ILMESTYS PUHUU.

Mr. Bletson nousi tervehtimään eversti Everardia luontevasti ja

kohteliaasti kuten sen ajan herrasmies ainakin. Vieraan tunkeutuminen

joukkoon pahastutti häntä kuitenkin joka suhteessa. Tämähän oli

uskovainen mies, joka inhosi vapaa-ajattelijan periaatteita ja

tehokkaasti estäisi häntä käännyttämästä _Animus Mundi'_n palvomiseen

Harrisonia kuten myös Desboroughia, jos olikaan mitään muovattavissa

moisesta savimöhkäleestä. Sitäpaitsi tiesi Bletson Everardin

horjumattoman rehelliseksi: tämä soturi ei voinut mitenkään olla

taipuvainen suunnitelmaan, josta valistusmies oli onnistuneesti jo

hiukan urkkinut kahden kumppaninsa mielipidettä, kun hän oli tahtonut

varata valtuutetuille jonkun verran yksityistä hyvitystä siitä

vaivasta, jota heidän oli nähtävä valtion toimissa. Ja vielä vähemmin

oli viisaustieteilijä hyvillään, kun hän huomasi virkamiehen ja

pastorin, jotka olivat kohdanneet hänet edellisenä iltana tapahtuneella

pakoretkellä, hänen esiintyessään _parma non bene relicta_, viitta ja

ihokas taloon jääneenä.

Eversti Everardin tulo oli yhtä vastenmielinen Desboroughille

kuin Bletsonillekin; mutta kun edellisellä ei ollut mitään

viisaustieteellisiä aatoksia eikä käsitystäkään sellaisesta

mahdollisuudesta, että kukaan voisi olla kahmaisematta osuutta

laskemattomista rahoista, kiusasi häntä etusijassa se ajatus, että

luottamustoimesta mahdollisesti heltiävä saalis arvattavasti joutuisi

kutsumattoman tulijan takia jaettavaksi neljään osaan eikä kolmeen.

Tämä huomio kartutti luontaista juroutta, jolla hän murisi jotakin

tervehdykseksi Everardille.

Harrison taasen pysyi kuin korkeampiin ajatuksiin syventyneenä. Hänen

asentonsa ei järkkynyt, silmät tähystivät tiukasti lakeen kuten

ennenkin; mikään ei osoittanut hänen tajunneen, että seurue oli

kasvanut runsaasti kaksinkertaiseksi hänen ympärillään.

Sillävälin Everard asettui pöydän ääreen kuten selvää oikeuttansa

käyttäen ja viittasi kumppaneitansa istuutumaan lähemmäksi pöydän

alipäätä. Wildrake ymmärsi hänen merkkinsä sikäli väärin, että otti

sijansa pormestarin yläpuolelta, mutta suojelijan katse virkisti

hänen muistiaan: hän nousi ja siirtyi alemmaksi, mennessään

kuitenkin viheltäen. Se ääni sai seurueen tuijottelemaan, kerrassaan

sopimattomana vapautena. Vielä säädyttömämmäksi heittäytyen hän

sieppasi piipun, täytti sen isosta tupakkarasiasta ja oli pian vajonnut

omatekoiseen pilveen, josta tovin kuluttua pistäysi esiin käsi, tarttui

olutruukkuun, veti sen huuruiseen pyhättöön ja voimallisen siemauksen

jälkeen laski sen takaisin pöydälle, omistajan alkaessa uudistaa

pilveä, joka oli päässyt melkein haihtumaan huulten ollessa muussa

työssä.

Kunnioitus eversti Everardia kohtaan luultavasti vaikutti, että kukaan

ei lausunut muistutusta hänen käyttäytymisestään. Eversti itse puri

huultansa, mutta pysyi vaiti, sillä moite olisi voinut yllyttää hänen

uppiniskaisen kumppaninsa johonkin vielä ilmeisemmin kavalierimaiseen

purkaukseen. Kun äänettömyys tuntui painostavalta ja toiset eivät

tavanmukaisen tervehdyksen jälkeen näyttäneet aikovan keskeyttää sitä,

virkkoi eversti Everard viimein: "Te lienette, hyvät herrat, hiukan

ihmeissänne saapumisestani tänne, kun täten tunkeudun istuntoonne?"

"Miksi hitossa me ihmettelisimme, eversti?" ärähti Desborough. "Me

tiedämme hänen ylhäisyytensä Noll-lankoni -- loordi Cromwellin,

tarkoitan, pitävän tapanaan majoittaa miehiänsä ylen ahtaaseen

niissä kaupungeissa, joiden läpi hän marssii. Olette saanut osuuden

valtuutuksestamme?"

"Ja ylikenraali onkin antanut meille suotavimman virkaveljen,

mitä olisi voitu lukuumme lisätä", sanoi Bletson hymyillen ja

kumartaen. "Epäilemättä teidän valtuutenne meidän kumppaniksemme on

valtioneuvoston vahvistama?"

"Siitä, hyvät herrat", vastasi eversti, "teen teille heti selvää".

Hän siis otti esille valtakirjansa ja aikoi lukea sen sisällön. Mutta

hän huomasi, että pöydällä oli kolme tai neljä pulloa puolillaan, että

Desborough näytti tavallista tyhmemmältä ja että viisaustieteilijän

silmät pyörivät päässä, vaikka Bletson oli tavoiltaan yleensä

kohtuullinen. Siitä hän päätti, että he olivat vahvistelleet itseään

kestämään rakennuksen kummittelukauhuja, keräämällä niin sanottua

hollantilaista miehuutta, ja hän katsoi senvuoksi viisaammaksi

lykätä varsinaisen asiansa levollisempaan aamuhetkeen. Hän ei

siis esittänytkään kenraalin valtakirjaa, joka lakkautti heidän

valtuutuksensa, vaan tyytyi huomauttamaan: "Asiani luonnollisesti

koskee teidän toimianne täällä. Mutta tässä on -- suokaa anteeksi

uteliaisuuteni -- kunnianarvoisa herrasmies", Holdenoughiin viitaten,

"joka kertoi minulle joutuneenne täällä niin kummalliseen pulaan, että

tarvitsette sekä yhteiskunnallista että hengellistä järjestysvaltaa,

voidaksenne pitää hallussanne Woodstockin".

"Ennen kuin puutumme siihen asiaan", sanoi Bletson punastuen hiusmartoa

myöten, kun muisti oman säikkynsä, joka oli ilmennyt niin selkeästi ja

kuitenkin ollut peräti soveltumaton hänen periaatteisiinsa, "haluaisin

tietää kuka tämä toinen vieras on, joka tuli arvoisan pormestarin ja

yhtä arvoisan presbyteriläisen kanssa".

"Minua tarkoittaen?" virkkoi Wildrake laskien piippuansa syrjään.

"Helkkarissa, on ollut aika, jolloin olisin voinut vastata siihen

kysymykseen paremmalla arvonimellä; mutta tällähaavaa olen vain hänen

arvollisuutensa vaivainen kirjuri tai sihteeri, mikä nyt lieneekään

mukavampana nimityksenä."

"Kautta Yrjänän, reima miekkonen, sinä olet suora suustasi", sanoi

Desborough. "Toista maata ovat minun sihteerini Tomkins, jota

ihmiset tyhmästi nimittävät Jetkuksi, ja hänen arvollisuutensa

kenraaliluutnantti Harrisonin sihteeri Ketku, jotka nyt illastavat

alikerrassa: he eivät suurin surminkaan rohkene hiiskua sanaakaan

kuiskausta kovemmin parempiensa kuullen, jollei heidän ole vastattava

kysymykseen."

"Niin, eversti Everard", virkkoi viisaustieteilijä levollisesti

hymyillen, nähtävästi mielellään kääntäen keskustelun pois edellisen

illan hälytyksestä ja muistoista, jotka nöyryyttivät hänen

itserakkauttaan ja itseluottamustaan, "niin ja _kun_ master Jetku ja

master Ketku puhuvat, ovat heidän vakuutuksensa yhtä sopusointuista

molemminpuolista todistamista kuin heidän köllinsä sointuisivat yhteen

runoilijan säkeiden loppuina. Jos master Jetku sattuu laskettamaan

valeen, niin master Ketku takaa sen todeksi. Jos master Ketku osuu

päihtymään Herran pelvossa, niin master Jetku vannoo hänet selväksi.

Olen nimittänyt oman sihteerini Metkuksi, vaikka hän kastetoimituksen

perusteella onkin Mathathia, kunnon israelilainen palvelukseksenne,

mutta niin puhdas nuorukainen kuin on koskaan kalunnut pääsiäislampaan

lapaa. Mutta minä puhuttelen häntä Metkuksi pelkästään muodostaakseni

uudella loppusoinnulla pyhän kolminaisuuden. Tämä saattolaisenne,

eversti Everard, näyttää ansiolliselta yhtymään sen veljeskunnan

pariin."

"Enpä suinkaan", tokaisi kavalieri; "minä en suostu pariksi minkään

israelilaisen kanssa, enkä edes israelittaren".

"Älä silti pilkkaa, nuori mies", kielsi valistusmies; "ovathan

juutalaiset uskonnon asioissa vanhempia veljiämme, kuten tiedät".

"Juutalaisetko vanhempia kuin kristityt?" pahastui Desborough. "Kautta

Yrjänän, te joudutte vielä seurakunnan tutkintoon, Bletson, jos

rohkenettte puhua tuollaisia."

Wildrake nauroi kursailemattomasti Desboroughin törkeälle

tietämättömyydelle, ja häntä säesti tyrskivä vastaveisuu astiakaapin

takaa. Tutkittaessa selvisi, että kikatus oli puhjennut palvelijoilta.

Nämä kunnon miehet olivat yhtä arkoina kuin heidän parempansakin

vetäytyneet vain tuohon piilopaikkaansa, kun heidän piti poistua

huoneesta.

"Mitä nyt, heittiöt", sanoi Bletson vihaisesti, "ettekö paremmin tunne

velvollisuuttanne?"

"Pyydämme teidän korkea-arvoisuudeltanne anteeksi", sanoi muuan

miehistä, "mutta me emme uskaltaneet lähteä alikertaan ilman valoa".

"Valoako, senkin raukat?" moitti viisaustieteilijä; "mitä varten?

Näyttämäänkö, kuka teistä vaalenee vaikeimmaksi, kun hiiri vikisee?

Mutta ottakaa kynttilänjalka ja menkää siitä, viheliäiset pelkurit!

Kammoamienne paholaisten täytyy olla vain mitättömiä sääksiä, jos

tavoittavat kynsiinsä sellaisia lepakkoja kuin te olette."

Vastaamatta ottivat palvelijat kynttilänjalan ja tekivät lähtöä, Taattu

Tomkins joukon etunenässä, kun äkkiä, heidän saapuessaan vierashuoneen

ovelle, joka oli jätetty puolittain auki, tämä paukahti kiinni. Kaikki

kolme palkollista kuppuroitsivat kauhistuneina takaisin keskilattialle

niinkuin olisi heille laukaus räjähtänyt päin silmiä, ja pöydän ääressä

istuneet kavahtivat seisaalle.

Eversti Everard oli järkähtämätön hetkelliseen pelkoon, vaikka olisi

jotakin hirveääkin näkynyt; mutta hän pysyi alallaan nähdäkseen, mitä

hänen seuralaisensa tekisivät, ja päästäkseen mahdollisuuden mukaan

selville aiheesta, joka sai heidät säikkymään näin vähäpätöisellä

perusteella. Valistusmies näytti ajattelevan, että _hänen_ tehtävänään

etupäässä oli osoittaa miehuutta tässä tilanteessa.

Jupisten palvelijain raukkamaisuudesta hän siis astui ovelle, mutta

sellaisella etanan vauhdilla, että hän näköjään olisi mitä halukkaimmin

suonut saavansa moitteillaan kannustetuksi ehättämään edelleen jonkun

muun. "Raukkamaiset pölkkypäät!" ärähti hän viimein, tarttuen oven

kädensijaan, mutta kiertämättä sitä tehokkaasti, "ettekö uskalla avata

ovea?" -- (yhä kopeloiden lukkoa) -- "ettekö uskalla mennä alikertaan

ilman valoa? Hei, tuokaa minulle se kynttilä, mokomat pelkurit! --

Kautta taivaan, jokin huokaa ulkopuolella!"

Ja hän hellitti kädensijasta, peräytyen pari askelta, posket yhtä

vaaleina kuin hänen kaulahuivinsa.

"_Deus adjutor meus_!" huudahti presbyteriläinen pappi: nousten

istualtaan. "Antakaa tilaa, sir", hän lisäsi Bletsoniin kääntyen;

"näyttää siltä, että minä tiedän tästä asiasta enemmän kuin te, ja

Luojan kiitos olenkin asestettu rynnistykseen".

Urheana kuin krenatööri muurinmurtumaan hyökkäämässä, mutta yhtä

varmaksi uskoen edessään uhkaavan vaaran sekä yhtä lujasti luottaen

asiansa oikeuteen, astui arvoisa hengenmies järkeilevän Bletsonin

edelle, otti toisella kädellään seinähaarukasta kynttilän ja toisella

avasi tyynesti oven, sanoen kynnyksellä seistessään: "Täällä ei ole

mitään!"

"Ja kuka odottikaan näkevänsä mitään", tokaisi Bletson, "paitsi nuo

hirmustuneet jäärät, jotka säikähtyvät jokaisesta tuulen henkäyksestä,

kun se viheltelee tämän vanhan vankilan käytäviä pitkin?"

"Huomaatteko, master Tomkins", kuiskasi toinen palvelija

taloudenhoitajalle, "katsokaas, kuinka reippaasti pastori tunkeusi

kaikkien edelle! Niin, master Tomkins, meidän pappimme on todellinen

kirkon valtuutettu upseeri -- teidän maallikkosaarnaajanne eivät ole

parempia kuin joukkio nuijamiehiä ja tarjokkaita."

"Seuratkoon minua ken haluaa", sanoi pastori Holdenough, "menköön

edelläni ken tahtoo, -- minä kävelen tämän talon asuttavien paikkojen

läpi ennen kuin lähden täältä, varmistuakseni siitä, onko saatana

todella tunkeutunut näihin muinaisen syntisyyden kaameihin luoliin, vai

pelkäämmekö ja pakenemmeko me kenenkään ajamatta takaa, niinkuin ne

pahat ihmiset, joista pyhä David puhuu".

Harrison oli kuullut nämä sanat. Hän kavahti istualtaan, veti miekkansa

ja huudahti: "Vaikka tässä talossa olisi yhtä monta hornanhenkeä kuin

on päässäni hiuksia, niin asiamme nimessä minä ahdistan heitä ihan

juoksuhautoihinsa asti!"

Niin sanoen hän heilutti asettaan ja kiirehti joukkueen etupäähän,

astellen pastorin rinnalla. Lähimpänä yhtyi sitten osastoon

Woodstockin kauppalanvanhin, pitäen oloansa kenties turvallisempana

pastorinsa seurassa, ja koko saattue läksi etenemään toistensa

kintereillä, takimaisina kynttilöitä kantavat palvelijat, etsiäkseen

palatsihuvilasta jotakin syytä säikkyyn, joka näytti heidät äkkiä

vallanneen.

"Ei, ottakaa minut mukaan, ystävät", virkkoi eversti Everard, joka oli

katsellut ihmeissään. Hän aikoi nyt seurata joukkuetta, mutta Bletson

tarttui hänen viittaansa ja pyysi häntä jäämään.

"Nähkääs, hyvä eversti", hän sanoi teeskennellen uljuutta, jota

hänen vapiseva äänensä ei tukenut, "tänne olemme ainoastaan te ja

minä jääneet kunnon Desboroughin kanssa varusväeksi, kaikkien muiden

poistuessa hyökkäysretkelle. Meidän ei sovi vaarantaa koko osastoa

yhteen rynnäkköön -- se olisi epäsotilaallista -- ha, ha, ha!"

"Taivaan nimessä, mitä tämä kaikki merkitsee?" oudoksui Everard.

"Kuulin hupsun tarinan ilmestyksistä, ollessani tulossa tänne, ja

nyt huomaan teidät kaikki puolittain houruiksi pelosta enkä saa

järkevää sanaa koko joukolta, Tointukaa toki, eversti Desborough --

ihme ja kumma, master, Bletson -- yrittäkää tyyntyä ja antakaa minun

tietää tällaisen häiriön syy. Tekisi mieli luulla, että aivonne ovat

hämmentyneet sekaisin."

"Ja niin saattaa minun ollakin", virkkoi Desborough, "vieläpä nurin

narin, koska makuusijani viime yönä keikahti ylösalaisin, ja minä

tuuperruin kymmeneksi minuutiksi kantapäät pystyyn ja pää alaspäin

niinkuin teurastettava mulli orteen vedettynä".

"Mitä hölynpölyä tämä on, master Bletson? Desboroughia on kai

painajainen vaivannut."

"Ei, totisesti, eversti, menninkäiset -- tai mitä ne nyt lienevätkään

olleet -- olivat suosiollisia kelpo Desboroughille, sillä ne asettivat

hänet lepäämään sen ruumiinosan varaan, joka -- hei, ettekö kuullut

jotakin? -- on hänellä painopisteenä, nimittäin päälleen."

"Näittekö mitään säikähdyttävää?" kysyi eversti.

"Emme mitään", kertoi Bletson, "mutta me kuulimme hirmuisia ääniä kuten

kaikkikin väkemme. Minä en suurestikaan usko aaveisiin ja ilmestyksiin,

joten päättelin kavalierien ryntäävän kimppuumme väijyksistä. Muistaen

Rainsboroughin kohtalon hyppäsinkin siis ulos ikkunasta ja juoksin

Woodstockiin kutsumaan sotamiehiä Harrisonin ja Desboroughin avuksi."

"Ettekö ensin mennyt katsomaan, mikä oli vaarana?"

"Voi, hyvä ystävä, te unohdatte, että minä luovuin sotilasarvostani

kieltäytymissäännön ilmestyessä. Ei olisi ollenkaan soveltunut

velvollisuuteeni parlamentin miehenä mekastaa heittiöiden keskellä

ilman sotilaallista määräysvaltaa. Ei -- kun parlamentti käski minut

pistää miekkani huotraan, eversti, kunnioitan esivaltaa toki sen

verran, etten enää näyttäydy paljastetuin asein."

"Mutta parlamentti", sanoi Desborough pikaisesti, "ei käskenyt teidän

turvautua koipiinne, kun olisitte käsillänne voinut pelastaa miehen

tukehtumasta. Tuhannen tulimaista, olisittepa voinut pysähtyä, kun

näitte makuusijani mullistetuksi päittäin kumolleen ja minut puolittain

pökertyneenä vuodevaatteisiin -- olisittepa voinut pysähtyä, sanon, ja

auttaa sen kääntämisessä oikein päin, sen sijaan että loikkasitte ulos

ikkunasta kuin vasta keritty lammas heti kun olitte vilistänyt huoneeni

poikki."

"Mutta, arvoisa master Desborough", vastasi Bletson iskien

silmää Everardille, osoittaakseen tekevänsä pilaa paksupäisestä

virkaveljestään, "mistä minä saatoin tietää, mihin erityiseen tapaan te

lepäätte? Maku on monenlainen -- tiedän miehiä, jotka ovat mieluummin

nukkuneet neljänkymmenenviiden asteen kaltevuudessa tai kulmassa."

"Niin, mutta onko mies koskaan nukkunut päällään seisten, paitsi

ihmeenä?" kivahti Desborough.

"Ka, mitä ihmeisiin tulee", tuumi valistusmies tuntien turvallisuutta

Everardin seurassa, jotapaitsi uskonnonpilkkaamisen tilaisuus tosiaan

jossain määrin haihdutti hänen pelkoansa, "niin jätän ne kokonaan

silleen, koska semmoisten ilmiöiden todisteet tuntuvat olevan yhtä

pätemättömiä vakuutuksen herättämiseen kuin hevosenkarva valaan

maallekiskomiseen".

Voimallinen ukkosen jyrähdys tai muu yhtä tärisyttävä jymy kajahti

kautta palatsihuvilan juuri pilkkaajan lopettaessa ja tyrmistytti

hänet valjuksi ja hievahtamattomaksi, samalla kun Desborough heittäysi

polvilleen ja alkoi hokea huudahduksia ja rukouksia aivan sekaisin.

"Tässä täytyy olla, vehkeilyä", huudahti Everard, ja siepaten

seinähaarukasta kynttilän hän hyökkäsi ulos huoneesta, olematta

millänsäkään viisaustieteilijän pyytelystä, kun tämä surkeasti

hätääntyneenä vannotti häntä _Animus Mundi'_n nimessä pysymään

auttamassa noitien uhkaamaa oppinutta ja konnien ahdistamaa parlamentin

miestä. Desborough taasen vain ällisteli kuin ilvehtijä elenäytelmässä,

ja hänen epäröidessään, lähteäkö mukaan vai jäädä, pääsi luontainen

velttous voitolle, ja hän vaipui istumaan.

Porrassiltamalle tultuaan Everard seisahtui kotvaseksi harkitsemaan,

miten oli paras menetellä. Hän kuuli alikerrasta nopeata ja kovaäänistä

puhelua, ikäänkuin olisivat miehet siellä halunneet vaimentaa pelkoansa

melulla, ja käsittäen, että noin hälisevällä etsinnällä ei ollut mitään

keksittävissä, hän päätti rientää eri suunnalle ja tutkia toista

huonekertaa, jonne hän oli nyt ehtinyt.

Hän oli tutustunut rakennuksen jokaiseen sekä asutun että asumattoman

osan soppeen ja samosi kynttilän avulla muutamia mutkikkaita käytäviä

myöten, joita hän ei kai olisi pimeässä muistanut kyllin tarkoin.

Täten avautui pian hänen eteensä eräänlainen _ceil-de-boeuf_,

kahdeksannurkkainen eteiskomero eli pikku suojama, joka johti useihin

huoneisiin. Noiden ovien joukosta Everard valitsi sen, joka avautui

hyvin pitkälle, kaidalle ja rappeutuneelle Henrikki VIII:n aikana

rakennetulle lehterille; pitkin rakennuksen koko lounaissivua kulkien

oli se muutamin kohdin yhteydessä muun talon kanssa. Lehteri tuntui

hänestä olevan omiaan asemapaikaksi niille, jotka nykyään tahtoivat

esiintyä kummituksina, olletikin kun sen pituus ja muoto herätti hänen

mielessään sen aatoksen, että juuri siellä saattoi moninkin tavoin

jäljitellä ukkosen jyrähdystä.

Päättäneenä saada salat julki, jos mahdollista, hän asetti kynttilänsä

eteisen pöydälle ja ryhtyi avaamaan lehterin ovea. Tässä yrityksessään

hän kohtasi voimakasta vastusta joko eteenvedetystä salvasta tai

pikemminkin jonkun toimesta, joka sisäpuolelta ponnisti työntäjää

vastaan. Hän johtui jälkimäiseen käsitykseen siitä, että vastarinta

heikkeni ja uudistui kuten ihmisvoimien pinnistyksenä, esiintymättä

elottoman esteen muuttumattomana painona. Vaikka, Everard oli rivakka

ja väkevä nuori mies, ehdytti hän kaikki voimansa oven turhaan

reutomiseen, ja pysähdettyään hengähtämään hän aikoi uudistaa

rynnistyksensä polven ja hartiaväen avulla sekä huutaa miehiä paikalle.

Mutta jälleen koettaessaan ovea keveämmin, saadakseen selville, jos

mahdollista, mihin kohtaan vastuksen voima keskittyi, huomasi hän

ihmeekseen sen myötäävän hyvinkin vähäiselle työntäisylle, joku este

sälähti siruiksi permantoon, ja ovi lennähti selko selälleen. Oven

äkillinen avautuminen päästi tuulenhengen puhaltamaan sammuksiin

kynttilän, ja Everard jäi pimeään, paitsi missä ristikkoikkunain

pitkän kylkirivin himmentämä kuutamo sai vaillinaisesti tunkeutuneeksi

lehterille, joka venyi aaveellisen pitkänä hänen edessään.

Synkkää ja epämääräistä hämyä lisäsivät ulkopuolelta runsaat

köynnöskasvit, jotka vanhan maahovin ollessa hoidottomana olivat

rauhassa rehottaneina paikotellen suuresti pienentäneet ja toisin

paikoin melkein tyyten tukkineet ristikkojen lomia, niiden kuvastuessa

pitkittäisinä ja poikittaisina pienoina ikkunanpieliksi käytettyjen

jyhkeiden kivipilarien välissä. Toisella puolella ei ollut ikkunoita

laisinkaan, ja pitkin sitä seinää oli ollut aikoinaan ripustettuina

maalauksia, enimmäkseen muotokuvia, lehterin kaunistukseksi. Useimmat

kuvat oli siirretty pois, mutta muutamien tyhjiä puitteita ja toisten

repaleisia jäännöksiä oli vielä näkyvissä pitkin koko autiota lehteriä,

joka näytti niin kolkolta ja niin soveliaalta ilki juoniin, jos oletti

vihollisia olevan lähellä, että Everardin täytyi pysähtyä käytävän

päähän ja uskoa itsensä Jumalan varjelukseen, ennen kuin hän miekkansa

paljastaen eteni lehterille, astuen mahdollisimman kepeästi ja

pysytellen varjossa, mikäli kävi päinsä.

Markham Everard ei suinkaan ollut taikauskoinen, mutta oman aikansa

herkät käsitykset oli hänelläkin, ja vaikka hän ei hevillä luottanut

juttuihin yliluonnollisista ilmestyksistä, täytyi hänen kuitenkin

ajatella olevansa juuri sellaisessa asemassa, missä noita ilmiöitä

saattoi odottaa esiintyviksi, jos niitä ollenkaan sallittiin. Hänen oma

hiiviskelevä ja epävarma käyntinsä, paljastettu aseensa ja ojennetut

käsivartensa olivat täydellistä epätietoisuuden ja epäluulon asentoa

ja toimintaa, tehostaen hänen mielessään niitä synkkiä tunteita,

joiden tavallisina oireina ne ovat ja joihin ne aina liittyvät.

Sellaisin tukalin vaikutelmin ja tajuten lähistöllä jotain vihamielistä

väijyväksi oli eversti Everard jo edennyt jokseenkin puolitiehen

lehteriä, kun kuuli jonkun huokaavan ihan likellään ja matalan, vienon

äänen lausuvan nimeänsä.

"Tässä olen", hän vastasi, ja hänen sydämensä pamppaili rajusti ja

nopeasti. "Kuka kutsuu Markham Everardia?"

Toinen huokaus oli ainoana vastauksena.

"Puhu", sanoi eversti, "ken tai mikä oletkaan, ja ilmoita minulle,

missä aikeissa vaanit näissä huoneissa?"

"Paremmissa aikeissa kuin sinä", vastasi vieno ääni.

"Kuin minäkö!" huudahti Everard peräti kummastuneena. "Kuka oletkaan,

rohjetaksesi tuomita tarkoituksiani?"

"Mikä tai kuka olet sinä, Markham Everard, joka harhailet kuutamolla

näissä kuninkuuden hyljätyissä suojatissa, missä ei saisi olla muita

kuin sen kukistumisen murehtijoita tai sen vannoutuneita kostajia?"

"Se on -- mutta mahdotonta", sanoi Everard; "ja kuitenkin täytyy seikan

olla se. -- Alice Lee, joko puhut sinä tai paholainen. Vastaa minulle,

minä rukoilen! -- puhu avoimesti -- mihin vaaralliseen juoneen olet

ryhtynyt? missä on isäsi? miksi olet täällä? -- miten voit antautua

näin kamalaan uskaliaisuuteen? -- Puhu, minä rukoilen sinua, Alice Lee!"

"Puhuttelemasi on penikulmien päässä tältä paikalta. Entä jos hänen

suojelushenkensä haastaa hänen poissaollessaan? -- entä jos hänen ja

sinun esiäidin henki nyt puhuttelee sinua? -- entä jos --"

"Ei", keskeytti Everard, "mutta entä jos ihmisolennoista rakkain on

saanut tartuntaa isänsä intomielisyydestä? -- entä jos hän panee

turvallisuutensa alttiiksi vaaralle, maineensa häpeälle, kuljeksimalla

valepukuisena ja pimeällä talossa, jossa kuhisee aseellisia miehiä?

Puhu minulle omana itsenäsi, sievä serkkuseni. Olen saanut valtuuden

suojella enoani, Sir Henryä -- ja samaten sinua, rakkahin Alice, tämän

haaveellisen ja huiman yrityksenkin seurauksilta Puhu -- minä näen,

missä olet, ja kaikella kunnioituksellakaan en voi alistua täten

harhaannutettavaksi. Luota minuun -- usko Markham-serkulle kätesi, ja

minä joko kuolen tai toimitan sinut kunnialliseen turvaan."

Puhuessaan hän jännitti katsettansa niin teräväksi kuin mahdollista,

keksiäkseen vastakumppaninsa seisomasijan, ja hänestä näytti siltä

kuin olisi noin kolmen kyynäräni päässä kuvastunut joku varjomainen

haamu, josta hän ei voinut eroittaa ääripiirteitäkään, se kun oli

asettunut kahden ikkunanvälin tummaan ja pitkään varjoon sille puolelle

huonetta, mistä valo kajasti. Hän yritti parhaansa mukaan arvioida

välimatkaa siinä mielessä, että jos hän hieman pakotustakin käyttäen

saisi irroitetuksi rakkaan Alicensa salaliitosta, johon hän otaksui

kuninkuuden asiaan intoutuneen isän sekaannuttaneen hänet, tekisi hän

heille molemmille; mitä suotuisimman palveluksen. Hän ei voinut olla

johtumatta siihen vakaumukseen, että niin onnistuneesti kuin oletettu

vehkeily olikin tehonnut arkaan Bletsoniin, typerään Desboroughiin

ja hupeloon Harrisoniin, täytyi moisten juonien ehdottomasti lopulta

tuottaa häpeätä ja vaaraa osallisillensa.

On myös muistettava, että Everardin kiintymys serkkuunsa oli

kaikessa kunnioituksessaan ja hartaudessaan kuitenkin vähemmin

sitä etäistä arvossapitämistä, jota sen ajan rakastajat nöyrässä

arkailussaan tunsivat sydämensä valittua kohtaan, vaan enemmän sitä

hellää tuttavallisuutta, jolla veli kohtelee nuorempaa sisarta,

ajatellen olevansa oikeutettu häntä opastamaan, neuvomaan ja jossain

määrin holhoamaankin. Niin ystävällistä ja likeistä oli heidän

seurustelunsa ollut, että hän ei suurestikaan epäröinyt yrittää

Alicen pysähdyttämistä sillä vaarallisella tolalla, jolle hän näytti

antautuneen, vaikkapa se hetkellisesti pahastuttaisikin häntä. Ei, hän

ei empinyt juuri enempää kuin olisi arastellut Alicen tempaamisessa

turvaan tulvavirralta tai tulipalolta silläkin uhalla, että kouraisun

rajuus satuttaisi pelastettavaa. Kaikki tämä välähti hänen mieleensä

lyhyen hetkisen kuluessa, ja hän päätti kaikin mokomin pidättää

serkkunsa ja paikoittaa hänet selityksille, jos mahdollista.

Tässä tarkoituksessa Everard jälleen pyyteli serkkuansa taivaan

nimessä luopumaan joutavasta ja vaarallisesta ilvehtimisestä, ja

tarkoin kuunnellen hänen vastaustaan koetti hän äänestä päätellä niin

sattuvasti kuin suinkin, kuinka kaukana he olivat toisistaan.

"Minä en ole se, joksi minut luulet", sanoi ääni, "ja rakkaammat

harrastukset kuin mikään huolehtiminen hänen elämästään tai

kuolemastaan vaativat minua varoittamaan sinua pysyttelemään loitolla

ja poistumaan täältä".

"En ennen kuin olen saanut sinut vakuutetuksi lapsellisesta

hupsuudestasi", huudahti eversti hypähtäen eteenpäin ja yrittäen

tarttua kiinni puhuttelijaansa. Mutta hänen kahmaisuunsa ei osunut

mitään naisellista vartaloa. Päin vastoin kohtasi häntä tölmäys, jota

ei voinut minkään naisen käsivarsi survaista, ja se oli siksi tuima,

että hän tuiskahti selälleen permannolle. Samassa tunsi hän miekan

kärjen kurkussaan ja kätensä niin tukevasti kytketyiksi, että hän ei

kyennyt vähääkään puolustautumaan.

"Avun huuto", virkkoi ääni hänen lähellään, muttei sama, jonka hän

oli tätä ennen kuullut, "tukahtuu vereesi! -- Mitään pahaa ei sinulle

tarkoiteta -- ole viisas ja vaikene."

Everard oli usein taistelukentällä uhmannut kuolemaa, mutta sen

pelko kävi ahdistavammaksi, kun hän tunsi olevansa salamyhkäisten

murhamiesten vallassa ja tyyten vailla mitään apuneuvoja. Miekan terävä

kärki nirhasi hänen paljasta kurkkuansa, ja pitelijän jalka painoi

hänen rintaansa. Yksi ainoa työntäisy tuntui olevan tekemäisillään

lopun elämästä ja kaikista kuumeellisista riemuista ja murheista,

jotka niin inhasti kiihdyttävät meitä ja joista kuitenkin olemme kovin

vastahakoisia erkanemaan. Suuria hikihelmiä kihoili hänen otsalleen

-- sydän jyskytti kuin puhkeamaisillaan poven säilystä -- hän koki

sitä tuskaa, jolla pelko kiusaa urheata miestä sikäli ankeampana kuin

kipukin pahemmin tehoo vantteraan ja terveeseen ruumiiseen.

"Serkku Alice", hän yritti puhua, ja miekan kärki painoi hänen

kurkkuansa yhä tiukemmin, "serkku, älä anna murhata minua näin

kamalalla tavalla!"

"Minä sanon sinulle", vastasi ääni, "että puhuttelet henkilöä, joka ei

ole täällä. Mutta henkeäsi ei tavoitella, kunhan vannot kristillisen

uskosi ja herrasmiehen kunnian kautta, että sinä salaat seikkailusi

sekä alikerran väeltä että kaikilta muilta. Tällä ehdolla voit nousta,

ja jos etsit Alice Leetä, niin tapaat hänet Jocelinen metsätuvassa."

"Koska en voi auttaa itseäni muutoin", mukautui Everard, "niin vannon

uskonnon ja kunnian nimessä, etten puhu mitään tästä väkivallasta tai

yritä hakea niitä, jotka ovat olleet siihen osallisia".

"Siitä me emme välitä", sanoi ääni. "Olet saanut näytteen, kuinka

helposti joudut pulaan omasta kohdastasi, ja me kykenemme uhmaamaan

sinua. Nouse ja mene!"

Jalka ja miekankärki vetäysivät pois, ja Everard oli kavahtamaisillaan

seisaalle, kun ääni varoitti yhtä vienona kuin ensimältäkin: "Ei

kiirettä -- kylmä ja paljas teräs on vielä ympärilläsi. Nyt -- nyt --

nyt --" (sanat kuoleutuivat ikäänkuin etäisyyteen) -- "olet vapaa. Pysy

vaiti ja turvallisena."

Markham Everard nousi ja oli silloin kompastua omaan miekkaansa, jonka

hän oli pudottanut rynnätessään oletuksensa mukaan käsiksi sievään

serkkuunsa. Hän tempasi sen ylös pikaisesti, ja käden kouraistessa

kahvaa alkoi hänen miehuutensa palata, masennuttuaan likeisen kuoleman

aavistuksessa; hän harkitsi melkein entiselleen tyyntyneenä, mitä oli

lähinnä tehtävä. Karvaasti loukkaantuneena kokemastansa häväistyksestä

hän mietti tovin, tukko hänen pitää kiristetty lupauksensa vai eikö

ollut mieluummin huudettava apua ja kiireimmiten yritettävä siepata

kiinni ne, jotka olivat vastikään tehneet hänelle sellaista väkivaltaa.

Mutta noilla henkilöillä, olkoot keitä tahansa, oli ollut hänen

henkensä vallassaan -- hän oli antanut kunniasanansa sen lunnaaksi

-- ja vielä tärkeämpänä vaikuttimena pysyi hänen mielessään yhäti

aatos, että hänen rakastettu Alicensa oli ainakin uskottuna, jollei

näyttelijänä, siinä salavehkeessä, joka oli hänet siten nujertanut.

Tämä käsitys määräsi hänen käyttäytymisensä, sillä vaikka häntä

suututti se oletus, että Alicen oli täytynyt osaltaan avustaa noin

töykeätä kohtelua, ei hän missään tapauksessa voinut hommata rakennusta

hetimiten tutkittavaksi ja siten kenties saattaa vaaraan serkkunsa tai

enonsa turvallisuutta. "Mutta lähdenpä metsämökkiin", hän virkahti,

"lähden heti varmistautumaan hänen osuudestaan tähän kurjaan ja

vaaralliseen vehkeilyyn ja tempaamaan hänet tuhosta, jos mahdollista".

Kun Everard tekemänsä päätöksen johdosta hapuili pitkin lehteriä ja

pääsi takaisin eteiskomeroon, hän kuuli Wildraken tutun äänen huutavan

nimeänsä. "Mitä -- hoi! -- helei! -- Eversti Everard -- Mark Everard

-- on pimeä kuin pirun kidassa -- puhu -- missä olet? Noidat näyttävät

täällä viettävän hornan sapattia. Missä oletkaan?"

"Täällä, täällä!" vastasi Everard. "Herkeä huikkaamasta. Käänny

vasemmalle, niin tapaat minut."

Hänen äänensä opastamana ilmestyi Wildrake pian esille, kynttilä

toisessa kädessä ja paljastettu miekka toisessa. "Missä olet ollut?"

hän uteli; "mikä on pidättänyt sinua? Tuolla ovat Bletson ja

Desboroughin törkimys säikähtyneinä järjiltään ja Harrison hourivana

mielipuolena, kun paholainen ei ole niin kohtelias, että nousisi

tappelemaan hänen kanssaan rehellisesti mies miestä vastaan."

"Näitkö tai kuulitko mitään tullessasi?" kysyi Everard.

"En mitään", selitti hänen ystävänsä, "paitsi että ensin pistäytyessäni

tähän kirottuun rapistuneeseen sokkeloon kirposi kynttilä kädestäni

kuin raipalla läpsäytettynä, ja minun oli pakko palata noutamaan

toista".

"Minun täytyy heti saada hevonen, Wildrake, ja toinen sinulle, jos käy

laatuun."

"Voimmehan ottaa huovien ratsuista kaksi", vastasi Wildrake. "Mutta

mitä varten vilistäisimme pois kuin hiiret tähän aikaan illasta?

Luhistuuko talo?"

"En voi vastata", sanoi eversti työntyen erääseen huoneeseen, missä oli

kalustuksesta rippeitä jäljellä.

Siellä kavalieri silmäili tiukemmin hänen ulkomuotoaan ja huudahti

kummeksuen: "Minkä lemmon kanssa oletkaan joutunut tappeluun, Markham,

kun sinut on rähjätty pahanpäiväiseksi?"

"Tappeluunko!" huudahti Everard. "Niin", vakuutti hänen uskollinen

saattolaisensa, "tapellut olet. Katso kuvastimesta."

Toinen totteli ja näki olevansa pölyn ja veren peittämä. Jälkimäinen

valui naarmusta, jonka hän oli saanut kurkkuunsa, yrittäessään

vapautua. Vilpittömästi hädissään avasi Wildrake ystävänsä kauluksen

ja kiirehti kiihkeästi tutkimaan haavaa, vapisevin käsin ja kiiluvin

silmin, hyväntekijänsä hengestä peloissaan. Everardin vastustuksesta

huolimatta tarkastettuaan vammanpa havaittuaan sen vähäpätöiseksi

hän heittäysi jälleen tavanmukaiseen huimaluontoisuuteensa, kenties

sitä kerkeämmin, kun häntä hävetti poikkeamisensa suurempaan

tunteellisuuteen kuin hänen teki mieli ilmaista.

"Jos tuo on paholaisen tekoa, Mark", hän puheli, "niin eivätpä

sielunvihollisen kynnet ole läheskään niin kauheita kuin kuvataan;

mutta älköön yksikään sanoko, että vertasi on vuodatettu kostamatta,

Roger Wildraken ollessa vierelläsi. Mihin sinä jätit sen rumahisen?

Minä riennän takaisin tappelupaikalle, asetun häntä vastaan

lyömämiekkoineni, ja vaikka hänen kyntensä olisivat kymmenen tuuman

nauloja ja hampaansa haravanpiikkejä, niin tilille pitää hänen ruveta

sinulle tuottamastansa virheestä."

"Hulluutta -- hulluutta!" huudahti Everard. "Sain tämän mitättömän

raamun langetessani -- pesumalja ja pyyhinliina parantavat sen.

Sillävälin, jos koskaan tahdot tehdä minulle ystävän palveluksen,

hanki sotaratsut -- käske luovuttaa ne valtion palvelukseen, hänen

ylhäisyytensä kenraalin nimessä. Minä vain peseydyn, yhtyäkseni sinuun

tuokion kuluttua portin edustalla."

"No, tahdon palvella sinua, Everard, niinkuin mykkä tottelee mahdikin

viittausta, tietämättä miksi tai mitä varten. Mutta lähdetkö tapaamatta

ketään noista alikerran miehistä?"

"Tapaamatta ketään", sanoi Everard; "Luojan tähden, älä haaskaa aikaa".

Wildrake etsi käteensä aliupseerin ja vaati käskevästi hevosia;

toinen mukautui vastaan väittämättä, hyvin tajuten eversti Everardin

sotilaallisen arvon ja merkityksen. Parissa minuutissa oli siis kaikki

valmista lähtöön.

Kuninkaan mies: Historiallinen romaani · 第 30 / 86 题