaan soinnahdukseen vai häiritsikö joku muu
ja erillinen ääni uudestaan hiljaisuutta, johon jymisevä läppäys oli
ilmoituksensa mykistyttyä vaivuttanut vanhan rakennuksen ja sitä
ympäröivän metsän.
Mutta epätietoisuus selkisi pian. Ne soiton säveleet, jotka olivat
yhtyneet läppäyksen hiljeneviin kaikuihin, tuntuivat ensin pitentävän
niitä ja sitte jatkuvan niiden jälkeen. Etäältä alkava ja lähetessään
kovemmaksi yltyvä inha sävelsarja tuntui siirtyvän huoneesta toiseen,
työkammiosta lehterille, eteissuojamasta naiskamariin, noin monien
hallitsijain vanhan asuinrakennuksen autioiden ja häväistyjen
raunioiden läpi; ja sen lähestyessä ei yksikään soturi hälyttänyt eikä
ainoakaan niistä lukuisista eriarvoisista vieraista, jotka viettivät
tukalan ja kauhistuneen yönsä tuossa rappeutuneessa maahovissa,
näyttänyt rohkenevan ilmoittaa toisille kammon selittämätöntä syytä.
Everardin kiihtynyt mielentila ei sallinut hänen jäädä niin
toimettomaksi. Äänet tulivat niin likelle, että ne kuulostivat
ihan vierushuoneessa toimitettavalta juhlalliselta vainajien
muistojumalanpalvelukselta, kun hän ryhtyi hälyttämään, äänekkäästi
huutaen uskollista saattolaistaan ja ystäväänsä Wildrakea, joka uinaili
viereisessä huoneessa; olihan vain ovi heidän välissään ja sekin
raollaan.
"Wildrake -- Wildrake! Ylös -- ylös! Etkö kuule hälytystä?"
Ei tullut mitään vastausta Wildrakelta, vaikka soiton säveleet nyt
kajahtelivat huoneessa niinkuin olisivat sen aiheuttajat olleet ihan
seinien sisällä. Se melu olisi riittänyt herättämään nukkujan ilman
kumppaninsa ja isäntänsä huutoakin.
"Aseisiin! Roger Wildrake -- aseisiin!" kiljaisi jälleen Everard,
nousten vuoteeltaan ja temmaten pistoolinsa. "Toimita valoa ja hälytä
väki!"
Ei vastausta. Hänen äänensä kuoleutui samalla kun soittokin tuntui
taukoavan, ja sama leppoisan vieno ääni, joka vieläkin muistutti hänen
mielestään Alice Leen puhetta, kuului nyt huoneessa eikä tuntunut
tulevan pitkänkään matkan päästä.
"Toverinne ei voi vastata", virkkoi vieno ääni hiljaa. "Ainoastaan ne
kuulevat hälytyksen, joiden omatunto tuntee kutsun."
"Taas tämä ilveily!" sanoi Everard. "Olen paremmin asestettu kuin
viimeksi, ja ilman tuon äänen sointua olisi puhuja saanut maksaa
leikittelynsä kalliisti."
Oli kummallista, saatamme mainita ohimennen, että heti kun Everard
kuuli selvää ihmisäänen sointua, kaikki yliluonnollisen toiminnan
aatos hälveni ja häntä äsken kahlehtinut loihtu näytti särkyneen; niin
suuresti perustuu kuvitellun tai taikauskoisen kauhun teho hämärään tai
kaksimieliseen, ainakin voimakkaan järkevyyden kohdatessaan ja niin
kerkeästi toimittavat sellaisen mielen takaisin jokapäiväisen elämän
uomaan selvät äänet ja varmat käsitteet Puhuttelija vastasi ikäänkuin
hänen ajatuksiinsa kuten sanoihinsakin.
"Me nauramme aseille, joilla luulet peloittavasi meitä -- Woodstockin
kaitsijoihin ei niillä ole mitään vaikutusta. Ammu, jos tahdot, ja
koeta aseittesi tehoa. Mutta, tiedä, että meidän tarkoituksenamme
ei ole vahingoittaa sinua -- olet metsästyshaukan rotua ja ylväs
luonnonlaadultasi, vaikka sinä kesyttömänä ja kehnosti ravittuna
pyydystät sääksien ja haaskakorppien parissa. Lähde lentoon täältä
huomenna, sillä jos viivyt lepakkojen, pöllöjen, korppikotkien
ja vareksien joukossa, jotka ovat aikoneet pesiä täällä, joudut
ehdottomasti osalliseksi heidän kohtalostaan. Poistu siis, jotta nämät
suojamat lakaistaisiin ja somistettaisiin niiden vastaanotoksi, joilla
on parempi oikeus asua täällä."
Everard vastasi ääntänsä koroittaen: "Vielä kerran varoitan sinua,
älä luule uhmaavasi minua turhaan. En ole lapsi, säikähtyäkseni
mörköjutuista, enkä aseellisena lannistu pelkuriksi rosvojen
uhkauksista. Jos annan sinulle hetkisen suvaitsevaisuutta, niin se
tapahtuu rakkaiden ja hairahtaneitten ystävien tähden, joilla saattaa
olla osuutta tähän vaaralliseen hullutteluun. Ota huomioon, että minä
voin toimittaa linnan ympärille osaston sotaväkeä, joka etsii sen
salaisimmistakin lokeroista tämän julkean temppuilun toimeenpanijaa, ja
jos se tutkimus ei vie perille, tarvitaan vain jokunen tynnyrillinen
ruutia rakennuksen muuttamiseen raunioläjäksi, jonka alle moiset
ajattelemattomat leikittelijät hautautuvat."
"Puhutte ylpeästi, herra eversti", virkkoi toinen ääni, joka muistutti
hänen lehterillä kuulemaansa karkeampaa ja kovempaa puhetta; "koettakaa
urheuttanne tälle suunnalle".
"Ette minulle kahdesti uhittelisi", vastasi Everard, "jos minulla olisi
valon tuiketta tähdätäkseni".
Hänen puhuessaan leimahti äkillinen valo niin kirkkaasti, että se
huikaisi puhujan silmiä ja näytti hänelle selvästi haamun, joka
jonkun verran muistutti Victor Leetä sellaisena kuin tämä esiintyi
maalauksessa, toisella kädellään pidellen täydellisesti hunnutettua
vallasnaista ja toisella johtajasauvaansa eli nuijaansa. Molemmat
haamut olivat eläviä ja seisoivat näköjään kuuden jalan päässä hänestä.
"Ellei naista olisi", virkahti Everard, "en noin hävytöntä röyhkeyttä
sietäisi".
"Älkää naisekasta olentoa säälikö, vaan tehkää pahimpanne", vastasi
sama ääni. "Minä uhmaan teitä." "Toistakaa uhmanne, kun olen laskenut
kolmeen", uhkasi Everard, "ja ottakaa rangaistus häpeämättömyydestänne.
Yksi -- olen virittänyt pistoolini hanan; kaksi -- en ole milloinkaan
tähdännyt harhaan -- kautta kaiken pyhän, minä ammun, jollette poistu.
Lausuessani seuraavan luvun ammun teidät kuoliaaksi seisomasijallenne.
Olen kuitenkin vastahakoinen vuodattamaan verta -- annan teille vielä
toisen pakomahdollisuuden -- yksi -- kaksi -- _kolme!"_
Everard tähtäsi rintaan ja laukaisi pistoolinsa. Haamu heilautti
käsivarttaan halveksivasti, ja kajahti äänekäs nauru, jollaikaa valo
vähitellen heiketen lekkui ja kimmelsi iäkkään ritarin ilmestyksen
ympärillä ja sitte katosi. Everardin veri virtasi kylmänä sydämeen.
"Jos hän olisi ollut ihmisrakennetta", hän ajatteli, "olisi luodin
täytynyt lävistää hänet -- mutta minulla ei ole tahtoa eikä voimaa
taistella yliluonnollisia olentoja vastaan".
Ahdistava painostus kävi nyt niin ankeaksi, että hän suorastaan alkoi
voida pahoin. Hän hapuili kuitenkin takan ääreen ja viskasi kourallisen
kuivia syttöjä vielä kiiluville hiilille. Risut leimahtivat pian
liekkiin ja loivat valoa hänen nähdäkseen huoneen joka soppeen. Hän
katseli varovasti ja melkein arasti ympärilleen, puolittain odottaen
jotakin hirveätä aavetta eteensä. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin
vanhan kaluston, rukouspulpetin ja muut kapineet, jotka oli jätetty
koskemattomiksi sir Henry Leen lähdettyä. Hän tunsi vastustamatonta
halua ja samalla suurta vastenmielisyyttä silmäillä muinaisen
ritarin muotokuvaa, jota hänen näkemänsä haamu oli kovin elävästi
muistuttanut. Hän epäröitsi kahden vastakkaisen tunteen vallassa,
mutta sieppasi viimein karskin päättäväisenä vahakynttilän, jonka oli
illalla sammuttanut, ja sytytti sen uudestaan, ennen kuin tulennoksen
roihu oli jälleen hiipunut. Hän piteli kynttilää, Victor Leen vanhan
muotokuvan edessä ja tuijotti siihen kiihkeän uteliaasti, olematta
vapaa pelostakaan. Hänet melkein valtasi varhaisempien päiviensä
lapsekas säikky, ja muinaisen soturin ankara valju silmä näytti
kohtaavan hänen katseensa ja uhkaavan häntä pahastumisellaan. Ja vaikka
hän valeen järkeili luonnottomaksi noin hupsun käsityksen, ilmausivat
hänen sekavat tunteensa kuitenkin sanoina, jotka tuntuivat puolittain
osoitetuilta muotokuvalle.
"Äitini esi-isän sielu", hän haastoi, "tapahtukoon näiden vanhojen
suojamien häiritseminen hyvässä tai pahassa tarkoituksessa,
juonittelevien ihmisten tai yliluonnollisten olentojen toimesta, minä
olen päättänyt poistua täältä huomenna".
"Se ilahuttaa minua kaikesta sydämestäni", virkkoi ääni hänen takanaan.
Hän kääntyi ja näki kookkaan, valkoiseen verhoutuneen haamun, jolla oli
jonkunlainen turbaani päässä. Kynttilänsä pudottaen hän karkasi heti
käsiksi siihen.
"_Sinä_ ainakin olet kouriin tuntuva", hän sanoi.
"Tuntuvako?" vastasi olento, jota hän niin voimakkaasti puristi.
"Pentele, sehän sinun pitäisi tietää panematta minua tukehtumisen
vaaraan, ja ellet heti hellitä, niin näytänpä sinulle, että painimaan
pystyy tässä toinenkin."
"Roger Wildrake!" huudahti Everard päästäen irti kavalierin ja
astahtaen takaisin.
"Roger Wildrake? Niinpä väinkin. Otaksuitko minut Roger Baconiksi, joka
oli tullut auttamaan sinua paholaisen manaamisessa? -- sillä kylläpä
täällä jo haisee niin vietävästi tulikiveltä."
"Se johtuu pistoolini laukauksesta -- etkö kuullut sitä?"
"Ka, kyllä, sehän minut herättikin -- äskeinen yömyssyni pani minut
nukkumaan kuin pölkky. Hui, vieläkin se huimaa päätäni."
"Ja mikset tullut heti? En ole milloinkaan kipeämmin tarvinnut apua."
"Tulin niin joutuisasti kuin pääsin", vastasi Wildrake; "mutta vähään
aikaan en tointunut oikein tajulleni, sillä minä näin unta Nasebyn
kirotusta tappotantereesta -- ja sitten oli huoneeni ovi lukossa ja
tukala avata, kunnes näyttelin lukkoseppää potkaisullani."
"Mitä! Aukihan se oli makuulle mennessäni", sanoi Everard.
"Lukossa se oli sentään, kun minä tulin makuulta", vakuutti Wildrake,
"ja onpa merkillistä, ettet kuullut, kun tölmäsin sen auki".
"Mietiskelin muuta", selitti Everard.
"Mutta mitä on tapahtunut?" tiedusti Wildrake. "Tässä olen pystyssä
kuin seiväs ja valmiina tappelemaan, jos tämä haukottelun puuska sen
sallii. Muori Redcapin väkevin on siinä määrin heikompi äskeistä
iltajuomaani kuin jyvä on vajaa tynnyrillisestä -- olen kulauttanut
ihan maltaitten mannon -- Hohoi -- hm."
"Ja luultavasti myös jonkun unilääkkeen sen mukana", arveli Everard.
"Paljon mahdollista -- paljon mahdollista -- vähempi kuin
pistoolinlaukaus ei olisi minua havahduttanut -- minuakaan, joka pelkän
tavallisen virkistyspikarillisen nautittuani nukun kepeästi kuin
neitonen juhannusyönä, kun hän vahtailee varhaisinta päivänsädettä,
mennäkseen kokoamaan kastetta. Mutta mitä aiot tehdä ensi työksesi?"
"En mitään", vastasi Everard.
"Et mitään?" kummeksui Wildrake. "Sanon sen", virkkoi eversti Everard,
"vähemmin sinun tiedoksesi kuin muiden mahdollisesti kuultavaksi, että
minä lähden pois palatsihuvilasta tänä aamuna ja toimitan matkaan
valtuutetutkin, jos onnistun".
"Hei", sanoi Wildrake, "etkö kuule jotakin lapsetta, ikäänkuin
taputusta etäisestä teatterista? Paikan menninkäiset riemuitsevat
lähdöstäsi."
"Minä jätän Woodstockin", pitkitti Everard, "enoni Sir Henry Leen ja
hänen perheensä haltuun, jos he haluavat uudelleen siirtyä tänne,
en säikähtyneenä tähän niiden temppujen johdosta, joilla minua on
nähtävästi tahdottu taivuttaa, vaan pelkästään syystä että se oli
aikomuksenani alun pitäin. Mutta minä varoitan", hän lisäsi ääntänsä
koroittaen, "minä lausun tämän salajuonen hommaajille sen varoituksen,
että vaikka se saattaa menestyen tehota Desboroughin kaltaiseen
tyhmyriin, Harrisoninlaiseen haaveilijaan, sellaiseen pelkuriin kuin
Bletsoniin --"
Samassa virkkoi selvästi ääni ikäänkuin olisi joku seissyt heidän
lähellään: "Tai viisaaseen, maltilliseen ja päättäväiseen henkilöön
kuten eversti Everardiin."
"Kautta taivaan, se ääni tuli muotokuvasta", huudahti Wildrake
sivaltaen miekkansa; "lävistänpä siltä palkaksi panssarin".
"Älä tee mitään väkivaltaa", kielsi Everard, keskeytyksestä
hätkähtäneenä, mutta jatkaen lujasti äskeistä puhettaan: "Tietäkööt
vehkeilijät, että niin onnistunutta kuin tämä juonten jakso saattaa
ensimältä ollakin, sen täytyy tiukan tutkimuksen tapahtuessa johtaa
kaikkien asiallisten rankaisemiseen -- Woodstockin täydelliseen
hajoittamiseen ja Lee-suvun korjaamattomaan häviöön. Ajatelkoot kaikki
asianomaiset tätä ja herjetkööt ajoissa."
Hän pysähtyi ja melkein odotti vastausta, mutta mitään sellaista ei
kuulunut.
"Tämä on peräti kummallista", puheli Wildrake, "mutta -- hohoi --
aivoni eivät jaksa sitä aprikoida juuri nyt -- ne kieppuvat ympäri
kuin korppu muskattiviinissä. Minun täytyy istuutua -- hohoi -- ja
tuumiskella sitä rauhassa -- laitoksia, kunnon lepotuoli".
Niin sanoen hän heittäysi tai oikeastaan vaipui vähitellen tilavaan
nojatuoliin, jonka kestävyyttä vankan Sir Henry Leen ruho oli usein
koetellut, ja nukahti sikeään uneen tuossa tuokiossa. Everard ei
suinkaan tuntenut samaa unisuutta, mutta hänen mieltään kevensi
kuitenkin se vakaumus, että sinä yönä ei enää ollut mitään häiriötä
tulossa, sillä hän katsoi sopimustansa Woodstockin tyhjentämisestä
ilmoitetuksi ja kaiken todennäköisyyden mukaan kelpaavaksi niille,
jotka valtuutettujen tunkeutuminen oli saanut ryhtymään näin
kummallisiin häätämiskeinoihin. Hän oli jonkun aikaa luontunut uskomaan
häiriöissä olevan jotakin yliluonnollista, mutta nyt oli hänen
mielipiteensä palannut järkevämpään selitystapaan, koska Woodstockin
kaltainen rakennus soi monia tilaisuuksia taitavalle salavehkeilylle.
Hän kasasi polttoaineksia takkaan, sytytti kynttilän ja tutki
sitte Wildrake-paran tilaa, kohentaen hänet niin mukavaan asentoon
lepotuolissa kuin kykeni, kavalierin liikahuttamatta jäseniänsä sen
enempää kuin väsähtänyt lapsi. Miehen puutumus vahvisti suuresti
hänen suojelijansa käsitystä juonittelusta ja salaliitosta, sillä
aaveitten ei ole lainkaan tarvis sekoittaa rohtoja ihmisten juomiin.
Hän heittäysi vuoteelleen, ja hänen mietiskellessään näitä outoja
seikkoja tunkeusi kamariin vienoa ja hiljaista soittoa, ja sanat
"hyvää yötä -- hyvää yötä -- hyvää yötä" kertautuivat kolmasti,
yhä leppeämpinä ja etäisempinä, tuntuen vakuuttavan hänelle, että
menninkäiset ja hän olivat tehneet aselevon, jolleivät rauhaa, ja
että hänen ei tarvinnut peljätä sen enempää kiusaannusta sinä yönä.
Hänellä oli tuskin miehuutta vastata "hyvää yötä", sillä niin varma
kuin hän olikin kujeilusta, se oli niin hyvin suoritettua, että toi
mukanaan pelonkin tunnetta aivan kuten kuulijakunta kokee katsellessaan
traagillista näytelmäkohtausta, jonka he tietävät teennäiseksi ja joka
kuitenkin likeisellä luonnon jäljittelyllä tehoaa heidän mieleensä. Uni
valtasi hänet viimein ja vapautti hänet vasta seuraavan aamun valjettua
ilmipäiväksi.