Wildrake jäi työhuoneeseen, kuten sanoimme, yksikseen ihmettelemään.
Usein puheltiin, että Cromwellilla, -- taitavalla ja teräväjärkisellä
valtiomiehellä, tyynellä ja hätäilemättömällä päälliköllä, joka oli
voittanut niin suuria vaikeuksia ja kiivennyt sellaisiin korkeuksiin,
että hän näytti jo vallitsevan kukistamaansa maata -- oli monien muiden
neromiesten tavoin synnynnäistä taipumusta raskasmielisyyteen, joka
toisinaan osoittausi sekä sanoissa että teoissa Se oli ensin havaittu
siinä äkillisessä ja merkillisessä muutoksessa, jolloin hän tyyten
luopuen nuoruutensa huikentelusta yhtyi hyvin ankaraan uskonnollisten
velvollisuuksien noudattamiseen, joskus näyttäen arvelevan, että
ne toimittivat hänet läheisempään ja kiinteämpään kosketukseeni
henkimaailman kanssa. Tämän merkillisen miehen sanotaan väliin tuona
ikäkautenaan joutuneen henkisiin harhakuviin tai oman käsityksensä
mukaan profeetallisiin lähestyvän loiston ja kummallisten, syvien ja
salaperäisten voimien herätteisiin, jotka ennustivat hänelle uutta
henkisen suuruuden jaksoa niinkuin hänen varhaisempien vuosiensa
tunnusmerkkeinä oli ollut ylenpalttisen hulluttelun ja hurjistelun
oikkuja. Jokin tällainen haltioittuminen näytti selittävän sitä
mielenkuohun liiallisuutta, jota hän oli nyt ilmaissut.
Näkemäänsä kummeksiessaan tunsi Wildrake hiukan huolestusta omasta
puolestaan. Vaikka hän ei ollut ajattelevaisimpia kuolevaisia, oli
hänellä järkeä tietääkseen, että on vaarallista joutua suurivaltaisten
miesten heikkouksien todistajaksi, ja hän jäi niin pitkäksi aikaa
yksikseen, että johtui vähitellen salaa epäilemään, eikö kenraali
saattaisi tulla houkutelluksi sulkemaan säilyyn tai poistamaan
tieltänsä henkilöä, joka oli nähnyt hänen näköjään alentuvan
omantuntonsa muistuttelujen painosta sen korkealentoisuuden tasolta,
jota hän yleensä pyrki tavoittamaan muun maailman yläpuolelle asettuen.
Tässä hän kuitenkin teki vääryyttä Cromwellille, joka oli vapaa sekä
äärimäisestä kademielisestä epäluuloisuudesta että kaikesta verenhimoa
lähenevästä katkeruudesta. Pearson tuli noin tunnin kuluttua ja kutsui
Wildraken mukaansa, opastaen hänet erääseen etäiseen huoneeseen, jossa
hän tapasi kenraalin istumassa matalalla rallilla. Hänen tyttärensä
oli saapuvilla, mutta jäi jonkun matkan päähän, näköjään puuhaillen
jossakin naisellisessa neulomatyössä ja tuskin kääntäen päätänsäkään
Pearsonin ja Wildraken ilmestyessä.
Ylikenraalin viittauksesta lähestyi Wildrake häntä kuten äskenkin.
"Toveri", lausui Cromwell, "vanhat ystäväsi kavalierit pitävät minua
vihamiehenään ja käyttäytyvät minua kohtaan ikäänkuin haluten tehdä
minusta sellaisen. Minä vakuutan, että he toimivat omaksi haitakseen,
sillä minä katson ja olen aina katsonut heidät rehellisiksi ja
kunniallisiksi hupsuiksi, jotka typeryydessään juoksivat kaulansa
silmukkoihin ja päänsä kiviseiniin, jotta Stuartiksi nimitetty mies
eikä yksikään muu olisi heidän kuninkaansa. Niitä hupsuja! Eikö ole
mitään kirjaimista sommiteltuja sanoja, jotka kuulostaisivat yhtä
hyvältä kuin Kaarlo Stuart, saadessaan viereensä tuon loihtuisen
arvonimen'? Niin, sana Kuningas on kuin sytytetty lamppu, joka heittää
saman kirkkaan kultauksen mille hyvänsä aakkosten yhdistelmälle, ja
kuitenkin pitää teidän vuodattaa vertanne nimen takia! Mutta sinä
kohdastasi et joudu kokemaan minulta mitään ikävyyttä. Tässä on pätevä
määräys Woodstockin palatsihuvilan luovuttamiseksi herrasi huostaan tai
niille, jotka hän määrää sijaansa. Hän epäilemättä pitää seurassaan
enonsa ja sievän serkkunsa. Menestystä matkallesi -- ajattele, mitä
olen sinulle puhunut. Sanotaan kauneuden olevan johtotähtenä sille
pitkälle nuorukaiselle, josta oli äsken puhetta; mutta luullakseni
on hänellä nyt muut vetovoimat tolansa suuntaajina kuin kirkkaat
silmät ja kultaiset kutrit. Olkoon miten hyvänsä, sinä tiedät aikeeni
-- kurkistele, kurkistele, tähystele alituiseen ja visusti jokaista
ryysyä, joka vilahtaa pensasaidan raosta tai raitin sivulta -- nämä
ovat päiviä, jolloin kerjäläisen kaapu voi Verhota kuninkaan lunnaita.
Tuossa on sinulle moniaita jeveitä Portugalin kolikoita -- hiukan
vieraita massillesi, mulenama. Vielä kerran, ajattele kuulemaasi ja" --
hän lisäsi Matalammalla ja pontevammalla äänellä -- "unohda näkemäsi.
Terveiseni herrallesi -- ja vielä viimeisen kerran: _muista_ -- ja
_unohda_."
Wildrake kumarsi syvään, palasi majataloonsa ja läksi Windsorista niin
joutuin kuin suinkin.
Saman päivän ehtoopuolella yhtyi kavalieri puritaniseen ystäväänsä,
joka jännittyneenä odotteli häntä heidän kohtauspaikakseen sovitussa
Woodstockin majatalossa.
"Missä olet ollut? -- mitä olet nähnyt? -- mikä kumma epävarmuus
kuvastuu katseissasi? -- ja miksi et vastaa minulle?"
"Siksi että teet niin monta kysymystä yhtaikaa", vastasi Wildrake,
laskien syrjään matkaviittansa ja pistomiekkansa. "Miehellä on vain
yksi kieli vastatakseen, ja minun on melkein takertunut kitalakeen."
"Irroittaneekohan sen ryyppy?" esitti eversti; "vaikka kaithan oletkin
koetellut sitä taikaa jokaisessa oluvilassa tiesi varrella. Tilaa pois,
mitä haluat, mies, kunhan vain olet joutuisa."
"Everard", kielsi Wildrake, "minä en ole maistanut edes kylmää
vesikupillista koko päivänä".
"Sittepä oletkin siitä syystä epäkunnossa", arveli eversti.. "Voitele
vikaasi konjakilla, jos tekee mielesi, mutta herkeä jo olemasta noin
haaveellisen juhlallinen ja koko olemuksestasi poikkeava kuin nyt
näyttäydyt tuolla vaiteliaalla tuulellasi."
"Everard", ilmoitti kavalieri hyvin totisena, "minä olen muuttunut
mies".
"Muutut mielestäsi jokaisena vuoden päivänä ja vuorokauden tuntina",
sanoi Everard. "No, veikkoseni, sanopas nyt, oletko nähnyt kenraalin ja
saanut hänen valtuutensa takavarikkomiesten häätämiseen Woodstockista."
"Olen nähnyt paholaisen", kertoi Wildrake, "ja tosiaan saanut häneltä
valtakirjan".
"Anna tänne", pyysi Everard hätäisesti tavoittaen kääryä.
"Suo anteeksi, Mark", selitteli Wildrake, "jos tietäisit, missä
tarkoituksessa tämä asiakirja on myönnetty -- jos tietäisit, vaikka
aikomuksenani ei ole sitä sinulle mainita, millaisia toiveita
liittyy siihen, että sinä otat sen vastaan, niin on minulla sinusta
se mielipide, Mark Everard, että sinä yhtä hyvin ottaisit punaisena
hehkuvan hevosenkengän paljaalla kädellä alasimelta kuin kajoisit tähän
paperiliuskaan."
"No, mitä joutavia", vähitteli Everard; "tuo johtuu joistakuista
intomielisistä uskollisuuskäsityksistäsi, jotka kyllä ovat määrätyissä
rajoissa oivallisia, mutta ärsyttävät meidät raivostuksiin, kun ne
yltyvät leimahtelemaan ylen korkealle. Älä ajattele -- kun minun
nyt kerran täytyy puhua kanssasi suoraan -- että minä murheetta
näen vanhan kuningasvaltamme kukistumisen ja toisen hallitusmuodon
joutuvan sen sijalle; mutta pitäisikö entisyyden kaipuun estää
minua alistumasta ja menemästä apuun sellaisiin toimenpiteisiin,
jotka ovat omiaan vakiinnuttamaan tulevaisuuden? Kuninkaan asia
on hukassa, vaikka sinä ja jokainen muu Englannin kavalieri olisi
vannonut toisin; se on hukassa, eikä se siitään enää kohoa -- pitkiin
aikoihin ainakaan. Parlamentista on useaan kertaan syrjäytetty ja
siivilöitty ne miehet, jotka olivat kyllin urheita säilyttääkseen
ajatusvapautensa, ja se on nyt supistunut kouralliseksi valtiomiehiä,
jotka ovat menettäneet kunnioituksensa kansaa kohtaan, saatuansa
näin kauvan pitää hallussaan asiain ylijohdon. He eivät voi seistä
kauvan, jolleivät saa supistetuksi armeijaa, mutta äsken palvelijoina
olleet soturit ovat nyt herroina ja kieltäytyvät lukumääränsä
vähentämisestä. Ne tuntevat voimansa ja tietävät pystyvänsä elelemään
palkattuina ja vapaissa asunnoissa kautta Englannin niin kauvan kuin
haluavat. Sanonpa sinulle, Wildrake, että jos me emme turvaudu ainoaan
mieheen, joka kykenee vallitsemaan ja hoitelemaan niitä, voimme
odottaa sotatilan julistamista koko maalle; ja minä puolestani toivon
mitään meille mahdollisesti suotavien etuoikeuksien säilyttämistä
ainoastaan Cromwellin viisauden ja suvaitsevaisuuden avulla. Nyt
tiedät salaisuuteni. Sinä käsität, että minä en tee parhaan tahtoni,
vaan parhaan voinani mukaan. Minä soisin -- en kenties niin kiihkeästi
kuin sinä -- mutta kuitenkin todella soisin, että kuningas olisi voitu
palauttaa valtaistuimelle hyvillä sovinnon ehdoilla, meille ja hänelle
itselleen turvallisilla. Ja nyt, hyvä Wildrake, niin kapinalliseksi
kuin minut ajatteletkin, älä luule tomua pahemmaksi kapinoitsijaksi
kuin vastahakoiseksi. Jumala tietää, että minä en ole koskaan luopunut
rakastamasta ja kunnioittamasta kuningasta, silloinkaan kun olen
vetänyt miekkani hänen huonoja neuvonantajiansa vastaan."
"Äh, rutto sinut periköön", väitti Wildrake, "tuo on juuri sitä
ikuista laverrusta -- samaa te kaikki sanotte. Kaikki te taistelitte
kuningasta vastaan puhtaassa rakkaudessa ja uskollisuudessa ettekä
muutoin. Älyän kuitenkin haastelusi ytimen, ja tunnustan pitäväni
siitä enemmän kuin osasin odottaa. Armeija on nyt karhunanne, ja vanha
Noll on karhunkaitsijanne, ja sinä olet kuin maalaiskonstaapeli, joka
lyöttäytyy hyviin väleihin kaitsijan kanssa, estääkseen tätä laskemasta
otsoa irti. No, saattaa tulla päivä, jolloin aurinko paistaa meidän
puolellemme aitaa, ja sitte sinä ja kaikki kunnon hyvänsään ihmiset,
jotka mielistytte voimakkaampaan puolueeseen, tulette puoltamaan meidän
ponnistuksiamme."
Suurestikaan tarkkaamatta ystävänsä sanoja eversti Everard tutki
huolellisesti Cromwellin valtakirjaa. "Se on rohkeampi ja jyrkempi kuin
odotin", hän sanoi. "Kenraalin täytyy tuntea itsensä voimalliseksi, kun
hän asettaa oman arvovaltansa niin suoranaisesti valtakunnanneuvostoa
ja parlamenttia vastaan."
"Et epäröitse toimia sen nojalla?" tiedusti Wildrake.
"En, toden totta", vastasi Everard. "Mutta minun on varrottava, kunnes
saan avukseni pormestarin, joka luullakseni hyvillä mielin näkee noiden
miesten häädön palatsihuvilasta. Minun ei sovi yksinomaan nojata
sotilaalliseen valtaan, jos mahdollista."
Astuen sitte huoneen ovelle hän lähetti talon palvelijan hakemaan
järjestysvallan päätä, pyytäen ilmoittamaan tälle, että eversti Everard
halusi puhutella häntä niin pian kuin suinkin kävi päinsä.
"Olet varma siitä, että hän tulee kuin koira vihellyksestä", virkkoi
Wildrake. "Sana kapteeni tai eversti panee lihavan porvarin ravaamaan
nykyisin, kun yksi säilä vastaa viittäkymmentä ammattikunnallista
vapaakirjaa. Mutta tuolla on rakuunia, samoin kuin sekin
kolkkonaamainen heittiö, jonka minä äskettäin säikäytin, irvistäessäni
hänelle ikkunasta. Luuletko niiden vintiöiden talttuvan hyvällä?"
"Kenraalin valtakirja merkitsee heille enemmän kuin kymmenen
parlamentin päätöstä", vakuutti Everard. "Mutta on aika sinun syödä,
jos olet tosiaan haukkaamatta ratsastanut tänne Windsorista."
"En pidä väliä", epäsi Wildrake. "Antoipa kenraalisi minulle aamiaisen,
joka luullakseni pätee kelpo toviksi, jos koskaankaan pystyn sitä
sulattamaan. Kautta messun, se painoi niin raskaasti omaatuntoani, että
minä vein sen kirkkoon, nähdäkseni voisinko sulattaa sitä siellä muiden
syntieni ohella. Mutta vielä mitä."
"Kirkkoon -- kirkon ovelle, tarkoitat", oikaisi Everard. "Minä tunnen
tapasi -- sinä aina kohotat hattuasi kunnioittavasti kynnyksellä, mutta
harvoinpa astut sen yli."
"No", vastasi Wildrake, "ja jos sieppaankin hytyrän päästäni ja
polvistun, niin eikö ole säädyllistä osoittaa samaa arvonantoa
kirkossa kuin palatsissa? Onko muka hienoa nähdä anabaptistienne ja
brownilaistenne ja kaikkien teidän muiden kerääntyvän saarnaa kuulemaan
yhtä kursailemattomasti kuin siat kaukalon ääreen? Mutta tässä tulee
ruokaa, ja nyt käsiksi pöytärukoukseen, jos kykenen muistamaan."
Everardissa herätti siinä määrin harrastusta hänen tätinsä puolison
ja serkkunsa kohtalo, ja hän suunnitteli niin hartaasti heidän
palauttamistansa rauhalliseen kotiinsa sen peloittavan nuijan suojaan,
jota jo pidettiin Englannin johtosauvana; ettei hän tullut huomanneeksi
suurta muutosta tosiaan tapahtuneeksi kumppaninsa tavoissa ja
ulkonaisessa esiintymisessä ainakin. Hänen käyttäytymisensä ilmaisi
usein jonkunlaista rynnistelyä vanhojen hillittömien halujen ja
joidenkuiden vereksien pidättymispäätösten välillä, ja oli melkein
hullunkurista nähdä, kuinka vastakääntyneen käsi tuon tuostakin
ihan itsellään tapaili isoa mustaa nahkaleiliä, joka sisälsi kahden
kaksinkertaisen kivipullon verran väkiolutta, ja miten se aina
viime hetkessä siirtyi parantuneen naukkailijan paremman harkinnan
pakoituksesta syrjään ja tarttuikin kaatamaan isosta kannusta
terveellistä ja puhdasta vettä.
Ei ollut vaikea havaita, että raittius ei ollut vielä käynyt helpoksi
ja että jos sillä olikin omaksujansa älyllinen tarmo Puolellaan,
ulkonainen ihminen mukautui siihen vastahakoisesti ja kapinoitsevasti.
Mutta kunnon Wildrake oli hirveästi peljästynyt siitä tolasta, jota
Cromwell oli hänelle esittänyt, ja hänet oli vallannut tunne, joka
ei ole katolilaiselle uskonnolle erikoinen: hän oli itsekseen tehnyt
juhlallisen päätöksen, että jos hän eheänä ja kunniallisesti selviäisi
tuosta vaarallisesta puhelusta, osoittaisi hän kiitollisuuttansa
taivaan suosiollisuudesta, luopumalla joistakuista synneistä, jotka
helpoimmin viettelivät häntä, ja liiatenkin ryypiskelystä, johon hän
monien nurjamielisten vertaistensa tavoin luontui liiaksi.
Tämä päätös tai vala oli osittain varokeino, samalla kun se tyydytti
uskonnollista mielijohdetta. Hän nimittäin älysi hyvin mahdolliseksi,
että nykyisessä tilanteessa saattaisi hänen haltuunsa osua vaikeita
ja arkaluontoisia asioita, joiden hoitelussa hänen olisi sovelias
toimia jonkun paremman osviitan mukaan kuin Rabelaisin ylistämän
Pullon. Tarkoin noudattaen tätä järkevää vakaumusta hän ei koskenut
olueen eikä konjakkiin, jotka oli asetettu hänen eteensä, ja kieltäysi
jyrkästi kanarinviinistä, jolla hänen ystävänsä tahtoi parantaa hänen
ateriaansa. Juuri kun poika korjasi pois lautaset ja ruokaliinat sekä
jo mainitsemamme ison leilin ja oli enää parin askeleen päässä ovelta,
näkyi, kuitenkin kavalierin jäntevä käsivarsi vasiten venyvän, kun
se ojentausi pitkälle hiukioimen nutun poimuista, pidätti peräytyvän
Ganymedeen ja leiliin tarttuen vei sen huulille, jotka hiljaa
hengähtivät: "P--u minut -- tarkoitan, taivas minulle anteeksi antakoon
-- me olemme vaivaisia savikaavoja -- yksi vaatimaton kulaus on
sallittava hauraudellemme."
Niin jupisten hän painoi ylettömän astian leukapielilleen, ja pään
verkalleen ja asteettain taipuessa taaksepäin sitä mukaa kun oikea käsi
ylensi leilin pohjaa, alkoi Everard suuresti epäillä, tokko juoja ja
kolpakko eriäisivät ennen kuin jälkimäisen koko sisältö oli siirtynyt
edelliseen. Roger Wildrake malttoi sentään idartaa, kohtuullisen arvion
mukaan nieltyänsä yhdellä henkäisyllä noin puolitoista tuopillista.
Hän laski astian sitte takaisin tarjottimelle, huohotti syvään
keuhkojensa kevennykseksi, käski pojan laputtaa tiehensä lopuin juomin,
jolloin hänen äänensä ilmaisi jonkunlaista lausujan lujuuden pelokasta
epäilyä, ja sitte Everard-ystäväänsä kääntyen purki mieltänsä kohtuuden
kiittelyyn, huomauttaen juuri maistamansa suuntäyden vahvistaneen häntä
enemmän kuin jos hän olisi kellistellyt pöydässä maljoja neljä tuntia
yhteen menoon.
Hänen ystävänsä ei vastannut, mutta itsekseen hän ei voinut olla
arvelematta, että Wildraken raittiusharrastus oli tehonnut haarikkaan
hänen ainoassa siemauksessaan yhtä paljon kuin kohtuullisemmat
naukkaajaat olisivat voineet saada aikaan, jos olisivat istuneet
maistelemassa kokonaisen illan. Mutta puheenaineen muutti isäntä,
joka tuli ilmoittamaan hänen arvollisuudelleen eversti Everardille,
että Woodstockin kunnioitettava pormestari ja kunnianarvoisa pastori
Holdenough halusivat tavata häntä.