Markham Everard samosi palatsihuvilaa kohti tuollaista pitkää kaarevaa
kujaa myöten, joita risteili metsässä leveydeltään vaihdellen, kunnes
puut ulottuivat niin liki toisiaan, että oksat kaartuivat pimeäksi
katoksi hänen ylitseen, ja sitte taas etääntyivät päästämään kuutamon
vilahduksia lomitseen, vieläpä laajenivat pikku niityiksikin, joita
kuun säteet valelivat hopeisella äänettömyydellään. Hänen siten
pitkittäessään yksinäistä kulkuansa olisivat tammien viehättävät
valovaikutelmat saattaneet herättää runoilijan tai maalarin huomiota,
eri asennoista pujotellessaan tummat lehtensä, käiväräiset oksansa ja
jyhkeät runkonsa taivaalliseen hohteeseen.
Mutta jos Everard ajatteli mitään muuta kuin kiusallista kohtausta,
jossa hän oli vastikään esittänyt osaansa ja jonka tuloksena tuntui
olevan hänen kaikkien toiveittensa tuhoutuminen, niin oli hänellä
mielessä välttämätön varovaisuus, jota oli tällaisella yökävelyllä
noudatettava. Ajat olivat vaaralliset ja epävakaiset, maanteillä
kierteli joukoistaan erinneitä sotureita ja etenkin kuningasmielisiä,
jotka käyttivät valtiollisia mielipiteitään verukkeena maan
häiritsemiseen sissimisellä ja rosvouksilla. Viime aikoina oli
Woodstockin ajometsään myös yhä runsaammin ilmestynyt salametsästäjiä,
jotka ovat aina nurjamielisiä lainrikkojia. Sanalla sanoen olivat
paikan ja ajanjakson vaarat sitä laatua, että Markham Everard käytti
panostettuja pistooleja vyössään ja kantoi paljastettua miekkaa
kainalossaan, ollakseen varustautunut mihin hyvänsä polulleen osuvaan
selkkaukseen.
Hän kuuli Woodstockin kirkonkellojen kajauttelevan iltasoittoa juuri
kun asteli tuollaisen pikku niityn poikki, joista olemme ylempänä
maininneet, ja soitto taukosi hänen joutuessaan varjoiselle polulle
taipaleellaan. Sille tultuaan hän kuuli jonkun viheltelevän, ja koska
ääni kävi selkeämmäksi, oli ilmeistä, että joku oli tulossa häntä
vastaan. Tämä saattoi tuskin olla ystävä, sillä se puolue, johon
hän kuului, hyljeksi yleensä kaikkea muuta soittoa ja laulua kuin
virsiin kuuluvaa. "Joka tuntee itsensä iloiseksi, veisatkoon virsiä",
sitä tekstikohtaa he näkivät hyväksi tulkita yhtä kirjaimellisesti
ja turhanaikaisesti kuin monia muitakin. Kuitenkin oli ääni liian
yhtäjaksoinen, ollakseen mikään merkki yökulkijain kesken, ja
liian kepeä ja hilpeä, osoittaakseen mitään salailun halua olevan
matkalaisella mielessä. Pian tämä vaihtoikin vihellyksensä lauluun
ja rai'utti seuraavan säkeistön, jonka hauskoilla sävelillä vanhat
kavalierit huhuilivat huuhkajia hereille:
Hurei kavalierit, te urheat ain'!
Helei, kavalierit, -- no, onnea vain!
Rallalalei, rallalalei,
Belsebubin jo horna vei,
Oliver hirmusta hikoo.
"Tuo ääni minun pitäisi tuntea", sanoi Everard, päästäen vireestä
pistoolin, jonka oli ottanut vyöstänsä, mutta yhä pidellen sitä
kädessään. Sitte kajahti toinen katkelma:
Hutki heitä, maahan nakkaa,
ruumeniksi ruojat hakkaa.
"Hei, hoi!" huusi Markham; "kuka kulkee siellä, ja kenen puolella?"
"Kirkon ja kuninkaan puolella", vastasi ääni, mutta lisäsi heti: "Ei,
helkkarissa -- tarkoitin kirkkoa ja kuningasta _vastaan_, ja niiden
ihmisten puolella, jotka ovat päällimäisinä -- en nyt muista, mitä
väkeä ne ovatkaan."
"Roger Wildrake, arvaan?" sanoi Everard.
"Sama. Herrasmies Squattlesea-lammelta, Lincolnin kosteasta
kreivikunnasta."
"Wildrake!" moitti Markham; "Villihanhi sinun pitäisi olla nimeltäsi.
Olet kostutellut omaa kurkkuasi jokseenkin runsaasti ja käytät sitä
kaakattamaan säveliä, jotka totisesta ovat erinomaisen sopivia näihin
aikoihin!"
"Hiisi vieköön, sävel on sievä kylläkin, Mark, ainoastaan hiukan
joutunut pois muodista -- ja se on vahinko."
"Mitä saatoinkaan odottaa muuta kuin tapaavani jonkun lavertelevan
päihtyneen kavalierin, niin nurjamielisen ja vaarallisen kuin yö ja
kanarinviini tavallisesti tekee heistä?" pahoitteli Everard. "Entä jos
olisin palkinnut kulotustasi ahertamalla kuulan kurkkuusi?"
"No, siten olisi soittoniekka saanut maksunsa -- siinä kaikki", tuumi
Wildrake. "Mutta minkätähden olet nyt tulossa tänne päin? Aioin
tavoittaa sinua majasta."
"Minun on ollut pakko poistua sieltä -- syyn kerron sinulle
jälkeenpäin", vastasi Markham.
"Mitä! Vanha näytelmiin kiintynyt kavalieri oli pahalla päällä tai
mielitiettysi tylynä?"
"Älä laskettele leikkiä, Wildrake -- minun toiveeni ovat kaikki
mennyttä", sanoi Everard.
"Mitä lempoa!" huudahti Wildrake; "ja sinä otat sen noin tyyneltä
kannalta! Perhana, menkäämme yhdessä takaisin -- minä puhun puolestasi
-- kyllä osaan Kehitellä vanhaa ritaria ja sievää impeä -- minun
toimestani olet piankin _rectus in curia_, sinä tekopyhä veijari.
-- Lempo minut periköön, Sir Henry Lee, sanon hänelle, nuori
sukulaisenne on kyllä tavallaan puritani, sitä ei käy kieltäminen,
mutta minä vakuutan hänet silti kunnialliseksi herrasmieheksi ja kelpo
kumppaniksi. Arvoisa neiti, sanon minä, serkkunne saattaa teistä
näyttää virsiä veisailevalta kankurilta tuossa paljaassa huopahatussaan
ja rumassa ruskeassa viitassaan, kaulassaan huivi, joka muistuttaa
pikkulapsen pesuriepua, ja jalassaan nuo väljät saappaat, joihin on
haaskattu kokonainen vasikannahka kumpaiseenkin, -- mutta käyttäköön
hän päässään kallellaan pajaskahattua, jota koristaa hänen arvoonsa
kuuluva töyhtö, antakaa hänen kupeelleen kelpo toledolainen kirjailtuun
hankkilukseen ja kahva veistoksilla somisteltuna, tuon rautaharkon
sijalle, joksi on sanottava hänen kopsakahvaista mustaa Andrea
Ferraraansa, sovittakaa muutamia sieviä sanoja hänen suuhunsa -- ja
tuhannen tulimaista, neitiseni, sanon --"
"Heitä jo hulluttelusi, minä pyydän, Wildrake", keskeytti Everard, "ja
sano minulle, oletko kyllin selvä, kuullaksesi joitakuita selvän järjen
sanoja".
"Joutavia, mies -- minähän tyhjensin vain pari neljännesmittaa noiden
puritanilaisten keropäiden huovien kanssa kaupungilla, ja lempo soikoon
esiinnyinkin joukkueen parhaana miehenä, honotin puheessani ja kierit
telin silmiäni, kun kallistelin kippoa -- huh! ihan viinikin maistui
ulkokultaisuudelta. Korpraalin veitikka taisi lopulta haistaa käryä --
mutta mitä sotamiehiin tulee, niin he eivät olleet hajullakaan, vaan
pyysivät minua lausumaan pöytärukouksen uuden mitan alottamiseksi!"
"Tästä minä juuri aioinkin puhua sinulle, Wildrake", sanoi Markham.
"Pidäthän minua ystävänäsi?"
"Uskollisena kuin terästä. Kumppanuksina koulussa ja lakiopistossa --
me olemme olleet Nisus ja Euryalus, Theseus ja Peirithous, Orestes ja
Pylades sekä päättääkseni koko sarjan puritanisella piirteellä David ja
Jonathan, kaikkia yhtähaavaa. Meitä eivät ole kyenneet erkaannuttamaan
edes valtiolliset asiat, jotka nyt kiilana halkovat perheitä ja
ystävyysliittoja hajalle."
"Se on totta", vahvisti Markham; "ja kun sinä seurasit kuningasta
Nottinghamiin ja minä ilmoittausin Essexin väkeen, vannoimme
erotessamme, että kumpainen puoli pääsisikään voitolle, se meistä, joka
kuuluisi siihen, suojelisi vähemmin onnellista kumppaniansa".
"Niin juuri, hyvä mies, aivan oikein; ja etkö senvuoksi olekin
suojellut minua? Etkö pelastanut minua hirsipuusta? Ja enkö minä ole
sinulle velkaa leivästä, jota syön?"
"Olen tehnyt vain sen, mitä sinä varmasti olisit toisissa oloissa
tehnyt minun hyväkseni, hyvä Wildrake. Mutta, kuten sanoin, juuri
siitä halusin puhua kanssasi. Miksi teet suojelustoimeni vaikeammaksi
kuin sen täytyy joka tapauksessa olla? Miksi lyöttäydyt soturien ja
muiden sellaisten seuraan, missä varmasti innostut kavaltamaan itsesi?
Miksi kuljet rallattaen ja hihkuen kavalierirenkutuksia niinkuin
päihtynyt prinssi Rupertin ratsumies tai joku Wilmotin rehentelevä
henkivartiosoturi?"
"Syystä että olen saattanut olla kumpaistakin aikoinani, mutta sitähän
et sinä voi tietää", vastasi Wildrake. "Mutta, pentele vieköön, onko
välttämätöntä minun aina muistuttaa sinulle, että molemminpuolinen
suojelussitoumuksemme, hyökkäys- ja puolustusliittomme, joksi sitä voin
sanoa, oli toteutettava suojellun valtiollisiin tai uskonnollisiin
mielipiteisiin katsomatta tai hänen tarvitsemattansa vähääkään taipua
ystävänsä vastaaviin käsityksiin?"
"Huomautuksesi on oikea", selitti Everard, "mutta sillä peräti
tähdellisellä rajoituksella, että asianomaisen piti alistua sellaiseen
ulkonaiseen ajan luonteen noudattamiseen, joka tekisi ystävälle
helpommaksi ja turvallisemmaksi tukea häntä. Sinä kuitenkin alituiseen
heittäydyt valtoimeksi, vaarantaen oman turvallisuutesi ja minun
maineeni."
"Sanonpa sinulle, Mark, ja sanoisin apostoli-kaimallesikin, että sinä
olet minulle kova. Sinä olet harjoitellut totisuutta ja tekopyhyyttä
koltistasi geneveläiseen kauhtanaasi saakka -- kehdosta tähän päivään
asti, -- se on luontaista oloa sinulle. Ja sinua ihmetyttää, että
karkea, huoleton, rehellinen mies, joka on tottunut puhumaan totta
kaiken ikänsä ja etenkin löytäessään sen pullon pohjalta, ei voi
olla niin täydellinen teeskentelijä kuin sinä itse! Helkkari, meidän
välillämme ei ole mitään tasasuhdetta! Kokenut sukeltaja saattaisi
yhtä hyvin, koska hän kykenee haitatta pidättämään hengitystänsä
kymmenen minuuttia, morkata vaivaista raukkaa siitä, että tämä on
läkähtymäisillään kahdessakymmenessä sekunnissa kymmenen syltä syvällä
vedessä. Ja lopultakin, ottaen lukuun, että se asu on minulle niin
uusi, luulen esiintyväni kutakuinkin hyvin -- koettele minua vain!"
"Kuuluuko mitään lisää uutta Worcesterin taistelusta?"; kysyi Everard
niin vakavasti, että hänen sävynsä tehosi, kumppaniin ja sai tämän
vastaamaan luonnolliseen tapaan:
"Pahempaa, hiisi vieköön, satakertaisesti pahempaa kuin on kerrottu --
kaikki on ihan hajalla. Noll on varmasti myynyt itsensä paholaiselle,
ja hänen määräaikansa täyttyy jonakuna päivänä -- se on tällähaavaa
kaikkena lohdutuksenamme."
"Mitä! ja olisiko tämä vastauksenasi ensimäiselle punatakille, joka
tiedustaisi sinulta?" sanoi Everard. "Luullakseni saisit kiireisen
passituksen lähimpään vartiopaikkaan."
"Ei, ei", selitti Wildrake; "minä ajattelin kysyneesi omana itsenäsi.
Hih-hei! suuri armo -- autuuttava armo -- sanomaton siunaus -- laupeus
-- mielen ylennys -- minä julistan, että ilkimieliset on hajoitettu
Danista Bershabaan lyöty perinjuurin aina päivänlaskuun asti!"
"Oletko kuullut mitään eversti Thornhaughin vammoista?"
"Hän on kuollut", tiesi Wildrake, "kaikeksi onneksi -- se keropää
konna! Ei, maltas! se oli vain kieleni kompastus se kunnollinen ja
hurskas mies, piti sanomani."
"Ja tiedätkö mitään nuoresta miehestä, jota sanotaan Skotlannin
kuninkaaksi?"
"En mitään, mutta häntä hätyytellään kuin peltokanaa vuorilla.
Pelastakoon hänet Jumala ja toimittakoon häviölle hänen vihollisensa!
Hemmetti, Mark Everard, en jaksa ilveillä pitemmälle. Etkö muista,
että minä lakiopiston kisoissa -- vaikka sinä et tainnut niihin
paljoakaan yhtyä -- aina näyttelin yhtä hyvin kuin yksikään, kun tuli
toiminnan aika, mutta he eivät milloinkaan saaneet minua kunnollisesti
harjoittelemaan. Samoin on laitani vielä tänä päivänä. Kuulen sinun
äänesi ja vastaan siihen sydämeni vilpittömällä sävyllä; mutta
oleskellessani honottavien ystäviesi seurassa olet nähnyt minun
hoitelevan osaani välttävän hyvin."
"Vain välttävästi tosiaankin", vastasi Everard; "kuitenkaan ei sinun
ole tarvis tehdä juuri mitään muuta kuin olla vaatimaton ja vaitelias.
Puhu vähän ja heitä sikseen, jos voit, mehevät sadatuksesi ja
rehentelevät katseesi -- aseta hattusi tasaisesti otsallesi."
"Kas, sepä on kirouksena! Minut on aina huomattu siitä ylväästä
tavasta, jolla kannan pajaskahattuani. On kovaa, että miehen ansioista
tulee hänen vihollisiansa!"
"Sinun tulee muistaa, että olet minun kirjurini."
"Sihteerisi", oikaisi Wildrake, "anna sen olla sihteeri, jos minua
rakastat".
"Sen täytyy olla kirjuri eikä mitään muuta -- halpa kirjuri -- ja sinun
tulee muistaa olla kohtelias ja kuuliainen", vastasi Everard.
"Mutta sinä et saisi jaella käskyjäsi noin silmäänpistävästi osoittaen
ylemmyyttä, Markham Everard. Muista, että minä olen kolmea vuotta
vanhempaa ikäluokkaa. Lempo minut periköön, jos tiedän, miltä kannalta
ottaisin asemani!"
"Siinä sitä on haaveksivaa jukuria! Minun tähteni, ellet itsesi vuoksi,
taivuta oikullinen hupsuutesi kuuntelemaan järkeä. Ajattele, että olen
sinun hyväksesi joutunut sekä vaaraan että häpeään."
"Ei, sinä olet varsin hyvä mies, Mark", myönsi kavalieri, "ja sinun
takiasi tahdon tehdä paljon. Mutta muista yskäistä ja hymähdellä, kun
näet olevani pillastumassa rajoistani. Ja sano minulle nyt, mihin
olemme menossa yöksi."
"Woodstockin palatsihuvilaan pitämään silmällä ritarin omaisuutta",
ilmoitti Markham Everard. "Olen kuullut, että soturit ovat ottaneet
talon haltuunsa. Miten on se kuitenkaan ollut mahdollista, jos sinä
tapasit seurueen ryypiskelemässä Woodstockissa?"
"Jonkunlainen asiamies tai taloudenhoitaja taikka muu semmoinen peijari
oli lähtenyt alas palatsihuvilaan", kertoi Wildrake. "Minä sain
vilkaistuksi siihen mieheen."
"Vai niin!" virkkoi Everard.
"Niin, totisesti", kertoi Wildrake, "teikäläisten kieltä pulmakseni.
Katsos, kulkiessani puiston halki sinua tavoittaakseni, tuskin puoli
tuntia takaperin, näin valoa palatsihuvilasta. Astuhan tännepäin, niin
näet sen itsekin."
"Luoteisessa kulmassa?" sanoi Everard. "Se tulee niin sanotun Victor
Leen huoneen ikkunasta."
"No", jatkoi Wildrake, "minäpä olin kauvan kuulunut Lunsfordin miehiin
ja tottunut vartiokulkuihin. Peeveli, sanoin siis itsekseni, enhän toki
jätä taakseni valoa, tietämättä mitä se merkitsee. Sitäpaitsi, Mark,
olit puhunut minulle niin paljon sievästä serkustasi, että ajattelin
mukavaksi saada pikku pilkistyksen, jos kävi laatuun."
"Kevytmielinen, parantumaton mies! Mihin vaaroihin toimitatkaan itsesi
ja ystäväsi pelkässä kujeilussa! Mutta jatkahan."
"Kautta tämän ihanan kuutamon, luulenpa olevasi mustasukkainen, Mark
Everard!" vastasi hänen hilpeä kumppaninsa. "Siihen ei ole mitään
aihetta, sillä joka tapauksessa olin minä, jonka piti nähdä neiti,
kunnian terästämä ystäväni mielitietyn suloja vastaan. Ja neidin ei
pitänyt nähdä minua, joten hän ei voinut tehdä mitään vertailuja sinun
haitaksesi, tiedäthän. Lopuksi selvisi, ettei meistä kumpainenkaan
nähnyt toistansa laisinkaan."
"Sen tiedän hyvin. Alice-neiti läksi palatsihuvilasta aikaa ennen
päivänlaskua eikä ole palannut sinne. Mutta mitä näit sinä,
esittääksesi sen tuollaisella johdannolla?"
"Enpä paljoakaan", kertoi Wildrake. "Nousinhan vain jonkunlaiselle
kaarenkannattimelle, sillä minä osaan kiivetä yhtä ketterästi kuin
mikään kissa, joka on koskaan naukunut räystäällä, ja pidellen kiinni
ympärillä kasvavista viiniköynnöksistä ja muista kiertokasveista
pääsin asemaan, mistä sain tähystellyksi sisälle juuri mainitsemaasi
huoneeseen."
"Ja mitä näit siellä?" tiedusti Everard toistamiseen.
"Enpä paljoakaan, kuten jo sanoin", vastasi kavalieri, "sillä näinä
aikoina ei ole mitään uutta nähdä moukkien mässäävän kuninkaallisissa
tai aatelisissa suojamissa. Näin kahden vintiön tyhjentelevän
juhlallista viinaleiliä ja naukkailevan ylettömän isoa riistapiirakkaa;
sen rasvaisen möhkäleen olivat he mukavuudekseen asettaneet
vallasnaisen työpöydälle. Toinen heistä yritteli soittaa luuttua."
"Niitä julkeita konnia!" huudahti Everard; "se oli Alicen".
"Hyvin sanottu, veikkoseni -- minua ilahuttaa, että jäykkyytesi saattaa
järkkyä. Minä vain lisäsin nuo luutun ja pöydän piirteet koettaakseni,
oliko mahdollista saada inhimillisen kiukun kipinää isketyksi sinusta,
niin pyhitetty kuin oletkin."
"Millaisia olivat miehet näköjään?" kysyi nuori Everard.
"Toinen oli lerppahattuinen, pitkäviittainen, hapannaamainen
kiivailija, niinkuin teikäläiset yleensä; hänet minä otaksuin
taloudenhoitajaksi eli asiamieheksi, josta olin kuullut puhuttavan
kaupungilla. Toinen oli lyhyt tanakka mies, puuveitsi vyössään ja
pitkä virkasauva vieressään -- mustatukkainen lurjus, jolla oli
valkoiset hampaat ja iloiset kasvot -- puiston vartija tai metsävouti
arvattavasti."
"Heidän on täytynyt olla Desboroughin suosikki, Taattu Tomkins",
selitti Everard, "ja metsänvartija Joceline Joliffe. Tomkins
on Desboroughin oikea käsi -- independentti, ja hänellä on
ylitsevuotamisen hetkiä, kuten hän sanoo. Jotkut arvelevat, että
hänen lahjansa ovat voitolla hänen hurskaudestaan. Olen kuullut hänen
käyttävän tilaisuuksiansa väärin."
"He käyttivät niitä oikein, kun heitä silmäilin", kertoi Wildrake,
"ja pitkiä ryypynvälejä he eivät suvainneet. Mutta itse paholainen
lienee luiskauttanut painoni alta kiven, joka oli hellinnyt murenevasta
kaarenkannattimesta. Sinunlaisesi kömpelö mies olisi niin kauvan
miettinyt, mitä oli tehtävä, että hän olisi ehdottomasti seurannut
sitä ennen päätöksensä valmistumista; mutta minä, Mark, minä kapsahdin
kuin orava käsiksi muurinvihreän vesaan ja seisoin paikallani -- olin
sentään vähällä tulla ammutuksi, sillä melu hälytti heidät molemmat.
He katsahtivat ikkunaan ja näkivät minut ulkopuolella; kiivailija
sieppasi pistoolinsa -- heillä kun aina on sellaisia tekstejä varalla
riippumassa pienen hakaraamatun vieressä, tiedäthän, -- ja kaitsija
tempasi metsästyssalkonsa. Minä kestitsin heitä molempia karjaisulla ja
irvistyksellä -- tokihan tiedät, että minä osaan vetää naamani viuruun
kuin paviaani -- sen tempun opin eräältä ranskalaiselta näyttelijältä,
joka kykeni kiertämään leukapielensä pähkinäpihdeiksi. Samassa
pudottausin hiljaisesti ruohikolle ja juoksin tieheni niin joustavasti,
pysytellen seinustan pimennossa mahdollisimman kauvan, että jokseenkin
lujasti uskon heidän ajatelleen minua sukulaisekseen paholaiseksi, joka
oli kutsumattomana ilmestynyt heidän joukkoonsa. He olivat hirmuisesti
säikähdyksissään."
"Sinä olet kamala huimapää, Wildrake", pahoitteli hänen kumppaninsa.
"Me olemme nyt menossa taloon -- entä jos he muistaisivat sinut?"
"Ka, eihän se ole valtiopetosta, vai mitä? Kukaan ei ole joutunut
maksamaan pilkistämisestä Coventryn Tomin päivistä asti, ja jos hänet
pantiin tilinteolle, niin se kaiketi tapahtui paremmasta huvista kuin
minun. Mutta usko minua, he eivät tunne minua sen paremmin kuin mies,
joka on nähnyt Noll-ystäväsi ainoastaan pyhien hartaudenharjoituksessa,
tuntisi saman Oliverin ratsailla johtamassa kravunhäntäistä osastoansa
rynnäkköön taikka samaista Nollia laskettelemassa pilapuheita ja
keikistelemässä pulloa syntisen runoilija Wallerin kanssa."
"Hiljaa! ei sanaakaan Oliverista, jos pidät missään arvossa itseäsi ja
minua. Paha on laskea pilaa kalliosta, johon saattaa pirstoutua. Mutta
tässä on portti -- -- mepä häiritsemmekin noiden kelpo herrasmiesten
virkistäytymistä." Puhuessaan hän takoi isolla ja raskaalla
kolkuttimella ulko-oveen.
"Rat-tat-tat-taa!" sanoi Wildrake; "siinä on oivallinen hälytys teille
keropäille veijareille!" Sitte hän puolittain hymisi, puolittain lauloi
renkutuksen:
Hei, veijarit hurskaat, mun polskani alkaa, --
jo tanssihin sievästi nostakaa jalkaa!
"Kautta taivaan! Tämä voittaa juhannusyönkin hourion", sanoi Everard,
kääntyen häneen vihaisesti.
"Ei ollenkaan, ei ollenkaan", vastasi Wildrake; "se on vain pikku
kakaisu, ihan sellainen kuin käy tarpeelliseksi ennen pitkän puheen
alottamista. Olen totisena nyt kokonaisen tunnin, kun olen saanut tuon
sotaisan laulunpätkän pois mielestäni."
Hänen puhuessaan kuului askeleita eteissuojamasta, ja ison oven luukku
avautui longalleen, mutta jäi kaiken varalta ketjulla kytketyksi.
Rakoon ilmestyivät Tomkinsin kasvot ja sen alapuolelle Jocelinen,
jälkimäisen pitelemän lampun valaisemina, ja Tomkins kysyi tämän
hälytyksen tarkoitusta.
"Pyydän päästä heti sisälle!" sanoi Everard. "Joliffe, tunnethan minut
hyvin?"
"Kyllä, sir", vastasi Joceline, "ja voisin laskea teidät tänne kaikesta
sydämestäni; mutta voi! katsokaas, sir, minä en ole avainten haltija.
Tässä on se herrasmies, jonka valtuuden varassa minun on toimittava --
Herra minua auttakoon, kun ajat nyt ovat tällaiset!"
"Ja kun se herrasmies, joka lienee herra Desboroughin kamaripalvelija
--"
"Hänen arvoisuutensa halpa sihteeri, jos suvaitsette", tokaisi Tomkins,
Wildraken heti kuiskatessa Everardin korvaan: "Minä en enää tahdo olla
sihteeri, Mark, sinä olit ihan oikeassa -- kirjurin aseman täytyy olla
herrasmiehelle soveliaampi toimi."
"Ja jos olette herra Desboroughin sihteeri, niin arvatakseni tunnette
minut ja asemani kyllin hyvin", sanoi Everard independenttiä
puhutellen, "epäröimättä päästääksenne minut ja saattolaiseni
viettämään yön palatsihuvilassa?"
"Kyllähän, kyllä vain", selitteli independentti, "jos teidän
arvoisuutenne nimittäin luulee saavansa mukavamman majapaikan täällä
kuin siinä kaupungin kestitystalossa, jota ihmiset turhanaikaisesti
sanovat Pyhän Yrjänän ravintolaksi. Täällä on kovin rajoitetut
mukavuudet, teidän arvoisuutenne -- ja meidät on jo järkyttänyt
puolikuolleiksi sielunvihollisen ilmestys -- vaikka hänen tulinen
ammuksensa nyt on sammutettu."
"Tuo kaikki saattaa kelvata oikeassa paikassa, herra sihteeri",
huomautti Everard, "ja te voitte tavata sopen sitä varten, kun ensi
kerralla viehätytte esiintymään saarnamiehenä. Mutta minä en hyväksy
sitä miksikään perusteeksi pidättämiseeni täällä kylmässä syystuulessa,
ja jollei minua oteta heti vastaan, ja soveliaasti, niin ilmoitan
herrallenne, että te olette röyhkeä toimessanne."
Desboroughin sihteeri ei rohjennut vastustella enempää, sillä oli
hyvin tunnettua, että Desboroughilla itsellään oli merkityksensä
ainoastaan Cromwellin sukulaisena, ja jo melkein itsevaltiaaksi
kohonnut ylikenraali tiedettiin hyvin suosiolliseksi sekä vanhemmalle
että nuoremmalle Everardille. Tosin olivat he presbyteriläisiä ja hän
independentti, ja vaikka Everardit harrastivat samoja nuhteettoman
siveellisyyden ja elävämmän uskonnollisuuden aatteita, jotka harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta olivat parlamenttipuolueen omia, eivät
he luontuneet johtamaan näitä ominaisuuksia siihen äärimäiseen
intomielisyyteen, jota niin monet muut siihen aikaan suosivat.
Kuitenkin oli hyvin tunnettua, että mikä tahansa olikaan Cromwellin
oma uskonnollinen kanta, hän ei yksinomaan sen mukaan valinnut
suosikkejaan, vaan ulotti kannatuksensa niihin, jotka kykenivät
palvelemaan häntä, vaikka he tulivat Egyptin pimeydestäkin, kuten
silloin sanottiin. Vanhempi Everard oli hyvässä maineessa viisaudestaan
ja terävästä älystään; sitäpaitsi oli hän hyvää sukua ja itsenäisen
varakas, joten hänen liittymisensä tuotti arvoa puolueelle, johon hän
tahtoi yhtyä. Hänen poikansa taasen oli ollut etevä ja menestystä
saavuttanut soturi; hän oli herättänyt huomiota sillä erinomaisella
kurilla, jonka hän sai säilymään miestensä kesken, taisteluissa
osoittamallaan urhoollisuudella ja sillä inhimillisyydellä, jolla hän
oli aina valmis lieventämään voiton seurauksia. Sellaisia miehiä ei
sopinut lyödä laimin, kun monet merkit toisiansa vahvistaen ilmaisivat,
että ne valtion puolueet, jotka olivat onnistuneina saaneet aikaan
kuninkaan kukistumisen ja kuoleman, olivat piakkoin joutumassa
keskenään riitaan saaliin jaosta. Cromwell kohteli senvuoksi molempia
Everardeja hyvin huomaavaisesti, ja heidän vaikutustansa häneen
pidettiin niin suurena, että taattu herra sihteeri Tomkins ei huolinut
antautua vaaraan kiistelemällä eversti Everardin kanssa niin pienestä
seikasta kuin yösijasta, tai isommastakaan.
Joceline oli toimekas puolestaan. Kynttilöitä hankittiin lisää,
enemmän puita heitettiin tuleen', ja molemmat vastatulleet vieraat
saatettiin Victor Leen vierashuoneeseen, joksi sitä nimitettiin jo
mainitsemastamme tulisijan yläpuolella riippuvasta muotokuvasta. Kului
useita minuutteja, ennen kuin eversti Everard kykeni saamaan takaisin
käyttäytymisensä yleisen jäykkyyden -- niin voimakkaasti tehosi häneen
se seikka, että hän nyt oli huoneessa, jonka katon alla hän oli
viettänyt monia elämänsä onnellisimpia hetkiä. Tuossa oli lipasto,
jonka hän oli nähnyt avattavan mitä suurinta ihastusta tuntien,
kun Sir Henry Lee suvaitsi antaa hänelle ohjausta kalastuksessa
ja näytellä onkia ja siimoja sekä kaikkia aineksia keinotekoisen
kärpäsen valmistamiseksi, jollainen koje oli silloin vähän tunnettu.
Tuossa riippui vanha perhekuva, joka muutamista hänen holhoojansa
omituisen salaperäisistä lauselmista oli johtunut herättämään hänen
uteliaisuuttaan ja pelkoansa poikuusvuosina, vieläpä varhaisessa
nuoruudessakin. Hän muisti, miten hänen jäätyänsä yksin huoneeseen
vanhan soturin tutkiva silmä näytti aina tähtäävän häneen, mihin
hyvänsä kohtaan huonetta hän asettuikin, ja miten hänen lapsekasta
mielikuvitustansa oli häirinnyt ilmiö, jota hän ei osannut selittää.
Näiden mukana tunkeusi hänen mieleensä lukemattomia rakkaampia ja
lämpimämpiä muistoja hänen varhaisesta kiintymyksestään sievään
Alice-serkkuunsa, kun hän autteli tätä opinnoissa, toi vettä hänen
kukkasilleen tai säesti hänen lauluaan, ja hän muisti kerran kuulleensa
isän jupisevan, kun tämä katseli heitä hyväntuulisesti ja huolettomasti
hymyillen: "Jos niin sattuu käymään, niin sepä saattaa olla heille
molemmille parasta." Kauniita onnen haaveita oli hän rakennellut näiden
sanojen varaan. Kaikki nämä näyt oli hälventänyt sotatorvi, joka
kutsui Sir Henry Leen ja hänet vastakkaisiin armeijoihin, ja tämänkin
päivän tapahtumat olivat osoittaneet, että juuri Everardin menestys
soturina ja valtiomiehenä näytti kerrassaan ehkäisevän niiden elpymisen
mahdollisuuden.
Hänet havahdutti tästä ikävästä mietiskelystä Jocelinen lähestyminen.
Tämä lienee ollut karaistunut ryypiskelijä, sillä hän oli suoriutunut
lisävalmistuksista joutuisammin ja säntillisemmin kuin olisi voinut
odottaa henkilöltä, joka oli viettänyt iltansa hänen tavallaan.
Hän halusi nyt kuulla everstin määräykset yöksi.
Tahtoiko hän syödä mitään?
"En."
Suvaitsiko hänen arvoisuutensa ottaa haltuunsa Sir Henry Leen vuoteen,
joka oli varustettu kuntoon?
"Kyllä."
Neiti Alice Leen vuode varustettaisiin sihteerille.
"Korviesi menetyksen uhalla -- ei", kielsi nuori Everard.
Mihin oli siis arvoisa sihteeri sijoitettava?
"Koirankoppiin, jos mielesi tekee", vastasi eversti Everard; "mutta",
hän lisäsi astuen Alicen makuuhuoneeseen, jonne pääsi vierashuoneesta,
lukiten sen ja ottaen avaimen haltuunsa, "kukaan ei saa häväistä tätä
kamaria".
Oliko hänen arvoisuudellaan mitään muita käskyjä yöksi?
"Ei mitään, paitsi että huone on vapautettava tuosta miehestä.
Kirjurini jää luokseni -- minulla on määräyksiä, jotka on
kirjoitettava. Maltahan sentään -- annoithan kirjeeni tänä aamuna
Alice-neidille?" "Kyllä annoin." "Sanopas, hyvä Joceline, mitä hän
virkkoi saadessaan sen?"
"Hän näytti kovasti huolestuneelta, sir, ja tosiaan luulen hänen hiukan
itkeneenkin, -- suuressa ahdistuksessa hän näytti olevan."
"Ja minkä sanoman hän lähetti minulle?"
"Ei mitään, suvaitkoon teidän arvoisuutenne minun sanoa. Hän alotti:
'Sano Everard-serkulleni, että minä ilmoitan enoni ystävällisen
aikeen isälleni, jos voin saada sopivan tilaisuuden -- mutta että
minä suuresti pelkään' -- ja siihen hän ikäänkuin keskeytti lauseensa
ja lisäsi: 'Minä kirjoitan serkulleni, ja koska saattaa olla myöhä,
ennen kuin saan puhutelluksi isääni, tule sinä perimään vastaukseni
jumalanpalveluksen jälkeen.' Läksinkin siis kirkkoon kuluttamaan
aikaani, mutta palatessani ajopuistoon huomasin tuon miehen vaatineen
herraani luovuttamaan valtuutensa hänelle, ja minun oli kaikin mokomin
toimitettava palatsihuvila hänen haltuunsa. Olisin mielelläni antanut
teidän arvoisuudellenne viittauksen, että vanha ritari ja nuori
emäntäni olivat yllättämässä teidät, mutta mitenkään en saanut asiaa
kuntoon."
"Sinä olet toiminut hyvin, hyvä mies, ja kyllä muistan sinut. Ja nyt,
hyvät herrat", hän sanoi lähestyen kirjuri- eli sihteeriparia, joka
oli sillävälin tyynesti istuutunut kivileilin ääreen ja toisiinsa
tutustuakseen tyhjentänyt lasillisen sen sisällöstä, "sallikaa minun
muistuttaa teille, että yö on kulunut myöhäiseksi".
"Pullossa vielä pulputtaa", väitti Wildrake vastaan.
"Hm! hm! hm!" köhi parlamenttipuolueen eversti, ja jolleivät hänen
huulensa kironneet kumppanin varomattomuutta, niin enpä mene takuuseen
siitä, mitä hänen sydämessään liikkui. "No", hän sanoi huomatessaan,
että Wildrake oli täyttänyt oman lasinsa ja Tomkinsin, "kulautahan se
erojaislasillinen, ja sillä hyvä".
"Ettekö suvaitsisi ensin kuulla", esitti Wildrake, "kuinka tämä
kunnon herrasmies näki paholaisen tänä iltana tirkistävän tuon
ikkunan ruudusta ja kuinka hän ajattelee, että ilmestys hahmoltaan
varsin suuresti muistutti teidän arvoisuutenne nöyrää orjaa ja kehnoa
töhertäjää? Ettekö kuuntelisi vain vielä sitä, sir, ja samalla siemaisi
lasillista tätä parahiksi väkevää nestettä?"
"En juo mitään", epäsi eversti Everard ankarasti, "ja minun täytyy
sanoa _sinulle_, että olet jo juonut lasillisen liikaa. Herra Tomkins,
toivotan teille hyvää yötä."
"Sananen ajallaan läksiäisiksi", virkkoi Tomkins, nousten tuolin
korkean nahkaselän taakse seisomaan sekä rykien ja tuhistellen nenäänsä
ikäänkuin hartauspuheeseen valmistautuen.
"Suokaa minulle anteeksi, sir", vastasi Markham, "mutta te ette ole nyt
kylliksi oma itsenne, johtaaksenne muiden hartautta".
"Voi niitä, jotka armon hylkäävät!" lausui valtuutettujen sihteeri
astellessaan ulos huoneesta -- loppu hupeni oven sulkeutumiseen tai
tuli loukkaamisen pelosta pidätetyksi.
"Ja nyt, Wildrake houkkio, mene vuoteeseesi -- se on tuolla", ja
Everard viittasi ritarin huoneeseen.
"Mitä, sinä oletkin varannut neidin kamarin itsellesi? Näin sinun
pistävän avaimen taskuusi."
"En tahdo -- en tosiaan voisikaan nukkua siinä huoneessa -- en saa
nukutuksi missään -- mutta minä valvon tässä nojatuolissa. Olen pannut
hänet toimittamaan puita tulen ylläpitämiseksi. Sovinnolla nyt, mene
vain sinä levolle ja nuku pois päihtymyksesi."
"Vai päihtymykseni! Minä nauran sinulle halveksien, Mark -- sinä olet
ämmälauri ja ämmälaurin poika etkä tiedä, mihin kunnon mies kykenee
rehellisessä pikarin tyhjentelyssä."
"Hänen koko puolueensa paheet esiintyvät järjestään tuossa
mies-parassa", sanoi eversti itsekseen, katsellen syrjäsilmäyksin
suojattiansa, kun tämä ei kovinkaan vakain askelin vetäytynyt
makuuhuoneeseen. "Hän on huimapäinen, juopotteleva, huikentelevainen,
ja jollen saa häntä turvallisesti lähetetyksi laivassa Ranskaan, niin
hänestä varmasti koituu sekä oma tuhonsa että minun. Mutta kuitenkin
hän ylimalkaan on hyväsydäminen, uljas ja jalomielinen, ja hän olisi
täyttänyt minun suhteeni sopimuksen, jonka voimassapysymistä hän nyt
odottaa minulta; ja mitä ansiota on uskollisuudestamme, jollemme pidä
annettua sanaamme vahingoksemmekin, kun kerran olemme luvanneet? Otan
kuitenkin sen vapauden, että turvaan itseni enemmältä häiritsemiseltä."
Niin sanoen hän lukitsi vierashuoneen ja kavalierin makuuhuoneen
välisen oven. Miettivästi miteltyään lattiaa hän sitte palasi
istuimelleen, tasoitti lampun sydämen ja veti esille tukun kirjeitä.
"Luenpa nämä vielä kertaalleen", hän tuumi, "jotta valtiollisten asiain
ajattelu karkoittaisi tämän omakohtaisen surun vihlovan tunteen, jos
mahdollista. Armias Kaitselmus, mihin tämä kaikki päättyykään? Me
olemme uhranneet perheittemme rauhan, nuorten sydämiemme lämpimimmät
tunteet, parantaaksemme synnyinmaamme olot ja vapauttaaksemme sen
sorrosta. Kuitenkin näyttää siltä, että jokainen vapautta kohti
astumamme askel on vain tuonut näkyviimme uusia ja kamalampia vaaroja,
niinkuin vuorisella seudulla matkustavainen joutuu jokaisella
askeleella, joka kohottaa hänet korkeammalle, yhä uhkaavampaa vaaraa
ilmaisevaan asemaan."
Hän luki kauvan ja tarkkaavasti noita pitkäveteisiä ja sekavia
kirjeitä, joiden kyhääjät vetosivat hänen nähtensä Jumalan kunniaan
ja Englannin vapautukseen ja oikeuksiin, esittäen ne vallitseviksi
päämäärikseen, mutteivät kaikella kiertelyllään kyenneet estämään
Markham Everardin terävää silmää havaitsemasta, että oma hyöty ja
kunnianhimoiset pyyteet olivat heidän suunnitelmiensa vaikuttavimpina
pontimina.