Mr. Bletson nousi tervehtimään eversti Everardia luontevasti ja
kohteliaasti kuten sen ajan herrasmies ainakin. Vieraan tunkeutuminen
joukkoon pahastutti häntä kuitenkin joka suhteessa. Tämähän oli
uskovainen mies, joka inhosi vapaa-ajattelijan periaatteita ja
tehokkaasti estäisi häntä käännyttämästä _Animus Mundi'_n palvomiseen
Harrisonia kuten myös Desboroughia, jos olikaan mitään muovattavissa
moisesta savimöhkäleestä. Sitäpaitsi tiesi Bletson Everardin
horjumattoman rehelliseksi: tämä soturi ei voinut mitenkään olla
taipuvainen suunnitelmaan, josta valistusmies oli onnistuneesti jo
hiukan urkkinut kahden kumppaninsa mielipidettä, kun hän oli tahtonut
varata valtuutetuille jonkun verran yksityistä hyvitystä siitä
vaivasta, jota heidän oli nähtävä valtion toimissa. Ja vielä vähemmin
oli viisaustieteilijä hyvillään, kun hän huomasi virkamiehen ja
pastorin, jotka olivat kohdanneet hänet edellisenä iltana tapahtuneella
pakoretkellä, hänen esiintyessään _parma non bene relicta_, viitta ja
ihokas taloon jääneenä.
Eversti Everardin tulo oli yhtä vastenmielinen Desboroughille
kuin Bletsonillekin; mutta kun edellisellä ei ollut mitään
viisaustieteellisiä aatoksia eikä käsitystäkään sellaisesta
mahdollisuudesta, että kukaan voisi olla kahmaisematta osuutta
laskemattomista rahoista, kiusasi häntä etusijassa se ajatus, että
luottamustoimesta mahdollisesti heltiävä saalis arvattavasti joutuisi
kutsumattoman tulijan takia jaettavaksi neljään osaan eikä kolmeen.
Tämä huomio kartutti luontaista juroutta, jolla hän murisi jotakin
tervehdykseksi Everardille.
Harrison taasen pysyi kuin korkeampiin ajatuksiin syventyneenä. Hänen
asentonsa ei järkkynyt, silmät tähystivät tiukasti lakeen kuten
ennenkin; mikään ei osoittanut hänen tajunneen, että seurue oli
kasvanut runsaasti kaksinkertaiseksi hänen ympärillään.
Sillävälin Everard asettui pöydän ääreen kuten selvää oikeuttansa
käyttäen ja viittasi kumppaneitansa istuutumaan lähemmäksi pöydän
alipäätä. Wildrake ymmärsi hänen merkkinsä sikäli väärin, että otti
sijansa pormestarin yläpuolelta, mutta suojelijan katse virkisti
hänen muistiaan: hän nousi ja siirtyi alemmaksi, mennessään
kuitenkin viheltäen. Se ääni sai seurueen tuijottelemaan, kerrassaan
sopimattomana vapautena. Vielä säädyttömämmäksi heittäytyen hän
sieppasi piipun, täytti sen isosta tupakkarasiasta ja oli pian vajonnut
omatekoiseen pilveen, josta tovin kuluttua pistäysi esiin käsi, tarttui
olutruukkuun, veti sen huuruiseen pyhättöön ja voimallisen siemauksen
jälkeen laski sen takaisin pöydälle, omistajan alkaessa uudistaa
pilveä, joka oli päässyt melkein haihtumaan huulten ollessa muussa
työssä.
Kunnioitus eversti Everardia kohtaan luultavasti vaikutti, että kukaan
ei lausunut muistutusta hänen käyttäytymisestään. Eversti itse puri
huultansa, mutta pysyi vaiti, sillä moite olisi voinut yllyttää hänen
uppiniskaisen kumppaninsa johonkin vielä ilmeisemmin kavalierimaiseen
purkaukseen. Kun äänettömyys tuntui painostavalta ja toiset eivät
tavanmukaisen tervehdyksen jälkeen näyttäneet aikovan keskeyttää sitä,
virkkoi eversti Everard viimein: "Te lienette, hyvät herrat, hiukan
ihmeissänne saapumisestani tänne, kun täten tunkeudun istuntoonne?"
"Miksi hitossa me ihmettelisimme, eversti?" ärähti Desborough. "Me
tiedämme hänen ylhäisyytensä Noll-lankoni -- loordi Cromwellin,
tarkoitan, pitävän tapanaan majoittaa miehiänsä ylen ahtaaseen
niissä kaupungeissa, joiden läpi hän marssii. Olette saanut osuuden
valtuutuksestamme?"
"Ja ylikenraali onkin antanut meille suotavimman virkaveljen,
mitä olisi voitu lukuumme lisätä", sanoi Bletson hymyillen ja
kumartaen. "Epäilemättä teidän valtuutenne meidän kumppaniksemme on
valtioneuvoston vahvistama?"
"Siitä, hyvät herrat", vastasi eversti, "teen teille heti selvää".
Hän siis otti esille valtakirjansa ja aikoi lukea sen sisällön. Mutta
hän huomasi, että pöydällä oli kolme tai neljä pulloa puolillaan, että
Desborough näytti tavallista tyhmemmältä ja että viisaustieteilijän
silmät pyörivät päässä, vaikka Bletson oli tavoiltaan yleensä
kohtuullinen. Siitä hän päätti, että he olivat vahvistelleet itseään
kestämään rakennuksen kummittelukauhuja, keräämällä niin sanottua
hollantilaista miehuutta, ja hän katsoi senvuoksi viisaammaksi
lykätä varsinaisen asiansa levollisempaan aamuhetkeen. Hän ei
siis esittänytkään kenraalin valtakirjaa, joka lakkautti heidän
valtuutuksensa, vaan tyytyi huomauttamaan: "Asiani luonnollisesti
koskee teidän toimianne täällä. Mutta tässä on -- suokaa anteeksi
uteliaisuuteni -- kunnianarvoisa herrasmies", Holdenoughiin viitaten,
"joka kertoi minulle joutuneenne täällä niin kummalliseen pulaan, että
tarvitsette sekä yhteiskunnallista että hengellistä järjestysvaltaa,
voidaksenne pitää hallussanne Woodstockin".
"Ennen kuin puutumme siihen asiaan", sanoi Bletson punastuen hiusmartoa
myöten, kun muisti oman säikkynsä, joka oli ilmennyt niin selkeästi ja
kuitenkin ollut peräti soveltumaton hänen periaatteisiinsa, "haluaisin
tietää kuka tämä toinen vieras on, joka tuli arvoisan pormestarin ja
yhtä arvoisan presbyteriläisen kanssa".
"Minua tarkoittaen?" virkkoi Wildrake laskien piippuansa syrjään.
"Helkkarissa, on ollut aika, jolloin olisin voinut vastata siihen
kysymykseen paremmalla arvonimellä; mutta tällähaavaa olen vain hänen
arvollisuutensa vaivainen kirjuri tai sihteeri, mikä nyt lieneekään
mukavampana nimityksenä."
"Kautta Yrjänän, reima miekkonen, sinä olet suora suustasi", sanoi
Desborough. "Toista maata ovat minun sihteerini Tomkins, jota
ihmiset tyhmästi nimittävät Jetkuksi, ja hänen arvollisuutensa
kenraaliluutnantti Harrisonin sihteeri Ketku, jotka nyt illastavat
alikerrassa: he eivät suurin surminkaan rohkene hiiskua sanaakaan
kuiskausta kovemmin parempiensa kuullen, jollei heidän ole vastattava
kysymykseen."
"Niin, eversti Everard", virkkoi viisaustieteilijä levollisesti
hymyillen, nähtävästi mielellään kääntäen keskustelun pois edellisen
illan hälytyksestä ja muistoista, jotka nöyryyttivät hänen
itserakkauttaan ja itseluottamustaan, "niin ja _kun_ master Jetku ja
master Ketku puhuvat, ovat heidän vakuutuksensa yhtä sopusointuista
molemminpuolista todistamista kuin heidän köllinsä sointuisivat yhteen
runoilijan säkeiden loppuina. Jos master Jetku sattuu laskettamaan
valeen, niin master Ketku takaa sen todeksi. Jos master Ketku osuu
päihtymään Herran pelvossa, niin master Jetku vannoo hänet selväksi.
Olen nimittänyt oman sihteerini Metkuksi, vaikka hän kastetoimituksen
perusteella onkin Mathathia, kunnon israelilainen palvelukseksenne,
mutta niin puhdas nuorukainen kuin on koskaan kalunnut pääsiäislampaan
lapaa. Mutta minä puhuttelen häntä Metkuksi pelkästään muodostaakseni
uudella loppusoinnulla pyhän kolminaisuuden. Tämä saattolaisenne,
eversti Everard, näyttää ansiolliselta yhtymään sen veljeskunnan
pariin."
"Enpä suinkaan", tokaisi kavalieri; "minä en suostu pariksi minkään
israelilaisen kanssa, enkä edes israelittaren".
"Älä silti pilkkaa, nuori mies", kielsi valistusmies; "ovathan
juutalaiset uskonnon asioissa vanhempia veljiämme, kuten tiedät".
"Juutalaisetko vanhempia kuin kristityt?" pahastui Desborough. "Kautta
Yrjänän, te joudutte vielä seurakunnan tutkintoon, Bletson, jos
rohkenettte puhua tuollaisia."
Wildrake nauroi kursailemattomasti Desboroughin törkeälle
tietämättömyydelle, ja häntä säesti tyrskivä vastaveisuu astiakaapin
takaa. Tutkittaessa selvisi, että kikatus oli puhjennut palvelijoilta.
Nämä kunnon miehet olivat yhtä arkoina kuin heidän parempansakin
vetäytyneet vain tuohon piilopaikkaansa, kun heidän piti poistua
huoneesta.
"Mitä nyt, heittiöt", sanoi Bletson vihaisesti, "ettekö paremmin tunne
velvollisuuttanne?"
"Pyydämme teidän korkea-arvoisuudeltanne anteeksi", sanoi muuan
miehistä, "mutta me emme uskaltaneet lähteä alikertaan ilman valoa".
"Valoako, senkin raukat?" moitti viisaustieteilijä; "mitä varten?
Näyttämäänkö, kuka teistä vaalenee vaikeimmaksi, kun hiiri vikisee?
Mutta ottakaa kynttilänjalka ja menkää siitä, viheliäiset pelkurit!
Kammoamienne paholaisten täytyy olla vain mitättömiä sääksiä, jos
tavoittavat kynsiinsä sellaisia lepakkoja kuin te olette."
Vastaamatta ottivat palvelijat kynttilänjalan ja tekivät lähtöä, Taattu
Tomkins joukon etunenässä, kun äkkiä, heidän saapuessaan vierashuoneen
ovelle, joka oli jätetty puolittain auki, tämä paukahti kiinni. Kaikki
kolme palkollista kuppuroitsivat kauhistuneina takaisin keskilattialle
niinkuin olisi heille laukaus räjähtänyt päin silmiä, ja pöydän ääressä
istuneet kavahtivat seisaalle.
Eversti Everard oli järkähtämätön hetkelliseen pelkoon, vaikka olisi
jotakin hirveääkin näkynyt; mutta hän pysyi alallaan nähdäkseen, mitä
hänen seuralaisensa tekisivät, ja päästäkseen mahdollisuuden mukaan
selville aiheesta, joka sai heidät säikkymään näin vähäpätöisellä
perusteella. Valistusmies näytti ajattelevan, että _hänen_ tehtävänään
etupäässä oli osoittaa miehuutta tässä tilanteessa.
Jupisten palvelijain raukkamaisuudesta hän siis astui ovelle, mutta
sellaisella etanan vauhdilla, että hän näköjään olisi mitä halukkaimmin
suonut saavansa moitteillaan kannustetuksi ehättämään edelleen jonkun
muun. "Raukkamaiset pölkkypäät!" ärähti hän viimein, tarttuen oven
kädensijaan, mutta kiertämättä sitä tehokkaasti, "ettekö uskalla avata
ovea?" -- (yhä kopeloiden lukkoa) -- "ettekö uskalla mennä alikertaan
ilman valoa? Hei, tuokaa minulle se kynttilä, mokomat pelkurit! --
Kautta taivaan, jokin huokaa ulkopuolella!"
Ja hän hellitti kädensijasta, peräytyen pari askelta, posket yhtä
vaaleina kuin hänen kaulahuivinsa.
"_Deus adjutor meus_!" huudahti presbyteriläinen pappi: nousten
istualtaan. "Antakaa tilaa, sir", hän lisäsi Bletsoniin kääntyen;
"näyttää siltä, että minä tiedän tästä asiasta enemmän kuin te, ja
Luojan kiitos olenkin asestettu rynnistykseen".
Urheana kuin krenatööri muurinmurtumaan hyökkäämässä, mutta yhtä
varmaksi uskoen edessään uhkaavan vaaran sekä yhtä lujasti luottaen
asiansa oikeuteen, astui arvoisa hengenmies järkeilevän Bletsonin
edelle, otti toisella kädellään seinähaarukasta kynttilän ja toisella
avasi tyynesti oven, sanoen kynnyksellä seistessään: "Täällä ei ole
mitään!"
"Ja kuka odottikaan näkevänsä mitään", tokaisi Bletson, "paitsi nuo
hirmustuneet jäärät, jotka säikähtyvät jokaisesta tuulen henkäyksestä,
kun se viheltelee tämän vanhan vankilan käytäviä pitkin?"
"Huomaatteko, master Tomkins", kuiskasi toinen palvelija
taloudenhoitajalle, "katsokaas, kuinka reippaasti pastori tunkeusi
kaikkien edelle! Niin, master Tomkins, meidän pappimme on todellinen
kirkon valtuutettu upseeri -- teidän maallikkosaarnaajanne eivät ole
parempia kuin joukkio nuijamiehiä ja tarjokkaita."
"Seuratkoon minua ken haluaa", sanoi pastori Holdenough, "menköön
edelläni ken tahtoo, -- minä kävelen tämän talon asuttavien paikkojen
läpi ennen kuin lähden täältä, varmistuakseni siitä, onko saatana
todella tunkeutunut näihin muinaisen syntisyyden kaameihin luoliin, vai
pelkäämmekö ja pakenemmeko me kenenkään ajamatta takaa, niinkuin ne
pahat ihmiset, joista pyhä David puhuu".
Harrison oli kuullut nämä sanat. Hän kavahti istualtaan, veti miekkansa
ja huudahti: "Vaikka tässä talossa olisi yhtä monta hornanhenkeä kuin
on päässäni hiuksia, niin asiamme nimessä minä ahdistan heitä ihan
juoksuhautoihinsa asti!"
Niin sanoen hän heilutti asettaan ja kiirehti joukkueen etupäähän,
astellen pastorin rinnalla. Lähimpänä yhtyi sitten osastoon
Woodstockin kauppalanvanhin, pitäen oloansa kenties turvallisempana
pastorinsa seurassa, ja koko saattue läksi etenemään toistensa
kintereillä, takimaisina kynttilöitä kantavat palvelijat, etsiäkseen
palatsihuvilasta jotakin syytä säikkyyn, joka näytti heidät äkkiä
vallanneen.
"Ei, ottakaa minut mukaan, ystävät", virkkoi eversti Everard, joka oli
katsellut ihmeissään. Hän aikoi nyt seurata joukkuetta, mutta Bletson
tarttui hänen viittaansa ja pyysi häntä jäämään.
"Nähkääs, hyvä eversti", hän sanoi teeskennellen uljuutta, jota
hänen vapiseva äänensä ei tukenut, "tänne olemme ainoastaan te ja
minä jääneet kunnon Desboroughin kanssa varusväeksi, kaikkien muiden
poistuessa hyökkäysretkelle. Meidän ei sovi vaarantaa koko osastoa
yhteen rynnäkköön -- se olisi epäsotilaallista -- ha, ha, ha!"
"Taivaan nimessä, mitä tämä kaikki merkitsee?" oudoksui Everard.
"Kuulin hupsun tarinan ilmestyksistä, ollessani tulossa tänne, ja
nyt huomaan teidät kaikki puolittain houruiksi pelosta enkä saa
järkevää sanaa koko joukolta, Tointukaa toki, eversti Desborough --
ihme ja kumma, master, Bletson -- yrittäkää tyyntyä ja antakaa minun
tietää tällaisen häiriön syy. Tekisi mieli luulla, että aivonne ovat
hämmentyneet sekaisin."
"Ja niin saattaa minun ollakin", virkkoi Desborough, "vieläpä nurin
narin, koska makuusijani viime yönä keikahti ylösalaisin, ja minä
tuuperruin kymmeneksi minuutiksi kantapäät pystyyn ja pää alaspäin
niinkuin teurastettava mulli orteen vedettynä".
"Mitä hölynpölyä tämä on, master Bletson? Desboroughia on kai
painajainen vaivannut."
"Ei, totisesti, eversti, menninkäiset -- tai mitä ne nyt lienevätkään
olleet -- olivat suosiollisia kelpo Desboroughille, sillä ne asettivat
hänet lepäämään sen ruumiinosan varaan, joka -- hei, ettekö kuullut
jotakin? -- on hänellä painopisteenä, nimittäin päälleen."
"Näittekö mitään säikähdyttävää?" kysyi eversti.
"Emme mitään", kertoi Bletson, "mutta me kuulimme hirmuisia ääniä kuten
kaikkikin väkemme. Minä en suurestikaan usko aaveisiin ja ilmestyksiin,
joten päättelin kavalierien ryntäävän kimppuumme väijyksistä. Muistaen
Rainsboroughin kohtalon hyppäsinkin siis ulos ikkunasta ja juoksin
Woodstockiin kutsumaan sotamiehiä Harrisonin ja Desboroughin avuksi."
"Ettekö ensin mennyt katsomaan, mikä oli vaarana?"
"Voi, hyvä ystävä, te unohdatte, että minä luovuin sotilasarvostani
kieltäytymissäännön ilmestyessä. Ei olisi ollenkaan soveltunut
velvollisuuteeni parlamentin miehenä mekastaa heittiöiden keskellä
ilman sotilaallista määräysvaltaa. Ei -- kun parlamentti käski minut
pistää miekkani huotraan, eversti, kunnioitan esivaltaa toki sen
verran, etten enää näyttäydy paljastetuin asein."
"Mutta parlamentti", sanoi Desborough pikaisesti, "ei käskenyt teidän
turvautua koipiinne, kun olisitte käsillänne voinut pelastaa miehen
tukehtumasta. Tuhannen tulimaista, olisittepa voinut pysähtyä, kun
näitte makuusijani mullistetuksi päittäin kumolleen ja minut puolittain
pökertyneenä vuodevaatteisiin -- olisittepa voinut pysähtyä, sanon, ja
auttaa sen kääntämisessä oikein päin, sen sijaan että loikkasitte ulos
ikkunasta kuin vasta keritty lammas heti kun olitte vilistänyt huoneeni
poikki."
"Mutta, arvoisa master Desborough", vastasi Bletson iskien
silmää Everardille, osoittaakseen tekevänsä pilaa paksupäisestä
virkaveljestään, "mistä minä saatoin tietää, mihin erityiseen tapaan te
lepäätte? Maku on monenlainen -- tiedän miehiä, jotka ovat mieluummin
nukkuneet neljänkymmenenviiden asteen kaltevuudessa tai kulmassa."
"Niin, mutta onko mies koskaan nukkunut päällään seisten, paitsi
ihmeenä?" kivahti Desborough.
"Ka, mitä ihmeisiin tulee", tuumi valistusmies tuntien turvallisuutta
Everardin seurassa, jotapaitsi uskonnonpilkkaamisen tilaisuus tosiaan
jossain määrin haihdutti hänen pelkoansa, "niin jätän ne kokonaan
silleen, koska semmoisten ilmiöiden todisteet tuntuvat olevan yhtä
pätemättömiä vakuutuksen herättämiseen kuin hevosenkarva valaan
maallekiskomiseen".
Voimallinen ukkosen jyrähdys tai muu yhtä tärisyttävä jymy kajahti
kautta palatsihuvilan juuri pilkkaajan lopettaessa ja tyrmistytti
hänet valjuksi ja hievahtamattomaksi, samalla kun Desborough heittäysi
polvilleen ja alkoi hokea huudahduksia ja rukouksia aivan sekaisin.
"Tässä täytyy olla, vehkeilyä", huudahti Everard, ja siepaten
seinähaarukasta kynttilän hän hyökkäsi ulos huoneesta, olematta
millänsäkään viisaustieteilijän pyytelystä, kun tämä surkeasti
hätääntyneenä vannotti häntä _Animus Mundi'_n nimessä pysymään
auttamassa noitien uhkaamaa oppinutta ja konnien ahdistamaa parlamentin
miestä. Desborough taasen vain ällisteli kuin ilvehtijä elenäytelmässä,
ja hänen epäröidessään, lähteäkö mukaan vai jäädä, pääsi luontainen
velttous voitolle, ja hän vaipui istumaan.
Porrassiltamalle tultuaan Everard seisahtui kotvaseksi harkitsemaan,
miten oli paras menetellä. Hän kuuli alikerrasta nopeata ja kovaäänistä
puhelua, ikäänkuin olisivat miehet siellä halunneet vaimentaa pelkoansa
melulla, ja käsittäen, että noin hälisevällä etsinnällä ei ollut mitään
keksittävissä, hän päätti rientää eri suunnalle ja tutkia toista
huonekertaa, jonne hän oli nyt ehtinyt.
Hän oli tutustunut rakennuksen jokaiseen sekä asutun että asumattoman
osan soppeen ja samosi kynttilän avulla muutamia mutkikkaita käytäviä
myöten, joita hän ei kai olisi pimeässä muistanut kyllin tarkoin.
Täten avautui pian hänen eteensä eräänlainen _ceil-de-boeuf_,
kahdeksannurkkainen eteiskomero eli pikku suojama, joka johti useihin
huoneisiin. Noiden ovien joukosta Everard valitsi sen, joka avautui
hyvin pitkälle, kaidalle ja rappeutuneelle Henrikki VIII:n aikana
rakennetulle lehterille; pitkin rakennuksen koko lounaissivua kulkien
oli se muutamin kohdin yhteydessä muun talon kanssa. Lehteri tuntui
hänestä olevan omiaan asemapaikaksi niille, jotka nykyään tahtoivat
esiintyä kummituksina, olletikin kun sen pituus ja muoto herätti hänen
mielessään sen aatoksen, että juuri siellä saattoi moninkin tavoin
jäljitellä ukkosen jyrähdystä.
Päättäneenä saada salat julki, jos mahdollista, hän asetti kynttilänsä
eteisen pöydälle ja ryhtyi avaamaan lehterin ovea. Tässä yrityksessään
hän kohtasi voimakasta vastusta joko eteenvedetystä salvasta tai
pikemminkin jonkun toimesta, joka sisäpuolelta ponnisti työntäjää
vastaan. Hän johtui jälkimäiseen käsitykseen siitä, että vastarinta
heikkeni ja uudistui kuten ihmisvoimien pinnistyksenä, esiintymättä
elottoman esteen muuttumattomana painona. Vaikka, Everard oli rivakka
ja väkevä nuori mies, ehdytti hän kaikki voimansa oven turhaan
reutomiseen, ja pysähdettyään hengähtämään hän aikoi uudistaa
rynnistyksensä polven ja hartiaväen avulla sekä huutaa miehiä paikalle.
Mutta jälleen koettaessaan ovea keveämmin, saadakseen selville, jos
mahdollista, mihin kohtaan vastuksen voima keskittyi, huomasi hän
ihmeekseen sen myötäävän hyvinkin vähäiselle työntäisylle, joku este
sälähti siruiksi permantoon, ja ovi lennähti selko selälleen. Oven
äkillinen avautuminen päästi tuulenhengen puhaltamaan sammuksiin
kynttilän, ja Everard jäi pimeään, paitsi missä ristikkoikkunain
pitkän kylkirivin himmentämä kuutamo sai vaillinaisesti tunkeutuneeksi
lehterille, joka venyi aaveellisen pitkänä hänen edessään.
Synkkää ja epämääräistä hämyä lisäsivät ulkopuolelta runsaat
köynnöskasvit, jotka vanhan maahovin ollessa hoidottomana olivat
rauhassa rehottaneina paikotellen suuresti pienentäneet ja toisin
paikoin melkein tyyten tukkineet ristikkojen lomia, niiden kuvastuessa
pitkittäisinä ja poikittaisina pienoina ikkunanpieliksi käytettyjen
jyhkeiden kivipilarien välissä. Toisella puolella ei ollut ikkunoita
laisinkaan, ja pitkin sitä seinää oli ollut aikoinaan ripustettuina
maalauksia, enimmäkseen muotokuvia, lehterin kaunistukseksi. Useimmat
kuvat oli siirretty pois, mutta muutamien tyhjiä puitteita ja toisten
repaleisia jäännöksiä oli vielä näkyvissä pitkin koko autiota lehteriä,
joka näytti niin kolkolta ja niin soveliaalta ilki juoniin, jos oletti
vihollisia olevan lähellä, että Everardin täytyi pysähtyä käytävän
päähän ja uskoa itsensä Jumalan varjelukseen, ennen kuin hän miekkansa
paljastaen eteni lehterille, astuen mahdollisimman kepeästi ja
pysytellen varjossa, mikäli kävi päinsä.
Markham Everard ei suinkaan ollut taikauskoinen, mutta oman aikansa
herkät käsitykset oli hänelläkin, ja vaikka hän ei hevillä luottanut
juttuihin yliluonnollisista ilmestyksistä, täytyi hänen kuitenkin
ajatella olevansa juuri sellaisessa asemassa, missä noita ilmiöitä
saattoi odottaa esiintyviksi, jos niitä ollenkaan sallittiin. Hänen oma
hiiviskelevä ja epävarma käyntinsä, paljastettu aseensa ja ojennetut
käsivartensa olivat täydellistä epätietoisuuden ja epäluulon asentoa
ja toimintaa, tehostaen hänen mielessään niitä synkkiä tunteita,
joiden tavallisina oireina ne ovat ja joihin ne aina liittyvät.
Sellaisin tukalin vaikutelmin ja tajuten lähistöllä jotain vihamielistä
väijyväksi oli eversti Everard jo edennyt jokseenkin puolitiehen
lehteriä, kun kuuli jonkun huokaavan ihan likellään ja matalan, vienon
äänen lausuvan nimeänsä.
"Tässä olen", hän vastasi, ja hänen sydämensä pamppaili rajusti ja
nopeasti. "Kuka kutsuu Markham Everardia?"
Toinen huokaus oli ainoana vastauksena.
"Puhu", sanoi eversti, "ken tai mikä oletkaan, ja ilmoita minulle,
missä aikeissa vaanit näissä huoneissa?"
"Paremmissa aikeissa kuin sinä", vastasi vieno ääni.
"Kuin minäkö!" huudahti Everard peräti kummastuneena. "Kuka oletkaan,
rohjetaksesi tuomita tarkoituksiani?"
"Mikä tai kuka olet sinä, Markham Everard, joka harhailet kuutamolla
näissä kuninkuuden hyljätyissä suojatissa, missä ei saisi olla muita
kuin sen kukistumisen murehtijoita tai sen vannoutuneita kostajia?"
"Se on -- mutta mahdotonta", sanoi Everard; "ja kuitenkin täytyy seikan
olla se. -- Alice Lee, joko puhut sinä tai paholainen. Vastaa minulle,
minä rukoilen! -- puhu avoimesti -- mihin vaaralliseen juoneen olet
ryhtynyt? missä on isäsi? miksi olet täällä? -- miten voit antautua
näin kamalaan uskaliaisuuteen? -- Puhu, minä rukoilen sinua, Alice Lee!"
"Puhuttelemasi on penikulmien päässä tältä paikalta. Entä jos hänen
suojelushenkensä haastaa hänen poissaollessaan? -- entä jos hänen ja
sinun esiäidin henki nyt puhuttelee sinua? -- entä jos --"
"Ei", keskeytti Everard, "mutta entä jos ihmisolennoista rakkain on
saanut tartuntaa isänsä intomielisyydestä? -- entä jos hän panee
turvallisuutensa alttiiksi vaaralle, maineensa häpeälle, kuljeksimalla
valepukuisena ja pimeällä talossa, jossa kuhisee aseellisia miehiä?
Puhu minulle omana itsenäsi, sievä serkkuseni. Olen saanut valtuuden
suojella enoani, Sir Henryä -- ja samaten sinua, rakkahin Alice, tämän
haaveellisen ja huiman yrityksenkin seurauksilta Puhu -- minä näen,
missä olet, ja kaikella kunnioituksellakaan en voi alistua täten
harhaannutettavaksi. Luota minuun -- usko Markham-serkulle kätesi, ja
minä joko kuolen tai toimitan sinut kunnialliseen turvaan."
Puhuessaan hän jännitti katsettansa niin teräväksi kuin mahdollista,
keksiäkseen vastakumppaninsa seisomasijan, ja hänestä näytti siltä
kuin olisi noin kolmen kyynäräni päässä kuvastunut joku varjomainen
haamu, josta hän ei voinut eroittaa ääripiirteitäkään, se kun oli
asettunut kahden ikkunanvälin tummaan ja pitkään varjoon sille puolelle
huonetta, mistä valo kajasti. Hän yritti parhaansa mukaan arvioida
välimatkaa siinä mielessä, että jos hän hieman pakotustakin käyttäen
saisi irroitetuksi rakkaan Alicensa salaliitosta, johon hän otaksui
kuninkuuden asiaan intoutuneen isän sekaannuttaneen hänet, tekisi hän
heille molemmille; mitä suotuisimman palveluksen. Hän ei voinut olla
johtumatta siihen vakaumukseen, että niin onnistuneesti kuin oletettu
vehkeily olikin tehonnut arkaan Bletsoniin, typerään Desboroughiin
ja hupeloon Harrisoniin, täytyi moisten juonien ehdottomasti lopulta
tuottaa häpeätä ja vaaraa osallisillensa.
On myös muistettava, että Everardin kiintymys serkkuunsa oli
kaikessa kunnioituksessaan ja hartaudessaan kuitenkin vähemmin
sitä etäistä arvossapitämistä, jota sen ajan rakastajat nöyrässä
arkailussaan tunsivat sydämensä valittua kohtaan, vaan enemmän sitä
hellää tuttavallisuutta, jolla veli kohtelee nuorempaa sisarta,
ajatellen olevansa oikeutettu häntä opastamaan, neuvomaan ja jossain
määrin holhoamaankin. Niin ystävällistä ja likeistä oli heidän
seurustelunsa ollut, että hän ei suurestikaan epäröinyt yrittää
Alicen pysähdyttämistä sillä vaarallisella tolalla, jolle hän näytti
antautuneen, vaikkapa se hetkellisesti pahastuttaisikin häntä. Ei, hän
ei empinyt juuri enempää kuin olisi arastellut Alicen tempaamisessa
turvaan tulvavirralta tai tulipalolta silläkin uhalla, että kouraisun
rajuus satuttaisi pelastettavaa. Kaikki tämä välähti hänen mieleensä
lyhyen hetkisen kuluessa, ja hän päätti kaikin mokomin pidättää
serkkunsa ja paikoittaa hänet selityksille, jos mahdollista.
Tässä tarkoituksessa Everard jälleen pyyteli serkkuansa taivaan
nimessä luopumaan joutavasta ja vaarallisesta ilvehtimisestä, ja
tarkoin kuunnellen hänen vastaustaan koetti hän äänestä päätellä niin
sattuvasti kuin suinkin, kuinka kaukana he olivat toisistaan.
"Minä en ole se, joksi minut luulet", sanoi ääni, "ja rakkaammat
harrastukset kuin mikään huolehtiminen hänen elämästään tai
kuolemastaan vaativat minua varoittamaan sinua pysyttelemään loitolla
ja poistumaan täältä".
"En ennen kuin olen saanut sinut vakuutetuksi lapsellisesta
hupsuudestasi", huudahti eversti hypähtäen eteenpäin ja yrittäen
tarttua kiinni puhuttelijaansa. Mutta hänen kahmaisuunsa ei osunut
mitään naisellista vartaloa. Päin vastoin kohtasi häntä tölmäys, jota
ei voinut minkään naisen käsivarsi survaista, ja se oli siksi tuima,
että hän tuiskahti selälleen permannolle. Samassa tunsi hän miekan
kärjen kurkussaan ja kätensä niin tukevasti kytketyiksi, että hän ei
kyennyt vähääkään puolustautumaan.
"Avun huuto", virkkoi ääni hänen lähellään, muttei sama, jonka hän
oli tätä ennen kuullut, "tukahtuu vereesi! -- Mitään pahaa ei sinulle
tarkoiteta -- ole viisas ja vaikene."
Everard oli usein taistelukentällä uhmannut kuolemaa, mutta sen
pelko kävi ahdistavammaksi, kun hän tunsi olevansa salamyhkäisten
murhamiesten vallassa ja tyyten vailla mitään apuneuvoja. Miekan terävä
kärki nirhasi hänen paljasta kurkkuansa, ja pitelijän jalka painoi
hänen rintaansa. Yksi ainoa työntäisy tuntui olevan tekemäisillään
lopun elämästä ja kaikista kuumeellisista riemuista ja murheista,
jotka niin inhasti kiihdyttävät meitä ja joista kuitenkin olemme kovin
vastahakoisia erkanemaan. Suuria hikihelmiä kihoili hänen otsalleen
-- sydän jyskytti kuin puhkeamaisillaan poven säilystä -- hän koki
sitä tuskaa, jolla pelko kiusaa urheata miestä sikäli ankeampana kuin
kipukin pahemmin tehoo vantteraan ja terveeseen ruumiiseen.
"Serkku Alice", hän yritti puhua, ja miekan kärki painoi hänen
kurkkuansa yhä tiukemmin, "serkku, älä anna murhata minua näin
kamalalla tavalla!"
"Minä sanon sinulle", vastasi ääni, "että puhuttelet henkilöä, joka ei
ole täällä. Mutta henkeäsi ei tavoitella, kunhan vannot kristillisen
uskosi ja herrasmiehen kunnian kautta, että sinä salaat seikkailusi
sekä alikerran väeltä että kaikilta muilta. Tällä ehdolla voit nousta,
ja jos etsit Alice Leetä, niin tapaat hänet Jocelinen metsätuvassa."
"Koska en voi auttaa itseäni muutoin", mukautui Everard, "niin vannon
uskonnon ja kunnian nimessä, etten puhu mitään tästä väkivallasta tai
yritä hakea niitä, jotka ovat olleet siihen osallisia".
"Siitä me emme välitä", sanoi ääni. "Olet saanut näytteen, kuinka
helposti joudut pulaan omasta kohdastasi, ja me kykenemme uhmaamaan
sinua. Nouse ja mene!"
Jalka ja miekankärki vetäysivät pois, ja Everard oli kavahtamaisillaan
seisaalle, kun ääni varoitti yhtä vienona kuin ensimältäkin: "Ei
kiirettä -- kylmä ja paljas teräs on vielä ympärilläsi. Nyt -- nyt --
nyt --" (sanat kuoleutuivat ikäänkuin etäisyyteen) -- "olet vapaa. Pysy
vaiti ja turvallisena."
Markham Everard nousi ja oli silloin kompastua omaan miekkaansa, jonka
hän oli pudottanut rynnätessään oletuksensa mukaan käsiksi sievään
serkkuunsa. Hän tempasi sen ylös pikaisesti, ja käden kouraistessa
kahvaa alkoi hänen miehuutensa palata, masennuttuaan likeisen kuoleman
aavistuksessa; hän harkitsi melkein entiselleen tyyntyneenä, mitä oli
lähinnä tehtävä. Karvaasti loukkaantuneena kokemastansa häväistyksestä
hän mietti tovin, tukko hänen pitää kiristetty lupauksensa vai eikö
ollut mieluummin huudettava apua ja kiireimmiten yritettävä siepata
kiinni ne, jotka olivat vastikään tehneet hänelle sellaista väkivaltaa.
Mutta noilla henkilöillä, olkoot keitä tahansa, oli ollut hänen
henkensä vallassaan -- hän oli antanut kunniasanansa sen lunnaaksi
-- ja vielä tärkeämpänä vaikuttimena pysyi hänen mielessään yhäti
aatos, että hänen rakastettu Alicensa oli ainakin uskottuna, jollei
näyttelijänä, siinä salavehkeessä, joka oli hänet siten nujertanut.
Tämä käsitys määräsi hänen käyttäytymisensä, sillä vaikka häntä
suututti se oletus, että Alicen oli täytynyt osaltaan avustaa noin
töykeätä kohtelua, ei hän missään tapauksessa voinut hommata rakennusta
hetimiten tutkittavaksi ja siten kenties saattaa vaaraan serkkunsa tai
enonsa turvallisuutta. "Mutta lähdenpä metsämökkiin", hän virkahti,
"lähden heti varmistautumaan hänen osuudestaan tähän kurjaan ja
vaaralliseen vehkeilyyn ja tempaamaan hänet tuhosta, jos mahdollista".
Kun Everard tekemänsä päätöksen johdosta hapuili pitkin lehteriä ja
pääsi takaisin eteiskomeroon, hän kuuli Wildraken tutun äänen huutavan
nimeänsä. "Mitä -- hoi! -- helei! -- Eversti Everard -- Mark Everard
-- on pimeä kuin pirun kidassa -- puhu -- missä olet? Noidat näyttävät
täällä viettävän hornan sapattia. Missä oletkaan?"
"Täällä, täällä!" vastasi Everard. "Herkeä huikkaamasta. Käänny
vasemmalle, niin tapaat minut."
Hänen äänensä opastamana ilmestyi Wildrake pian esille, kynttilä
toisessa kädessä ja paljastettu miekka toisessa. "Missä olet ollut?"
hän uteli; "mikä on pidättänyt sinua? Tuolla ovat Bletson ja
Desboroughin törkimys säikähtyneinä järjiltään ja Harrison hourivana
mielipuolena, kun paholainen ei ole niin kohtelias, että nousisi
tappelemaan hänen kanssaan rehellisesti mies miestä vastaan."
"Näitkö tai kuulitko mitään tullessasi?" kysyi Everard.
"En mitään", selitti hänen ystävänsä, "paitsi että ensin pistäytyessäni
tähän kirottuun rapistuneeseen sokkeloon kirposi kynttilä kädestäni
kuin raipalla läpsäytettynä, ja minun oli pakko palata noutamaan
toista".
"Minun täytyy heti saada hevonen, Wildrake, ja toinen sinulle, jos käy
laatuun."
"Voimmehan ottaa huovien ratsuista kaksi", vastasi Wildrake. "Mutta
mitä varten vilistäisimme pois kuin hiiret tähän aikaan illasta?
Luhistuuko talo?"
"En voi vastata", sanoi eversti työntyen erääseen huoneeseen, missä oli
kalustuksesta rippeitä jäljellä.
Siellä kavalieri silmäili tiukemmin hänen ulkomuotoaan ja huudahti
kummeksuen: "Minkä lemmon kanssa oletkaan joutunut tappeluun, Markham,
kun sinut on rähjätty pahanpäiväiseksi?"
"Tappeluunko!" huudahti Everard. "Niin", vakuutti hänen uskollinen
saattolaisensa, "tapellut olet. Katso kuvastimesta."
Toinen totteli ja näki olevansa pölyn ja veren peittämä. Jälkimäinen
valui naarmusta, jonka hän oli saanut kurkkuunsa, yrittäessään
vapautua. Vilpittömästi hädissään avasi Wildrake ystävänsä kauluksen
ja kiirehti kiihkeästi tutkimaan haavaa, vapisevin käsin ja kiiluvin
silmin, hyväntekijänsä hengestä peloissaan. Everardin vastustuksesta
huolimatta tarkastettuaan vammanpa havaittuaan sen vähäpätöiseksi
hän heittäysi jälleen tavanmukaiseen huimaluontoisuuteensa, kenties
sitä kerkeämmin, kun häntä hävetti poikkeamisensa suurempaan
tunteellisuuteen kuin hänen teki mieli ilmaista.
"Jos tuo on paholaisen tekoa, Mark", hän puheli, "niin eivätpä
sielunvihollisen kynnet ole läheskään niin kauheita kuin kuvataan;
mutta älköön yksikään sanoko, että vertasi on vuodatettu kostamatta,
Roger Wildraken ollessa vierelläsi. Mihin sinä jätit sen rumahisen?
Minä riennän takaisin tappelupaikalle, asetun häntä vastaan
lyömämiekkoineni, ja vaikka hänen kyntensä olisivat kymmenen tuuman
nauloja ja hampaansa haravanpiikkejä, niin tilille pitää hänen ruveta
sinulle tuottamastansa virheestä."
"Hulluutta -- hulluutta!" huudahti Everard. "Sain tämän mitättömän
raamun langetessani -- pesumalja ja pyyhinliina parantavat sen.
Sillävälin, jos koskaan tahdot tehdä minulle ystävän palveluksen,
hanki sotaratsut -- käske luovuttaa ne valtion palvelukseen, hänen
ylhäisyytensä kenraalin nimessä. Minä vain peseydyn, yhtyäkseni sinuun
tuokion kuluttua portin edustalla."
"No, tahdon palvella sinua, Everard, niinkuin mykkä tottelee mahdikin
viittausta, tietämättä miksi tai mitä varten. Mutta lähdetkö tapaamatta
ketään noista alikerran miehistä?"
"Tapaamatta ketään", sanoi Everard; "Luojan tähden, älä haaskaa aikaa".
Wildrake etsi käteensä aliupseerin ja vaati käskevästi hevosia;
toinen mukautui vastaan väittämättä, hyvin tajuten eversti Everardin
sotilaallisen arvon ja merkityksen. Parissa minuutissa oli siis kaikki
valmista lähtöön.