Jättäen eversti Everardin mietteisiinsä seuraamme iloista kavalieria,
hänen kumppaniansa. Ennen kuin nousi ratsaille Yrjänässä ei tämä lyönyt
laimin kestitä itseänsä aamujuomallaan, jona oli muskottiviiniin
hämmennettyjä kananmunia, reipastautuakseen kestämään syysviimaa.
Wildrake oli kyllä päästänyt itsensä vaipumaan siihen huimaan
vallattomuuteen, jota kavalierit noudattivat ikäänkuin asettaakseen
käyttäytymisensä kaikin puolin vastakohdaksi vihollisten
säntillisyydelle. Kuitenkin oli hän hyvää sukua ja hyvän kasvatuksen
saanut; hänellä oli eteviä luontaisia lahjoja ja hyvä sydän, jota
mässäyskään ja nurjamielisen kavalierin riuskea elämä eivät olleet
kyenneet kokonaan turmelemaan. Niinpä hän kulkikin nykyisellä asiallaan
omituisen sekavin tuntein, jollaisia hän kenties ei ollut koskaan ennen
kokenut.
Hänen vakaumuksensa uskollisena kuninkaan miehenä sai hänet inhoamaan
Cromwellia, jota hän olisi tuskin, halunnut nähdä muissa oloissa kuin
taistokentällä, missä hän olisi voinut saada nautinnokseen vaihtaa
pistoolinlaukauksia hänen kanssaan. Mutta tähän inhoon yhtyi jonkun
verran pelkoakin. Oltuaan aina voitollinen, missä tahansa hän taisteli,
oli se merkillinen henkilö, jota Wildrake nyt lähestyi, saanut sen
vaikutusvallan vihollistensa mieliin, jota alituinen menestys on
omiaan luomaan. He kammosivat, samalla kun vihasivat häntä, ja näihin
tunteisiin sekaantui levotonta tunkeilevaa uteliaisuutta. Tämä oli
erityisenä piirteenä Wildraken luonteessa. Hänellä ei ollut pitkiin
aikoihin ilmestynyt suurestikaan omia tehtäviä, jotapaitsi hän ei
vähääkään välittänyt niistä toimista, joita hän olisi voinut omasta
puolestaan suorittaa. Sitä helpommin viehätti häntä halu nähdä kaikkea
harvinaista tai mielenkiintoista ympärillään.
"Mieleni tekee sentäänkin nähdä se vanha konna", hän sanoi, "vaikkapa
vain sanoakseni, että minä _olen_ nähnyt! hänet".
Hän päätyi Windsoriin ehtoopäivällä ja tunsi saapuessaan mitä
voimakkainta taipumusta ottaa asuntonsa jostakin vanhasta tyyssijasta,
jollaisissa hän oli oleskellut iloisempina päivinään, tilapäisesti
käydessään tuossa kauniissa kaupungissa. Mutta vastustaen kaikkia
tällaisia kiusauksia hän meni urheasti parhaaseen ravintolaan,
jonka kyltistä oli aikaa sitte kadonnut sen ikivanha tunnus,
Housunauhan ritarikunnan merkki. Isäntäkin, jonka Wildrake kokeneena
ravintoloitsijani ja majatalojen tuntijana oli muistanut riuskaksi
Bess-kuningattaren aikakaudelta periytyneeksi ravintolanisännäksi, oli
nyt tasaantunut aikakauden luonteeseen, pudisti päätänsä puhuessaan
parlamentista, piteli henkitappia vakavana kuin uhritoimitusta
johtava pappi, toivotteli Englannille onnellista kirvoitusta
kaikista koettelemuksistaan ja ylisti suuresti hänen ylhäisyyttänsä
ylikenraalia. Wildrake huomasi myös, että hänen viininsä oli parempaa
kuin entiseen aikaan, sillä puritaneilla oli erinomainen taito keksiä
kaikkia puutteellisuuksia siinä kohdassa, ja että hänen mittansa
olivat vähäisempiä ja hintansa korkeampia -- mitä seikkoja hän johtui
tarkkaamaan siitä, että isäntä puheli melkoisen paljon omastatunnostaan.
Tämä tärkeä henkilö kertoi hänelle, että ylikenraali otti vapaasti
vastaan kaikenlaatuisia pyrkijöitä ja että hän saattoi puhutella tätä
seuraavana aamuna kello kahdeksalta, kunhan vain meni linnan portille
ja ilmoitti tuovansa virkakirjeen hänen ylhäisyydelleen.
Linnaan läksi valepukuinen kavalieri mainittuna hetkenä. Hänet
päästi estelyttä tulemaan punatakkinen soturi, joka juhlallisena
katsannoltaan ja musketti olallaan vartioitsi uhkean rakennuksen
ulkoporttia. Wildrake astui alipihan poikki, ohimennessään tähystäen
kaunista kappelia, johon oli juuri hiljakkoin tuotu pimeässä ja
äänettömästi Englannin surmatun kuninkaan kunnioittamattomat maalliset
jäännökset. Niin karkealuontoinen kuin Wildrake olikin, vaikutti
tämän seikan muisto häneen niin voimakkaasti, että hän oli vähällä
pyörtää takaisin jonkunlaisen kauhun vallassa mieluummin kuin astuisi
sen synkän ja uskaliaan miehen eteen, jonka tilille enemmän kuin
kaikkien muiden tuon surullisen näytelmän esittäjien pantiin sen kolkko
loppu. Mutta hän tajusi välttämättömäksi masentaa kaikki tällaiset
tunteet ja pakoittausi pitkittämään kulkuansa asialla, jonka oli
hänen toimitettavakseen uskonut niin suuresti hänen kiitollisuuttaan
ansaitseva mies kuin eversti Everard. Pääsytiellä, joka kulki
Pyörötornin ohi, hän katsahti viirisalkoon, josta Englannin lippu
oli tavallisesti liehunut. Se oli mennyt kaikkine kirkasvärisine
vaakunakuvineen, komeine jaoksineen ja muhkeine kirjailuineen, ja
sen sijassa hulmusi tasavallan tunnus, Pyhän Yrjänän risti sinisellä
ja punaisella ommeltuna, ollen vielä vailla Skotlannin poikittaista
ristiä, joka pian jälkeenpäin lisättiin siihen ikäänkuin todistukseksi,
että Englanti oli lopullisesti nujertanut ikivanhan vihollisensa. Tämä
lipun vaihto edisti hänen synkkää mietiskelyään, johon hän vastoin
tapaansa Vaipui niin unohtaen ympäristönsä, että hänet toinnutti vasta
vartiosoturi haasteellaan, säestäen tätä musketinperän lyönnillä
kivitykseen niin pontevasti, että Wildrake hätkähti.
"Minne menossa, ja kuka olet?"
"Tuon virkakirjettä arvoisalle ylikenraalille", vastasi Wildrake.
"Seis, kunnes kutsun vartioupseerin."
Korpraali ilmestyi esille. Hänet eroitti käskynalaisistaan
kaksinkertainen määrä kaulanauhaa, huippuhatun kaksinkertainen
korkeus, väljempi kauhtana ja kolminkertainen määrä katsannon
yrmeätä totisuutta. Hänen kasvoistaan oli luettavissa, että hän oli
niitä päättäväisiä intoilijoita, joiden taipumattomuuteen Oliverin
saavutukset perustuivat; näiden uskonnollinen kiihko teki heistä
pätevän vastuksen uljaille ja jalosyntyisille kavaliereille, jotka
ehdyttivät urheutensa hallitsijansa hengen ja kruunun turhassa
puolustuksessa. Hän silmäili vakavan juhlallisesti Wildrakea ikäänkuin
painaakseen tarkoin mieleensä tulijan kasvonpiirteet ja asun, ja
täydellisesti katsastettuaan ne hän tiedusti tämän asiaa.
"Asiani", selitti Wildrake niin lujasti kuin kykeni, sillä korpraalin
tiukka tutkistelu oli herättänyt hänessä kiusallista hermostusta,
"asiani koskee kenraalianne".
"Hänen ylhäisyyttänsä ylikenraalia, piti kai sanomasi?" muistutti
korpraali. "Puheesi, ystävä, osoittaa liian vähän kunnioitusta hänen
ylhäisyyttänsä kohtaan."
"Hiiteen hänen ylhäisyytensä!" oli kavalierin huulilla, mutta ymmärrys
piti varansa eikä päästänyt noita loukkaavia sanoja julki. Hän vain
kumarsi ja oli vaiti.
"Seuraa minua", sanoi jäykkä olento, ja Wildrake siis saattoi
häntä vartiohuoneeseen, jonka sisäpuoli oli luonteenomainen tälle
ajanjaksolle ja varsin erilainen kuin sellaiset sotilasasemat ovat
meidän päivinämme.
Tulen ääressä istui joitakuita muskettisotureita, kuunnellen kumppania,
joka selitteli heille jotakin vaikeata uskonnollista kysymystä. Hän
alotti puoliääneen, mutta hyvin sujuvasti, ja loppua lähetessään
koroitti hän äänensä kimeäksi ja kiihkeäksi ikäänkuin vaatien
viipymätöntä vastausta tai vaiteliasta hyväksymistä. Soturit näyttivät
kuuntelevan puhujaa järkähtämättömin kasvonpiirtein, vastaillen
hänelle ainoastaan tupakansavun pilvillä, joita he tuprauttelivat
tuuheiden viiksiensä alta. Lavitsalla makasi kasvoillaan muuan
soturi; oli mahdoton päättää, nukkuiko hän vai oliko vaipunut syviin
mietteisiin. Keskilattialla seisoi upseeri, joksi hänet saattoi
päättää kirjaillusta olkavyöstänsä ja uumille kiedotusta huivistaan;
muutoin oli hän hyvin yksinkertaisesti puettu. Hän opetti parhaillaan
vastatulleelle vantteralle maalaiselle silloisen käsikirjan temppuja.
Liikkeitä ja komentosanoja oli vähintään kaksikymmentä, ja ennen kuin
ne oli säntilleen suoritettu loppuun ei korpraali sallinut Wildraken
istuutua eikä myöskään edetä vartiohuoneen kynnystä sisemmäksi. Hänen
oli senvuoksi perätysten kuunneltava: musketti olalle -- musketti
lepoasentoon -- musketti vireeseen -- sankkineula esille -- ja monia
muita unohdettuja sotaisen harjoituksen määräyksiä, kunnes viimein
sanat: "musketti paikoilleen" lopettivat luennon täksi kertaa.
"Nimesi, ystävä?" kysyi upseeri tulokkaalta opetuksen päätyttyä.
"Ephraim", vastasi mies honotusta teeskennellen.
"Ja mikä muu kuin Ephraim?"
"Ephraim Antura, hyvästä Gloucesterin kaupungista, missä olen asunut
seitsemän vuotta, oppipoikana palvellen erästä arvoisaa nuoranpunojaa."
"Se on oiva ammatti", vastasi upseeri; "mutta valitessasi meidän
uramme ole varma siitä, että edistyt naskaliasi pitemmälle ja vieläpä
lestiäsikin".
Puhuja hymyili kolkosti tälle huonolle sanaleikin yritykselle ja
sanoi sitte korpraaliin kääntyen, jonka kasvot kahden askeleen päässä
kuvastivat puhumisen halua: "Mitä nyt, korpraali, mitä kuuluu?"
"Tässä on muuan tuomassa kääryä, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne",
ilmoitti korpraali. "Sieluni ei totisesti riemuitse hänestä, koska
katson hänet sudeksi lammasten vaatteissa."
Näistä sanoista kuuli Wildrake, että hän oli jo tullut sen suurmiehen
eteen, jonka luo hänet oli lähetetty asialle, ja hän pysähtyi
harkitsemaan, millä tavoin tätä piti puhutella.
Oliver Cromwellin ulkomuoto ei ollut suinkaan miellyttävä, kuten on
yleiseen tiettyä. Hän oli keskimittainen, voimakas ja karkeatekoinen,
kasvonpiirteiltään tyly ja ankara, mutta ne ilmaisivat kuitenkin suurta
luontaista älykkyyttä ja ajattelevaisuutta. Silmät olivat harmaat ja
terävät, nenä liian iso muihin piirteisiin verraten ja punertava.
Silloin kun hän tahtoi tulla selvästi ymmärretyksi oli hänen
puheenlaatunsa tarmokasta ja pontevaa, vaikkei hienoa eikä
kaunopuheista. Yksikään ihminen ei olisi voinut sellaisissa tilanteissa
sommitella tarkoitustansa lyhyemmiksi ja ytimekkäämmiksi lauseiksi.
Mutta usein tapahtui, että hänen teki mieli näytellä puhujaa ihmisten
korvien kutittamiseksi, mutta heidän ymmärrystänsä valaisematta, ja
silloin oli Cromwellilla tapana pukea tarkoituksensa tai se kaikki,
mikä tuntui olevan hänen tarkoituksenaan, peräti hämärään sanasumuun.
Tätä hän saarteli niin monilla edellytyksillä ja poikkeuksilla sekä
lujitteli sitä sellaisella, sivulauseiden sokkelolla, että vaikka hän
oli Englannin; teräväjärkisimpiä miehiä, oli hän kenties vaikeatajuisin
puhuja, mikä on milloinkaan pannut kuulijakuntaa ymmälle.
Historioitsija on aikaa sitte lausunut, että kokoelma protektorin
puheita olisi harvoin poikkeuksin maailman tolkuttomin kirja; mutta
hänen olisi pitänyt lisätä, ettei mikään voinut olla osuvampaa,
keskitetympää ja havaannollisempaa kuin ne lausunnot, joita hän todella
aikoi sommitella selkeiksi.
Cromwellista on myös huomautettu, että vaikka hän sekä isän että
äidin puolelta oli hyvää sukua ja vaikka hänellä oli ollut sellaiseen
etuun tavallisesti kuuluvat koulutuksen ja kasvatuksen tilaisuudet,
tämä kiihkomielinen kansanvaltainen valtias ei milloinkaan kyennyt
omistamaan itselleen -- tai sitte hän halveksi käyttää niitä --
sellaisia kohteliaita tapoja, joita ylemmät piirit tavallisesti
noudattavat keskinäisessä seurustelussaan. Hänen esiintymisensä oli
niin suorasukaista, että sitä voitiin toisinaan sanoa moukkamaiseksi,
mutta hänen puheessaan ja käytöksessään ilmeni kuitenkin hänen
asemaansa kuuluvaa voimaa ja tarmoa, jotka herättivät pelonsekaista
kunnioitusta, jolleivät antaneetkaan hänelle arvokkuutta; ja olipa
sellaisiakin välipäitä jolloin tuo synkkä ja selittämätön sielu laajeni
miltei suostuttelemaan sydämellistä kiintymystä puoleensa. Oikullisesti
puhkeileva leikkisyys oli lajiansa karkeata ja alhaista ja laadultaan
toisinaan toimintaan menevää. Jotakin hänen luonnonlaadussaan oli
maanmiestensä mielialaan soveltuvaa -- hän halveksi hulluttelua,
vihasi teeskentelyä ja kartteli muodollisuutta, ja se kaikki
terveeseen järkevyyteen ja horjumattomaan miehuuteen yhtyneenä teki
hänestä monessa suhteessa hyvinkin sattuvan edustajan Englannin
kansanvaltaisuudelle.
Hänen uskonnollisen kantansa täytyy aina pysyä hyvin epätietoisena,
ja luultavasti olisi hän itsekään tuskin kyennyt selvittämään sitä.
Ehdottomasti oli hänen elämässään aika, jolloin hän oli vilpittömästi
intomielinen ja jolloin hänen hiukan raskasmielisyyteen luontuvaa
synnynnäistä elämänkatsomustaan voimakkaasti kannusti siihen
aikaan vallalle päässyt kiivailu. Toiselta puolen esiintyi hänen
valtiollisella urallaan ajanjaksoja, jolloin emme varmastikaan tee
hänelle vääryyttä, syyttäessämme häntä ulkokultaisesta teeskentelystä.
Luultavasti arvostelemme häntä ja muita saman aikakauden lapsia
oikeimmin, jos oletamme, että heidän uskonnolliset vakuutuksensa olivat
osittain vaikuttamassa heidän omassa sydämessään, osaksi omaksuttuja
heidän oman etunsa ajamiseksi. Ja niin etevä on ihmissydän pettämään
itseänsä kuten muitakin, että varmaankin Cromwell itse yhtä vähän kuin
muut samanlaisilla erityisen hurskauden vaatimuksilla esiintyneet
olisi kyennyt tarkoin määräämään kohtaa, jossa intomielisyys päättyi
ja tekopyhyys alkoi -- tai pikemmin ei se kohta ollutkaan itsessään
kiinteä, vaan häilyi terveydentilan, hyvän tai huonon menestyksen,
mielihyvän tai masennuksen mukaan, mikäli yksilön tunteet vaihtelivat.
Sellainen oli se kuuluisa henkilö, joka Wildrakeen kääntyen ja hänen
kasvojansa tarkastaessaan ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä
näkemäänsä, koska hän vaistomaisesti nykäisi vyötänsä sivulle,
saadakseen lyömämiekkansa kahvan ulottuviinsa. Mutta kuitenkin hän
laski sitte käsivartensa ristikkäin kaapunsa alle, ikäänkuin lähemmin
ajatellessaan heittäen sikseen epäluulon tai katsoen varokeinot
itselleen alentaviksi, ja kysyi kavalierilta, mikä hän oli miehiään ja
mistä tulossa.
"Köyhä herrasmies, sir, -- mylord, tarkoitan", vastasi Wildrake;
"viimeksi lähtenyt Woodstockista".
"Ja mikä lienee viestisi, hyvä _herrasmies?"_ tiedusti Cromwell
pontevasti. "Totisesti olen nähnyt miesten, jotka ovat mitä
halukkaimmin omaksuneet sen arvonimen, käyttäytyvän kaikesta
syntyperänsä jaloudesta huolimatta melkoista huonommin kuin viisaat,
kunnolliset ja vilpittömät miehet. Mutta kyllähän herrasmies oli hyvä
arvonimi vanhassa Englannissa, kun ihmiset muistivat, mitä sen sanan
piti merkitä."
"Oikein sanotte, sir", vastasi Wildrake, vaivoin hilliten mieltänsä
purkautumasta hänen tavallisiin voimasanoihinsa; "entiseen aikaan
herrasmiehet liikkuivat herrasmiesten paikoilla, mutta nyt on maailma
niin muuttunut, että näkee kirjaillun vyön vaihtaneen sijaa alemman
nokkanahan kanssa".
"Niinkö sanot?" tuumi kenraali. "Oletpa rohkea miekkonen, kun voit
viisastella noin köykäisesti; sinä helähdät mielestäni hiukan liian
kovaa, ollaksesi hyvää metallia. Ja vielä kerran, mikä on viestinäsi
minulle?"
"Tämä kääry", ilmoitti Wildrake, "joka minun oli toimitettava käsiinne
eversti Markham Everardilta".
"Kas, minun on täytynyt erehtyä sinusta", sanoi Cromwell lauhtuneena,
kun kuuli mainittavan miestä, jota hän suuresti halusi kannattajakseen;
"suo meille anteeksi, hyvä ystävä, sillä sellainen sinä epäilemättä
olet. Istuuduhan tuohon omiin mietteisiisi, kunnes olemme tutkineet
käärysi sisällön. Pidettäköön hänestä huolta ja toimitettakoon hänelle,
mitä hän tarvitsee."
Niin sanoen läksi kenraali vartiohuoneesta. Wildrake istuutui soppeen
ja odotti kärsivällisesti lähetyksensä tuloksia.
Soturit katsoivat nyt olevansa velvollisia kohtelemaan häntä
huomaavaisemmin; he tarjosivat hänelle piipullisen trinidadoa ja
mustakiiltoisen viinaruukun. Mutta Cromwellin katse ja se vaarallinen
asema, johon vähäisinkin ilmitulon mahdollisuus saattoi hänet
toimittaa, saivat Wildraken kieltäytymään vieraanvaraisuudesta.
Ojentautuen taaksepäin istuimellaan ja ollen uinahtavinaan hän
vältti huomiota ja puhuttelua, kunnes jonkunlainen ajutantti eli
päivystäjäupseeri tuli kutsumaan häntä Cromwellin puheille.
Mainittu henkilö olijasi hänet takaveräjälle, josta hän astui
varsinaiseen linnan rakennukseen. Monia salakäytäviä ja portaita myöten
joutui hän viimein pieneen kamariin eli vierashuoneeseen, jossa oli
runsaasti kallisarvoista kalustoa, paikotellen kuninkaallinen vaakuna
näkyvissä, mutta kaikki hajallaan ja epäjärjestyksessä, sekä useita
vankkoihin puitteisiin sovitettuja tauluja; näiden etupuolet oli
käännetty seinään päin ikäänkuin ne olisi otettu alas siirrettäviksi
muuanne.
Tässä sekamelskassa istui voitollinen tasavallan kenraali isossa
damastilla päällystetyssä ja runsaasti kirjaillussa lepotuolissa,
jonka loistokkuus oli silmäänpistävänä vastakohtana hänen asunsa
yksinkertaisuudelle ja rumuudellekin, vaikka hän katsannoltaan ja
ryhdiltään näytti mieheltä, jonka mielestä ruhtinaallekaan aikoinaan
kuulunut istuin ei tuottanut liian suurta kunniaa hänen omalle
menestykselleen ja nousemispyrkimyksilleen. Wildrake seisahtui hänen
eteensä, eikä hän pyytänyt tätä istuutumaan.
"Pearson", käski Cromwell, päivystäjäupseeria puhutellen, "odota
lehterillä, mutta pysy kuuluman päässä". Pearson kumarsi ja teki
lähtöä. "Keitä muita on lehterillä?"
"Arvoisa herra Gordon, kappalainen, juur'ikään selitti Sanaa eversti
Overtonille ja neljälle teidän ylhäisyytenne rykmentin kapteenille."
"Sitä tahdoimmekin", sanoi kenraali; "me emme soisi asunnossamme olevan
ainoatakaan loukkoa, missä isoava sielu ei löytäisi mannaa. Oliko se
kelpo mies päässyt hyvään vauhtiin selityksessään?"
"Mainion vinhaan menoon", kertoi Pearson; "ja hän kosketteli
niitä oikeutettuja vaatimuksia, joita armeija ja olletikin teidän
ylhäisyytenne on saanut tulemisellaan välikappaleeksi suureen työhön
-- ei särjettäviksi ja viskattaviksi pois, kun niiden palvelusaika
on päättynyt, vaan säilytettäviksi ja arvossa pidettäviksi heidän
kunniallisten ja uskollisten ponnistustensa tähden, joissa he ovat
taistelleet ja marssineet, paastonneet ja rukoilleet sekä kärsineet
kylmää ja murhetta sillaikaa kun muut, jotka nyt mielellään näkisivät
heidät hajoitettuina ja eroitettuina, syövät heidän hankkimastansa
lihavuudesta ja juovat siten toimitetusta väkevyydestä".
"Sitä kunnon miestä!" kiitti Cromwell; "ja noin sattuvastiko hän
kajosi asiaan? Minäkin voisin sanoa jotakin -- mutten nyt. Lähdehän,
Pearson, lehterille. Älkööt ystävämme laskeko syrjään miekkojansa, vaan
valvokoot ja rukoilkoot."
Pearson vetäytyi pois. Pidellen Everardin kirjettä kädessään silmäili
kenraali jälleen pitkän tovin tiukasti Wildrakea ikäänkuin aprikoiden,
mihin laatuun puhuttelisi häntä.
Kun hän sitte puhui, tapahtui se ensin tuollaisena kiemurtelevana
esitelmänä, jota olemme jo kuvanneet ja josta oli kovin työläs
kenenkään käsittää hänen tarkoitustansa, jos hän sitä tosiaan itsekään
tiesi.
"Tämän kirjeen", hän haastoi, "olet tuonut meille herraltasi tai
suojelijaltasi Markham Everardilta; totisesti niin oivallinen ja
kunniallinen herrasmies kuin on koskaan kantanut miekkaa kupeellaan,
ja hän on aina kunnostautunut, suuressa työssä näiden kolmen vaivaisen
ja onnettoman kansan vapauttamiseksi. Älä vastaa minulle; minä tiedän,
mitä tahtoisit sanoa. Ja tämän kirjeen hän on lähettänyt minulle sinun
välitykselläsi, kirjurinsa eli sihteerinsä kautta, johon hän luottaa
ja jolle hän pyytää minun luottamustani, jotta meidän välillämme
olisi huolellinen sanansaattaja. Ja lopuksi hän on lähettänyt sinut
minun luokseni -- älä vastaa, minä tiedän mitä tahtoisit sanoa, --
minun luokseni joka, vaikka olenkin niin vähäpätöinen, että minulle
olisi liian suuri kunnia olla edes kantamassa pertuskaa Englannin
suuressa ja voitollisessa armeijassa, olen kuitenkin korotettu
pitämään hallussani sen ohjaamista ja johtosauvaa Ei, älä vastaa,
hyvä ystävä -- minä tiedän, mitä tahtoisit sanoa. Kun nyt täten
haastamme yhdessä, saa keskustelumme sen nojalla, mitä olen sanonut,
kolminaisen perustelun eli jaoituksen: ensin, mikäli se koskee
herraasi; toiseksi mikäli se koskee meitä ja virkaamme; kolmanneksi ja
viimeiseksi, mitä kuuluu sinuun itseesi. Mitä nyt siis tulee siihen
hyvään ja arvoisaan herrasmieheen, eversti Markham Everardiin, niin
totisesti on hän esiintynyt miehenä näiden onnettomien mulkkausten
alusta saakka, ei kääntyen oikeaan eikä vasempaan, vaan pitäen aina
silmällä maalia, johon hän tähtäsi. Niin, totisesti, uskollinen ja
kunniallinen herrasmies, joka saattaa täydellä syyllä sanoa minua
ystäväksi ja totisesti miellyttää minua ajatella, että hän tekee sen.
Kuitenkin on meidän tässä kyynelten alhossa annettava yksityisten
suosiollisuuksiemme ja puolueellisuuksiemme hallita itseämme vähemmin
kuin niiden korkeampien periaatteitten ja velvoituskohtien, joihin
kunnon eversti Markham Everard on aina rakentanut aivoituksensa,
niinkuin totisesti minä olen yrittänyt niihin perustaa omat toimeni,
että me kaikki niin työskentelisimme kuin kelpo englantilaisten
ja vilpittömien isänmaanystävien tulee. Mitä sitte Woodstockiin
tulee, niin kelpo eversti pyytää paljoa -- että se otettaisiin pois
hurskaitten saaliista ja jätettäisiin Moabin miesten talteen, ja
eritoten sen ilkimielisen Henry Leen, jonka käsi on aina ollut meitä
vastaan, milloin hän on saanut tilaa sen kohottamiseen; hän on pyytänyt
paljoa, sanon, sekä ottaen lukuun hänet itsensä että minut. Sillä meitä
tämän halvan, mutta hurskaan armeijan jäseniä pitävät parlamentin
edustajat miehinä, joiden tulisi toimittaa heille saalista, mutta
olematta itse tulossa sen jakoon, ihan niinkuin uroshirvi, jonka
koirat kiskaisevat maahan, ei kuulu niiden omaan ruokaan, vaan ne
peitotaan pois raadon äärestä ruoskilla ikäänkuin ansaiten rangaistusta
häikäilemättömyydestään eikä palkintoa palveluksistaan. Silti en tätä
puhu niin suuresti tähän Woodstockin myönnytykseen nähden, ottamalla
lukuun, että valtioneuvoston korkeat herrat ja myöskin parlamentin
valiokuntalaiset kenties armollisesti ajattelevat antaneensa
minulle osuuden asiasta, koskapa sukulaiselleni Desboroughille on
myönnetty siinä etuisuus, jota muuten, kun hän on hyvin ansainnut
sen hartaasta ja uskollisesta palveluksestaan näiden onnettomien
ja vaurioita kokeneitten maiden hyväksi, minun huonosti soveltuisi
vähentää hänen haitakseen, ellei se tapahtuisi suurten ja yleisten
näkökohtien noudattamiseksi. Näet siis, millainen on asemani, kelpo
ystävä, ja millä mielellä olen sen pyynnön suhteen, jonka herrasi on
tehnyt minulle ja jota en kuitenkaan vielä sano voivani kokonaan tai
ehdottomasti myöntää taikka kieltää, vaan ainoastaan kerron sinulle
yksinkertaiset ajatukseni siihen nähden. Ymmärräthän minua varmaankin?"
Roger Wildrake oli parhaansa mukaan tarkannut ylikenraalin puhetta,
mutta siinä määrin hämmentynyt lausunnon moninaisista mutkista,
että hänen ajatuksensa sekosivat kuin maalaisen, joka on sattunut
sotkeutumaan useitten ajoneuvojen keskelle eikä kykene liikahtamaan
askeltakaan yhden vaaran tieltä, joutumatta muiden pyörien uhkaamaksi.
Ylikenraali näki hänen ällistelevän katseensa ja alotti uuden
puheen, teholtaan samanlaisen kuin äskeinenkin oli. Hän haastoi
hartaasta suosiollisuudestaan kelpo ystäväänsä everstiä kohtaan,
kiintymyksestään jumaliseen ja vakavaan sukulaiseensa Desboroughiin,
Woodstockin palatsin ja puiston suuresta tärkeydestä, parlamentin
päätöksestä, että se oli otettava takavarikkoon ja tulot siirrettävä
valtionrahastoon, omasta syvästä kunnioituksestaan parlamentin
käskyvaltaa kohtaan ja yhtä syvästä vakaumuksestaan, että armeijalle
tehtiin vääryyttä. Hän selitti toivomuksekseen ja tahdokseen, että
kaikki asiat järjestettäisiin sovinnolliseen ja ystävälliseen tapaan
ilman oman voiton tavoittelua, erimielisyyttä tai riitaa niiden
kesken, jotka olivat olleet toimivina käsinä ja hallitsevina päinä
suuressa kansallisessa pyrkimyksessä. Hän oli halukas, todella halukas
osaltaan edistämään tätä työtä ei ainoastaan luopumalla virastaan,
vaan hengestäänkin, jos sitä vaadittiin häneltä tai jos se kävi
päinsä soturi-parkain turvallisuuden kannalta hänen kun oli pakko
esiintyä heille kuin isänä, koska he olivat seuranneet häntä lasten
velvollisuudentuntoa ja kiintymystä osoittaen.
Ja tässä hän saapui toiseen äänettömään pysähdykseen, jättäen Wildraken
yhtä epätietoiseksi kuin ennenkin, oliko vai eikö ollut hänen
aikomuksenaan myöntää eversti Everardille tämän pyytämiä valtuuksia
Woodstockin suojelemiseksi parlamentin asiamiehiltä. Sielussaan
alkoi hän toivoilla, että taivaan tuomio tai omantunnon tuska oli
hämmentänyt kuningasmurhaajan järjen. Mutta ei -- hän ei voinut nähdä
muuta kuin älyä tuossa vakaassa ankarassa silmässä, joka kielen noin
yltäkylläisesti ladellessa kierteleviä lauseitaan näytti ankaran
huomaavasti tarkkaavan, minkä vaikutuksen puhe teki kuulijaan.
"Horna vieköön", ajatteli kavalieri itsekseen, käyden hiukan
tutustuneemmaksi uudessa asemassaan ja kärsimättömäksi keskustelusta,
joka ei johtanut mihinkään näkyvään päätelmään tai loppuun, "jos Noll
olisi itse paholainenkin, niinkuin hän on paholaisen helmalapsi, niin
en minä anna hänen tällä tavoin vetää itseäni nenästä. Röyhistäydynpä
pikkuisen, jos hän jatkaa tätä menoa, ja yritän, pystynkö saamaan hänet
ymmärrettävämpään puhelajiin."
Tässä rohkeassa aikeessa, mutta puolittain peljäten sen toteuttamista,
Wildrake vaani tilaisuutta yritykselleen, Cromwellin näköjään yhä
pysyessä pätemättömänä ilmaisemaan omaa tarkoitustaan. Hän oli jo
alottanut kolmannen ylistelyn eversti Everardista ja siroitellut
joukkoon erinäisiä vaihtelevia ilmaisuja omasta halustaan tämän
palvelemiseksi, kun Wildrake ehätti puuttumaan puheeseen kenraalin
hetkiseksi juhlallisesti pysähtyessä kesken lausuntonsa.
"Sallikaa minun sanoa", hän huomautti suorasukaisesti, "että teidän
arvoisuutenne on jo puhunut kahdesta selityksenne aiheesta -- omista
ansioistanne ja herrani, eversti Everardin, palveluksista. Mutta
voidakseni toimittaa asiani olisi välttämätöntä omistaa moniaita sanoja
kolmannelle pääkappaleelle."
"Kolmannelleko!" kertasi Cromwell.
"Niin", selitti Wildrake, "joka teidän arvoisuutenne jaoituksen mukaan
koski minun halpaa olemustani. Mitä on minun tehtävä -- minkä osuuden
minä saan tässä asiassa?"
Oliver hätkähti heti pois tähän asti käyttämästänsä äänilajista, joka
hiukan muistutti kotikissan kehräystä, siirtyen hyppyyn kyyristyvän
tiikerin murinaan. "_Sinun_ osuutesi, lurjus!" hän huudahti; "hirsipuu!
Sinun pitää killua korkealla kuin Haman, jos käännyt kavaltajaksi!
Mutta", hän lisäsi ääntänsä lieventäen, "pysy uskollisena, niin
minun suosioni toimittaa sinulle hyvän uran. Tule tänne -- sinä olet
rohkea, näen, vaikka hiukan nenäkäs. Sinä olet ollut ilkimielinen
-- niin kirjoittaa arvoisa ystäväni eversti Everard; mutta nyt olet
erinnyt häviävältä puolelta. Minä sanon sinulle, ystävä, että mikään
parlamentin tai armeijan ponnistelu ei olisi vetänyt Stuarteja alas
heidän ylhäisiltä paikoiltaan, ellei taivas olisi ollut kiistassa heitä
vastaan. No, suloista ja uljasta on sonnustautua aseisiin taivaan
asian puolesta; muutoin olisivat totisesti minun puolestani nuo
miehet saattaneet pysyä valtaistuimella tähän päivään asti, enkä minä
myöskään moiti ketään heidän auttamisestaan, kunnes nämä peräkkäiset
suuret tuomiot ovat kohdanneet heitä ja heidän huonekuntaansa. Minä
en ole verenhimoinen mies, sillä minussa on inhimillisen heikkouden
tunne; mutta, ystävä, ken laskee kätensä aurankurkeen niissä suurissa
toimissa, joita nyt on tekeillä kansakuntiemme keskuudessa, hänen on
paras varoa katsomasta taaksensa, sillä luota minun yksinkertaiseen
sanaani, että jos vilpistelet minulle, en säästä sinua jalankaan
vertaa Hamanin hirsipuusta. Anna minun siis lyhyeen tietää, onko
ilkimielisyytesi hapatus jo tyyten muokattu pois sinusta."
"Teidän kunnioitettava ylhäisyytenne", huomautti kavalieri hartioitaan
kohauttaen, "on tehnyt sen meille useimmille, mikäli naseva nuijiminen
voi saada sen aikaan".
"Niinkö sanot?" tuumi kenraali, huulillaan tuima hymy, joka näytti
ilmaisevan, että hän ei ollut aivan vastaanottamaton imarruksille;
"niin, totisesti, sinä et valehtele siinä -- me olemme olleet
välikappale. Emmekä me myös, kuten jo olen viitannut, ole meitä vastaan
ilkimielisinä taistelleille niin ankaria kuin muut saattavat olla.
Parlamentin miehet tietävät parhaiten oman etunsa ja harkintansa,
mutta minun vaatimattoman käsitykseni mukaan on jo aika lopettaa nämä
selkkaukset ja myöntää kaikenlaatuisille ihmisille tilaisuus palvella
maatansa; ja me katsomme omaksi viaksesi, jollet tule käytetyksi
tehokkaasti valtion ja omaksi hyväksesi, kunhan täydellisesti kuoletat
itsestäsi vanhan ihmisen ja omistat vakavan huomaavaisuutesi sille,
mitä minulla on sinulle sanottavana."
"Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse epäillä, tarkkaavaisuuttani",
vakuutti kavalieri.
Ja tasavaltalainen päällikkö -- vaiettuaan taaskin toviksi ikäänkuin ei
olisi voinut epäröimättä osoittaa luottamustansa -- kävi selittämään
näkökohtiaan harvinaisen selkeästi, mutta kuitenkin tuntien tuolloin
tällöin hiukan haittaa pitkällisestä tottumuksestaan kiertelevään
puheenlaatuun, josta hän ei tosiaan milloinkaan kokonaan luopunut
muualla kuin taistelukentällä.
"Sinä näet", hän lausui, "ystävä, millä kannalla asiani ovat.
Parlamentti -- sen saakoon tietää kuka hyvänsä -- ei minua rakasta, ja
vielä vähemmin valtioneuvosto, jonka kautta se hoitelee kuningaskunnan
toimeenpanevaa hallitusta. En osaa sanoa, minkätähden he epäilevät
minua, jollei syynä ole se, että minä en tahdo luovuttaa viatonta
armeijaparkaa, joka on seurannut minua niin monissa taisteluissa, nyt
revittäväksi hajalle, murrettavaksi ja mullistettavaksi, niin että ne,
jotka ovat verellään puoltaneet valtiota, eivät kenties saa itselleen
mahdollisuutta hankkia elantoansa työllään, mikä minun mielestäni
olisi kova toimenpide, koska se on esikoisuuden ottamista Esaulta edes
antamatta hänelle vaivaista annosta hernerokkaa."
"Esau luullakseni pystyy auttamaan itseänsä", huomautti Wildrake.
"Totisesti, sinä sanoit oikein", myönsi kenraali; "työläs on
nälkiinnyttää aseellista miestä, jos ruokaa on saatavissa ottamalla
-- kaukana kuitenkin olkoon minusta kapinoimisen edistäminen tai
asianmukaisen alistuvaisuuden puute noita valtiaitamme kohtaan. Minä
vain tahtoisin anoa velvollisuudentuntoisesti ja säädyllisesti,
sovinnolliseen ja rauhalliseen tapaan, että he kuuntelisivat selityksiä
olosuhteistamme ja harkitsisivat tarpeitamme. Mutta katsellessasi minua
ja arvostellessasi minut yhtä vähäpätöiseksi kuin hekin, täytyy sinun
ajatella, että minä ärsyttäisin valtioneuvostoa kuten parlamenttiakin,
jos pelkästään tuottaakseni tyydytystä arvoisalle herrallesi
toimisin vastoin heidän tarkoituksiaan tai epäisin pätevyyden heidän
valtuuttamaltansa valiokunnalta, joka on vielä valtion korkein
virkakunta -- ja minun puolestani pysyköön siinä asemassa kauvan! --
panemaan toimeen heidän aikomansa takavarikon. Ja eikö myös sanottaisi,
että minä taivuin ilkimielisen etuun, suodessani tuon entisten
verenjanoisten ja irstaitten hirmuhallitsijain pesän tänä meidän
päivänämme jäädä turvapaikaksi vanhalle ja paatuneelle amalekiitalle,
Sir Henry Leelle, hänen pitääkseen hallussaan paikan, josta hän on niin
kauvan ylpeillyt? Totisesti olisi se vaarallinen juttu."
"Onko minun siis ilmoitettava", kysyi Wildrake, "jos suvaitsette, että
te ette voi avittaa eversti Everardia tässä kohden?"
"Ehdoitta, niin -- mutta ehdollisesti ajatellen saattaa vastaus kuulua
toisin", vastasi Cromwell. "Minä näen, että sinä et kykene oivaltamaan
tarkoitustani, ja sentähden valaisen sitä sinulle osittain. Mutta paina
mieleesi, että jos kielesi kavaltaa sanani muutoin kuin viedessäsi
sanomani herrallesi, niin kautta kaiken veren, mitä on vuodatettu näinä
rauhattomina aikoina, sinä kuolet tuhanteen kertaan yhtähaavaa!"
"Ei ole minusta pelkoa, sir", vakuutti Wildrake, jonka luontainen
rohkeus ja huolettomuus olivat tälläkertaa lannistuneet kuin haukat
masentuvat kotkan tullessa saapuville.
"Kuule minua siis", virkkoi Cromwell, "äläkä anna tavunkaan kirvota
kieleltäsi. Etkö tunnekin nuorta Leetä, jota sanotaan Albertiksi? Hän
on ilkimielinen kuten isänsäkin ja läksi nuoren Miehen mukana siihen
viimeiseen rynnistykseen, mikä meillä oli hänen kanssaan Worcesterissa
-- kiitollisia olkaamme voitosta!"
"Tiedän, että on olemassa herrasmies nimeltä Albert Lee", vastasi
Wildrake.
"Ja etkö tiedä -- en puhu tunkeutuakseni kelpo everstin salaisuuksiin,
vaan ainoastaan mikäli minun tulee tietää jotakin siitä asiasta,
voidakseni parhaiten harkita, miten minun on häntä palveltava --
etkö tiedä, että herrasi, Markham Everard, kosiskelee sen samaisen
ilkimielisen; sisarta, vanhan Sir Henry Leeksi sanotun palatsinhaltijan
tytärtä?"
"Sen kaiken olen kuullut", myönsi Wildrake, "enkä voi kieltää uskovani
sitä".
"No niin, kun nuori mies Kaarlo Stuart pakeni Worcesterin kentältä ja
joutui tuiman ajon ja vainon johdosta erkanemaan saattolaisistaan,
tiedän varmasta lähteestä, että tuo Albert Lee oli viimeisiä hänen
seurassaan, ellei ihan viimeinenkin."
"Se oli penteleesti hänen laistansa", tokaisi kavalieri riittävästi
punnitsematta sanojaan, kun ottaa lukuun, kenen kuullen ne lausuttiin,
"ja minä vakuutan kautta miekkani, että hän on oikea lastu vanhasta
kannosta!"
"Haa, sadatatko sinä?" virkkoi kenraali. "Sekö on parannustasi?"
"Minä en milloinkaan sadata, suvaitkaa minun huomauttaa", vastasi
Wildrake malttuen, "paitsi milloin kuulen mainittavan ilkimielisiä ja
kavaliereja; silloin palajaa vanha tapa, ja minä noidun kuin Goringin
ratsumies".
"Sinun pitäisi hävetä", moitti kenraali, "kannattaako antautua syntiin,
joka on niin kamala muiden korville eikä tuota käyttäjälleen mitään
etua?"
"Epäilemättä on tuottoisampiakin syntejä maailmassa kuin kiroamisen
karu ja palkaton pahe", nousi vastaukseksi kavalierin huulille,
mutta se vaihtui vakuutukseksi, että häntä suretti tuottamansa
pahennus. Totta puhuen alkoi keskustelu saada käänteen, joka teki
sen peräti mielenkiintoiseksi Wildrakelle. Tämä päätti sen vuoksi
olla menettämättä tilaisuutta sen salaisuuden kuulemiseen, joka
näytti ilmenevän Cromwellin haastelusta, ja se kävi päinsä ainoastaan
pitämällä oma kielensä hallittuna.
"Millainen rakennus on Woodstock?" kysyi kenraali äkkiä.
"Vanha maalaishovi", selitti Wildrake, "ja mikäli saatoin päätellä
yhden yön asumisesta siellä, talossa on yltäkyllin takaportaita,
salakäytäviä ja maanalaisia teitä, jotka ovat tavallisia tuollaisissa
vanhoissa korpinpesissä".
"Ja kaikenlaisia pappien piilopaikkoja kaiketikin", sanoi Cromwell.
"Harvoin puuttuu tuollaisista vanhoista maahoveista salaisia karsinoita
noiden Bethelin vasikkain suojelemiseksi."
"Teidän korkea ylhäisyytenne", myönsi Wildrake, "voi mennä valalle
siitä".
"Minä en vanno lainkaan", vastasi kenraali kuivakiskoisesti. "Mutta
mitä ajattelet, hyvä mies -- minä teen sinulle suorasukaisen kysymyksen
-- minne nuo kaksi tuntemaasi Worcesterin pakolaista luultavammin
lähtevät suojaan, sillä jossakinhan heidän täytyy turvaa saada, kuin
juuri tuohon palatsihuvilaan, jonka kaikki sopet ja kätköt nuori Albert
tuntee varhaisimmasta lapsuudestansa asti?"
"Tosiaankin", sanoi Wildrake, ponnistautuen vastaamaan näennäisen
välinpitämättömästi, samalla kun sen tapauksen mahdollisuus ja
seuraukset vavahduttivat häntä, "tosiaankin olisin samaa mieltä kuin
teidän arvoisuutenne, jollen luulisi, että parlamentin valtuuttamana
Woodstockiin saapuva seurue arvatenkin säikyttää heidät pois sieltä
niinkuin kissa häätää kyyhkyslakasta asukkaat. Kaikella kunnioituksella
sanoen soveltuu kenraalien Desboroughin ja Harrisonin naapuruus
kehnosti Worcesterin tantereelta paenneille."
"Sitä minäkin ajattelin, ja hyvä se mielestäni onkin", virkkoi
kenraali. "Kauvan kestäköön ennen kuin meidän nimemme ovat
vihollisillemme muuna kuin kauhuna! Mutta tässä asiassa, jos sinä olet
toimelias juonimaan herrasi hyväksi, voisit luullakseni saada aikaan
jotakin hänen nykyiselle päämäärälleen suotuista."
"Aivoni ovat liian heikot ylttämään teidän arvoisan tarkoituksenne
syvyyttä", sanoi Wildrake.
"Kuuntele siis, ja käyttäös hyödyllisesti", haastoi Cromwell.
"Ehdottomasti oli Worcesterin voitto suuri ja ratkaiseva armo.
Kuitenkin saattaisi meidän kiitollisuutemme sen johdosta näyttää
vähäiseltä, ellemme tekisi kaikkeamme sen suuren työn lopulliseksi
edistämiseksi ja täydentämiseksi, joka on niin erinomaisesti menestynyt
käsissämme, joskin me puhtaassa sydämen nöyryydessä ja vilpittömyydessä
tunnustamme, että me emme millään muotoa ansaitse välittäjätoimemme
muistelemista, vaan pikemmin rukoilemme ja pyydämme, että nimemme ja
vaiheemme unohtuisivat mieluummin kuin itse suuri työ jäisi vajavaksi.
Kuitenkin, totisesti, koskee meitä nykyisessä asemassamme likeisemmin
kuin muita, -- jos nimittäin näin mitättömien olentojen sopii
ollenkaan puhua olevansa enemmässä tai vähemmässä määrin osallisia
niihin muutoksiin, joita on saatu toimeen, ei meidän kauttamme tai
meidän omasta voimastamme, sanon, vaan sen kohtalon pakosta, johon
meidät kutsuttiin ja jonka täytämme kaikella vaatimattomuudella ja
nöyryydellä, -- niin, meitä koskee likeisesti, että kaikki tapahtuisi
sen suuren työn eduksi, joka on saatu aikaan ja jota vielä tehdään
näissä maissa. Sellainen on selvä ja yksinkertainen tarkoitukseni.
Joka tapauksessa on suuresti suotavaa, että tuo nuori mies, tuo
Skotlannin kuningas, joksi hän itseänsä sanoo -- tuo Kaarlo Stuart --
ei pääsisi pujahtamaan pois kansalta, jonka keskuuteen saapumalla hän
on aiheuttanut niin paljon häiriötä ja verenvuodatusta."
"Olen varma siitä", vakuutti kavalieri luoden katseensa alas, "että
teidän ylhäisyytenne viisaus on järjestänyt asiat parhaiten johtamaan
sellaiseen tulokseen, ja minä rukoilen, että vaivanne saavat sellaisen
palkan kuin ne ansaitsevat". "Kiitän sinua, ystävä", sanoi Cromwell
hyvin nöyrästi; "epäilemättä me saamme palkkiomme, ollen hyvän maksajan
töissä, joka ei milloinkaan jätä lauvantaisuoritusta sikseen. Mutta
ymmärrä minua, ystävä -- minä en halua mitään muuta kuin oman osuuteni
hyvästä työstä. Kaikesta sydämestäni osoittaisin mitä vähäistä
ystävällisyyttä voin arvoisalle herrallesi ja sinullekin oman säätysi
mukaan -- sillä minunlaiseni miehet eivät keskustele tavallisten
ihmisten kanssa, että meidän läsnäolomme unohdettaisiin kuin
jokapäiväinen tapaus. Me puhumme sinun kaltaisillesi ihmisille heidän
palkitsemisekseen tai rankaisemisekseen, ja edellistä sinä toivoakseni
tahdot toimessasi ansaita minulta."
"Teidän arvoisuutenne", huomautti Wildrake, "puhuu kuten käskemään
tottunut".
"Totta kyllä; ihmisten mielet kiintyvät minun arvoisiini pelolla ja
kunnioituksella", myönsi kenraali. "Mutta kylliksi jo siitä, sillä
minä en halua mitään muuta riippuvaisuutta omasta persoonastani kuin
mikä meillä kaikilla on yhteistä alistuvaisuutta yläpuolellamme
olevan tahtoon. Mutta mieleni tekisi heittää tämä kultainen kerä
herrasi syliin. Hän on palvellut tuota Kaarlo Stuartia ja hänen
isäänsä vastaan. Mutta hän on vanhan ritari Leen läheinen sukulainen
ja hellissä väleissä tämän tyttäreen. _Sinä_ myöskin pitänet varasi,
ystäväni -- tuo rehentelevä katsantosi toimittaa sinulle jokaisen
ilkimielisen luottamuksen, ja saalis ei voi lähestyä tätä lymyänsä
turvapaikan haussa niinkuin kani louhikkoa, sinun saamattasi vihiä sen
läsnäolosta."
"Saan ymmärretyksi teidän ylhäisyytenne tarkoituksen", virkkoi
kavalieri, "ja minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, kun ajattelette
minusta näin suotuisasti; toivon tapaavani jonkun sievän tilaisuuden
ansaitakseni suosiollisen mielipiteenne ja voidakseni siten näyttää
kiitollisuuttani. Mutta suvaitkaa minun kuitenkin huomauttaa, että
teidän ylhäisyytenne suunnitelma tuntuu epäiltävältä, niin kauvan kuin
Woodstock on takavarikossa. Sekä vanha ritari että hänen poikansa,
teidän arvoisuutenne mainitsemasta pakolaisesta puhumattakaan, varovat
kyllä visusti lähestymästä sitä ennen kuin nuo valtuutetut on siirretty
pois."
"Sitä varten olen puhellutkin kanssasi näin pitkään", selitti kenraali.
"Huomautin sinulle, että minä olin jokseenkin vastahakoinen vähäisestä
aiheesta peräännyttämään takavarikoitsijoita omalla valtuudellani,
vaikka minulla kenties on kylliksi arvovaltaa valtiossa sekä tehdäkseni
sen että halveksiakseni moittijaini jupinaa. Lyhyeen sanoen ei tee
mieleni ilman kipeätä tarvista tai ainakaan suurta edun mahdollisuutta
vedota etuoikeuksiini ja kokeilla niiden tehon ja muiden myöntämän
oikeutuksen keskinäisellä voimasuhteella. Jos siis everstisi ottaa
tasavaltaa kohtaan tuntemansa rakkauden tähden keksiäkseen menettelyn
pahimman ja likeisimmän vaaran välttämiseksi, joka on tuon nuoren
miehen pakeneminen, ja tahtoo panna parhaansa yrittääkseen pysähdyttää
hänet siinä tapauksessa, että hänen harhailunsa johtaa Woodstockiin,
kuten pidän hyvin luultavana, niin annan sinulle määräyksen noita
takavarikkoon ottajia varten, jotta he hetimiten poistuvat palatsista,
ja läheisintä rykmenttini osastoa varten, joka on majoitettu
Oxfordiin, jotta heidät työnnetään ulos väkisin, jos alkavat epäröidä
-- niin, vaikkapa he esimerkin vuoksi laahaisivat etumaisena pihalle
Desboroughin, olkoon hän kuinkakin lankoni."
"Suvaitkaa minun sanoa, sir", arveli Wildrake, "että minä teidän
kaikkeinvoimallisimmalla valtuudellanne kaiketi saan häädetyksi
parlamentin asiamiehet ilman teidän urhoollisten ja uskollisten
huoviennekin apua".
"Siitä olen minä vähimmin huolissani", vastasi kenraali; "haluaisinpa
nähdä parhaimpienkaan heistä istuvan sen jälkeen kun olen nyökännyt
heidän lähteäkseen -- tietysti ottamatta lukuun arvoisaa eduskuntaa,
jonka nimessä meidän valtuutemme kulkevat, mutta jonka jotkut
arvelevat syrjäytyneen valtion johtelusta ennen kuin tulee aikaa
niiden uudistamiseen. Senvuoksi on minulle etupäässä tärkeätä tietää,
ryhtyykö herrasi hommaan, josta on niin hyvää hyödyn toivoa. Olen
varmasti vakuutettu siitä, että hänen täytyy saada selville, mihin
tuo Stuart on lymynnyt, kun hänellä on sinunlaisesi vakooja, joka
olet oleksinut kavalierien parissa ja arvatakseni kykenet jälleen
omaksumaan juopottelevat, röyhistelevät, maljoja loilottelevat tapasi,
milloin hyvänsä katsot tarpeelliseksi. Nuori Lee joko pistäytyy
vanhan luo itse tai kirjoittaa hänelle taikka asettua hänen kanssaan
yhteyteen välimiehen avulla. Joka tapauksessa pitää Markham Everardilla
ja sinulla olla silmä jokaisessa päänne hiuskarvassa." Hänen
puhuessaan sävähti hänen otsalleen punerrus, hän nousi istuimeltaan
ja mitteli huonetta kiihdyksissään. "Voi teitä, jos te annatte sen
nuoren seikkailijan livistää minulta! -- teidän olisi parempi olla
Europan syvimmässä vankiluolassa kuin hengittää Englannin ilmaa, jos
vain haaveksittekaan petosta minua kohtaan. Olen puhunut sinulle
vapaasti, mies -- vapaammin kuin on tapanani -- aika vaati sitä.
Mutta luottamukseni osallisuus on kuin ruutimakasiinin vartioimista;
vähäisinkin ja mitättömin kipinä räjähdyttää sinut tuhaksi! Kerro
herrallesi, mitä olen sanonut -- vaan älä, miten sen sanoin. Hyi, että
minun piti hairahtaakin tähän maltittomaan kiihtymykseen! -- Mene,
mies, Pearson tuo sinulle sinetityt ohjeet. Mutta seis -- sinulla on
jotain kysyttävää."
"Haluaisin tietää", sanoi Wildrake, jolle kenraalin ilmeinen huolestus
antoi hieman rohkeutta, "minkä näköinen tuo nuori keikari on, jos
sattuisin tapaamaan?"
"Pitkäksi, isoluiseksi, mustanpuhuvaksi nuorukaiseksi hänen sanotaan
ylenneen. Tässä on hänen muotokuvansa, jonka on osuva käsi maalannut
jonkun aikaa takaperin." Hän käänsi julki erään muotokuvista, joiden
etupuolet oli laskettu seinää vasten; mutta sepä ei esittänytkään
Kaarlo Toista, vaan hänen onnetonta isäänsä.
Cromwellin ensimäinen liike pyrki pikaisesti pyöräyttämään kuvan
jälleen toisin päin, ja näytti siltä kuin olisi hänen tarvinnut
ponnistaa, voittaakseen vastenmielisyytensä sen katselemiseen. Mutta
hän lannisti sen, ja asettaen kuvan seinää vasten hän etääntyi
vitkallisesti ja jäykästi ikäänkuin olisi hän päättänyt omien
tunteittensa uhalla astua kohdalle, mistä sitä saattoi parhaiten
tarkata. Wildraken onneksi ei vaarallinen kumppani ollut kääntänyt
katsettansa häneen, sillä hänenkin verensä kuohahti, kun hän näki
valtiaansa muotokuvan hänen surmansa suurimman tuottajan käsissä.
Tuimana ja hurjaluontoisena miehenä hän sai kiihkonsa vaivoin
vaimennetuksi, ja jos hänellä olisi sen ensi puuskassa ollut sovelias
ase käsillä, on mahdollista, että Cromwell ei olisi milloinkaan
kohonnut korkeammalle rohkeassa nousussaan ylintä valtaa kohti. Mutta
tämä luonnollinen ja äkillinen vimman säväys, joka syöksähti Wildraken
kaltaisen tavallisen miehen suoniin talttui piankin, kun sitä vastassa
oli niin voimakkaan luonteen kuin Cromwellin kiivas, mutta tukahutettu
mielenkuohu. Katsellessaan hänen kolkkoja ja rohkeita kasvojaan, joilla
sisäiset kuvaamattomat tunteet läikehtivät, huomasi kavalieri oman
rajuutensa kuoleutuvan ja hupenevan pelkoon ja ihmetykseen. Niin totta
on, että kuten suuremmat valot nielevät ja sammuttavat vähäisempien
kimmellyksen, samaten suuret, kaukokatseiset ja hallitsevat, miehet
kiintymyksensä riehahduksessa työntävät syrjään ja masentavat toisten
heikommat tahdot ja tunteenpurkaukset, niinkuin joen yhtyessä puroon
rajumpi vuo pyyhkäisee sivulle hiljaisemman juoksun.
Wildrake seisoi äänettömänä, toimettomana ja melkein kauhistuneena
katselijana, kun Cromwell omaksui lujan katsannon ja ankaran sävyn
ikäänkuin pakoittautuen silmäilemään esinettä, minkä joku voimakas
sisällinen tunne teki hänelle tuskalliseksi ja tympäiseväksi, ja alkoi
lyhyin, katkonaisin lauselmin, mutta kuitenkin vavahtelemattomalla
äänellä tehdä huomautuksiaan kuningas-vainajan muotokuvasta. Sanat
tuntuivat vähemmin lausutuilta Wildrakelle kuin olevan hänen oman
povensa tahdotonta purkautumista, kun sitä paisutti menneen muisto ja
tulevaisen aavistelu.
"Tuo flaamilainen maalari", hän haastoi, "tuo Antonio Vandyke -- mikä
mahti hänellä onkaan! Teräs saattaa silpoa, soturit voivat runtoa ja
hävittää -- silti seisoo kuningas ajan vahingoittamatta, ja hänen
historiaansa lukiessaan saavat lastenlapsemme katsella hänen kuvaansa
ja verrata synkkiä kasvonpiirteitä kolkkoon tarinaan. Se oli ankara
välttämättömyys -- se oli kamala teko! Tuon silmän tyyni ylpeys olisi
saattanut hallita ryömivien ranskalaisten tai notkeitten italialaisten
taikka kaavamaisten espanjalaisten maailmoita, mutta sen katseet vain
yllyttivät jäykän englantilaisen luontaista urheutta. Älköön luettako
viaksi vaivaiselle syntiselle, jonka hengitys on sieramissa, että hän
kaatuu, kun taivas ei ole milloinkaan antanut hänelle tarmon sitkeyttä
hänen seisoakseen! Heikon ratsastajan viskaa maahan hänen vauhko
hevosensa ja tallaa kuoliaaksi -- voimakkain mies, parahin ritari,
hyppää tyhjään satulaan ja käyttää suitsia ja kannusta, kunnes tulinen
orhi tuntee herransa. Kuka soimaa miestä, joka ratsaille heittäytyneenä
karauttaa voitollisena kansan joukossa, kuka soimaa häntä siitä, että
hän on menestynyt, missä taitamattomat ja tarmottomat kaatuivat ja
menehtyivät? Totisesti on hänellä palkkionsa. Mitä on siis minulle
tuo maalattu kankaan kaistale enempää kuin muille? Ei; näyttäköön hän
muille noiden kylmäkiskoisten, levollisten kasvojen moitteita, tuon
ylpeän, mutta valittavan silmän nuhteita. Niillä, jotka ovat toimineet
korkeampien perusteitten mukaan, ei ole mitään syytä kavahdella
maalattuja varjoja. Ei rikkaus eikä valta nostanut minua pimennostani.
Englannin sorretut omattunnot ja loukatut vapaudet olivat lippuna, jota
seurasin."
Hän koroitti äänensä niin kovaksi -- kuin olisi hoitanut omaa
puolustustaan jonkun valamiehistön edessä, -- että Pearson
päivystäjäupseerina katsahti huoneeseen, mutta peräytyi heti, kun
huomasi herransa tuossa asennossa -- silmät säihkyvinä, käsivarsi
ojolla, jalka eteenpäin astuneena ja ääni pontevana, ikäänkuin
kenraalina käskemässä armeijansa rynnätä.
"Muut kuin itsekkäät vaikuttimet ne vetivät minut toimintaan", pitkitti
Cromwell, "ja minä kiellän koko maailmalta -- niin, elävät ja kuolleet
minä haastan todistajiksi -- oikeuden väittää, että minä tartuin
aseisiin yksityisen asian vuoksi tai omaisuuttani kartuttaakseni. Eikä
myös ollut rykmentissä ainoatakaan huovia, joka omasta kohdastaan
alkuaan vähemmin soi pahaa tuolle onnettomalle --"
Samassa avautui huoneen ovi, ja sisälle astui vallasnainen, joka
yhdennäköisyyden nojalla voitiin heti tuntea kenraalin tyttäreksi,
vaikka hänen kasvonpiirteensä olivat hennot ja naiselliset. Hän astui
Cromwellin luo, sujautti hellästi, mutta lujasti käsivartensa hänen
kainaloonsa ja virkkoi hänelle suostuttelevasti: "Isä, tämä ei ole hyvä
-- olet luvannut minulle, että tällaista ei tapahdu."
Kenraali painoi päänsä alas kuin joko häveten mielenkuohua, jonka
valtaan oli antautunut, tai vaikutusta, jota käytettiin hänen
taivuttamisekseen. Hän mukautui kuitenkin hellään harrastukseen, ja
läksi huoneesta, kääntämättä enää päätänsä muotokuvaa kohti, joka oli
häneen niin suuresti tehonnut, tai katsahtamatta Wildrakeen, joka jäi
seisomaan hämmästyksissään hievahtamattomana.