Jo kuvaamamme vierashuoneen kirkkaassa valaistuksessa tunsi Everard
helposti tuttavansa Desboroughin, Harrisonin ja Bletsonin. Nämä olivat
kerääntyneet loimuavan takkavalkean lähelle sijoitetun ison tammipöydän
ympärille, jolle oli asettu viiniä ja olutta sekä tupakoimiskojeita,
sillä tämä huvike oli jo käynyt yleiseksi. Pöydän ja oven väliin oli
siirretty eräänlainen liikuteltava astiakaappi, joka oli alkuaan
tarkoitettu pöytähopeiden näyttelemiseen juhlatilaisuuksissa, mutta
tällä kertaa toimi vain kaihtimena. Siinä tehtävässä se olikin niin
tehokas, että Everard ennen täydellistä kiertämistänsä sen ympäri kuuli
katkelmana Desboroughin kaikuvan ja karkean äänen haastelusta: "Lähetti
hänet osille meidän kanssamme, sen takaan -- se on aina ollut hänen
ylhäisyytensä lankomieheni tapana -- jos hän on valmistanut kestityksen
viidelle ystävälle, niin hän kutsuu mukaan enemmän kuin pöydästä
riittää -- tiedän hänen pyytäneen kolme miestä maistelemaan kahta
kananmunaa."
"Hiljaa, hiljaa", varoitti Bletson, ja korkean astiakaapin takaa
ilmestyvät palvelijat ilmoittivat eversti Everardin. Kenties ei ole
lukijalle ikävää saada kuvaus seurasta, johon; hän nyt joutui.
Desborough oli pönäkkä, häränniskainen mies, keskikokoinen,
kasvonpiirteet raakamaisen karkeat, tuuheat kulmakarvat harmaantuneet
ja silmät murjottavat. Voimakkaan sukulaisen menestys oli puhjennut
esiin hänen pukunsa hienoudessa, ja se olikin paljoa runsaammin
koristeltu kuin oli puritanien keskuudessa tavallista. Hänen levättiään
kaunisti korukirjailu, ja kudotussa vyössä oli nyplätty reunus; hatussa
oli kultasolkinen höyhen, ja koko asu oli kavalierin tai hovilaisen
pikemmin kuin yksinkertainen parlamentin virkailijan vaatetus. Mutta
totisesti ei ollut paljoakaan hovimaista soreutta tai arvokkuutta
itse yksilön olemuksessa tai esiintymisessä; hän soveltui hienoon
pukuunsa niinkuin kylttipatsaan karju kullattuun panssariinsa. Ei
hän suorastaan rujo tai epämuotoinen ollut, sillä yksityiskohdissaan
oli hänen rakenteensa kylläkin mukiinmenevä. Mutta hänen raajansa
näyttivät toimivan erilaisilla ja vastakkaisilla perusteilla; ne eivät
olleet keskinäisyyteen suhtailtuja, kuten näytelmässä sanotaan --
oikea käsi liikkui ikäänkuin vasemman kanssa riitaantuneena, ja sääret
näyttivät taipuvaisilta tepastelemaan viistoon toisistaan. Sanalla
sanoen, käyttääksemme juhlallista vertausta, eversti Desboroughin
jäsenet näyttivät pikemmin muistuttavan liittokongressin, eripuraisia
edustajia kuin valtion elimien hyvinjärjestynyttä, yhtymää lujassa ja
kunnollisesti sopusointuisessa valtakunnassa, jossa kullakin on oma
sijansa ja kaikki tottelevat yhteisen pään määräyksiä.
Kenraali Harrison, toinen valtuutettu, oli pitkä, laiha, keski-ikäinen
mies. Hänet oli nostanut korkeaan asemaansa armeijassa ja Cromwellin
likeisimpään seuraan taistelukentällä koeteltu horjumaton urheus ja
se suosio, jota hän oli saanut haltioituvalla intomielisyydellään
silloisen armeijan pääosana esiintyvien sotaisten pyhien, lahkolaisten
ja independenttien keskuudessa. Harrison oli halpaa syntyperää, ja
hänet oli isän ammatin mukaan kasvatettu teurastajaksi. Mutta vaikka
hänen ulkomuotonsa oli karkea, ei se kuitenkaan ollut raakamainen
kuten Desboroughin, joka oli niin suuresti voitolla hänestä syntyperän
ja kasvatuksen puolesta. Hän oli miehekkään kookas ja ryhdikäs,
rakenteeltaan sopusuhtainen, ja hänen sävynsä ilmaisi järeää
sotaisuutta, jota saattoi peljätä, vaan ei hevillä halveksia tai
pilkata. Hänen kyömynenänsä ja synkät mustat silmänsä vaikuttivat
edullisesti muutoin säännöttömissä kasvonpiirteissä, ja niissä säihkyi
toisinaan hurja innostus, kun hän selitteli mielipiteitään muille,
samalla kun ne usein näyttivät uinuvan pitkien tummien silmäripsien
suojassa hänen miettiessään itsekseen; siten sai hänen katsantonsa
tehoisan voimallista ja ylvästäkin henkevyyttä. Hän oli pääjohtajia
niin sanottujen Viidennen valtakunnan miesten keskuudessa, jotka vielä
kiihkomielisempinä kuin yleensä aikalaisensa rohkeasti tulkitsivat
Ilmestyskirjaa omien haaveittensa mukaan. He katsoivat Messiaan uuden
tulon ja tuhatvuotisen valtakunnan eli pyhäin hallinnan maan päällä
olevan lähellä, ja uskoivat olevansa kaukonäkemyksen valaisemia näiden
lähestyvien tapausten selittelyssä sekä valittuja välikappaleita
tuon uuden hallituksen eli niin sanotun Viidennen valtakunnan
toteuttamisessa, joten heille myöskin kuuluivat sen kunnia-asemat,
olivatpa ne taivaallisia tai maallisia.
Silloin kun tämä intomielisyyden henki, joka esiintyi osittaista
mielipuolisuutta muistuttavana hurmiona, ei suoranaisesti vallinnut
Harrisonia, hän oli maallisen järkevä mies ja hyvä soturi, -- henkilö,
joka ei jättänyt sikseen ainoatakaan tilaisuutta hyötynsä hoitamiseksi
ja odottaessaan Viidennen valtakunnan loistoa oli sillävälin auliina
apurina armeijanpäällikön ylivallan vakiinnuttamisessa. Hänessä
saattoi tuntua aikaisempi ammattinsa ja teurastusvajassa saatu
välinpitämätön tottumus kipuun ja verenvuodatukseen, tai kenties oli
hän luonnostaan tylsätunteinen taikka herännyt sellaiseen intoon,
joka sai hänet pitämään vastustajiansa jumalallisen tahdon hylkijöinä
ja sen vuoksi kaiken suosiollisuuden ja armeliaisuuden ulkopuolelle
joutuneina; varsinaista vaikutinta on vaikea määrätä, mutta kaikki
olivat yhtä mieltä siitä, että taistelussa saavutetun voiton jälkeen
tai jonkun kaupungin tultua väkirynnäköllä vallatuksi Harrison oli
Cromwellin armeijan julmimpia ja säälimättömimpiä miehiä: aina hän
tehosti jotakuta väärintulkittua raamatunkohtaa pakolaisten pitkitetyn
teurastuksen oikeuttamiseksi ja toisinaan niidenkin surmaamiseksi,
jotka olivat antautuneet vangiksi. Sanottiin muutamien tuollaisten
veritöiden toisinaan vaivaavan hänen omaatuntoaan ja häiritsevän niitä
autuutuksen unelmia, joihin hänen mielikuvituksensa viehättyi.
Tällaiset kiihkoilevat soturit täyttivät ne rivit ja rykmentit, jotka
Cromwell oli viisaasti pysyttänyt koolla, toimittaessaan supistetuiksi
ne osastot, joissa presbyteriläinen harrastus oli vallitsevana, -- ja
Everardin astuessa huoneeseen istui heidän aito edustajansa hiukan
erillään toisista, sääret ristikkäin ojennettuina tulta kohti, pää
kyynäspäähän tuettuna ja ylöspäin kääntyneenä, ikäänkuin olisi hän mitä
vakavimman huolellisesti tarkastellut goottilaisen laen häämöittäviä
veistoksia.
Vielä on mainitsematta Bletson, joka olemukseltaan ja ulkomuodoltaan
kerrassaan poikkesi molemmista kumppaneistaan. Hänen asussaan ei
ilmennyt koreilua eikä ruokottomuutta, yhtä vähän kuin hänen ryhdissään
näki mitään sotaisen kokemuksen tai arvoaseman vihjettä. Pieni
kävelymiekka näytti hänellä pelkältä herrasmiehen tunnukselta, käden
tuntumatta ollenkaan aikovan tutustua sen kahvaan tai silmän haluavan
ihastella sen terää. Kasvot olivat laihat ja teräväpiirteiset, ja
vakoja oli niihin uurtanut pikemmin ajattelu kuin ikä; silloinkin
kun hän vähimmin tahtoi osoittaa halveksumista, tuntui tavanmukainen
ivallinen väänne niissä vakuuttavan puhutellulle henkilölle, että hän
Bletsonin kanssa haastellessaan tapasi henkilön, joka älyllisessä
suhteessa oli verrattomasti hänen yläpuolellaan. Tämä kuitenkin oli
pelkkää älykkyyden voitollisuutta, sillä Bletson kartteli nyrkkivallan
äärimäisyyskeinoa kaikissa järkeilevien mielipiteitten ristiriidoissa
ja yleensäkin missä hyvänsä kiistoissa.
Silti oli tämä rauhan mies nähnyt pakolliseksi omakohtaisesti
palvella parlamentin armeijassa kansalaissodan alkupuolella, kunnes
kovaksi onnekseen osui tulisen Rupert-prinssin tielle, jolloin hänen
peräytymistänsä pidettiin niin silmittömänä, että tarvittiin kaikki
mahdollinen ystävien suojelus hänen säästyäkseen julkiselta syytteeltä
ja sotaoikeuden tuomiolta. Mutta Bletson oli hyvä puhuja ja vaikutti
paljon alihuoneessa, joka oli hänen oikea piirinsä; siitä syystä piti
puolue häntä suuressa arvossa, joten hänen käyttäytymisensä Edgehillin
luona jätettiin silleen. Menemättä enää varsinaiseen sotarintamaan
hän edelleenkin otti toimeliaasti osaa tuon monitouhuisen ajanjakson
kaikkiin valtiollisiin tapauksiin.
Bletsonin valtiolliset käsitykset olivat jo kauvan taivutelleet
häntä Harringtonin ja muiden puolelle, joilla oli haaveellisena
hankkeena puhtaasti kansanvaltaisen tasavallan perustaminen niin
laajassa maassa kuin Britanniassa. Tämä oli ajattelematon aie siellä,
missä säätyluokat, tavat, kasvatus ja elämänkäsitykset osoittivat
niin tavattomia eroavaisuuksia, -- missä yksilöiden varallisuus oli
niin peräti epätasaisesti jakautunut, ja missä suuri osa asukkaita
oli suurkaupunkien ja teollisuuskeskuksien kehittymätöntä joukkoa,
pätemätöntä omaksumaan valtion hallinnasta sitä osuutta, jota oikean
tasavallan jäsenten tulee hoitaa. Kun siis koe tehtiin, kävikin
heti ilmeiseksi, että mitään sellaista hallitusmuotoa ei voitu
ottaa käytäntöön vähäisimminkään vakaisuuden mahdollisuuksin, ja
kysymykseksi koitui vain, saisiko Pitkän Parlamentin jäännös eli
jokapäiväisessä puheessa "Häntä" epäsuosioonkin joutuneena yhäti
vallita Britannian asioita; lukuisia jäseniänsä eroitettuaan oli tämä
kansan eduskunta lopulta huvennut muutamiksi kymmeniksi henkilöiksi.
Toisena mahdollisuutena oli, että he heittäisivät kaikki tuuliajolle,
hajaantuen ja kuuluttaen valittavaksi uuden parlamentin, jonka
kokoonpanosta kukaan ei voinut mennä takuuseen sen enempää kuin niistä
toimenpiteistäkään, joihin uudet jäsenet ryhtyisivät alotettuaan
istuntonsa. Ja kolmanneksi saattoi Cromwell -- kuten sitte tapahtuikin
-- heittää miekkansa vaakaan ja rohkeasti anastaa sen vallan, jota
parlamentin rippeet eivät kyenneet käyttelemään eivätkä silti
uskaltaneet harkitusti luovuttaa pois.
Puoluesuhteitten ollessa sellaisina yritti valtioneuvosto jaeltavaansa
hyvyyttä ositellessaan viihdyttää ja hyvittää armeijaa, niinkuin
kerjäläinen viskoo murisevalle vahtikoiralle kannikoita. Tässä mielessä
oli tehty Desboroughista valtuutettu Woodstockin juttuun Cromwellin
tyydytykseksi, Harrisonista tuimien Viidennen valtakunnan miesten
rauhoittamiseksi ja Bletsonista sillä perusteella, et hän oli vilpitön
tasavaltalainen ja heidän omaa hapatustansa.
Mutta suurestipa he erehtyivät miehestä, jos luulivat Bletsonilla
olevan heikointakaan aikomusta antautua tasavaltalaisuutensa
marttyyriksi tai ottaa osalleen mitään tuntuvaa vahinkoa sen
johdosta. Hän hyväksyi heidän periaatteensa vilpittömästi, niin
mahdottomiksi kuin ne olivatkin näyttäytyneet käytännössä, sillä kokeen
epäonnistuminen ei sen paremmin muuta valtiollisen mietiskelijän mieltä
kuin sulattimen räjähdys kääntää kullantekijää järkevälle tolalle.
Mutta Bletson oli varsin valmis alistumaan Cromwellin tai kenen tahansa
edessä, jolla saattoi olla todellinen valta. Hän oli käytännössä aulis
alamainen olevaiselle voimalle eikä pitänyt suurtakaan väliä eri
hallitusmuodoilla, väitösperäisesti katsoen ne kaikki jokseenkin yhtä
vajaviksi, kun ne kerran poikkesivat Harringtonin Oceanan kaavasta.
Cromwell oli jo muovaillut häntä kuin vahaa peukalonsa ja etusormensa
välissä, aikoen piakkoin: käyttää sitä sinetitsemiseen, ja suuri
kenraali hymyili itsekseen, kun näki valtioneuvoston palkitsevan
Bletsonia uskollisena kannattajanaan, samalla kun hän tiesi saavansa
luottaa miehen apuun, vaikka odotettu hallituksen muutos tapahtuisi
miten pian tahansa.
Mutta Bletson oli vielä enemmän kiintynyt metafysilliseen kuin
valtiolliseen katsantokantaansa, johtaen väitelmänsä ihmiskunnan
täydellisentymismahdollisuudesta yhtä pitkälle kuin mallikelpoisen
hallitusmuodonkin luomisesta, ja samalla kun hän jälkimäisessä
suhteessa julisti laittomaksi kaiken vallan, mikä ei tullut kansasta
itsestään, oli hän siveysopillisissa tutkisteluissaan vastahakoinen
juontamaan mitään luonnon ilmiöitä lopullisesta alkuaiheesta.
Ahtaalle ajettuna oli Bletsonin kyllä pakko jupista joitakin
katkonaisia ja käsittämättömiä väitelmiä siitä, miten Luonnon töissä
ilmeni _Animus Mundi_ eli "luova voima", jolla se alkujaan herätti
vaikutukseen ja edelleen säilyttää töitänsä. Tälle voimalle hän sanoi
joidenkuiden tieteellisimpienkin metafysikkojen suovan jonkun verran
tunnustusta, eikä hän itsekään tahtonut suorastaan moittia niitä,
jotka halusivat kunnioittaa suurta Luonto-jumalatarta pyhäpäivien
viettämisellä, kööritansseilla, lauluilla sekä viattomilla juhlilla
ja juomauhreilla; ainakin olivat tanssi, laulu, juhliminen ja karkelo
viihdyttävää ajanviettoa sekä nuorille että vanhoille, joten heidän
sopi siihen antautua tuollaisten säädettyjen pyhäpäivien kunniaksi
yhtä hyvin kuin muillakin perusteilla. Mutta tätä kohtuullista
uskonnollisuuden esittämistä oli harjoitettava sellaisin poikkeuksin
kuin Highgatevala salli, ja ketään ei sopinut pakoittaa tanssimaan,
juomaan, laulamaan tai juhlimaan, jos hänen taipumuksensa ei
välittänyt niistä huvikkeista, eikä kellekään saanut tyrkyttää
luovan voiman palvontaa, olipa sen nimenä _Animus Mundi_ tai mikä
hyvänsä. Jumaluuden sekaantumisen ihmiskunnan asioihin hän kielsi
kerrassaan, todistettuaan itselleen tyydyttävästi, että se aatos oli
kokonaan papistosta lähtöisin. Lyhyeen sanoen -- ja ottaen lukuun
edellämainitun epämääräisen metafysillisen poikkeuksen -- mr. Joshua
Bletson Darlingtonista, Littlefaithin edusmies, oli niin lähellä
jumalankieltäjän umpikujaa kuin ihminen kenties saattaakaan olla. Mutta
tämän sanomme välttämättömän ehdollisesti, sillä me olemme tunteneet
useita Bletsonin kaltaisia, joiden kaihtimia on taikausko kelpo tavalla
heilutellut, vaikka heidän pelkäilyään ei mikään oikea uskonnollisuus
pyhittänyt. Pahathenget tietenkin uskovat ja vapisevat, mutta maan
päällä on monia, jotka ollen pahemmassa pinteessä kuin luonnolliset
kadotuksen lapsetkaan vapisevat uskomatta ja pelkäävät pilkatessaankin.
Luonnollisesti ei mr. Bletson voinut mitään kohdella halveksivammin
kuin väittelyitä piispainvallasta ja kirkkoneuvostoista,
presbyteriläisyydestä ja kansankirkosta, kveekareista ja
anabaptisteista, muggletonilaisista ja brownilaisista sekä kaikista
muista lahkoista, joista kansalaissota oli alkanut ja jotka sen
kiistoja yhä pitkittivät. Sellainen inttely oli hänen sanojensa
mukaan samaa kuin riitelisivät vetojuhdat keskenään päitsiensä ja
kuormasatulainsa kuosista, sen sijaan että käyttäisivät suotuisaa
tilaisuutta niiden karistamiseen yltänsä. Muitakin sukkelia ja
ytimekkäitä huomautuksia oli hänellä tapana lausua ajan ja paikan
soveltuessa, esim. Rota-klubissa, jonka oli Harrington perustanut
valtiollisten ja uskonnollisten kysymysten vapaata pohtimista varten;
siellä oli St. Jolin ahkerana vieraana.
Mutta liikkuessaan tämän akatemian eli viisaustieteen tyyssijan
ulkopuolella oli Bletson varsin varovainen esiintymisessään; uskontoa
ja kristillisyyttä suosivaa yleistä ennakkoluuloa halveksiessaan
hän ei hevillä päästänyt tunnettaan sen pitemmälle kuin vihjatuksi
vastaväitteeksi tai hymähdykseksi. Saadessaan tilaisuuden puhella
kahden kesken jonkun avosydämisen ja älykkään nuorukaisen kanssa
hän toisinaan yritti käännytystyötä ja hiveli hyvinkin taitavasti
kokemattomuuden turhamaisuutta, huomautellen noin valistuneen mielen
toki älyävän hyljeksiä, mitä, ennakkoluuloja siihen oli lapsuudessa
istutettu; olihan otettava käytäntöön järjen _latus clavus_,
jätettävä syrjään nuorekkaan kykenemättömyyden _bulla_, kuten Bletson
määritteli, ja ryhdyttävä tutkimaan ja päättämään omintakeisesti.
Useinkin tapahtui, että nuorukainen viehättyi kokonaan tai osittain
omaksumaan sellaisen tietomiehen käsitykset, joka oli nähnyt hänen
luontaisen nerokkuutensa ja kehoittanut häntä käyttämään sitä
itsenäiseen tutkisteluun, keksintään ja selittelyyn. Imartelu siten
antoi epäuskolle opetuslapsia, joita mikään jumalankieltäjän voimakas
kaunopuheisuus tai viekas viisastelu ei olisi kyennyt voittamaan
puolelleen.
Viisaustieteilijän luonnonlaadun arkuus, kuten huomautimme, vaati
noudattamaan suurta varovaisuutta näissä vapaaksi ajatteluksi ja
järkeilyksi sanottujen elämänkäsitysten levittämisyrityksissä. Hän
tiesi piispalliskirkon kannattajien ja presbyteriläisten epäilevän
hänen käsityksiään ja pitävän silmällä, mitä hän hommasi; nämä kaksi
päälahkoa olivat kyllä vihoissa keskenään, mutta vielä vihamielisempiä
ne olivat sellaista katsantokantaa vastaan, joka ei ainoastaan hylkinyt
kaikkia kirkkojärjestyksiä, vaan kaikkinaista kristillisyyttäkin.
Helpommaksi hän huomasi verhoutua independenttien parissa, nämä kun
vaativat yleistä omantunnonvapautta eli rajatonta suvaitsevaisuutta;
sitäpaitsi hajaantuivat independenttien uskonnolliset käsitykset jos
jonkinlaisiksi toisinnoiksi eri yksityiskohdissaan, jolloin moniaat
johtivat niistä sellaisia huimia hairaannuksia, että joutuivat
kerrassaan ulkopuolelle kaiken kristillisyyden rajojen ja lähenivät
hyvin vaarallisesti itse epäuskoa, niinkuin kaikenlaatuisten
äärimäisyyksien sanotaan kohtaavan toisensa. Bletson seurusteli
jokseenkin paljon näiden lahkolaisten kanssa, ja niin suuresti luotti
hän omaan johdonmukaisuuteensa ja kielevyyteensä, että hänen arvellaan
toivoneen saavansa vielä suostutetuksi puolelleen intomielisen Vanen
ja yhtä kiihkeän Harrisoninkin, kunhan nämä vain ensin oivaltaisivat
erheiksi Viidennen valtakunnan haaveet, tyytyäkseen viisaitten
hallintaan Englannissa luonnollisen elämänsä ajaksi, sen sijaan että
uskoisivat pyhäin piakkoin alottavan tuhatvuotisen hallituskautensa.
Sellaiseen omituiseen ryhmään saapui nyt Everard, -- pieneen piiriin,
joka mielipiteittensä eroavaisuudella osoitti, kuinka monille
harharannoille ihmisluonto saattaa ajautua haaksirikkoiseksi, kun
hän kerran on hellittänyt ankkurista, jonka on uskonto antanut hänen
tuekseen. Bletsonin suuriluuloisuus ja maailmallinen tieteily sekä
tuimaluontoisen ja puutteellisesti kasvatetun Harrisonin äkkipikaiset
ja vähätietoiset päätelmät olivat johtaneet kahteen vastakkaiseen
äärimäisyyteen, kiihkouskoon ja epäuskoon, kun taasen Desborough
luontaisen tylsänä ei ollenkaan ajatellut uskon asioita. Kumppaniensa
toimeliaasti purjehtiessa eri tolilla, mutta yhtä suuresti harhaan,
saattoi viimeksimainitun sanoa tuhoutuvan niinkuin laiva, joka
saa satamansuulla vuodon ja uppoaa. On ihmeellistä katsella, mikä
kummallisen vaihteleva sarja erehdyksiä ja hairahduksia -- kuninkaan
ja hänen ministeriensä taholta, parlamentin ja sen johtajien taholta,
Skotlannin ja Englannin yhdistettyjen kuningaskuntain taholta toisiansa
kohtaan -- oli yhtynyt nostattamaan Britannian kohtalon ratkaisi
jäin joukkoon noin vaarallisten mielipiteitten kannattajia ja noin
kiihkeästi ajettujen pyyteitten harrastajia.
Puolueen vuoksi todistellessaan ihmiset tahtovat nähdä kaikki viat
toisella puolella, suvaitsematta tarkastella vastapuolen virheitä;
mutta ne, jotka tutkivat historiaa opikseen, huomaavat selkeästi,
että englantilaisen valtiomuodon taattua tasapainoa ei olisi kyennyt
niin täydellisesti mullistamaan mikään muu kuin molemminpuolinen
myönnyttelyn puute sekä kuninkaan ja parlamentin puolueiden
keskinäisten vihojen yltyminen vimmaksi. Mutta kiirehdimmekin jo
heittämään sikseen valtiolliset mietteet, olletikin kun meidän
käsityksemme eivät arvattavasti miellytä whigiä eivätkä torya.