Yksityisessä murheessaan ja huolestuksessaan maan tähden, joka
oli kauvan ollut kansalaissodan saaliina eikä näyttänyt piankaan
pääsevän minkään vakiintuneen hallitusmuodon ohjailemaksi, olivat
Everard ja hänen isänsä monien muiden tavoin kääntäneet katseensa
kenraali Cromwelliin. Tämä mies oli uljuudellaan päässyt armeijan
suosikiksi, hänen terävä järkensä oli tähän asti vallinnut niitä
eteviä kykymiehiä, jotka olivat häntä ahdistelleet parlamentissa,
samaten kuin taistokentälläkin esiintyviä vihollisiaan, joten hän
alkoi yhä useampien mielestä tuntua yksinään olevan siinä asemassa,
että hän pystyisi tyynnyttämään kansan, kuten silloin oli tapana
sanoa, eli toisin sanoen määräämään hallitusmuodon. Isän ja pojan
kerrottiin päässeen hyvin korkealle kenraalin suosiossa. Mutta Markham
Everard tiesi muutamia seikkoja, jotka saivat hänet epäilemään, tokko
Cromwell todella sydämessään tunsi hänen isäänsä tai häntä itseänsä
kohtaan sitä suopeutta, mitä yleiseen luultiin. Hän tiesi kenraalin
viekkaaksi valtiomieheksi, joka kykeni miten kauvan tahansa salaamaan
todellisia mielipiteitään ihmisistä ja asioista, kunnes ne voitiin
ilmaista hänen etunsa kärsimättä siitä mitään haittaa. Ja lisäksi
tiesi hän, että kenraali ei varmaankaan unohtaisi, mitä vastarintaa
presbyteriläinen puolue oli tehnyt "Isolle asialle", kuten sitä Oliver
nimitti -- kuninkaan syyttämiselle ja mestaukselle. Tähän vastustukseen
olivat Everardit hartaasti yhtyneet, eivätkä Cromwellin todistelut ja
puolittain lausutut uhkauksetkaan olleet saaneet heitä häilymään siinä
menettelyssään, saati suostumaan jäseniksi siihen valiokuntaan, joka
nimitettiin istumaan tuomareina tuossa muistettavassa tilaisuudessa.
Tämä epäröiminen oli aiheuttanut jonkun verran kylmäkiskoisuutta
kenraalin ja Everardien välillä. Mutta kun nuorempi Everard jäi
armeijaan ja taisteli Gromwellin johdolla sekä Skotlannissa että
lopuksi Worcesterissa, saavuttivat hänen palveluksensa varsin usein
päällikön hyväksymisen. Erityisesti kuului hän Worcesterin taistelun
jälkeen niihin upseereihin, joille Oliver saatiin vaivoin pidätetyksi
antamasta läänitysherrain ritariarvoa oman tahtonsa ja mielihalunsa
mukaan, hän kun enemmän ajatteli valtansa todellista laajuutta
käytännössä kuin millä nimellä hän sitä piteli. Näytti siis siltä kuin
olisi entisen erimielisyyden kaikki muistelu häipynyt ja kuin olisivat
Everardit jälleen päässeet aikaisempaan lujaan asemaansa kenraalin
suosiollisuudessa. Useat kyllä epäilivät tätä ja yrittivät suostutella
etevää nuorta upseeria liittymään johonkuhun muuhun niistä puolueista,
joiksi nuori tasavalta oli hajaantunut. Mutta tällaisia ehdotuksia hän
ei ottanut kuullakseen. Kylliksi verta oli jo vuodatettu, hän sanoi --
oli aika kansan päästä lepäämään vakiintuneen hallituksen alaisena,
joka olisi kyllin voimakas suojelemaan omaisuutta ja kyllin leppeä
edistämään rauhallisuuden paluuta. Tämä oli hänen nähdäkseen saatavissa
aikaan ainoastaan Gromwellin välityksellä, ja Englannin enemmistö
oli samaa mieltä. Siten alistuessaan menestystä saavuttaneen soturin
herruuteen unohtivat taipujat tosin periaatteet, joiden kannustamina
he olivat paljastaneet miekkansa kuningas-vainajaa vastaan. Mutta
vallankumouksissa on ankarain ja ylväitten periaatteiden usein pakko
myödätä olevaisten olojen vuolteeseen, ja useinkin sattuu, että sotaa
on käyty pelkkien oikeuskäsitteiden hyväksi ja vihdoin ilomielin tehty
siitä loppu vain toivossa, että yleinen rauhallisuus palajaa, niinkuin
monenkin pitkällisen piirityksen jälkeen varusväki hyvillä mielin
antautuu yksistään saadessaan henkensä säästämisestä vakuuden.
Eversti Everardista tuntui sen vuoksi Cromwellille suomansa kannatus
annetulta ainoastaan siinä mielessä, että useiden vaurioiden
mahdollisuuksista oli kaiken todennäköisyyden mukaan vähäisin tulossa,
jos niin järkevä ja urhoollinen mies kuin armeijan ylikenraali
asetettaisiin valtion johtoon, ja hän tajusi, että Oliver itse
varmaankin pitäisi hänen kiintymystänsä penseänä ja puutteellisena sekä
sovittaisi kiitollisuutensa siitä samoin rajoitetuksi.
Sillävälin pakoittivat kuitenkin olosuhteet hänet panemaan kenraalin
ystävyyden koetteelle. Woodstockin ottaminen takavarikkoon, ja
erityisten valtuutettujen oikeuttaminen pitelemään sitä kansallisena
omaisuutena, oli jo aikaa sitte hyväksytty, mutta vanhemman Everardin
vaikutusvalta oli viikkomääriä ja kuukausia lykännyt sen toimeenpanoa.
Nyt oli lähenemässä hetki, jolloin iskua ei enää voitu torjua, etenkin
kun Sir Henry Lee kohdastaan vastusti jokaista esitystä alistumisesta
nykyiseen hallitukseen, joten hänet oli nyt armonaikansa kuluttua
umpeen merkitty niiden parantumattomien ilkimielisten niskuroitsijain
luetteloon, joilta valtioneuvosto oli päättänyt katkaista kaikki
sovittelevat suhteet. Ainoana keinona vanhan ritarin ja hänen
tyttärensä suojelemiseksi oli herättää itse kenraalin harrastus asiaan,
jos mahdollista, ja harkitessaan kaikkia heidän seurustelussaan
ilmenneitä seikkoja tunsi eversti Everard, että vaatimus, joka niin
suoranaisesti haittaisi Cromwellin langon, nykyisiin valtuutettuihin
kuuluvan Desboroughin etuja, panisi kenraalin ystävyyden tosiaankin
peräti kovaan koetukseen. Mutta muuta valittavaa ei kuitenkaan ollut.
Tässä mielessä ja samalla noudattaakseen Cromwellin pyyntöä, kenraali
kun oli heidän erotessaan hartaasti kehoittanut häntä kirjallisesti
lausumaan mielipiteensä valtiollisesta asemasta, eversti Everard
käytti alkuyön selvitelläkseen ajatuksensa yhteiskunnan tilasta
suunnitelmaksi, jota arveli kenties otolliseksi Cromwellille,
koska siinä kehoitettiin häntä Kaitselmuksen avulla tulemaan
valtion pelastajaksi, kutsumalla koolle vapaan parlamentin ja tämän
kannattamana asettumalla jonkunlaisen vapaamielisen ja vakaan
hallituksen johtoon, koska kansa muutoin näkyi olevan joutumassa
täydelliseen vallattomuuden tilaan. Luoden yleispiirteisen katsauksen
kuningasmielisten murrettuun voimaan ja niihin eri puolueisiin,
jotka nyt mullistelivat valtiota, hän osoitti, miten muutos oli
toteutettavissa ilman verenvuodatusta tai väkivaltaa. Tästä aiheesta
hän siirtyi selittämään, miten paikallaan oli pitää voimassa
toimeenpanevan hallituksen asianmukainen arvovalta, joutuisipa se
kenen käsiin hyvänsä, ja osoitti siten Cromwellin -- tulevaisena
valtiokanslerina tai konsulina taikka Suur-Britannian ja Irlannin
ylikenraalina -- tarvitsevan korkean arvonsa mukaisia kruununmaita
ja uhkeita asuinpalatseja. Täten hän luontevasti pääsi puhumaan
Englannin kuninkaallisten asuntojen hävityshankkeista, esitti
surullisen kuvauksen siitä tuhosta, joka uhkasi Woodstockia, ja asettui
puolustamaan tuon kauniin kuninkaankartanon säilyttämistä, pyytäen
sitä omakohtaiseksi suosionosoitukseksi, koska asia herätti hänessä
erityisen suurta harrastusta.
Kirjeensä lopetettuaan ei eversti Everard tuntenut suurestikaan
nousseensa omassa arvostelussaan. Hän oli valtiollisessa toiminnassaan
tähän hetkeen asti karttanut sekoittamasta yksityisiä vaikuttimia
yleisiin esiintymisperusteihinsa, ja nyt hän kuitenkin tunsi
alentuneensa sellaiseen yhdistelmään. Mutta hän lohdutti itseään tai
ainakin vaiensi tämän ikävän muiston sillä ajatuksella, että Britannian
onni nykyisten olojen valossa harkittuna ehdottomasti vaati Cromwellia
hallituksen etunenään ja että Sir Henry Leen etu tai oikeammin hänen
turvallisuutensa ja ajallinen toimeentulonsa yhtä selvästi edellytti
Woodstockin säilyttämistä ja luvan antamista hänelle asua siellä. Oliko
kirjoittajan vika, että sama tie johtaisi näihin molempiin päämääriin
tai että hänen yksityinen harrastuksensa ja maan hyöty osuivat
yhtymään samassa kirjeessä? Hän paadutti sen vuoksi mielensä tähän
toimenpiteeseen, sitoi kirjeensä kääryksi, osoitti sen ylikenraalille
ja ummisti sen sitten vaakunasinetillään. Tämän tehtyään hän heittäysi
takakenoon istuimellaan ja vastoin luuloaan vaipui uneen mietteissään,
niin huolestuttavia ja kiusallisia kuin ne olivatkin, eikä hän herännyt
ennen kuin kylmänharmaa sarastus pilkisteli itäisestä ikkunasta.
Hän hätkähti ensin, kavahtaen jalkeille samanlaisin tuntein kuin
ihminen, joka havahtuu hänelle oudossa paikassa; mutta samassa hän jo
muistikin, missä oli. Hämäräksi hiipunut lamppu, valkoiseen tuhkaansa
miltei sammunut takkavalkea, tulisijan yläpuolella riippuva synkkä
muotokuva, sinetitty kääry pöydällä -- kaikki muistuttivat hänen
mieleensä edellisen päivän tapauksia ja kuluneen yön mietteitä.
"Sitä ei käy auttaminen", hän sanoi itsekseen; "on valittavana
ainoastaan Cromwell tai anarkia. Ja luultavasti se tajunta, että
hänen arvoasemansa toimeenpanevan hallituksen päänä johtuu yksinomaan
kansan suostumuksesta, ehkäisee valtaan liittyvää luontumusta
muodostua mielivallaksi. Jos hän hallitsee parlamenttien välityksellä
ja alamaisen oikeuksia polkematta, niin miksei Oliver yhtä hyvin
kuin Kaarlo? Mutta minun täytyy ryhtyä toimiin saadakseni kääryni
turvallisesti toimitetuksi tämän tulevaisen hallitsevan ruhtinaan
käsiin. On hyvä ehtiä lausumaan hänelle ensimäinen vaikuttava sana,
koska niitä on epäilemättä monta, jotka eivät epäröi suositella hänelle
väkivaltaisempia ja päätäpahkaisempia keinoja."
Hän päätti uskoa tärkeän käärynsä Wildrakelle, jonka huimapäisyys
ei milloinkaan puhjennut esiin niin suuresti kuin hänen
sattumalta jäätyänsä joutilaaksi. Sitäpaitsi, vaikkapa hänen
uskollisuutensa ei olisikaan ollut jo muuten moitteeton, olisi hänen
kiitollisuudenvelkansa Everard-ystäväänsä kohtaan varmasti tehnyt hänet
taatuksi.
Tällaisia päätelmiä liikkui eversti Everardin mielessä kun hän
kokosi halkojen jätteet tulisijalta ja sai ne iloisesti loimuamaan,
karkoittaakseen raajojansa kangistuttaneen epämieluisan viluntunteen;
ja päästessään hiukan lämpiämään hän jälleen vaipui uinahdukseen, jonka
hälvensivät vasta aamuauringon säteet, tunkeutuessaan huoneeseen.
Hän nousi, ojentausi, käveli edestakaisin huoneessa ja katseli isosta
ulkonevasta ikkunasta läheisimpiä esineitä, nimittäin raiskiolle
jääneen puiston tasoittamattomia pensasaitoja ja ruohoittuneita
käytäviä. Tämä alue oli vanhaan aikaan järjestelty tarhurin
taiteen ylpeimpiä mielikuvia vastaavaksi ja esitti näkyviin sarjan
haaveellisiin muotoihin karsittuja marjakuusia, soukkia lehtosolia
ja avoimia Kävelyteitä. Kaikkiaan kuului siihen pari kolme acrea[15]
maata palatsihuvilan sillä sivulla, ja se oli rajana rakennuksen
likeisimmän ympäristön ja varsinaisen puiston välillä. Eri aita oli nyt
monin paikoin sortunut, ja metsävuohet kävivät kileineen vapaasti ja
häiriintymättömästi laitumella ihan metsäpalatsin ikkunain alla asti.
Tämä oli ollut Markhamin poikuusvuosien mieluisimpana
urheilunäyttämönä. Hän kykeni vielä eroittamaan, vaikka ne olivat nyt
kasvaneet muodottomiksi, tarhurin keritsimien luoman goottilaisen
linnan vehmaat pikkutornit, joita hänellä oli tapana ammuskella
nuolillaan; toisin ajoin hän asteli sen edustalla kuin harhailevat
ritarit, joista oli lukenut, töräytellen torveansa ja uhmaten oletettua
jättiläistä tai _paynim_ ritaria, joka piti linnaa hallussaan.
Hän muisti, miten hänellä oli ollut tapana harjaannutella useita
vuosia nuorempaa serkkuansa esittämään osaa noissa poikamaisen
mielikuvituksen kujeissa ja esiintymään hentoisena kantapoikana tai
keijukaisena taikka lumottuna prinsessana. Myöskin muisti hän heidän
myöhemmän tuttavuutensa ajalta useita seikkoja, joista hän oli melkein
välttämättömästi johtunut päätelmään, että heidän vanhempansa olivat
varhain ajatelleet mahdolliseksi sopivan liiton solmimisen serkuksien
kesken. Noin kirkkaalle pohjalle kohonneet tuhannet näyt olivat
kadonneet sen mukana, mutta palasivat nyt varjoina muistuttamaan hänen
mieleensä kaikkea menettämäänsä. Ja minkä hyväksi menettämäänsä?
"Englannin tulevaisuuden tähden", vastasi hänen ylpeä tietoisuutensa,
"Englannin, joka oli vaarassa joutua suvaitsemattomuuden ja
hirmuhallituksen uhriksi". Ja hän vahvisti mieltänsä muistutuksella:
"Jos olen uhrannut yksityiseni onneni, niin se on tapahtunut, jotta
kansalaiseni saisivat nauttia omantunnon vapautta ja lain turvaa, jotka
muutoin olisivat hyvinkin luultavasti tulleet menetetyiksi heikon
ruhtinaan ja tunnottoman valtiomiehen vallitessa maata." Mutta hänen
povessaan kuiskiva paholainen ei tahtonut väistyä rohkean vastauksen
tieltä. "Onko sinun vastarintasi", se tiedusti, "hyödyttänyt maatasi,
Markham Everard? Eikö Englanti noin runsaan verenvuodatuksen ja
noin kamalien kärsimysten jälkeen ole nyt yhtä suuresti sorrettuna
voitollisen soturin miekan alla kuin ennen omavaltaisen ruhtinaan
valtikan sitä painaessa? Onko parlamentti tai mitä siitä on jäljellä
pätevä pitämään puoliansa johtajaa vastaan, joka on soturiensa sydänten
valtias, yhtä rohkea ja viekas kuin hän on hankkeissaan aavistamaton?
Tämä kenraali, jolla on hallussaan armeija ja siten myös kansakunnan
kohtalo, luopuuko hän vallastaan sillä perusteella, että järkeily
lausuisi hänen velvollisuudekseen alentua alamaiseksi?"
Hän ei rohjennut vastata, että hänen tietonsa Cromwellistä oikeuttivat
hänet odottamaan mitään sellaista kieltäymystä. Kuitenkin ajatteli
hän yhä, että näin tavattoman tukalina aikoina täytyi sen olla paras
hallitus, olipa se itsessään kuinkakin vähän suotava, joka joutuisimmin
palauttaisi maahan rauhan, pysähdyttäen vammat, joita kiistaavat
puolueet päivä päivältä tuottivat toisilleen. Hän arveli, että Cromwell
oli ainoa suurmies, jonka johdolla voitiin muodostaa häilymätön
hallitus, ja oli senvuoksi liittynyt hänen vaiheisiinsa, vaikka hän
ei voinutkaan olla tuon tuostakin vakavasti epäilemättä, missä määrin
tämän umpimielisen ja salaperäisen kenraalin puuhien avittaminen
soveltui niihin periaatteisiin, joiden elähyttämänä hän oli tarttunut
aseisiin.
Tätä kaikkea pohtiessaan Everard loi katseensa alas kääryyn, jonka hän
oli ennen nukahdustansa kietonut ja asettanut pöydälle ylikenraalille
osoitettuna. Hän epäröitsi moneen kertaan, muistaessaan sen sisällön ja
missä määrin hänen täytyi olla paljastuneena tuon henkilön silmissä ja
sidottuna kannattamaan hänen korkealentoisia aikeitaan, kun lähetys oli
joutunut Oliver Cromwellin haltuun.
"Kuitenkin täytyy minun tehdä se", huokasi hän viimein. "Kiistaajien
joukossa on hän voimakkain -- viisain ja maltillisin -- ja vaikka
hän onkin kunnianhimoinen, ei hän kenties ole heistä vaarallisin.
Jollekulle täytyy uskoa valta toimeenpanna ja varjella yleistä
järjestystä, ja kuka voi omistaa tai käytellä sellaista valtaa
niin vääjäämättömästi kuin mies, joka on Englannin voitollisten
sotajoukkojen päällikkö? Tulkoon vastedes mitä hyvänsä, rauhan ja
lain palautuksen pitäisi olla meidän ensimäisenä ja tähdellisimpänä
päämääränämme. Tuo parlamentin pirstale ei kykene pitämään puoliansa
armeijaa vastaan pelkällä vetoamisella mielipiteen pyhitykseen.
Jos he mielivät supistaa sotaväen mahtia, niin sen täytyy tapahtua
suoranaisella sodankäynnillä ja maa on ollut liian kauvan veren
liottamana. Mutta Cromwell saattaa ja varmaan tahtookin tehdä
kohtuullisen sovinnon heidän kanssaan sellaisin perustein, jotka
saavat rauhan säilymään, ja valitettavasti on meillä ainoastaan tämä
toivo kuningaskunnan tyyntymisestä ja itsepintaisen sukulaiseni
suojelemisesta hänen rehellisen, vaikka järjettömän uppiniskaisuutensa
seuraamuksilta."
Vaientaen muutamia, sisäisiä epäilyksen ja vastahakoisuuden tunteita
tällaisella järkeilyllä pysyi Markham Everard päätöksessään yhtyä
Cromwelliin rynnistyksessä, joka oli ilmeisesti syntymässä
siviili- ja sotilasmahtien kesken. Täysin vapaana ollessaan ei hän
olisi katsonut hyväksi omaksua sitä menettelyä, vaan valitsi sen
parempana kahdesta vaarallisesta äärimäisyydestä, jotka ajan käännekohta
oli esittänyt hänen ratkaistavikseen. Hän ei kuitenkaan voinut olla
vapisematta muistaessaan, että vaikka hänen isänsä oli tähän asti
ihaillut Cromwellia välikappaleena, jonka avulla oli saatu aikaan niin
suuria ihmeitä, ei hän kenties olisikaan taipuvainen menemään hänen
puolelleen Pitkää Parlamenttia vastaan, jossa hän oli ollut toimeliaana
ja huomattavana jäsenenä, kunnes hänet oli yhtämittainen kivuloisuus
osittain syrjäyttänyt. Tämäkin epäilys oli Markhamin nieltävä tai
tukahutettava parhaansa mukaan, mutta hän lohduttausi sillä helpolla
vastahuomautuksella, että hänen isänsä oli toki mahdoton nähdä asioita
toisessa valossa kuin ne olivat hänelle itselleen esiintyneet.