Eversti Everardin lähtö niin myöhäisenä hetkenä -- sillä myöhäiseksi
katsottiin siihen aikaan kello seitsemän illalla -- herätti paljon
arvailua. Palkolliset ja saattolaiset tunkeilivat koolle ulkosuojamaan,
sillä jokainen piti varmana, että hänen äkillinen poistumisensa
johtui jostakin "kummasta näystä", kuten he sanoivat, ja kaikki
halusivat tietää, miltä niin urhoolliseksi tunnettu mies näytti
äskeisen ilmestyksen järkyttämänä. Mutta hän ei suonut heille aikaa
huomioihin, sillä ratsastusviittaansa kääriytyneenä harpaten suojaman
poikki heittäysi hän satulaan ja karautti kiivaasti ajopuiston halki
metsänvartija Jocelinen majaa kohti.
Markham Everard oli luonteeltaan tulinen, ripeä, harras, maltiton ja
äkkipikaisuuteen asti päättäväinen. Kasvatuksen opettamat ja hänen
lahkonsa voimakkaan siveellisen ja uskonnollisen kurin lujittamat
tottumukset olivat karaisseet hänet salaamaan ja hillitsemäänkin tätä
luontaista rajuutta sekä varomaan houkutuksia siihen. Mutta kiivaan
kiihtymyksen tulvahtaessa pyrki nuoren soturin alkuperäinen tulisuus
toisinaan voittamaan keinotekoiset esteensä, ja silloin se tokeen yli
kuohuvan sadepuron tavoin yltyikin yhä huimemmaksi, ikäänkuin kostoksi
siitä väkinäisestä tyvenyydestä, joka sen oli ollut omaksuttava
joksikin aikaa. Tällaisissa tapauksissa hän oli tottunut näkemään
ainoastaan sen kohdan, johon hänen ajatuksensa suuntausivat, ja
rientämään suoraan sitä päin, olipa kysymyksessä henkinen pyrkimys tai
aseman valtaus taistelutantereella, ottamatta lukuun edessään olevia
vaikeuksia.
Tällähaavaa oli hänen vallitsevana kannustimenaan rakastetun serkkunsa
irroittaminen niistä vaarallisista ja häpeällisistä salajuonista,
joihin hän epäili tämän sotkeutuneen tai toiselta puolelta selvyyden
hankkiminen siitä, oliko hänellä tosiaan mitään osuutta noihin
vehkeisiin. Hän arveli pystyvänsä jossain määrin päättämään siitä
silläkin perusteella, oliko Alice kotosalla vai ulkona hänen
saapuessaan metsämajaan. Hän oli kyllä jostakin laulelmasta tai
kertovasta runosta nähnyt erään omituisen petoksen, jolla muuan
mustasukkainen vanha mies johdettiin harhaan. Käyttäen kotinsa ja
naapuritalon välistä maanalaista tietä oli tarinan nainen esittäytynyt
kahdessa paikassa vuorotellen niin joutuisasti ja näppärästi, että
höperö ukko useitten kokeiden jälkeen johtui uskomaan kahdeksi eri
henkilöksi vaimoansa ja sitä samannäköistä naista, jolle hänen
naapurinsa osoitti niin suurta huomaavaisuutta. Mutta tämäniltaisessa
seikkailussa ei ollut sijaa sellaiselle eksytykselle; välimatka oli
liian suuri, ja valitessaan oikotien linnasta ja ratsastaessaan täyttä
vauhtia tiesi Everard mahdottomaksi serkulleen ehtiä kotiin hänen
edellään, tämä kun oli arka ratsastajatar päivänvalollakin.
Hänen isänsä saattoi tosin pahastua sisarenpojan sekaantumisesta,
mutta mitä oikeutta oli ritarilla siihen? Eikö Alice Lee ollut
Everardin läheinen sukulainen, hänen sydämensä hellin huollettava,
ja pidättyisikö hän nyt yrittämästä pelastaa tyttöä typerän ja
huimapäisen salaliiton seuraamuksilta, koska vanhan ritarin äkä saattoi
herätä Everardin tulosta heidän nykyiseen asumukseensa vastoin hänen
kieltoaan? Ei. Hän tahtoi sietää vanhuksen tylyä puhetta niinkuin nyt
kärsi ympärillään ulvovan syystuulen hönkää ja risahtelevien oksien
pieksentää, jotka hänen karauttaessaan alitse yrittivät vastustaa hänen
matkaansa, kykenemättä sitä edes hidastuttamaan.
Hänellä oli syytä luulla, että Alice ei hänen saapuessaan perille
ollut kotona; mutta siinä tapauksessa hän tahtoi kertoa Sir
Henry Leelle itselleen, mitä oli kokenut. Miten hyvänsä tyttö
olikaan saattanut joutua osalliseksi Woodstockissa toimitettuihin
silmänkääntäjätemppuihin, Everard ei voinut ajatella muuta kuin että se
oli tapahtunut hänen isänsä tietämättä, vanhalla ritarilla kun oli niin
ankarat naisellisen sopivaisuuden ja säädyllisyyden vaatimukset. Samaa
tilaisuutta hän aikoi käyttää mainitakseen ritarille hyvinperustellut
toiveensa, että tämän oleskelu palatsihuvilassa oli pitennettävissä
ja takavarikon toimeenpanijat saatavissa siirtymään kuninkaallisesta
maahovista ja kruununpuistosta muilla keinoin kuin tuollaisilla
järjettömillä peljätyksillä, joihin näköjään turvauduttiin heidän
säikyttelemisekseen tiehensä.
Kaikki tämä tuntui niin soveliaalta hänen sukulaisvelvollisuutensa
kannalta, että Everard vasta metsänvartijan mökin ovelle pysähtyessään
ja ohjakset Wildraken käteen heittäessään muisti Sir Henry Leen
kuumaverisen, korskean ja taipumattoman luonteen. Niinpä hän juuri
säppiin tarttuessaan jäähtyikin vastahakoiseksi tunkeutumaan ärtyisen
ritarivanhuksen puheille.
Mutta epäröimiseen ei ollut aikaa. Bevis oli jo usean kerran
haukahtanut majasta ja alkoi käydä kärsimättömäksi; Everard ehti
parahiksi käskeä Wildraken pidellä hevosia, kunnes hän lähettäisi
Jocelinen hänen avukseen, kun vanha Joan loksautti oven auki
kysyäkseen, kuka siellä liikkui näin myöhällä. Aivan toivotonta olisi
ollut yrittää mitään selittelyä muori Joan-paralle; eversti sysäsi
hänet senvuoksi varovasti sivulle, pudisti viittansa irti hänen
hyppysistään ja astui Jocelinen asunnon keittiöön. Bevis kiirehti
tukemaan Joanin vastarintaa, mutta elukan kiivastuksen masensi se
ihmeellinen vaisto, joka saa tuon rodun niin sitkeästi muistamaan
tuttavansa; nyt se tunnustikin herransa sukulaisen tervetulleeksi,
omaan tapaansa kunnioittaen tulijaa päällänsä ja hännällään.
Yhä epävarmempana aiheessaan, mikäli toimeenpanon välttämättömyys
läheni, eversti Everard hiipi lattian poikki kuin sairasvuoteelle
menevä ja avasi sisähuoneen oven hitaalla ja vapisevalla kädellä,
niinkuin olisi siirtänyt syrjään uutimet kuolevan ystävän edestä.
Siellä hän näki seuraavanlaisen kohtauksen..
Sir Henry Lee istui vitsatuolissa tulen ääressä. Hän oli kääriytynyt
viittaan ja ojentanut raajansa jakkaralle, ikäänkuin potien nivelsärkyä
tai yleistä pahoinvointia. Tummalle vaatekappaleelle valuva pitkä
valkoinen parta sai hänet näyttämään enemmän erakolta kuin elähtäneeltä
soturilta tai säätyhenkilöltä, ja sitä vaikutelmaa lisäsi syvällinen
ja harras tarkkaavaisuus, hänen kuunnellessaan kunnianarvoisaa vanhaa
miestä, jonka ränstynyt asu vieläkin ilmaisi papillisen vaateparren
jälkiä, kun hän matalalla, mutta täyteläisellä ja soinnukkaalla äänellä
luki iltahartauden tekstiä Englannin valtiokirkon käsikirjasta. Alice
Lee oli polvillaan isänsä jalkojen juuressa ja huolehti vastaveisuusta
äänellä, joka olisi voinut soveltua enkelien kööriin, ja kainolla
ja vakavalla hartaudella, joka haastoi samaa kuin säveltenkin
kaunis kaiku. Hartaushetken toimittajaa ulkomuoto olisi näyttänyt
miellyttävältä, jollei vasenta silmää ja osittain kasvojakin olisi
peittänyt rumentava musta tilkku, jotapaitsi näkyviinkin jääneet
piirteet olivat huolen ja kärsimysten leimaamia.
Eversti Everardin saapuessa kohotti saarnamies sormensa kuten
varoittaakseen häntä häiritsemästä iltahetkeä jumalanpalvelusta, ja
viittasi erääseen istuimeen. Näkemänsä kohtauksen liikuttamana hiipi
tunkeutuja osoitetulle paikalle niin keveästi kuin mahdollista ja
polvistui hartaasti pikku seurakunnan jäseneksi antautuen.
Everardin oli isä kasvattanut niinsanotuksi puritaniksi; tämä
lahko ei nimityksen alkuperäisessä merkityksessä vastustanut
Englannin valtiokirkon opetuksia eikä kaikissa kohdissa sen
hallintojärjestystäkään, vaan poikkesi siitä etupäässä muutamia
juhlamenojen, tapojen ja kirkollisten toimitusten hylkäämisessä,
joita kuuluisa ja kovaonninen Laud harkitsemattoman itsepintaisesti
vaati noudatettaviksi. Mutta vaikkapa kodin tavat olisivatkin
muodostaneet Everardin mielipiteet suorastaan vastakkaisiksi
valtiokirkon opinkäsityksille, olisi hän varmastikin suopunut näihin
sen säännöllisyyden vaikutuksesta, jolla tämänmukainen jumalanpalvelus
toimitettiin hänen enonsa perheessä Woodstockissa, palatsihuvilassa
kun yleensä pidettiinkin vakituista kappalaista asumassa ritarin
loistoaikoina.
Everard piti siis tavanmukaisesti suuressa kunniassa valtiokirkon
syvällisesti vaikuttavaa hartaudenharjoitusta, ja silti eivät hänen
katseensa voineet olla harhailematta Aliceen päin tai hänen ajatuksensa
pysytellä erillään äskeisistä aikomuksista. Neitonen näytti tunteneen
hänet heti, sillä hänen poskillaan hehkui tavallista tummempi puna,
sormet vapisivat kääntäessään rukouskirjan lehtiä, ja äsken yhtä
lujana kuin sointuisana helännyt ääni värähteli hänen kerratessaan
vastaveisuun lauselmia. Mikäli Everard sai salavihkaa silmäillyksi
näytti hänestä siltä kuin olisi tytön kauneuden laatu kuten ulkonainen
asukin muuttunut tapahtumien käänteessä.
Kaunis ja jalosukuinen nuori neiti oli nyt vaateparreltaan
mahdollisimman suuresti lähestynyt tavallisen maalaisneitosen
ruskeata kotitekoista, mutta mitä hän oli menettänyt ulkonaisessa
komeudessa, sen verran oli hän näköjään voittanut lisää arvokkuutta.
Viehättävät vaaleanruskeat suortuvat oli nyt kierretty pään
ympäri, ja ne kähertyivät ainoastaan sikäli kuin luonto oli ne
järjestänyt, suoden hänelle korutonta viehkeyttä, jota puuttui hänen
hiuslaitteensa näytellessä uutteran kamarineidon taitavuutta. Keveä
hilpeys, jonka leikkisät ilmeet näyttivät hakevan huviketta, oli
haipunut koettelemuksen kosketuksesta ja saanut sijaansa tyynen
kaihomielisyyden, joka näytti valppaasti etsivän tilaisuutta muiden
lohduttamiseen. Kenties oli rakastajan muistissa elävimpänä hänen
kasvojensa entinen veitikkamainen, vaikka viaton sävy, kun hän
päätteli Alicen toimineen mukana niissä häiriöissä, joita oli sattunut
palatsihuvilassa. Varmaa on, että hän nyt tyttöä katsellessaan
häpesi epäluuloansa ja päätti uskoa mieluummin, että paholainen oli
jäljitellyt hänen ääntänsä, kuin että olento, joka näytti olevan niin
suuresti tämän maailman tunteitten yläpuolella ja niin likeisesti
liittyvän tulevaisen elämän puhtauteen, olisi karkeasti sekaantunut
hänen ja muiden kiusaksi keksittyihin temppuihin.
Nämä ajatukset juolahtivat hänen mieleensä, niin sopimatonta kuin
olikin antautua niihin sellaisella hetkellä. Jumalanpalvelus läheni
nyt loppuansa, ja eversti Everardin melkoiseksi kummastukseksi ja
hämmennykseksikin rukoili nyt pappi lujalla ja kuuluvalla äänellä
sekä kaikkia arvonimityksiä käyttäen Kaikkivaltiasta siunaamaan
ja varjelemaan "hallitsevaa herraamme, Kaarlo-kuningasta, näiden
maitten laillista ja epäämätöntä valtiasta". Tämä siihen aikaan
mitä vaarallisin rukous lausuttiin koroitetulla äänellä ja selvästi
sanellen, ikäänkuin olisi hengenmies haastanut kaikki kuulijansa
kiistämään vastaan, jos uskalsivat. Mutta jos tasavaltalainen upseeri
ei yhtynytkään toivotukseen, katsoi hän ainakin ajan sopimattomaksi
vastalauseen tekemiseen.
Hartaushetki päättyi tavalliseen tapaan, ja pikku seurakunta nousi.
Siihen kuului nyt Wildrake, joka oli astunut sisälle viime rukouksen
aikana. Hän ensimäisenä seurueesta sai sanoiksi, rientäen papin luo ja
pudistaen hänen kättään mitä sydämellisimmin, samalla kun hän vannoi
olevansa vilpittömästi iloissaan hänet nähdessään. Kunnon saarnamies
vastasi puristukseen hymyllä ja huomautti, että hän olisi uskonut
kavalierin vakuutuksen valattakin. Sillaikaa eversti Everard lähestyi
enonsa istuinta ja kumarsi syvään ensin Sir Henry Leelle ja sitten
Alicelle, jonka punehdus nyt levisi poskilta otsalle ja kaulalle.
"Minun on pyydettävä teiltä anteeksi", sanoi eversti epäröiden, "kun
valitsin mitä sopimattomimman hetken käynnilleni, jota en tohtisi
luulla varsin mieluisaksi mihinkään aikaan".
"Kaukana siitä, sisarenpoika", vastasi Sir Henry paljoa leppoisammin
kuin Everard olisi rohjennut odottaa, "päinvastoin, vierailusi olisi
muina aikoina paljoa tervetulleempaa, jos meillä olisi onni nähdä sinut
usein hartaushetkillämme".
"Toivoakseni tulee pian se aika, sir", vastasi Everard, "jolloin
kaikkiin lahkoihin ja uskonjärjestöihin kuuluvat englantilaiset ovat
omastatunnoltaan vapaita yhteisesti palvomaan sitä suurta isää, jota he
kaikki omaan tapaansa puhuttelevat sillä rakkaalla nimellä".
"Sitä minäkin toivon, sisarenpoika", sanoi vanhus yhä yhtä säveästi;
"ja me emme rupea tässä väittelemään, pitäisikö valtiokirkon sulautua
hartauskokouksiin, vai vapaakirkollisten mukautua kirkolliseen
järjestykseen. Arvatakseni et sinä ole erimielisten opinkäsitysten
sovittamiseksi kunnioittanut halpaa asuntoamme, missä totta
puhuen tuskin rohkenimme enää odottaa näkevämme sinua, kun viime
tervehdyksemme oli niin karkea".
"Olisin onnellinen voidessani uskoa", virkkoi eversti Everard empien,
"että -- että -- läsnäoloni täällä ei ole nyt niin huonosti suvaittu
kuin sillä kertaa".
"Sisarenpoika", haastoi Sir Henry, "tahdonpa olla sinua kohtaan
avomielinen. Viimeksi täällä käydessäsi luulin siepanneesi minulta
kalliin helmen; entiseen aikaan olisikin ollut ylpeytenäni ja onnenani
suoda se sinulle, mutta muututtuasi hautaisin sen mieluummin maan
uumeniin kuin luovuttaisin sinun haltuusi. Se käsitys hiukan hankasi,
kuten kelpo Will sanoo, 'pikaisen äidinluonnon perintöä'. Luulin
olevani rosvottu ja näkeväni rosvon edessäni. Olen erehtynyt --
kalleuteni on korjuussa, ja toteutumattoman aikeen voin antaa anteeksi."
"Mieleni ei tekisi etsiä loukkausta sanoistanne, sir", sanoi eversti
Everard, "kun niiden pääsisältö kuulostaa ystävälliseltä; mutta voin
vakuuttaa taivaan kuullen, että mielipiteeni ja toiveeni teidän ja
perheenne suhteen ovat yhtä puhtaita itsekkäistä näkökohdista ja
pyyteistä kuin uskollisia rakkaudelleni teitä ja omaisianne kohtaan".
"Annas kuulla niitä, mies; emme ole nykyään suurestikaan tottuneet
suosiollisiin toivomuksiin, ja pelkkä harvinaisuuskin saapi ne
tervetulleiksi."
"Tahtoisin mielelläni, Sir Henry, -- koska ette kenties suvaitse
minun puhutella teitä omaisenani, -- toteuttaa niitä toivomuksia
jossakin tehokkaassa muodossa teidän mukavuudeksenne. Maailman ollessa
nykyisellään on teidän osanne huono, ja pelkään sen olevan vielä
huononemassa."
"Huonommaksi kuin odotan ei se voi koitua. Sisarenpoika, minä en
häily ajallisten vaiheitteni tiellä. Tulen käyttäneeksi karkeampia
vaatteita, -- syöneeksi arkiaikaisempaa ruokaa, -- miehet eivät
kohota minulle lakkiaan, niinkuin heidän tapanaan oli nähdessään
minut isoisena ja varakkaana. Mitäpä tuosta! Vanha Harry Lee
rakasti kunniaansa enemmän kuin arvoasemaa, oli enemmän kiintynyt
uskollisuuteensa kuin tiluksiinsa ja loordiuteensa. Enkö ole nähnyt
tammikuun kolmattakymmenettä päivää?[17] Minä en ole tieteilijä enkä
tähtienlukija, mutta vanha Will opettaa minulle, että vihreitten
lehtien karistessa on talvi käsissä ja että auringon laskua seuraa
pimeä."
"Ajatelkaa kuitenkin sitä mahdollisuutta, sir", huomautti eversti
Everard, "että teidät voidaan toimittaa jälleen palatsihuvilaan asumaan
ja kaikin puolin entisiin oloihinne siellä ilman mitään omaisuuden
hukkaa, vaatimatta teiltä mitään alistumista, minkäänlaista valaa,
pakoittamatta teitä sitoutumaan mihinkään nimenomaan tai vaiti ollen
paitsi että te ette saa yllyttää yleisen rauhan häiritsemiseen. Minulla
on pätevä peruste toivoon, että tämä sallitaan, jollen suoranaisella
luvalla, niin ainakin suvaitsemalla."
"Niin, kyllä ymmärrän. Minua kohdeltaisiin kuin kuninkaallista
kolikkoa, leimattaisiin Häntä-Parlamentin tunnuksella, käydäkseni
täydestä, vaikka vanhuuteni estää hiomasta minusta pois kuninkaallista
vaakunaa. Sellaiseen peliin en minä rupea. Olen asunut palatsihuvilassa
liian kauvan, ja sanonpa sinulle, että olisin halveksien lähtenyt
sieltä jo aikaa sitte, ellen olisi katsonut velvollisuudekseni
noudattaa sellaisen miehen ohjeita, jolle vielä voin toimittaa
palvelusta, jos minulla riittää elämän aikaa. En ota vastaan mitään
anastajilta, olkoon nimenä Häntä tai Cromwell -- olkoon paholaisia yksi
tai legio -- en ota heiltä edes vanhaa lakkia harmaitten hiuksieni
verhoksi -- en hyljättyä viittaa raihnaisten raajojeni suojaksi
vilulta. He eivät pääse sanomaan, että he ovat vastahakoisella
anteliaisuudellaan tehneet Abrahamista äveriään -- tahdon elää kuten
kuoliakin Lainkuuliaisena Leenä."
"Saanko toivoa, että vielä harkitsette asiaa, sir, ja että kenties
annatte minulle paremman vastauksen, ottaessanne lukuun, kuinka
vähäistä alistumista tässä vaaditaan?"
"Jos peräännyn mielipiteestäni, mikä ei ole tapojani, niin kuulet
siitä. Ja onko sinulla nyt vielä muuta sanottavaa? Pidättelemme
arvoisaa pappismiestä eteishuoneessa."
"Jotakin oli minulla sanottavaa -- se koski Alice-serkkuani", vastasi
Everard hämillään; "mutta pelkään teidän molempien olevan niin
ennakkoluuloisia minua vastaan --"
"Kyllä uskallan jättää tyttäreni valtoimeksi sinun seuraasi -- lähden
muori Joanin kamariin puhuttelemaan kelpo tohtoria. On suotavaakin,
että saat tietää tytön voivan käyttää vapaata tahtoansa kaikella
järkevällä tavalla."
Ja hän poistui jättäen serkukset kahden kesken.
Eversti Everard lähestyi Alicea ja aikoi tarttua tämän käteen. Neito
vetäysi syrjään, asettui isänsä äskeiselle istuimelle ja viittasi
soturia istuutumaan jonkun matkan päähän.
"Olemmeko siis näin suuresti -vieraantuneita, rakkahin Alice?"
pahoitteli eversti.
"Siitä puhumme piankin", vastasi toinen. "Sallikaa minun ensiksi
tiedustaa, missä tarkoituksessa pistäysitte tänne näin myöhäisenä
hetkenä."
"Kuulithan", sanoi Everard, "mitä mainitsin isällesi?"
"Kyllä, mutta se näyttää olleen vain osaksi asiananne -- mielessänne
tuntui liikkuvan jotakin, mikä koski erityisesti minua."
"Se oli kuvitelma -- omituinen erehdys", vastasi Everard. "Saanko
kysyä, oletko liikkunut ulkona illan mittaan?"
"En suinkaan", vakuutti neito. "Minulla ei ole suurtakaan kiusausta
harhailla poissa nykyisestä kodistani, niin köyhä kuin se onkin,
ja täällä on minulla tärkeitä velvollisuuksia hoidettavana. Mutta
minkätähden teette niin kummallisen kysymyksen, eversti Everard?"
"Sano minulle vuorostasi sinä, miksi Markham-serkkusi on menettänyt
ystävyyden ja sukulaisuuden sekä vielä likaisemmankin tunteen
puhuttelumuodon, ja sitte minä vastaan sinulle, Alice."
"Siihen on pian vastattu", haastoi toinen. "Kun paljastitte miekkanne
isäni harrastuksia vastaan -- melkein häntä itseänsäkin vastaan
-- yritin keksiä teille puolustelua enemmänkin kuin minun olisi
sopinut. Minä tunsin tai luulin tuntevani teidän korkeat käsityksenne
kansalaisvelvollisuudesta -- minä tiesin, mihin mielipiteisiin
teidät oli kasvatettu; ja sanoin itsekseni, etten tahdo sen takia
hyljätä häntä luotani -- hän vastustaa kuningastansa syystä että
hän on uskollinen maallensa. Te koetitte ehkäistä tammikuun
kolmannenkymmenennen päivän suurta ja lopullista murhenäytelmää,
ja se vahvisti minua siinä uskossani, että Markham Everard saattoi
harhaantua, vaan ei tärveltyä halpamaiseksi tai itsekkääksi."
"Ja mikä on muuttanut mielipiteesi, Alice? Tai kuka rohkenee", lisäsi
Everard punastuen, "liittää sellaisia määritelmiä Markham Everardin
nimeen?"
"Minua kohtaan ette voi osoittaa urhokkuuttanne, eversti Everard, enkä
myöskään tahtoisi loukata teitä", vastasi toinen. "Mutta tapaatte kyllä
muita, jotka julkisesti väittävät, että eversti Everard nöyristelee
anastaja Cromwellille ja että kaikki hänen kauniit verukkeensa isänmaan
vapauksien puoltamisesta ovat vain verhona, jonka suojassa hän hieroo
kauppaa menestyneen vallantavoittajan kanssa ja hankkii mahdollisimman
suuria etuja itselleen ja perheelleen."
"Itselleni -- en ikinä!"
"Mutta kotiväestänne olette siten pitänyt huolta. Niin, minulle on
näytetty varmaksi, että te olette osoittanut sotilastyrannille, millä
tavoin hän satraappeineen pääsee valtaamaan hallituksen. Luuletteko,
että isäni tai minä ottaisimme vastaan turvapaikan, joka on ostettu
Englannin vapauden ja oman kunnianne hinnalla?"
"Armias taivas, Alice, mitä tämä merkitsee? Sinähän syytät minua
juuri sen menettelytavan noudattamisesta, jonka olit ihan äskettäin
hyväksynyt!"
"Puhuessanne isänne valtuuttamana ja esittäessänne meidän
alistumistamme olevaiseen hallitukseen, sen muodostuttua tälle
kannalleen, tunnustan ajatelleeni, että isäni harmaat hiukset
olisivat saattaneet häpeättä jäädä sen katon alle, joka oli niitä
niin kauvan suojannut. Mutta oikeuttiko isänne teitä lyöttäytymään
tuon kunnianhimoisen soturin neuvojaksi uuteen mullisteluun ja hänen
avittajakseen uudenlaisen hirmuhallituksen järjestämisessä? Toista on
alistua sortoon, toista olla tyrannien kätyrinä -- ja voi, Markham --
heidän verikoiranaan!"
"Mitä! verikoiranaanko? Mitä tarkoitatkaan? Myönnän todeksi,
että voisin tyytyväisenä nähdä tämän vertavuotavan maan haavat
tyrehdytetyiksi vaikkapa siitäkin hinnasta, että Cromwellin
havaittaisiin verrattoman nousunsa jälkeen kohoavan vieläkin askelta
ylemmäksi valtaan -- mutta olisinko muka hänen verikoiranaan! Mitä on
mielessäsi?"
"Se on siis väärä huhu? Oi, luulinkin voivani vannoa sen vääräksi!"
"Luojan nimessä, mitä oikein kysytkään?"
"Onko valhetta, että sinä olet sitoutunut kavaltamaan Skotlannin nuoren
kuninkaan?"
"Kavaltamaan hänet! Minäkö kavaltaisin häntä tai ketään pakolaista? En
koskaan! Soisin hänen päässeen turvallisesti rajan taakse -- antaisin
hänelle apuni karkaamiseen, jos hän olisi tällähaavaa talossa, ja
luullakseni tekisin siten hänen vihamiehilleen hyvän palveluksen,
estäessäni heidät tahraamasta itseänsä hänen verellään. Mutta
kavaltajaksi en ikinä alentuisi!"
"Tiesin sen -- olin varma jutun mahdottomuudesta. Voi, ole vieläkin
rehellisempi; irtaudu siitä kolkosta ja korkealle pyrkivästä soturista!
Kaihda häntä ja hänen juoniaan, jotka perustuvat vääryyteen ja voivat
toteutua ainoastaan yhä runsaammalla verenvuodatuksella!"
"Usko minua", vastasi Everard, "että minä valitsen sen toiminnan, mikä
parhaiten soveltuu näihin aikoihin".
"Valitse se, mikä parhaiten soveltuu velvollisuuteesi, Markham -- mikä
luonnollisimmin vastaa totuutta ja kunniallisuutta", pyysi Alice Lee.
"Tee velvollisuutesi ja anna Kaitselmuksen päättää muusta. Hyvästi!
me kiusaamme isäni kärsivällisyyttä liian pitkälle -- tunnet hänen
luontonsa -- hyvästi, Markham."
Hän ojensi kätensä, jonka soturi painoi huulilleen, ja poistui
huoneesta. Ainoaksi hyvästelykseen äänettömästi kumartaen enolleen
antoi eversti merkin Wildrakelle, jonka tapasi keittiössä, ja läksi
kiireisesti majasta. Pian istui hän satulassa ja eteni jälleen
kumppaninsa kanssa palatsihuvilaa kohti.