Kelpo pormestarin rehevässä olemuksessa ilmeni touhuavaa tärkeyttä
ja hämiä niinkuin miehellä, joka tajusi, että hänellä oli paljoa
merkitsevä osa esitettävänä, jos hän vain kykenisi tarkoin älyämään,
mikä se osa oli. Mutta molempiin tunteisiin liittyi suuri mielihyvä
Everardin näkemisestä, ja hän hoki moneen kertaan tervetulo- ja
riemastushuudahduksensa, ennen kuin hänet voitiin saada tarkkaamaan,
mitä tämä herrasmies virkkoi vastaukseksi.
"Hyvä, arvoisa eversti, te olette tosiaan mieluisa näky Woodstockille
kaikkina aikoma, ollen melkein kaupunkilaisemme, kuten saatan sanoa,
koska olette asunut mm Paljon ja niin kauvan palatsissa. Totisesti
alkaa asia käydä miltei yli ymmärrykseni, vaikka minä olen toimitellut
tämän kauppalan virallisia tehtäviä jo pitkät ajat; ja te olette tullut
avukseni kuin -- kuin --"
"_Tamquam Deus ex machina_, kuten etnalainen runoilija lausuu",
täydensi pastori Holdenough, "vaikka minä en usein vetoa sellaisiin
kirjoihin. Tosiaankin, master Markham Everard -- tai arvoisa eversti,
pitäisi minun sanoa -- te olette suorastaan tervetullein mies, mitä on
Woodstockiin saapunut vankan Harry-kuninkaan päiviltä saakka."
"Minulla oli hiukan asiaa teille, hyvä ystävä", ilmoitti eversti
pormestaria puhutellen. "Olen hyvilläni, jos samalla sattuisi niin,
että saisin tilaisuuden tehdä teidän tai arvoisan pastorinne mieliksi."
"Varmastikin voitte sen tehdä, hyvä herra", tokaisi pastori Holdenough.
"Teillä on sydän, sir, ja teillä on käsi; ja me olemme suuressa hyvän
neuvon tarpeessa toimenmieheltä. Minä tiedän, arvoisa eversti, että te
ja teidän arvoisa isänne olette aina käyttäytyneet näissä selkkauksissa
niinkuin oikean kristillisen ja maltillisen hengen elähyttämät miehet,
pyrkien valamaan öljyä maan haavoihin, joihin toiset tahtoisivat
hieroa vihtrilliä ja pippuria; ja me tiedämme teidän olevan sen
kirkon uskollisia lapsia, jonka me olemme kärsineet paavilaisista ja
kirkkoruhtinaallisista lisistään."
"Hyvä ja kunnianarvoisa ystäväni", huomautti Everard, "minä pidän
arvossa monien opettajienne hurskautta ja tietorikkautta; mutta
minä puollan myös omantunnonvapautta kaikille ihmisille. En yhdy
lahkolaisiin enkä toiselta puolen halua nähdä heitä väkivaltaisen
sorron painamina."
"Sir, sir", virkkoi presbyteriläinen pikaisesti, "tuo kuulostaa
kyllä kauniilta; mutta minä soisin ajattelevanne, millainen mainio
maa ja kirkko meille onkaan omiaan koitumaan niiden erhetysten,
herjäin käsitysten ja oppiriitojen keskuudessa, joita päivittäin
tuodaan Englannin kirkkoon ja kuningaskuntaan, joten arvoisa pastori
Edwards 'Gangrenassaan' selittääkin, että meidän synnyinmaamme
on joutumaisillaan pelkäksi viemäriksi ja likalammeksi kaikilla
hajaannuksille, kerettiläisyyksille, jumalanpilkkaamisille ja
häiriöille, niinkuin Hannibalin armeijan sanottiin olleen kaikkien
kansojen hylkiöitä -- _colluvies omnium gentium_. Uskokaa minua,
arvoisa eversti, kunnioitettavan eduskunnan jäsenet katselevat tätä
kaikkea liian kepeästi ja vanhan Elin hyväksyvin silmäniskuin. Nuo
valistajat, hajoittajat, työntävät oikeaoppiset sielunpaimenet ulos
saarnastuoleista, tunkeutuvat perheisiin ja rikkovat niiden rauhan
riistäen pois ihmisten sydämet vakaasta uskosta."
"Hyvä pastori Holdenough", muistutti eversti keskeyttäen kiihkeän
saarnamiehen, "on syytä suruun kaikkien näiden onnettomien
eripuraisuuksien tähden, ja minä olen yhtä mieltä kanssanne siitä, että
nykyisen ajan tulinen tiimellys on yllyttänyt ihmisten mielet pois sekä
maltillisen ja vilpittömän uskonnon että säädyllisyyden ja terveen
järjen rajoista. Mutta siihen ei ole muuta apua kuin kärsivällisyys.
Intomielisyys on virta, joka vaahtoaa vähiin omalla ajallaan, kun
se sitävastoin varmasti pyyhkäisee tieltään jokaisen sulun, joka
suoranaisesti asetetaan sitä vastaan. Mutta mitä tekemistä on meillä
nyt noiden hajaannusilmiöiden kanssa?"
"No, osittain tätä, sir", alkoi Holdenough kertoa, "vaikka te kenties
pidätte tapausta vähäpätöisempänä kuin olisin osannut ajatella ennen
kuin kohtasimme. Minut itseni -- minut, Nehemia Holdenoughin", hän
lisäsi mahtipontisesti, "karkoitti väkisin omasta saarnastuolistani
niinkuin mies olisi potkaistu ulos omasta talostaan muuan muukalainen
ja tungeskelija, susi, joka ei edes viitsinyt vetää yllensä lammasten
vaatteita, vaan tuli synnynnäisessä susimaisessa nahkakölterin ja
patruunavyön asussa ja selitteli Sanaa minun sijastani kansalle,
joka on minulle kuin lauma lailliselle paimenelle. Se on liiankin
totta, sir -- herra pormestari näki sen ja yritti ryhtyä sellaisiin
toimenpiteisiin sen estämiseksi kuin ihminen saattoi, -- vaikka" --
pormestariin kääntyen -- "vieläkin ajattelen, että te olisitte voinut
rynnistää hiukan enemmän".
"No, älkäähän nyt, hyvä pastori Holdenough; jätämme jo sen asian",
lepytteli kauppalanvanhin. "Warwickin Guy tai Hamptonin Bevis
saattaisivat päteä jonkun verran tässä sukupolvessa; mutta totisesti on
niitä liian monta ja liian voimallista Woodstockin pormestarille."
"Herra pormestari mielestäni puhuu varsin selvää järkeä", sanoi
eversti. "Jos independenttien ei sallita saarnata, niin pelkäänpä,
että he eivät tahdo taistellakaan -- ja entä jos sitte saataisiin uusi
kavalierien kapina?"
"Metelöimään voivat nousta pahemmatkin kuin kavalierit"; virkahti
Holdenough.
"Kuinka, sir?" kummeksui eversti Everard. "Sallikaa minun muistuttaa
teille, pastori Holdenough, että tuo ei ole turvallista puhetta
kansakunnan nykyisessä tilassa."
"Minä sanon", intti presbyteriläinen, "että metelöimään voivat
nousta pahemmatkin kuin kavalierit, ja minä näytän sanani toteen.
Sielunvihollinen on pahempi kuin pahinkaan kavalieri, mikä on ryyppinyt
maljoja tai äyskinyt sadatuksia -- sielunvihollinen on käynyt
metelöimään Woodstockin palatsihuvilassa!"
"Niin, on tosiaan", vahvisti pormestari, "ruumiillisesti ja
näkyväisesti, tuntuvasti ja tunnettavasti. Hirmuisessa ajassa
elämmekin!"
"Hyvät herrat, en todellakaan tiedä, miten minun olisi käsitettävä
puheenne", oudoksui Everard.
"Ka, siitä paholaisesta me juuri tulimmekin haastamaan teille", kertoi
pormestari; "mutta arvoisa pastori on aina niin kiivas lahkolaisille --"
"Jotka ovat pahanhengen äpäröitä ja hänen likeistä sukuaan", keskeytti
pastori Holdenough. "Mutta totta on, että noiden lahkojen laajentuminen
on nostattanut pimeyden ruhtinaan maan pinnallekin valvomaan etuansa,
missä havaitsee sen menestyvän parhaiten."
"Pastori Holdenough", sanoi eversti, "jos puhutte vertauskuvallisesti,
niin olen jo huomauttanut teille, että minulla ei ole keinoja
eikä taitoa riittämään noiden uskonnollisten intomielisyyksien
taltuttamiseen. Mutta jos tarkoituksenanne on lausua, että paholaisesta
on näkynyt todellinen ilmestys, niin rohkenen ajatella, että te
oikeauskoisena ja oppineena kirkonmiehenä olisitte hänelle soveliaampi
vastus kuin minunlaiseni soturi."
"Totta kyllä, sir, ja sikäli luotankin hoitamaani virkaan, että minä
kävisin hetkeäkään siekailematta rynnistämään rumahista vastaan",
selitti Holdenough; "mutta se paikka, jossa hän on viimeksi
näyttäytynyt, nimittäin Woodstock, on täynnä noita vaarallisia ja
paatuneita henkilöitä, joiden röyhkeyttä vastikään valitin; ja vaikka
minä omiin apukeinoihini luottaen uskallan ryhtyä kiistasille itse
heidän pimeän ruhtinaansa kanssa, niin en kuitenkaan ilman teidän
suojelustanne, arvoisa eversti, näe viisaaksi mennä kohtaamaan
peuhtovaa ja puskevaa härkää Desboroughia tai verenhimoista ja
raatelevaa karhua Harrisonia taikka kylmää ja myrkyllistä käärmettä
Bletsonia. Ne kaikki ovat nyt palatsihuvilassa, mullistellen vapaasti
ja keräten saalista niinkuin mukavaksi näkevät, ja paholainen on tullut
seuraan neljänneksi, kuten nyt kaikki ihmiset kertovat."
"Toden totta, arvoisa ja jalo herra", puuttui puheeseen pormestari,
"niin on asian laita kuin pastori Holdenough sanoo -- meidän
etuoikeutemme julistetaan mitättömiksi, karjaamme siepataan ihan
laitumilta. Ne puhuvat hakkaavansa maahan ja jättävänsä aitaamattomaksi
kauniin ajopuiston, joka on vuosisatoja ollut monen kuninkaan
huvikkeena, ja tekevänsä Woodstockista yhtä viheliäisen kyläpahaisen
kuin on maassa mikään. Vakuutan teille, että ilomielin kuulimme
tulostanne ja ihmettelimme, kun pysyitte niin liikkumattomana
majapaikassanne. Emme tiedä ketään muuta kuin isänne tai teidät
todennäköisesti halukkaaksi esiintymään porvari-poloisten ystävänä
tässä hätätilassa, koska melkein kaikki ympäristön säätyhenkilöt ovat
ilkimielisiä ja takavarikon kohtaamia. Toivomme sentähden, että te
asetutte voimakkaasti välittäjäksi meidän puolestamme."
"Sen teen, herra pormestari", lupasi eversti, hyvillä mielin nähden,
että hänen aikeitansa odoteltiin; "olin vakaasti päättänytkin puuttua
tähän asiaan, ja pysyttelin alallani ainoastaan kunnes saisin jonkun
valtuuden ylikenraalilta".
"Määräyksen ylikenraalilta!" reipastui pormestari, survaisten
hengenmiestä kyynäspäällään. "Kuuletteko tuota? Mikä kukko pätee sille
kukolle? Kyllä me nyt niille näytämme, ja Woodstock jää yhäti uhkeaksi
Woodstockiksi!"
"Pitäkäähän kyynäspäänne erillään kupeestani, hyvä ystävä", sanoi
Holdenough kiusaantuneena tavasta, jolla pormestari oli antanut pontta
sanoilleen, "ja suokoon taivaan Herra, että Cromwell ei osoittaudu yhtä
tuimaksi Englannin kansalle kuin teidän kolhaisunne minulle! Hyväksyn
kuitenkin, että käytämme hänen käskyvaltaansa noiden miesten hommien
lopettamiseksi."
"Lähtekäämme siis liikkeelle", esitti eversti Everard; "ja toivoakseni
tapaamme nuo herrasmiehet järkevällä ja kuuliaisella päällä".
Ilahtuen yhtyivät häneen virkamiehet, maallinen ja kirkollinen,
ja ottaessaan ylleen viittansa ja pistomiekkansa eversti pyysi ja
sai Wildraken auttajakseen ikäänkuin tämä olisi tosiaan ollut se
käskyläinen, jonka osaa hän näytteli. Hänen toimittaessaan halpaa
palvelusta sai kavalieri kuitenkin leikkisästi nipistetyksi ystäväänsä,
tukeakseen heidän salaista tasa-arvoisuuttaan.
Seurueen astellessa katuja pitkin tervehtivät everstiä
monet huolestuneet asukkaat, jotka näyttivät pitävän hänen
välitystään ainoana mahdollisuutena komean puistonsa ja laillisen
yhteiskuntajärjestyksensä pelastamiseen kuten yksilöittenkin
säästämiseen tuholta ja turmiolta.
Heidän astuessaan puistoon kysyi eversti kumppaneiltaan: "Mitä
puhuttekaan ilmestyksistä, joita muka on nähty heidän keskuudessaan?"
"Ka, eversti", sanoi pappi, "tiedättehän itsekin, että Woodstockissa on
aina kummitellut?"
"Olen asunut siellä pitkiä aikoja", vastasi eversti, "ja tiedän, etten
ole ikinä nähnyt vähäisintäkään merkkiä siitä. Joutilaat ihmiset kyllä
jaarittelivat talosta niinkuin he kaikista vanhoista rakennuksista
tarinoitsevat; he sijoittivat huoneisiin haamuja ja aaveita yltäkyllin
täyttämään niin monen suuren vainajan paikan kuin siellä oli koskaan
asunut."
"Ei, mutta, hyvä eversti", pahoitteli hengenmies, "ettehän toki ole
antautunut näiden aikojen vallitsevaan syntiin ja käynyt penseäksi
niiden todistusten suhteen, jotka näyttävät selkeiltä ilmestysten
vahvistuksilta kaikkien muiden mielestä paitsi jumalankieltäjien ja
noitien puolustajani?"
"En tahtoisi ehdottomasti olla uskomatta, mitä niin yleiseen
väitetään", selitti eversti. "Mutta järkeni johtaa minut epäilemään
useimpia kertomuksia, joita olen tällaisista ilmiöistä kuullut, ja oma
kokemukseni ei ole milloinkaan antanut tukea ainoallekaan niistä."
"Niin, mutta uskokaa minua", vakuutti Holdenough, "on aina esiintynyt
jotakin lajia kummitusta tässä Woodstockissa. Kyläkunnassa ei ole sitä
miestä tai naista, joka ei olisi kuullun kertomuksia metsässä tai
vanhan linnan lähettyvillä liikkuvista ilmestyksistä. Milloin säntää
koiralauma menoaan ja metsämiehet huhuilevat ja huikkailevat ja torvet
raikaavat ja hevoset nelistävät, mikä kaikki kohu kuulostaa ikäänkuin
ensimältä loitompaa tulevana ja sitte tuntuu saapuvan ihan likelle --
ja sitte siinä taas onkin yksinäinen erämies, joka kysyy näkijältään,
voiko tämä sanoa hänelle, mille; suunnalle uroshirvi on kadonnut. Hän
on aina puettu vihreään, mutta vaatteiden kuosi on noin viisisataa
vuotta vanha. Tämä on meidän määritelmissämme Demon Meridianum --
puolipäivän aave."
"Arvoisa ja kunnioitettava herra pastori", sanoi eversti, "minä olen
asunut Woodstockissa eri vuodenaikoina ja samoillut ajopuistossa
kaikkina vuorokauden hetkinä. Uskokaa vakuutustani, että kyläläisiltä
kuulemanne on heidän joutilaan hupsuutensa ja taikauskonsa luomaa."
"Eversti", vastasi Holdenough, "epäys ei todista mitään. Mitä
merkitsee, -- sallikaa minun huomauttaa, -- että te ette ole
nähnyt mitään maallista tai toiseen maailmaan kuuluvaa, kun meillä
on todistuksenamme kymmenien näkijäin selittely? -- Ja lisäksi
liikkuu Demon Nocturnum -- öitsivä olento. Hän on viime yönä käynyt
noiden independenttien ja eriuskolaisten keskessä. Niin, eversti,
tuijotelkaa vain, mutta niin on asia -- he saavat koetella, parantaako
hän heidän sananselitys- ja rukoilulahjojaan, joiksi he kehtaavat
villiinnystänsä sanoa. Ei, sir, minäpä luulen, että sielunvihollisen
lannistamiseen tarvitaan jonkun verran jumaluusopillista pätevyyttä
ja yleissivistystä, -- niin, ja säännöllistä papillista kasvatusta ja
oikeata hengellistä kutsumusta."
"En vähääkään epäile pätevyyttänne paholaisen masentamiseen", virkkoi
eversti; "mutta kuitenkin arvelen, että joku kummallinen erehdys on
aiheuttanut sen häiriön heidän keskuudessaan, jos mitään sellaista on
tosiaan tapahtunut. Desborough on epäämättömästi pölkkypää, ja Harrison
on kyllin intomielinen uskoakseen mitä hyvänsä. Mutta toiselta puolen
on siellä Bletson, joka ei usko mitään. -- Mitä te tiedätte siitä
asiasta, hyvä herra pormestari?"
"Totisesti olikin juuri herra Bletson ensimäisenä hälyttäjänä",
vastasi kauppalanvanhin, "ainakin huomattavampana. Katsokaas, sir,
minä olin vuoteessa vaimoni kanssa, eikä kukaan muu; ja nukuinkin niin
sikeästi kuin ihminen voi haluta kello kahden tienoissa aamuyöstä, kun,
tietäkääs, tultiin koputtamaan makuuhuoneeni ovelle ja ilmoittamaan,
että Woodstockissa hälytettiin; palatsihuvilan kello moikui tuona
hiljaisena yön hetkenä niin kaikuvasti kuin se on koskaan kutsunut
hovia päivälliselle."
"No, mutta sen hälytyksen syy?" kysyi eversti.
"Saatte kuulla, arvoisa eversti, saatte kuulla", vastasi pormestari
arvokkaasti heilauttaen kättänsä, sillä hän oli niitä henkilöitä,
joita ei käy hoputtaminen omasta vauhdistaan. "Puolisoni tahtoi
nyt rakkaudessaan ja hellyydessään, muija-parka, saada minulle
selväksi, että tuollaiseen aikaan nouseminen omalta lämpimältä
makuusijaltani varmaankin tuottaisi minulle taas vanhan lonkkavaivani,
ja hän tahtoi minua lähettämään ihmiset neuvosmies Duttonille.
'Neuvosmies Penteleelle, eukkoseni', minä sanoin, -- pyydän teidän
kunnianarvoisuudeltanne anteeksi, että tulin käyttäneeksi sellaista
puhetta, -- 'luuletko minun tahtovan jäädä makuulle, kun kaupunki on
tulessa ja kavalierit metelöitsevät ja lempo pitää peliänsä!' -- pyydän
taaskin anteeksi, pastori. Mutta tässä nyt olemmekin palatsin portilla;
ettekö suvaitse astua sisälle?"
"Haluaisin ensin kuulla juttunne lopun", sanoi eversti, "jos sillä
nimittäin sattuu loppua olemaan, herra pormestari".
"Kaikella on loppunsa", tuumi pormestari, "kunhan hillitsee hoppunsa.
Teidän arvoisuutenne suonee minulle anteeksi pikku pilapuheen. -- Missä
olinkaan? Niin, minä hyppäsin lattialle ja vedin jalkaani punaiset
nukkasamettiset polvihousuni ja siniset säärykseni, sillä minä pidän
aina tärkeänä pukeutua arvoni mukaisesti yöllä ja päivällä, kesät
talvet, eversti Everard; ja otinpa mukaani konstaapelit siltä varalta,
että hälytyksen olivat panneet toimeen yökulkijamet tai varkaat, ja
herätin arvoisan pastori Holdenoughin jalkeille, ajatellen paholaisen
kenties juonittelevan. Olinkin silloin mielestäni varustettu pahimman
varalta -- ja niin me siis läksimme. Tuokion kuluttua ne soturit, jotka
tulivat kaupunkiin master Tomkinsin kanssa ja jotka oli nyt kutsuttu
aseisiin, tulivat marssien Woodstockia kohti niin joutuisasti kuin
koivet kantoivat. Annoin senvuoksi väellemme merkin päästää heidät
sivutsemme ja sallia heidän ikäänkuin voittaa meidät kilvoituksessa, ja
sen tein kaksinaisesta syystä."
"Minä tyydyn yhteen pätevään perusteeseen", keskeytti eversti. "Te
halusitte suoda punatakeille ensimäisen osan nujakasta?"
"Totta, sir, varsin totta, -- ja viimeisenkin, siihen nähden, että
tappeleminen on heidän vasituista alaansa. Etenimme sentään hiljalleen
kuten miehet, jotka ovat päättäneet tehdä velvollisuutensa pelvotta tai
pelailematta, kun äkkiä näimme jotakin valkoista vilahtavan lehtokujaa
pitkin kaupunkia kohti. Silloin kuusi konstaapeliamme ja apulaistamme
livisti heti käpälämäkeen, katsoen näkynsä erääksi ilmestykseksi, jota
nimitetään Woodstockin Valkoiseksi Naiseksi."
"Katsokaas, eversti", huomautti pastori Holdenough, "sanoinhan teille,
että useankinlaiset aaveet kummittelevat kuninkaallisen mässäyksen ja
julmuuden vanhoilla näyttämöillä".
"Toivottavasti pysyitte te paikallanne, herra pormestari?" urkki
eversti.
"Minä -- niin -- niinhän toki -- tarkoitan, en aivan säntilleen
sanoen pysynyt paikallani; mutta kauppalankirjuri ja minä peräydyimme
-- peräydyimme, eversti, ilman hämmennystä tai häpeää, ja asetuimme
arvoisan pastori Holdenoughin taakse, joka urhoollisena kuin jalopeura
heittäysi oletetun aaveen tielle ja hätyytti sitä sellaisella latinan
latelulla, että se oli omiaan säikyttämään itse paholaisenkin, ja sai
siten selvästi paljastetuksi, ettei se mikään paholainen ollutkaan
eikä valkoinen nainen tai minkään karvainen menninkäinen, vaan arvoisa
master Bletson, alihuoneen jäsen ja kuuluva niihin valtuutettuihin,
jotka oli lähetetty onnettomalle asialle tänne ottamaan takavarikkoon
Woodstockin metsää, ajopuistoa ja palatsihuvilaa."
"Ja siinä kaikki mitä näitte hirmuhengestä?" sanoi eversti.
"Niin kyllä", vastasi pormestari, "ja enempää ei tehnytkään mieleni
nähdä. Saatoimme kuitenkin master Bletsonin takaisin palatsihuvilaan
velvollisuutemme mukaisesti, ja hän höpisi kaiken aikaa, kuinka hän
oli kohdannut joukkion tulipunaisia ruumiillistuneita paholaisia
marssimassa palatsihuvilaa kohti; mutta minun tyhmän harkintani
mukaan täytyi niiden olla independenttirakuunia, jotka olivat juuri
sivuuttaneet meidät."
"Ja pahemmin ruumiillistuneita lempoja en milloinkaan haluaisi nähdä",
tokaisi Wildrake, joka ei kyennyt enää pysymään vaiti. Noin äkillisesti
kuultuna osoitti hänen äänensä, kuinka suuresti kauppalanvanhimman
hermot olivat vieläkin järkkyneitä, sillä tämä hätkähti ja hyppäsi
syrjään niin ketterästi, ettei kukaan olisi ensi näkemällä uskonut
noin pyylevän arvohenkilön pystyvän sellaiseen temppuun. Everard
vaiensi tunkeilevan saattolaisensa, ja haluten kuulla loppuun tämän
oudon tarinan pyysi hän pormestaria kertomaan, miten juttu päättyi ja
pysähdyttivätkö he oletetun aaveen.
"Totisesti, arvoisa sir", sanoi kauppalanvanhin, "pastori Holdenough
oli aivan uljas astumaan pelkäämäämme pahaahenkeä vastaan ja
pakoittamaan hänet ilmestymään master Joshua Bletsonin -- Littlefaithin
kauppalan valtiopäivämiehen -- todellisessa hahmossa."
"Toden totta, herra pormestari", huomautti hengenmies, "olisinkin
hämmästyttävän tietämätön omasta virastani ja sen suojeluksista, jos
pitäisin minkään arvoisena rynnistystäni saatanaa tai mitä hyvänsä
hänen kaltaistansa independenttiä vastaan, joita kaikkia minä Herran
palvelijana uhmaan, syljen ja jalkoihini tallaan; ja koska herra
pormestari on hieman pitkäveteinen, niin ilmoitan lyhyeen teidän
arvoisuudellenne, että me emme paljoakaan nähneet sielunvihollisesta
sinä yönä, paitsi mitä master Bletson lausui kauhunsa ensimäisessä
kuohussa ja mitä saatoimme päätellä kunnianarvoisan eversti
Desboroughin ja kenraalimajuri Harrisonin järkkyneestä esiintymisestä".
"Ja missä kunnossa he olivatkaan?" tiedusti eversti.
"No, arvoisa sir, jokainen saattoi nähdä puolellakin silmällä, että
he olivat olleet taistelussa, jossa heidän kunniakseen ei ollut
koitunut täydellistä voittoa, koskapa kenraali Harrison harppaili
edes takaisin vierashuoneessa, paljastettu miekka kädessään puhellen
itsekseen, ihokas nappiin panematta, nauhakiinnikkeet solmimattomina,
sukkarihmat irrallaan ja tuiskauttamaisillaan hänet nurin, kun hän
toisinaan polkaisi niiden päälle, haukkoen ilmaa ja viuruillen kuin
kaistapää näyttelijä. Ja tuossa istui Desborough, edessään kuiva
sektisarkka, jonka hän oli juuri tyhjentänyt; vaikka hän luotti siihen
aineeseen, ei se ollut palauttanut hänelle kylliksi tajua hänen
puhuakseen tai urheutta hänen vilkaistakseen taaksensa. Hänellä oli
raamattu kädessään, hyväkkäällä, niinkuin se itsestään rynnistäisi
pahaahenkeä vastaan; mutta minä kurkistin hänen olkansa yli, ja voi,
miehellä oli kirja ylösalaisin hyppysissään. Oli niinkuin olisi joku
muskettisoturinne, ylväs ja urhoollinen sir, tähdännyt viholliseen
luikkunsa perällä eikä piipulla -- ha, ha, ha! Sellainen näky kelpasi
eriuskolaisten arvostelemiseen sekä pään että sydämen puolesta, sekä
taitoon että urheuteen nähden. Oi, eversti, se oli otollinen hetki
osoittamaan valtuutetun sielunpaimenen oikeata ylemmyyttä noihin
kurjiin verraten, jotka hyppäävät laumaan ilman asianomaista ja
laillista virkavahvistusta ja tahtovat mukamas saarnata, opettaa
ja herjaavasti väittää kirkon oppia suolattomaksi hutuksi ja
sahajauhoiksi!"
"En ollenkaan epäile, että te olitte valmis kohtaamaan vaaraa, herra
pastori; mutta tekisi mieleni tietää, mitä se oli laadultaan ja miltä
taholta peljättävissä?"
"Pitikö minun sellaista tiedustaa?" vastasi pappi voitokkaasti.
"Tuleeko urhean soturin lukea vihollisensa tai kysyä, miltä suunnalta
he ovat tulossa? Ei, sir, siinä minä seisoin viritetyin sytyttimin,
luoti kielelläni ja väkipyssy olallani, kohdatakseni niin monta
paholaista kuin helvetti saattoi sulloa sisälle, vaikka ne olisivat
lukemattomat kuin tomuhiukkaset auringonsäteessä ja syöksyisivät
kaikilta ilmansuunnilta. Paavilaiset puhuvat Pyhän Antoniuksen
kiusauksesta -- pyh! -- lisätkööt vielä toiset puolet niihin
myriadeihin, jotka sekapäinen hollantilainen maalari on keksinyt, ja te
löydätte halvan presbyteriläisen hengenmiehen -- minä vastaan yhdestä
ainakin, -- joka ei omalla voimallaan, vaan Herransa väkevyydellä
ottaa vastaan rynnäkön sellaisella tavalla, että ne eivät suinkaan
palaja hänen kiusakseen kuten ne päivä päivältä ja yön toisensa jälkeen
ahdistelivat tuota kurjaa poloista, -- ei, hän häätää ne heti suoraa
päätä Assyrian etäisimpiin kolkkiin!"
"Kuitenkin pyydän saada tietää", tiukkasi eversti, "näittekö mitään
hurskaalla tietorikkaudellanne hätyytettävää".
"Näinkö?" vastasi hengenmies; "en, totisesti, en nähnyt mitään enkä
katsellutkaan nähdäkseni. Varkaat eivät karkaa hyvin asestettujen
matkalaisten kimppuun, eivätkä paholaiset tai pahat henget tule
ahdistamaan miestä, kun tämä kantaa povellaan totuuden sanaa ihan sillä
kielellä, jolla se ensin saneltiin. Ei, sir, ne kaihtavat hengenmiestä,
joka ymmärtää pyhää tekstiä, niinkuin variksen sanotaan pysyttelevän
kaukana hauleilla panostetun pyssyn ulottuvista."
He olivat kävelleet kappaleen matkaa takaisin päin tiellänsä,
saadakseen aikaa tähän keskusteluun. Eversti oivalsi nyt, ettei
puhelu ollut johtamassa mihinkään tyydyttävään selitykseen viimeöisen
hälytyksen todellisesta aiheesta. Hän kääntyi ja huomautti, että oli
aika lähteä palatsihuvilaan, alkaen samassa astella sille suunnalle
kolmen kumppaninsa kanssa.
Oli tullut pimeä, ja Woodstockin tornit kohosivat korkealle yli
sen varjoisan verhon, jota metsä levitti ikivanhan ja juhlallisen
rakennuksen ympärille. Muuan korkeimpia huippuja oli vielä näkyvissä
seestä sinitaivasta vasten kuvastuvana, ja sieltä pilkoitti valo kuin
kynttilänliekki. Kauppalanvanhin pysähtyi äkkiä ja kouraisi kiinni
hengenmieheen sekä sitten eversti Everardiin, huudahtaen vapisevalla ja
hätääntyneellä, mutta vaimennetulla äänellä:
"Näettekö tuota valoa?"
"Kas, näenpä kyllä", vastasi eversti Everard, "ja mitä sillä on väliä?
Kynttilä tuollaisen vanhan rakennuksen ullakkohuoneessa ei mielestäni
ole mikään kummastuttava näky."
"Mutta kaiketi Rosamondin tornista tuikkiva pilkotus?" sanoi pormestari.
"Totta kyllä", myönsi eversti hieman ihmeissään, kun hän huolellisesti
tarkattuaan oli varmistunut siitä, että kunnon virkamiehen arvelu oli
oikea. "Tuo on tosiaan Rosamondin torni, ja kun sen pääsytienä käytetty
nostosilta on tuhottu vuosisatoja takaperin, on vaikea sanoa, mikä
sattuma on voinut sytyttää valon noin suljettuun paikkaan."
"Siinä valossa ei hehku mikään maallinen virike", vakuutti pormestari,
"ei valaan rasva eikä öljypuun mehu, ei vaha eikä lampaantalikaan. Minä
myyskentelin noita tarvikkeita, eversti, ennen kuin antausin nykyiselle
alalleni, ja voin vakuuttaa teille, että voisin eroittaa niiden
antaman valon toisistaan pitemmältäkin matkalta kuin tuolta tornista.
Katsokaas, tuo ei ole mitään maallista liekkiä. Ettekö näe hieman
sinistä ja punervaa reunoissa? -- se ilmaisee hyvinkin selkeästi,
mistä tuike on lähtöisin. Eversti, minun nähdäkseni olisi meidän
parempi mennä takaisia kaupunkiin illastamaan, jättäen paholaisen ja
punatakit täksi yötä sopimaan välinsä keskenään, ja sitte huomisaamuna
palatessamme ryhdymme tekemisiin sen kiistapuolen kanssa, joka sattuu
olemaan voitolla."
"Tehkää mielenne mukaan, herra pormestari", sanoi Everard, "mutta
velvollisuuteni vaatii minua tapaamaan valtuutetut tänä iltana".
"Ja minun vaatii tapaamaan sielunvihollista", virkkoi pastori
Holdenough, "jos hän uskaltaa tehdä itsensä näkyväksi minulle.
En yhtään ihmettele, että hän tietäessään, kuka on lähestymässä,
turvautuu itse keskivarustukseen, tämän ikivanhan ja kummitusten
asuman rakennuksen sisimpiin suojiin. Hän on nirsu, sen takaan, ja
tahtoo asustaa siellä, missä hänen kamarinsa seinätkin huokuvat
ylellisyyttä ja murhaa. Tuossa torninhuipussa teki syntiä Rosamond,
ja tuolla ylhäällä hän rangaistuksensa kärsi; ja siellä se naikkonen
istuu tai luultavammin sielunvihollinen hänen hahmossaan, kuten olen
kuullut Woodstockin kelpo kansalaisten kertovan. -- Minä saatan teitä,
hyvä eversti -- herra pormestari tehköön miten haluaa. Voimallinen
on varustautunut asumukseensa, mutta katso, tulossa on häntä
voimallisempi."
"Mitä minuun tulee", tuumi pormestari, "joka olen yhtä oppimaton kuin
sotaankin tottumaton, minä en ryhdy kilvoitukseen maallisen mahdin
tai ilmapiirinkään voimien ruhtinaan kanssa, ja soisin olevamme
jälleen Woodstockissa; ja kuules, hyvä mies", lyöden Wildrakea olalle,
"kustannanpa sinulle killingin verran märkää ja toisen mokoman kuivaa,
jos lähdet takaisin minun kanssani".
"Helkkunassa, herra pormestari", sanoi Wildrake, jota ei hivellyt
virkamiehen tuttavallinen puhuttelu eikä houkutellut hänen
anteliaisuutensa, "kukahan lempo teki meistä kumppanukset? Ja
luuletteko sitäpaitsi, että minä lähtisin takaisin Woodstockiin
teidän arvoisan turskanpäänne seurassa, kun taiten vaanien voin saada
vilahduksen kauniista Rosamondista ja nähdä, oliko hän se verraton
valiotenhotar, josta runosepot ja laulelijat ovat ihmeitä maininneet?"
"Puhukaa vähemmin kepeästi ja huikentelevasti, ystäväni", varoitti
hengenmies; "meidän on rynnistettävä paholaista vastaan, jotta
hän pakenisi luotamme, vaan ei antauduttava hänen kujeisiinsa,
kuunneltava hänen houkutuksiaan tai osteltava kamaa hänen suurilta
turhuudenmarkkinoiltaan".
"Paina mieleesi arvoisan pastorin sanat, Wildrake", käski eversti,
"ja varo toistamiseen sallimasta sukkeluutesi piilastua varovaisuuden
rajoista".
"Olen kiitollinen kunnianarvoisalle herralle hänen neuvostaan", vastasi
Wildrake, jonka kieltä oli työläs vähääkään kammitsoida, vaikka hänen
oma turvallisuutensa olisi tehnyt sen mitä suotavimmaksi. "Mutta
hemmetissä, olkoon hänellä ollut mitä kokemuksia hyvänsä taistelusta
paholaisen kanssa, hän ei ole koskaan nähnyt niin mustaa lempoa kuin
minä sain vastakumppanikseni -- eikä siitä ole vielä sataakaan vuotta."
"Mitä, ystäväiseni", innostui pappi, joka ilmestyksiä mainittaessa
käsitti kaiken kirjaimellisesti, "onko luonasi käynyt niin äskettäin
saatana? Usko siis minua, että minä ihmettelen, kuinka sinä uskallat
lausua hänen nimeänsä niin usein ja keveästi kuin näen sinun käyttävän
sitä tavallisessa haastetussasi. Mutta milloin ja missä näit rumahisen?"
Everard puuttui pikaisesti puheeseen, jotta hänen varomaton
saattolaisensa ei pelkästä ilkikurisuudesta vielä selvemmällä
viittauksella Cromwelliin paljastaisi käyntiänsä kenraalin luona. "Tämä
nuori mies", hän sanoi, "hourii unesta, joka hänellä oli toissa yönä,
kun hän ja minä kaksin nukuimme Victor Leen kamarissa, joka kuuluu
palatsihuvilan kaitsijan huoneustoon".
"Kiitos avustasi pälkäässä, hyvä isäntäni", kuiskasi Wildrake Everardin
korvaan, tämän turhaan yrittäessä ravistaa häntä pois; "kiihkoilija ei
koskaan jää hätävalheen puutteeseen".
"Te myöskin puhutte hiukan liian keveästi näistä asioista, kun
ottaa lukuun, missä puuhassa olemme, arvoisa eversti", nuhteli
presbyteriläinen hengenmies. "Uskokaa minua, tämä nuori mies,
palvelijanne, on paljoa luultavammin nähnyt näkyjä kuin pelkkää
joutavaa unta siinä huoneessa. Olen nimittäin aina kuullut, että
lähinnä Rosamondin tornia, jossa -- kuten sanoin -- se nainen eleli
synnissään ja joutui sittemmin kuningatar Eleonorin myrkyttämäksi,
Victor Leen kamari on Woodstockin palatsihuvilassa erikoisena pahojen
henkien kummittelupaikkana. -- Pyydän sinua, nuori mies, kertomaan
tuosta unestasi tai näystäsi."
"Kaikesta sydämestäni, sir", suostui Wildrake. Sitte hän virkkoi
suojelijaansa kääntyen, kun tämä alkoi estellä: "Joutavia, mies,
te kaksi olette hoitaneet keskustelua tunnin ajan, ja miksen minä
vuorostani saisi haastaa? Kautta tämän pimeyden, jos pidätte minua
tuppisuuna vielä pitempään, niin käännyn independentti-saarnaajaksi
ja nousen uhallasikin puoltamaan yksityisen harkinnan vapautta. -- No
niin, kunnianarvoisa pastori, näinpä unta eräästä sonnin ärsyttämiseksi
sanotusta lihallisesta huvituksesta, ja minusta näytti siltä kuin
olisi koiria usuteltu pääpuoleen yhtä rempseästi kuin olen sitä kisaa
koskaan nähnyt leikittävän Tutburyn sonniradalla; ja olin kuulevinani
jonkun sanovan, että paholainen oli tullut vilkaisemaan sonnihommaa.
No, ajattelinpa, että hemmetissä minäkin pilkistän hänen maanalaiseen
majesteettiinsa. Katselin siis, ja siellä oli rasvaiseen villatakkiin
pukeutunut teurastaja, teräs kupeellaan, mutta paholaista ei hänessä
näkynyt. Ja oli myös päihtynyt kavalieri, suu täynnä sadatuksia, vatsa
täynnä tyhjyyttä, kultanauhaiset liivit peräti rapistuneessa kunnossa
ja pikku sulka pistettynä repaleiseen hattuun -- ja hänkään ei ollut
paholainen. Näin sitte myllärin, kädet tomuisina jauhoista, joiden
jokainen hiukkanen oli varastettua, ja viinikauppiaan, vihreä esiliina
tahrittuna viiniin, jossa ainoakaan pisara ei ollut vesittämätön;
mutta kumpainenkaan ei ollut se vanha herra, jota katselin nähdäkseni
noista synnillisyyden käsityöläisistä. Vihdoin, sir, huomasin vakavan
keropäisen henkilön, jolla oli pari pitkähköjä ja ulkonevia korvia,
leuan alla nauha niin leveä kuin lapsen kuolalappu, ruskean takin yllä
geneveläinen viitta, ja siinä oli minulla heti vihtahousu oikeissa
tamineissaan, kautta --!"
"Häpeä, häpeä!" keskeytti eversti Everard. "Mitä! Noinko käyttäydyt
vanhaa herrasmiestä ja jumaluusoppinutta kohtaan!"
"Ei, antakaa hänen jatkaa", sanoi pappi aivan levollisena. "Jos
ystävänne tai sihteerinne puhuu piloja, niin kuulla on vähemmän
kärsivällisyyttä kuin kutsumukseni hellyttää, jollen voisi sietää
joutavaa leikkipuhetta ja antaa anteeksi sen lausujalle. Taikka
jos toiselta puolen sielunvihollinen todellakin on ilmestynyt
nuorelle miehelle sellaisessa asussa kuin hän mainitsee, minkätähden
ihmettelisimme me, että hän, joka kykenee omaksumaan valon enkelin
hahmon, pystyy tekeytymään hauraaksi ja heikoksi kuolevaiseksi, jonka
henkisen kutsumuksen ja ammatin pitäisi kyllä saattaa hänet tekemään
elämänsä muille esimerkiksi, mutta jonka käytös kuitenkin meidän
auttamattoman luontomme vajavuuden johdosta toisinaan pikemmin esittää
meille varoituksen siitä, mitä meidän tulisi karttaa?"
"No, kautta messun, herra apotti -- tarkoitan herra pastori -- pyydän
teiltä tuhannesti anteeksi", sanoi Wildrake, johon tehosi presbyterin
vastineen tyyneys ja säveys. "Kautta Pyhän Yrjänän, jos rauhallinen
kärsivällisyys siihen pätee, niin te olette mies mittelemään voimia
itse päälemmon kanssa, ja minä tyytyisin pitämään panoksia."
Hänen lopettaessaan anteeksipyyntönsä, joka ei tosiaankaan ollut
aiheeton ja joka nähtävästi vastaanotettiin varsin sovinnollisesti, he
saapuivat niin lähelle palatsihuvilan ulko-ovea, että heitä tervehti
siihen asetetun vahtisotilaan ponteva _seis!_ Eversti Everard vastasi:
"Ystävä." Vahtisotilas uudisti käskynsä: "Seis, ystävä", huutaen sitte
vartion korpraalia. Tämä ilmestyi esiin ja toimitti samalla liikkeelle
vartionsa. Eversti Everard ilmoitti nimensä ja arvonsa samoin kuin
kumppaniensakin. Korpraali arveli epäilemättömäksi, että käsky
annettaisiin heidän laskemisekseen sisälle viipymättä, mutta ensin oli
sentään ilmoitettava master Tomkinsille, jotta hän kuulustaisi heidän
arvoisuuksiensa mieltä.
"Mitä, sir!" ähmistyi eversti. "Rohkenetteko te, tietäen kuka olen,
pidättää minua vartiopaikkanne ulkopuolella?"
"En, jos teidän arvoisuutenne suvaitsee astua sisälle", vastasi
korpraali, "ja ottaa taatakseen puolestani; mutta sellaiset ovat
asemani ohjeet".
"No, tehkäähän siis velvollisuutenne", mukautui eversti. "Mutta ovatko
kavalierit liikkeellä vai mikä on hätänä, kun pidätte niin tiukkaa ja
tarkkaa valvontaa?"
Mies ei antanut mitään selvää vastausta, vaan jupisi partaansa jotakin
sielunvihollisesta ja kiljuvasta jalopeurasta, joka kulkee ympärinsä
etsien, kenet saisi nielläkseen. Pian jälkeenpäin tuli Tomkins,
saattolaisinaan kaksi palvelijaa, jotka kantoivat isoihin messinkisiin
kynttilähaarukkoihin sytytettyjä kynttilöitä. He marssivat eversti
Everardin seurueen eteen kylki kyljessä kiinni ja tuon tuostakin
hätkähdellen. Sitte he lähtivät olka edellä pujottautumaan useita
mutkikkaita käytäviä myöten jykeville ja avarille puisille portaille,
joiden aidake, kaiteet ja päällystys olivat veisteltyä mustaa tammea.
Sitä tietä tultiin lopuksi pitkään korusuojamaan eli vierashuoneeseen,
jossa roihusi tavaton takkavalkea, samalla kun seinähaarukkoihin oli
pantu palamaan kaksitoista mitä isointa kynttilää pitkin huonetta.
Siellä istuivat valtuutetut, jotka nyt pitivät hallussaan Woodstockin
ikivanhaa maahovia ja kruununpuistoa.