Everard oli tullut Jocelinen metsätupaan niin joutuisasti kuin hevonen
kykeni hänet kantamaan ja yhtä kiihkein aikein kuin hänen vauhtinsakin
oli. Hän ei nähnyt mitään valinnan mahdollisuutta menettelytavassaan
ja tunsi omassa kuvittelussaan mitä voimakkainta oikeutta serkkunsa
ohjaamiseen ja nuhtelemiseenkin, niin rakas kuin tämä hänelle olikin,
-- koska tämä muka oli puuttunut kovin vaarallisiin vehkeisiin. Mutta
hän palasi verkalleen ja peräti muuttuneella päällä.
Yhtä ymmärtäväisenä kuin kauniinakin oli Alice osoittautunut aivan
vapaaksi siitä käyttäytymisen heikkoudesta, joka oli näyttänyt suovan
everstille jotakin määräysvaltaa hänen suhteensa. Vieläpä olivat hänen
valtiolliset näkökohtansa vähemmänkäytännöllisinäkin niin paljoa
suorempia ja ylväämpiä kuin everstin omat perusteet, että jälkimäinen
johtui kysymään itseltään, eikö hän ollut liian äkkipikaisesta
lyöttäytynyt yksiin tuumiin Cromwellin kanssa, vaikka eripuraisuus
olikin niin pahasti hajaannuttanut ja repinyt yhteiskuntaa, että
kenraalin kohoaminen toimeenpanevan hallituksen johtoon näytti ainoalta
keinolta kansalaissodan uudistumisen välttämiseksi. Alicen jalommat
ja puhtaammat käsitykset alensivat serkkua hänen omissa silmissään.
Hän pysyi kyllä horjumattomana siinä mielipiteessään, että laivalle
oli parempi saada ohjaajakseen vaillinaisestikin valtuutettu luotsi
kuin ajautua hyökyaallokkoon, mutta tunsi samalla, että hän ei täten
ottanut puolustaakseen suorinta, miehekkäintä ja uhrautuvaisinta kantaa
kysymyksessä.
Hänen ratsastaessaan eteenpäin näihin ikäviin mietteisiin vaipuneena
ja äskeisen kohtauksen melkoisesti halventamana oman arvonsa tunnossa
Wildrake alkoi yritellä keskustelua, pysytellessään hänen vierellään;
kavalienhan ei ollut mikään pitkällisen äänettömyyden ystävä. "Olenpa
tässä ajatellut, Mark", hän sanoi, "että jos sinut ja minut olisi
kutsuttu lakipöydän ääreen -- kuten muuten onkin uhannut minulle
tapahtua useammin eri tavoin -- sanon, jos meistä olisi sukeutunut
asianajajia, niin olisi minulla ollut paremmin öljytty kieli meistä
kahdesta -- näppärämpi suostuttelun taito".
"Kenties", myönsi Everard, "vaikka minä en ole koskaan kuullut sinun
käyttävän sitä muuhun kuin houkutellaksesi koronkiskurilta rahaa
lainaksi tai rukoillaksesi ravintolan isännältä alennusta laskuun".
"Ja kuitenkin olisin luullakseni tänä päivänä tai oikeammin iltana
kyennyt saavuttamaan voiton, johon sinä et pystynyt."
"Niinkö?" virkahti eversti käyden tarkkaavaiseksi.
"Niin, katsopas", puheli Wildrake, "sinun tärkeimpänä pyrkimyksenäsi
oli taivuttaa mistress Alice Lee -- kautta taivaan, hän on suloinen
olento -- hyväksyn makusi, Mark -- sanon, sinun tekee mielesi saada
hänet ja tuo vaka vanha troijalainen taatto säyseästi palaamaan
palatsihuvilaan ja elelemään siellä hiljakseen, äänettömästi
suvaittuina; sinä soisit heidän asuvan vallasväen tavoin, sen sijaan
että majailevat mökissä, joka on hädin omiaan ryysyläisenkään
suojapaikaksi".
"Olet oikeassa; sitä tosiaan suureksi osaksi tavoitin tällä
käynnilläni", vastasi Everard.
"Mutta kenties myös ajattelit poikkeilla sinne itsekin vierailemaan ja
siten pitää silmällä sievää mistress Leetä -- hä?"
"Minulla ei hetkeksikään ollut sellaista itsekästä aietta", kielsi
Everard, "ja jos tämä yöllinen häirintä talossa selviäisi ja loppuisi,
poistuisin sieltä oitis".
"Noll-ystäväsi odottaisi sinulta hiukan enemmän", haastoi Wildrake.
"Hän odottaisi, että sinä vaanisit ja olisit kerkeä sieppaamaan kiinni
meidän onnettomia maanpakolaisiamme ja harhailijoitamme, jos ritarin
uskollisuuden maine houkuttelisi heitä palatsihuvilan lähistölle.
Sanalla sanoen -- mikäli voin ymmärtää hänen pitkäpiimäisiä puheitaan
-- hän tahtoisi Woodstockista loukun, enostasi ja tämän sievästä
tyttärestä käristetyn juustosyötin -- pyydän mielitiettyäsi suomaan
anteeksi sen vertauksen -- sinusta pontimen, joka telkeisi heiltä
pakotien -- hänen ylhäisyytensä ollessa isona kollikissana, jonka
kynsiin saalis on luovutettava."
"Uskalsiko Cromwell mainita sinulle tätä selvin sanoin?" virkahti
Everard nykäisten ohjaksista ja seisahduttaen ratsunsa keskelle tietä.
"Ei selvin sanoin, joita en luule hänen eläissään käyttäneen --
yhtä hyvin voisi odottaa päihtyneen astuvan pitkin rakoa. Mutta sen
verran hän vihjasi minulle ja antoi minun tajuta, että sinä voisit
ansaita häneltä aimo hyvityksen -- perh--, se kirottu ehdotus takertuu
kurkkuuni -- kavaltamalla ylvään ja oikean kuninkaamme", -- hän
kohotti hattuansa -- "jolle Jumala suokoon voimia ja varoja hänen
hallitakseen kauvan, kuten tuo arvoisa pappismies sanoo, vaikka pelkään
hänen majesteettinsa juuri tällähaavaa olevan sekä voivuksissa että
murheissaan ja vielä pennittömänäkin".
"Tämä sopii yhteen Alicen viittauksen kanssa", sanoi Everard. "Mutta
miten saattoi hän sen tietää? Annoitko sinä hänelle mitään vihiä
sellaisesta juonesta?"
"Minäkö?" vastasi kavalieri. "Enhän ole eläissäni nähnyt mistress
Alicea ennen kuin tänä iltana, ja nytkin vain pikimältään -- hitossa,
mies, kuinka se olisi mahdollista?"
"Aivan oikein", virkkoi Everard ja näytti mietiskelevän. Viimein
hän huomautti: "Minun pitäisi vaatia Cromwell tilille huonosta
käsityksestään, sillä vaikka hän ei lausunutkaan sitä vakavasti, vaan
kaiketi vain aikoi koetella sinua ja kenties minuakin, oli tuollainen
viittailu kuitenkin paheksuttavaa vääristelyä."
"Kyllä minä kaikesta sydämestäni ja sielustani vien sinulta haasteen",
esitti Wildrake, "ja käyn puolestani otteluun hänen pyhyytensä
vieraanmiehen kanssa yhtä halukkaasti kuin olen koskaan kumonnut
sektipikarillisen".
"Joutavia", vastasi Everard, "noin korkeat henkilöt eivät antaudu
mieskohtaiseen taisteluun. Mutta sano minulle, Roger Wildrake,
ajattelitko sinä itse kykeneväni sellaisen sanoman neuvomaan
petollisuuteen ja kavallukseen?"
"Minäkö!" huudahti Wildrake. "Markham Everard, sinä olet ollut
varhainen ystäväni, alituinen hyväntekijäni. Kun Colchester kukistui,
sinä pelastit minut hirsipuusta, ja sittemmin olet parikymmentä kertaa
pelastanut minut nälkiintymästä. Mutta, kautta taivaan, jos ajattelisin
pystyväni sellaiseen kataluuteen kuin kenraalisi suositteli, -- kautta
tuon sinitaivaan ja kaikkien sen kattamien luomakunnan töiden, minä
lävistäisin sinut omin käsin!"
"Kuoleman tosiaan ansaitsisin", vastasi Everard, "vaan en kenties
sinulta; mutta onneksi en tahtoenkaan voisi joutua syypääksi
petollisuuteen, josta rankaisisit. Tiedätkös, minä sain tänään salaisen
sanoman, ja itse Cromwellilta, että se nuori mies on pujahtanut merelle
Bristolista."
"No, kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala, joka suojeli hänet niin
monilta vaaroilta!" huudahti Wildrake. "Hurei! Riemuitkaatte,
kavalierit! Helei, kavalierit! Jumala siunatkoon Kaarlo-kuningasta!
Kuu ja tähdet, siepatkaa hattuni!" -- ja hän heitti sen niin
korkealle ilmaan kuin jaksoi. Avuksi huudetut taivaankappaleet eivät
vastaanottaneet niille lennähytettyä lahjaa, jolle kävikin samoin kuin
Sir Henry Leen huotralle; vanha pahkurainen tammi tarjousi toistamiseen
säilypaikaksi uskollisen intomielen karikkeelle. Wildrake näytti
sen johdosta hiukan nololta, ja hänen ystävänsä käytti tilaisuutta
nuhteluun.
"Eikö sinua hävetä käyttäytyä koulupojan tavoin?"
"Ka", tuumi Wildrake, "lähetinpähän vain puritanin hatun
kuningasmieliselle asialle. Minua naurattaa ajatella, kuinka monet
koulupojat juuri hairahtuvatkin kapuamaan kaarnapintaa pitkin ensi
vuonna, luullen löytävänsä jonkun tuntemattoman linnun pesän tuosta
mittaamattomasta huopatarjottimesta."
"Hiljaa nyt, Luojan tähden, ja puhukaamme rauhallisesti", sanoi
Everard. "Kaarlo on pelastunut, ja se ilahuttaa minua. Olisin
mielelläni nähnyt hänet isänsä valtaistuimella sovinnon nojalla, vaan
en skotlantilaisen armeijan voimasta ja kiihtyneiden ja kostonhaluisten
kuningasmielisten --"
"Markham Everard --" tokaisi kavalieri.
"Ei, hiljaa, hyvä Wildrake", keskeytti vuorostaan Everard, "älkäämme
väitelkö asiasta, josta emme pääse yksimielisiksi, ja anna minun
jatkaa. Sanon, että sen nuoren miehen pelastuttua Cromwellin loukkaava
ja häpäisevä edellytys raukeaa; ja minä en käsitä, minkätähden
enoni ja hänen huonekuntansa eivät voisi jälleen muuttaa omaan
asuntoonsa samanlaisen suvaitsevaisuuden varassa kuin monet muutkin
kuningasmieliset. Eri asia on, mikä minun velvollisuutenani lienee,
enkä voikaan määrätä menettelyäni ennen kuin pääsen kenraalin kanssa
keskusteluun, joka luullakseni päättyy hänen tunnustukseensa, että hän
teki paheksuttavan esityksensä meidän molempien koettelemiseksi. Se on
hyvinkin hänen tapaistansa, sillä hän on karkealuontoinen eikä koskaan
näe tai tunne sitä tyystiä kunniankäsitettä, jota nykyajan teikarit
pinnistävät liiankin närkkääksi."
"Vahvistan hänet vapaaksi sekä kunniantunnon että rehellisyyden
herkkyydestä", takasi Wildrake. "No, palatakseni lähtökohtaamme --
olettakaamme, että sinä et itse asuisi palatsihuvilassa etkä edes
kävisi siellä muutoin kuin kutsuttuna, milloin se on saatavissa
aikaan. Vakuutan sinulle vilpittömästi, että enosi ja hänen tyttärensä
saataisiin luullakseni siinä tapauksessa palaamaan palatsihuvilaan ja
asumaan siellä entisellään. Ainakin herätti sellaisen toiveen minussa
pappi, se arvoisa vanha jehu."
"Hänpä oli kerkeä suomaan luottamuksensa", huomautti Everard.
"Totta kyllä", vastasi Wildrake, "hän luotti minuun heti, sillä
hän näki ensi silmäyksellä, kuinka suuressa arvossa minä pidän
kirkkoa. En Luojan kiitos ole milloinkaan hattu päässä sivuuttanut
virkapukuista pappismiestä -- ja tiedäthän hurjimman kaksintaisteluni
tapahtuneeksi nuoren lakikoululaisen Graylessin kanssa siitä syystä,
että hän ei väistynyt katuvierustalta kunnianarvoisan tohtori Buncen
tullessa vastaan. Hohoi, kyllä minä valeen pääsen kappalaisen
uskotuksi. Helkkari, he tietävät, kehen he vetoovat, kun saavat minut
kuulijakseen."
"Luuletko siis", kysyi eversti Everard, "tai oikeastaan arveleeko
pappisi, että perhe minun häirinnältäni rauhoitettuna tulisi takaisin
palatsihuvilaan, jos valtuutetut peräytyisivät tunkeilustaan ja tämä
yöllinen mellastelu saisi selityksensä ja loppunsa?"
"Tohtori saanee vanhan ritarin taivutetuksi palaamaan, jos hänelle
taataan rauha vierailta", vastasi Wildrake. "Mitä noihin häiriöihin
tulee, niin huomasin parin minuutin keskustelusta, että tuo vankka
ukko nauraa koko hälylle. Pelkän mielikuvituksen työnä hän sitä pitää,
-- tunkeilijain pahan omantunnon painajaisena; menninkäisistä tai
paholaisista ei ole hänen sanojensa mukaan koskaan kuultu Woodstockissa
ennen kuin siitä tuli nykyisten anastajiensa asunto."
"Siinä on muutakin kuin mielikuvitusta", muistutti Everard. "Minulla
on omasta kohdastani pätevä peruste tietoon, että taloa koetetaan
salaisella vehkeilyllä tehdä valtuutetuille mahdottomaksi asua. Enoni
ei luonnollisesti ole voinut yhtyä moiseen typerään kujeeseen, mutta
minun täytyy nähdä se päättyneeksi, ennen kuin voin suostua siihen,
että hän ja serkkuni muuttavat tuollaisen liittoutumisen näyttämölle,
sillä heitä katsotaan varmaankin noiden juonien keksijöiksi, olkoon
todellisena toimeenpanijana ken tahansa."
"Pidän kyllä arvossa sinun likempää tuttavuuttasi sen herrasmiehen
kanssa, Everard, mutta silti luulisin pikemmin, että puritanien
vanhalla taatolla -- pyydän jälleenkin anteeksi -- on jotakin tekemistä
jutussa, ja jos niin on asian laita, ei vihtahousu ikinä vilkaise
lähellekään rehdin vanhan ritarin partaa tai siedä katsetta tuon
neitosen viattomista sinisilmistä. Takaan heidät yhtä turvallisiksi
kuin on puhdas kulta saiturin kirstussa."
"Näitkö itse mitään tuollaiseen käsitykseen johtavaa?" "En nähnyt
sulkaakaan Lemmon lentimestä", vastasi Wildrake. "Hän luulee olevansa
varsin varma vanhasta kavalierista, jonka täytyy ajan mittaan varastaa,
joutua hirteen tai hukkua, niin että hän ei viitsi pitää silmällä
tiettyä saalista. Mutta kuulin palvelusmiesten lörpötyksiä näkemästänsä
ja kuulemastansa. Heidän jaarituksensa olivat hyvinkin sekavia, mutta
jos koko liudassa oli nimeksikään totuutta, pitää minun sanoa, että
paholaisen on täytynyt leiskua leikissä. -- Mutta hei! täältä tulee
joku vastaamme. Seis, ystävä -- ken siellä?"
"Vaivainen päiväpalkkalainen Englannin suuressa työssä -- Joseph
Tomkins nimeltäni -- toimin sihteerinä tämän vaivaisen kristityn
Englannin armeijan hurskaalla ja hyvälahjaisella johtomiehellä,
kenraali Harrisonilla."
"Mitä uutta, master Tomkins?" tiedusti Everard; "ja miksi liikut
ulkosalla näin myöhään?"
"Puhun arvoisalle eversti Everardille, luulemma?" sanoi Tomkins; "ja
totisesti olenkin iloissani, kun tapasin teidän arvollisuutenne. Taivas
tietää, että kaipaan teidänlaisenne miehen apua. Voi, arvoisa herra
Everard! Täällä on ollut pasuunain pauhinaa ja noituutta ja hengen
päälletuloa ja --"
"Kuulehan, sano minulle lyhyeen, mikä on hätänä -- missä on herrasi --
ja mitä yleensä on nyt tapahtunut?"
"Herrani on tässä lähellä, käyskennellen pikku niityllä sen tuhottoman
tammen luona, joka on saanut nimensä Mies-vainajasta; ratsastakaa vain
pari askelta eteenpäin, niin näette hänen vinhasti astelevan edes
takaisin ja kaiken aikaa huitovan paljastetulla aseellaan."
Edeten neuvon mukaan, mutta niin hiljaisesti kuin mahdollista, ne
näkivät Harrisoniksi arvaamansa miehen harppailevan edes takaisin
Kuninkaan tammen alla ikäänkuin asestettuna vahtisotilaana, mutta
käyttäytyen oikullisemmin. Kavioiden töminä ei välttänyt hänen
korvaansa, ja he kuulivat hänen huikkaavan ikäänkuin prikaatin
etunenässä: "Laskekaa peitset ratsuväkeä vastaan! Täältä tulee prinssi
Rupert -- seiskää lujina, niin te työnnätte heidät syrjään kuten sonni
sinkauttaa tiepuoleen rakin. Alentakaa vieläkin peitsiänne, veikkoset,
tyvi tuettuna jalkaa vasten -- alas oikealle polvellenne, eturivi --
älkää surkeilko sinisten vyöliinojenne tahrautumista. Haa -- Zerubabel
-- niin, se on tunnussanamme!"
"Taivaan nimessä, kenestä tai mistä hän höpiseekään?" kummeksui
Everard. "Minkätähden hän seuhtoo paljastetuin asein?"
"Totisesti, sir, kun jokin häiritsee herraani kenraali Harrisonia,
haltioittuu hän hengessä ja on komentavinaan peitsimiesten varaväkeä
Armageddonin suuressa taistelussa -- ja mitä hänen aseeseensa tulee,
niin hyväinen aika, arvoisa herra, miksi pitäisi hän sheffieldiläistä
terästä vasikannahassa, kun on vihollisia torjuttavana --
lihallistuneita vihollisia maan päällä ja raivoavia hornan olentoja
maan alla?"
"Tämä on sietämätöntä", tuskastui Everard. "Kuuntele minua, Tomkins.
Sinä et nyt ole saarnastuolissa, ja minä en kaipaa kaunopuheisuutesi
näytettä. Tiedän pystyväsi puhumaan ymmärrettävästi, milloin haluat.
Muistakin, että voin hyödyttää tai haitata sinua, ja mikäli toivot tai
pelkäät mitään minun taholtani, vastaa suoraan: mitä on tapahtunut,
jotta herrasi on häätynyt synkkään metsään tähän aikaan yöstä?"
"Tokihan, arvoisa ja kunnioitettava herra, tahdon puhua niin säntilleen
kuin osaan. On selvästi ja varmasti totta, että ihmisen hengitys, joka
on hänen sieramissaan, käypi ulos ja palajaa --"
"Kuulepas nyt", varoitti eversti Everard, "varo jo haihattelemasta
puheissasi minun kanssani. Olet kuullut, miten Dunbarin suuressa
taistelussa Skotlannissa kenraali, itse ojensi pistoolin luutnantti
Hewcreedin päätä kohti, uhaten ampua häneltä aivot mäsäksi, jollei
hän herjennyt julistamasta Sanaa ja toimittanut osastoansa rivissä
eturintamaan. Varo."
"Totisesti luutnantti sitte hyökkäsikin tasaisessa ja tiukassa
järjestyksessä", täydensi Tomkins, "ja lakaisi tuhannen raitaista
vaippaa ja töyhtölakkia edeltänsä rantahietikon yli mereen.
Enkä minäkään millään muotoa lyö laimin tai viivästytä teidän
arvollisuutenne määräyksiä, vaan olen niille kuuliainen joutuisasti ja
siekailematta."
"No niin, mies, sinä tiedät tahtoni", käski Everard, "puhu oitis asia
-- tiedän kykeneväsi siihen, jos tahdot. Taattu Tomkins on paremmin
tunnettu kuin luuletkaan."
"Arvoisa herra", haastoi Tomkins paljoa vähemmin mutkitellen, "tottelen
teidän arvollisuuttanne niin pitkälle kuin henki sallii. Totisesti,
siitä ei ole vielä tuntiakaan, kun arvoisa herrani istui pöydässä
master Ketkun ja minun kanssamme, mainitsemattakaan arvoisaa master
Bletsonia ja eversti Desboroughia. Silloin, katso, ulko-ovelta kuului
raju kolkutus ikäänkuin kiireisen kulkijamen tulomerkkinä. No, toden
totta, siinä määrin oli meidän huonekuntamme kiusaantunut noidista
ja haltioista sekä muista korvan ja silmän järkyttäjistä, että
vahtisotilaita ei ollut saatu pysymään vartiopaikoillaan ulkosalla,
ja ainoastaan toimittamalla heille pöystiä ja väkijuomia kykenimme
pitämään eteissuojamassa vartiona kolme miestä. Hekään eivät silti
uskaltaneet avata ovea, jottei heitä kenties yllättäisi parvi
menninkäisiä, joita heidän mielikuvituksessaan pyöri. Ja te kuulivat
kolkutuksen, joka koveni, kunnes ovi tuntui olevan myötäämäisillään.
Arvoisa master Ketku oli hiukan pökertynyt väkevästä nesteestä,
niinkuin sen kelpo miehen on tapana tähän aikaan illasta. Hänellä ei
suinkaan ole vähäisintäkään taipumusta juopotteluun, mutta häntä on
vaivannut skotlantilaisesta sotaretkestä asti alituinen horkka, joka
pakoittaa häntä siten vahvistamaan ruumistansa yökosteutta vastaan.
Niinpä, teidän arvollisuudellenne kun on hyvin tunnettua, että minä
suoritan uskollisen palvelijan toimia sekä kenraalimajuri Harrisonille
ja muille valtuutetuille, että oikeamieliselle ja lailliselle
herralleni eversti Desboroughille --"
"Tuon kaiken tiedän. Ja nyt ollessasi molempien uskottuna rukoilen
taivasta, että ansaitsisit sen luottamuksen", sanoi eversti Everard.
"Ja minä rukoilen hartaasti", vastasi Tomkins, "että teidän arvoisat
rukouksenne saisivat suotuisan vastauksen, sillä totisesti merkitsee
Rehdin Joen ja Taatun Tomkinsin nimitys ja niihin kölleihin oikeutus
minulle enemmän kuin koskaan pitäisin arvossa jaarlin arvonimeä, jos
sellaisia enää suotaisiin tämän uudestasyntyneen hallituksen aikana".
"No, jatka -- jatka -- tai jos kiertelet paljoakaan kauvemmin, niin
rohkenenpa kiistää rehellisyyspykälääsi vastaan. Pidän lyhyistä
puheista, sir, ja epäilen kaikkea pitkällisenä jaarituksena kerrottua."
"Älkäähän hätäilkö, hyvä herra. Kuten jo sanoin, ovet tärisivät kunnes
olisi kuullut koputuksen toistuvan jokaisessa palatsihuvilan huoneessa.
Kello moikui säestykseksi, vaikka me emme voineet havaita, että kukaan
kiskoi kolkkaretta, ja vahtisotilaat laukoivat luikkujaan, kun eivät
tienneet, mitä parempaakaan tehdä. Kun siis master Ketkusta, kuten
sanoin, ei ollut hoitamaan velvollisuuttansa, läksin minä vaivaisine
pistomiekkoineni ovelle ja kysyin, kuka siellä oli; ja minulle vastasi
ääni, jonka minun täytyy sanoa kuulostaneen varsin tavalliselta, että
tahdottiin puhutella kenraalimajuri Harrisonia. Kun oli myöhä, vastasin
minä säveästi, että kenraali Harrison oli lähdössä levolle; ken halusi
tavata häntä, tulkoon uudestaan huomisaamuna sillä pimeäntulon jälkeen
ei kellekään avattaisi palatsihuvilan ovea, koska se johti vartioväen
huoneeseen. Mutta ääni vastasi ja käski minun aukaista heti, muutoin
hän rämäyttäisi oven puoliskot keskelle eteissuojamaa. Ja samassa
alkoi sellainen mäikytys, että luulimme talon sortuvan, ja minun oli
tavallaan pakko avata ovi kuten piiritettyjen, jotka eivät pysty
kauvemmin pitämään puoliansa."
"Kautta kunniani, siinäpä teit urheasti, se minun on sanottava",
kehaisi Wildrake, joka oli kuunnellut hyvin jännittyneenä. "Rohkea
hurjimus olen minäkin, mutta kuitenkin, jos minulla olisi kaksi tuumaa
tammilaahkoa itse vihtahousun ja oman nahkani välissä, hirteen se,
joka tahtoisi poistaa sen raja-aidan, sanon minä -- yhtä mieluusti
nävertäisin merellä reiän laivaan ja antaisin aaltojen pursuta sisälle."
"Hiljaa, minä pyydän, Wildrake", käski Everard, "ja pitkittäköön hän
kertomustansa. -- No, ja mitä näit oven auettua? Pimeyden ruhtinaan
sarvinensa ja kynsinensä, sanot varmaankin."
"En, sir, en sano mitään muuta kuin totta. Kun avasin oven, seisoi
ulkopuolella mies, ja näköjään hyvin tavallista lajia miestä olikin.
Hän oli kääriytynyt nukkasilkkiseen tulipunaiseen ja punaisella
sisustettuun levättiin. Näytti saattaneen olla aikoinaan hyvin
pulskakin mies, mutta hänen kasvoissaan näkyi vaaleutta ja surua. Pitkä
lemmenkihara ja pitkä tukka hänellä oli, ihan kavalierien iljetyksen
mukaan, -- jalokivikoriste korvalehdessä -- sininen olkavyö kuten
kuninkaan sotapäälliköllä ja valkotöyhtöinen hattu, jonka ympäri oli
kiedottu erikoinen nauha."
"Joku kovaonninen kavalierien upseeri, joita nykyään piileksii ja
hiipii suojapaikan haussa kautta maan", huomautti Everard lyhyeen.
"Totta kyllä, arvoisa herra -- oikeaan osattu kuin tuomarin
päätöslause. Mutta tässä miehessä, jos hän oli mies, tuntui jotakin
vapisuttavaa ainakin minun silmissäni, ja samaten muskettisoturien,
jotka suurtakaan säikkyä ilmaisematta eteissuojamassa oman
vakuutuksensa mukaan ihan nielivät luoditkin, joita pitelivät suussaan
luikkujensa panostamiseksi. Niin, susi- ja hirvikoiratkin, jotka ovat
lajinsa sisukkaimpia, kaikkosivat tämän tulijan tieltä ja hiipivät
koloihin ja soppiin, ulisten ja vinkuen hiljaa ja katkonaisesti. Hän
astui eteissuojaman keskilattialle, ja vieläkään hän ei näyttänyt
muulta kuin tavalliselta mieheltä, ollen vain hiukan eriskummallisesti
puettu, levättinsä alla mustasta reikäompeleisesta sametista
tulipunaiselle satiinille neulottu ihokas, korvassa jalokivikoriste,
kengissä isot nauharuusut ja kädessä nenäliina, jolla hän toisinaan
paineli vasenta kylkeänsä."
"Armias taivas!" sanoi Wildrake tullen ihan lähelle Everardia
ja kuiskaten hänen korvaansa; hänen ääntään värähdytteli kauhu,
jollainen mielentila oli tälle uskalikolle ylen harvinainen, vaikka
se nyt näytti hänet kerrassaan vallanneen. "Sen on täytynyt olla
näyttelijä Dick Robison-parka, juuri siinä puvussa, jossa olen nähnyt
hänen esittävän Philasteria -- niin, ja sen jälkeen tyhjentävän
aimo pullollisen kanssani Merenneidossa! Paljonkin me hulluttelimme
yhdessä, ja hyvin muistan kaikki hänen haaveelliset pikku oikkunsa.
Hän palveli vanhaa herraansa Kaarloa Mohunin ratsuväessä, ja kuulemani
mukaan murhasi hänet tuo teurastajakoira antautumisen jälkeen Nasebyn
taistelutantereella."
"Hiljaa! Olen kuullut siitä teosta", vastasi Everard "Luojan tähden,
kuuntele miestä loppuun. -- Puhuiko se kävijä sinulle, ystävä?"
"Puhui kyllä, sir, miellyttävällä äänelläkin, mutta hiukan
kummallisesti ääntäen ja oikeammiten ikäänkuin haastaen kuulijakunnalle
lakipöydän äärestä tai saarnastuolista eikä tavallisena ihmisenä
arkiasioita selittäen. Hän halusi nähdä kenraalimajuri Harrisonia."
"Vai niin!" elähtyi Everard, ajan hengen tartuttamana se kun oli
taipuisa herkkäuskoisuuteen kaikissa yliluonnollisen toiminnan
asioissa; "ja mitä sinä teit?"
"Menin ylös vierashuoneeseen ja ilmoitin, että sellainen henkilö
tiedusti häntä. Hän hätkähti maininnastani ja kysyi kiihkeästi,
millainen oli miehen asu; mutta tuskin olin hänelle kuvannut vieraan
puvun ja korvakoristeen, kun hän käski: 'Tiehesi! Sano hänelle, etten
minä päästä häntä puheilleni. Sano, että minä uhmaan häntä ja tahdon
näyttää uhmani toteen Armageddonin laakson suuressa taistelussa,
jolloin enkelin ääni kutsuu kaikki taivaankannen alla lentävät
linnut saamaan ravintonsa kapteenista ja sotamiehestä, hevosesta ja
ratsastajasta. Sano pahallehengelle, että minulla on valta lykätä
kilvoituksemme siihen päivään asti ja että hän sen kauhean päivän
rintamassa jälleen kohtaa Harrisonin.' Läksin takaisin viemään tämän
vastauksen vieraalle, ja hänen kasvonsa vääntyivät niin kamalaan
rypistykseen, että ihmisen silmäkulmat tuskin milloinkaan niin julmasti
kuroutuvat. 'Palaja hänen luokseen', hän käski 'ja sano, että nyt on
_minun hetkeni;_ jos hän ei heti saavu alas puhumaan kanssani, tulen
minä ylös portaita hänen luokseen. Minä _käsken_ hänen saapua sen
merkkilauseen nojalla, että Nasebyn tantereella _hän ei tehnyt työtänsä
penseästi_.'"
"Olen kuullut", supatti Wildrake, johon taikausko tehosi yhä
voimakkaammin, "että Harrison herjaten käytti noita sanoja, ampuessaan
onnettoman Dick-ystäväni".
"Mitä sitte tapahtui?" kysyi Everard. "Muista puhua totta!"
"Niinkuin papillisin selityksin sotkematonta evankeliumia", vakuutti
independentti; "mutta totisesti onkin minulla vain vähän sanottavaa.
Näin herrani tulevan alas tyrmistyneenä, mutta päättäväisenä sävyltään,
ja hän pysähtyi suojamassa, kun näki vieraan. Toinen viittasi hänelle
ikäänkuin mukaansa kutsuen ja astui ulos pääovesta. Arvoisa herrani
näytti olevan lähtemäisillään hänen perässään, mutta seisahtui jälleen,
ja silloin se kävijä, olkoon hän ihminen tai paholainen, astui
uudestaan sisälle ja lausui: 'Tottele tuomiotasi.
"Mua saatat, siin' ei auta kukaan,
on kohtalonas tulla mukaan,
poluilta metsän kolkkoon varjoon, --
tai kalseen kuutamonkin tarjoon, --
sun täytyy kuulla kutsun sanaa,
sua avohaavan hurme manaa,
sua manaa lauseeni viimeinen,
kun kuolon tuskassa huusin sen
kostoksi katalan vääryyden!'
"Niin sanoen hän harppasi ulos, ja herrani saattoi häntä metsään.
Minä seurasin myös matkan päässä. Mutta saavuttaessani oli hänen
arvollisuutensa yksinään ja käyttäysi niinkuin nyt näette hänen
tekevän."
"Sinulla on ihmeellinen muisti, hyvä mies", huomautti eversti
kylmäkiskoisesti, "kun voit laskettaa kaikki nuo säkeet yhden ainoan
lausuman jälkeen -- tässä kaikessa tuntuu olevan jotain juonta".
"Yhden lausumanko, kunnioitettava herra?" huudahti independentti.
"Voi, se runonpätkä pysyy harvoin poissa herra-parkani kieleltä, kun
hän on vähemmän voitollinen kilvoituksissaan saatanan kanssa, kuten
joskus sattuu. Mutta ensi kerran kuulin toisen sitä lausuvan, ja totta
puhuen tuntuu herrani aina kertaavan sitä vastenmielisesti, niinkuin
lapsi opettajan sanelua, eikä oman ajunsa jälkeen tulevana, kuten sanoo
Saarnaaja."
"Kummallinen juttu", ihmetteli Everard. "Olen kuullut ja lukenut,
että surmattujen hengillä on outo voima surmaajansa suhteen; mutta
hämmästyttävältä tuntuu vaatimus uskomaan, että sellaisissa tarinoissa
voi olla perää. -- Roger Wildrake -- mitä sinä pelkäät, mies? --
minkätähden liikahtelet tuolla tavoin?"
"Minäkö pelkäisin? Ei, pelkoa se ei ole, vaan vihaa -- kuolettavaa
vihaa. Näen Dick-paran murhaajan edessäni ja -- katso, hän heittäytyy
miekkailuasentoon! Va-va-vai niin, sinä teurastajan kahlekoiran sikiö!
Et saa jäädä vastustajaa vaille."
Ennen kuin kukaan sai häntä estetyksi Wildrake heitti syrjään
viittansa, veti miekkansa ja suoriutui melkein yhdellä loikkauksella
välimatkasta, joka eroitti hänet Harrisonista; samassa hän suoraa
päätä iski aseensa ristiin jälkimäisen kanssa, tämän seistessä
kalpaansa heilutellen ikäänkuin juuri odottamassa hyökkääjää. Niinpä
ei tasavaltalaista kenraalia kohdannut hetkeksikään yllätys, vaan
hän huikkasi heti säiläin sälähtäessä yhteen: "Haa! Nyt tunnen sinut
vihdoinkin ihan ruumiillistuneena. Tervetuloa, tervetuloa! -- Herran ja
Gideonin miekan nimessä -- siis!"
"Erilleen heidät, erilleen heidät", huusi Everard, kun hän ja
Tomkins, ensimältä ällistyttyään käsirysyn äkillisyydestä, riensivät
välittäjiksi. Kavalieriin tarttuen tempasi Everard hänet väkisin
taaksepäin, ja vaaraa halveksien sai Tomkins vaivoin pidätetyksi
Harrisonin miekan, kenraalina huudahtaessa: "Haa! kaksi yhtä vastaan
-- kaksi yhtä vastaan -- sillä tavoin demoonit taistelevat." Wildrake
puolestaan kirosi karmeasti ja lisäsi: "Markham, sinä olet pyyhkäissyt
pois kaiken kiitollisuudenvelkani -- siitä ei ole enää rahtuakaan
jäljellä -- mennyttä kaikki, lempo soikoon!"
"Olet tosiaan kuitannut sen velan erinomaisesti", sanoi Everard. "Kuka
tietää, miten tämä juttu on selitettävissä ja vastattavissa?"
"Vastaan siitä hengelläni", uhitteli Wildrake.
"Siivolla nyt, olkaa vaiti", neuvoi Tomkins, "ja antakaa minun
järjestää. Asia on sovitettavissa siten, että kelpo kenraali ei ikinä
tiedä kohdanneensa kuolevaista miestä; pankoon tuo moabilainen vain
miekkansa huotran lepoon ja olkoon alallaan."
"Wildrake, minä rukoilen sinua pistämään pois miekkasi", pyysi Everard,
"muutoin sinun on toden totta käännettävä se minua vastaan."
"Ei, kautta Yrjänän, niin hullu en toki ole; mutta tapaan minä hänet
vielä toisena päivänä."
"Sinä, toisena päivänä!" huudahti Harrison, jonka silmät pysyivät
yhä tähdättyinä kohtaan, missä hän oli tavannut niin käsiintuntuvaa
vastustusta. "Niin, tunnen sinut hyvin; päivä päivältä, viikko viikolta
sinä teet saman joutavan vaatimuksen, sillä sinä tiedät, että äänesi
vapisuttaa sydäntäni. Mutta käteni ei tutise joutuessaan sinun voimiasi
vastaan -- henki on halullinen taistelemaan, jos liha onkin heikko
sellaista vastassa, mikä ei ole lihasta."
"Hiljaa nyt kaikki, taivaan tähden", käski taloudenhoitaja Tomkins;
sitte hän lisäsi herraansa puhutellen: "Täällä ei ole ketään, sallikoon
teidän ylhäisyytenne minun huomauttaa, paitsi Tomkins ja arvoisa
eversti Everard."
Kenraali Harrison, -- kuten toisinaan tapahtuu osittaisessa
mielipuolisuudessa, jos hänellä nimittäin oli sielullisia hakauksia,
-- oli kyllä lujasti ja täydellisesti vakuutettu omien näkyjensä
todellisuudesta, mutta hänen ei tehnyt mieli puhua siitä asiasta
niille, joiden tiesi pitävän niitä kuvitteluna. Tässä tilaisuudessa hän
tekeysi ihan huolettoman ja levollisen näköiseksi juuri osoittamansa
rajun kiihtymyksen jälkeen, ja se voimakas ponnistus ilmaisi, kuinka
hartaasti hän halusi peitellä todellisia tunteitaan Everardilta,
arvellessaan tämän jäävän niille kylmäkiskoiseksi.
Hän tervehti Everardia ylen kohteliaasti ja puheli illan kauneudesta,
joka oli houkutellut hänet ulos palatsihuvilasta kävelylle
puistoon nauttimaan suotuisasta säästä. Hän otti sitten Everardin
käsivarren kainaloonsa ja käveli tämän kanssa takaisin taloa kohti,
sillävälin kun Wildrake ja Tomkins seurasivat heidän kintereillään
ja taluttivat hevosia. Everard halusi saada hiukan valaistusta
näihin salaperäisiin tapahtumiin ja yritti useastikin päästä siihen
puheenaineeseen eräänlaisella kuulustelulla, jota Harrison -- sillä
mielipuolet ovat hyvin usein vastahakoisia haastamaan sielullisista
häiriöistään -- torjui jokseenkin taitavasti; tarpeen tullen hän vetosi
taloudenhoitajansa apuun, tämä kun oli ottanut tavakseen esiintyä
herransa takaajana kaikissa tilanteissa, saaden siitä Desboroughilta
Jetkun sattuvan lisänimen.
"Ja minkätähden oli teillä miekkanne paljastettuna, arvoisa kenraali",
kysyi Everard, "kun olitte ainoastaan iltakävelyllä?"
"Totisesti, oiva eversti, ajat ovat sellaiset, että ihmisten täytyy
valvoa sonnustetuin kupein ja palavin lampuin ja sivalletuin asein.
Se päivä lähenee, uskokaa minua tai älkää, jolloin ihmisten täytyy
pitää vaari, ettei heitä tavattaisi alastomina ja aseettomina, kun ne
seitsemän pasuunaa toitottavat: saappaisiin ja satulaan! ja Jezerin
huilut huhuavat: ratsaille ja taipaleelle!"
"Totta kyllä, hyvä kenraali, mutta minusta näytti siltä, kuin olisitte
äsken tehnyt miekkailuliikkeitä ikäänkuin taistellen?" urkki Everard.
"Minulla on kummallinen mielikuvitus, ystävä Everard", vastasi
Harrison, "ja kävellessäni yksin ja ase kädessä, kuten äsken, teen
toisinaan harjoituksen vuoksi survaisuja tuollaista puuta vasten.
Sellaista tyhmää ylpeyttä pyrkii tarttumaan aseitten käyttäjiin. Minua
on pidetty aimo miekkailumestarina, ja olen tapellutkin itselleni
palkintoja ennen uudestasyntymistäni, kunnes minut kutsuttiin
esittämään osaa suuressa työssä ja rupesin voitollisen kenraalimme
ensimäiseen ratsuväkirykmenttiin huoviksi."
"Mutta minusta kuulosti kuin olisi ase kalahdellut teidän miekkaanne?"
sanoi Everard.
"Mitä! Aseko kalahdellut miekkaani? Miten olisi se mahdollista,
Tomkins?"
"Totisesti, sir", auttoi Tomkins, "varmaankin on puunoksa osunut
tielle; täällä kasvaa jos jotakin lajia, ja teidän arvollisuutenne on
saattanut satuttaa sellaista, jota brasilialaiset sanovat rautapuuksi
-- Purchas kertoo 'Pyhiinvaelluksessaan', että tuollaisen pölkky
vasaralla lyötynä helähtää kuin alasin."
"Totisesti suittaa asia olla niin", myönsi Harrison, "sillä nuo menneet
valtiaat keräsivät tähän huviasuntoonsa monia ihmeellisiä puita ja
yrttejä, vaikka he eivät koonneet sen pirun tuottoa, joka kantaa
kahtatoista laatua hedelmää, eivätkä niitä lehtiä, joista kansat saavat
parannuksen".
Everard pitkitti kuulusteluansa, sillä hänen mieltänsä kiinnitti se
tapa, jolla Harrison väisteli kysymyksiä, ja se näppäryys, jolla hän
heitti ylimaailmaisia ja kiihkomielisiä käsityksiään jonkunlaisen
hunnun tavoin verhoamaan katumuksen ja tietoisen veren vian nostattamia
kolkompia näkyjä.
"Mutta", hän muistutti, "jos saan uskoa silmiäni ja korviani,
en voi vieläkään olla ajattelematta, että teillä oli todellinen
kiistakumppani. Niin, varmasti näin tummaan nuttuun pukeutuneen miehen
peräytyvän metsään."
"Niinkö?" virkahti Harrison kummastuneena, ja hänen äänensä vapisi
väkisinkin. "Kuka saattoi se olla? -- Tomkins, näitkö sinä eversti
Everardin mainitsemaa miestä, hikiliina kädessä -- verinen hikiliina,
jolla hän aina paineli kylkeään?"
Viime sanoillaan Harrison esitti Everardin määritelmälle lisäpiirteen,
joka vastasi Tomkinsin alkuperäistä oletetun haamun kuvausta, ja
se seikka vaikutti Everardin mielessä taloudenhoitajan kertomuksen
vahvistukseksi enemmän kuin mikään hänen näkemänsä tai kuulemansa.
Vierasmies vastasi vetoomukseen tavallisella lipeydellään, että hän oli
kyllä huomannut sellaisen miehen pujahtavan heidän ohitseen tiheikköön
-- arvatenkin se oli joku hirvenvaras, sillä salametsästäjät kuuluivat
käyneen hyvin julkeiksi.
"Kuulkaahan nyt, herra Everard", sanoi Harrison kiirehtien
vaihtamaan puheenainetta, "eikö jo ole aika meidän jättää silleen
kaikki kiistelymme ja yhtyä käsi kädessä korjaamaan Zionimme
murtumia? Onnellinen ja tyytyväinen olisin minä, kelpo ystäväni,
työskennellessäni siten saviseon vatkaajana tai kalkkikaukalon
kantajana suuren johtajamme ohjattavana, jonka puolella Kaitselmus
on ollut tässä kansallisessa tiimellyksessä; ja totisesti, niin
hartaasti puna kannatan oivallista ja voitollista kenraali Oliveriamme,
jota taivas kauvan kaitkoon, -- että jos hän käskisi, ei minua
arveluttaisi temmata alas korkealta paikaltaan sitä arvohenkilöä,
jota nimitetään puhemieheksi, ihan niinkuin annoin vaivaisen apuni
sen miehen kukistamiseen, jota kuninkaaksi kutsuttiin. Kun tiedän
teidän olevan tässä seikassa yhtä mieltä minun kanssani, sallikaa
minun siis esittää teille rakkaasti, että me toimisimme veljinä ja
rakentaisimme umpeen aukot ja kohottaisimme jälleen englantilaisen
Zionimme vallitukset, jollatavoin meidät epäilemättä valitaan pylväiksi
ja kaarenkannattimiksi, etevän ylikenraalimme johdolla tukemaan
ja pystyssäpitämään sitä, samalla kun saamme asianmukaiset sekä
hengelliset että ajalliset verotulot ja saatavat jalustaksi, jolla
me voimme seistä, koska perustuksenamme muutoin on pehmeätä hiekkaa.
Kuitenkin", hän jatkoi mielensä jälleen harhaantuessa ajallisen
kunnianhimon pyrkimyksistä Viidennen valtakunnan näkyihin, "kaikki
nämä ovat pelkkää turhuutta sinetityn kirjan avaamiseen verraten,
sillä joutuisasti lähenee kaikki olevainen pitkäisen jylinää ja
suuren lohikäärmeen kirvoitusta pohjattomasta kuilusta, jonne se on
kahlehdittu".
Tällä maallisen valtiotaidon ja intomielisen ennustelun sotkeutuneella
purkauksella Harrison huumasi eversti Everardin siinä määrin,
että tälle ei jäänyt enää ollenkaan aikaa urkkia häneltä lisää
yksityiskohtia yöllisestä kahakasta, josta hänen selvästi ei tehnyt
mielensä olla kuulusteltavana. He saapuivatkin nyt Woodstockin
palatsihuvilaan.