Lukija ei ole voinut unohtaa, että Sir Henry Lee tasavaltalaisen
soturin kanssa rynnisteltyään oli lähtenyt tyttärensä seurassa
ottamaan turvapaikakseen vantteran puistonvartija Joceline Joliffen
majan. He kävelivät verkalleen kuten ennenkin, sillä vanhaa ritaria
rasitti sekä näiden viimeisten kuninkuuden rippeiden joutuminen
vallankumouksellisten käsiin että äskeinen tappionsa. Toisinaan hän
pysähtyi ja laskien käsivartensa ristikkäin rinnalleen muisteli kaikkia
olosuhteita, joissa tapahtui hänen häätönsä niin kauvan kotinansa
olleesta talosta. Hänestä tuntui, että hän itse oli lukemiensa
ritaritarinain sankarien tavoin peräytymässä paikalta, jota hänen
velvollisuutensa oli suojella, joutuneena häviöön _paynim_ ritarin
tieltä, jolle kohtalo oli suonut niin onnekkaan seikkailun. Alicella
oli omat tuskalliset muistelonsa, eikä hänen viime keskustelunsa isän
kanssa ollut yleensä muodostunut niin hauskaksi, että hänen olisi
tehnyt mielensä uudistaa sitä ennen kuin toisen mieliala paremmin
tyyntyi. Vanhalla ritarilla oli nimittäin kyllä herttainen sydän,
ja hän rakasti suuresti tytärtään, mutta ikä ja viimeaikoina yhä
tiheämpään sattuneet vastoinkäymiset olivat kiihdyttäneet hänen
tunteensa oikulliseen ärtyisyyteen, josta ei ollut parempina päivinä
näkynyt merkkiäkään. Tytär ja pari hartaasti kiintynyttä palkollista,
jotka pysyivät hänelle köyhyydessäkin uskollisina, lepyttelivät hänen
heikkouttansa mahdollisuuden mukaan ja säälivät häntä silloinkin kun
joutuivat kärsimään sen ilmauksista.
Kesti kauvan ennen kuin hän puhui, ja silloin hän viittasi erääseen
jo mainittuun seikkaan. "On kummallista", hän ihmetteli, "että Bevis
seurasi Jocelinea ja tuota miestä mieluummin kuin minua".
"Ole varma siitä, isä", vastasi Alice, "että sen äly näki miehessä
vieraan, jota se katsoi tarpeelliseksi pitää huolellisesti silmällä, ja
sentähden se jäi Jocelinen seuraan".
"Vielä mitä, Alice", tuskitteli Sir Henry; "se jättää minut syystä että
onneni on minulta kokonaan paennut. Luonnossa on tunne, joka tehoaa
mykkien eläinten niin sanottuun vaistoonkin ja opettaa ne karttamaan
onnettomuutta. Hirvikin puskee sairasta tai haavoitettua lauman urosta;
iske vamma koiraan, ja koko kahlekunta karkaa sitä reutomaan; kalat
syövät omaa lajiansa, kun niiden kumppaneita on vihlaistu ahinkaalla;
leikkaa varikselta siipi tai katkaise siltä koipi, niin toiset nokkivat
sen kuoliaaksi."
"Tuo saattaa pitää paikkansa järjettömämpien eläinten keskinäisistä
suhteista", sanoi Alice, "sillä niiden koko elämä on melkein pelkkää
sodankäyntiä. Mutta koira jättää oman rotunsa liittyäkseen meihin;
herransa tähden se hylkää oman lajinsa seuran, ruuan ja hauskuuden,
eikä toki saisi vähällä epäillä niin hartaan ja alttiin palvelijan
uskollisuutta kuin Bevis on ollut eritoten."
"En ole suutuksissani koiralle, Alice; olen vain suruissani",
vastasi hänen isänsä. "Olen lukenut luotettavista aikakirjoista,
että kun Rikhard Toinen ja Bolingbroken Henrikki olivat Berkeleyn
linnassa, luopui samansukuinen koira kuninkaasta, jota se oli aina
saatellut, ja liittyi Henrikkiin, jonka se silloin näki ensi kertaa.
Suosikkinsa karkaamisesta ennusti Rikhard lähestyvän syöksemisensä
valtaistuimelta.[12] Koiraa pidettiin jälkeenpäin Woodstockissa, ja
Bevisin sanotaan olevan sen sukua, tätä kun hoideltiin huolellisesti.
Mitä vauriota saattaisin aavistaa sen luopumuksesta, sitä en osaa
arvata, mutta siitä olen vakuutettu, että se ei ennusta minulle mitään
hyvää."
Etäältä kuului kuihtuneiden lehtien kahinaa, polulta kajahti hyppivää
töminää, ja suosikkikoira ilmestyi samassa herransa luo.
"Tule oikeuteen, vanha heittiö", virkkoi Alice hilpeästi "ja puolusta
mainettasi, jonka poissaolosi on pannut vaaraan". Mutta koira vain
osoitti hänelle huomaavaisuutta kieppumalla heidän ympärillään ja
syöksähti heti takaisin niin nopeasti kuin kykeni loikkimaan.
"Mitä nyt, vintiö?" oudoksui ritari; "olethan toki liian hyvin
harjaannutettu, ryhtyäkseen ajoon ilman määräystä?" Mutta seuraavana
hetkenä läheni Phoebe Mayflower näkyviin, keveä astunta niin
vähän pidättyneenä hänen kantamastansa taakasta, että hän yhtyi
isäntänsä ja nuoren valtiattarensa seuraan juuri kun nämä saapuivat
metsänvartijan majalle, joka oli heidän matkansa määränä. Bevis oli
hyökännyt edeltäkäsin tervehtimään Sir Henryä ja palannut likeisimpään
velvollisuuteensa, saattamaan Phoebeä ja tämän kuljettamia ruokavaroja.
Koko seurue seisoi pian koolla Joceline Joliffen tuvan edustalla.
Parempina aikoina oli tätä paikkaa kaunistanut vankka kivirakennus,
joka antoi soveliaan asunnon kuninkaallisen puiston vartijalle. Sievä
lähde pulppusi esiin lähellä ja oli aikoinaan lirissyt pihamaitten
ja tanhuiden halki, jotka olivat liittyneet hyvinrakennettuihin ja
mukaviin koppeleihin ja ulkosuojiin. Mutta jossakussa sellaisessa
kahakassa, jotka olivat kansalaissotien kestäessä tavallisia, oli tätä
pientä metsäasumusta ahdistettu ja puolustettu, se oli vallattu ja
poltettu. Naapurissa asuva maalaisjunkkari, joka kuului parlamentin
puolueeseen, käytti hyväkseen Sir Henry Leen poissaoloa, tämä kun
oleksi silloin Kaarlon leirissä, ja kuningasmielisten heikontunutta
asemaa. Häikäilemättä kuljetutti hän pois lohotut kivet ja muut tulen
säästämät rakennusaineet ja korjautti oman asuinkartanonsa niillä.
Metsänvartija oli senvuoksi rakentanut omaa tarvettaan ja emännäkseen
sanomaansa vanhaa vaimoa varten risupunoksista mökin, sellaisen kuin
oli omalla työllään ja parin naapurin avulla kyennyt kyhäämään muutaman
päivän kuluessa. Seinät oli laastittu savella, kalkittu valkoisiksi
ja verhottu viiniköynnöksillä ja muilla kiertokasveilla, katto oli
kauniisti katettu oljilla, ja vaikka asumus vain olikin hökkeli, oli
kätevä Joliffe saanut kaiken järjestetyksi siten, että se ei tuottanut
häpeää asujansa asemalle.
Ritari astui ovelle, mutta kun nerokkaalta rakentajalta oli puuttunut
parempaa lukkoa oveen, joka itse oli tehty vain ihmeellisesti
kierretyistä vitsaksista, oli hän keksinyt eräänlaisen vehkeen säpin
sulkemiseksi sisäpuolelta nappulalla, joka esti sen kohoamasta, ja
täten oli se nyt kiinnitetty. Käsittäen tämän joksikin varokeinoksi
Joliffen vanhan emännöitsijän taholta, jonka he kaikki tiesivät
vähäkuuloiseksi, koroitti Sir Henry äänensä pyytämään pääsyä, mutta
turhaan. Viivytyksestä kiusaantuneena työnsi hän ovea yhtaikaa jalalla
ja kädellä niin voimakkaasti, että heikko sulku ei sitä kestänyt; se
myötäsi, ja ritari astui siis väkisinkin palvelijansa keittiöön eli
ulompaan huoneeseen. Keskilattialla seisoi hämiä ilmaisevassa asennossa
ratsastuspukuinen nuorelta näyttävä vieras.
"Tämä saattaa olla käskyvaltani viimeinen toimenpide täällä", huomautti
ritari, tarttuen vierasta kaulukseen, "mutta minä olen vielä
Woodstockin ylimetsänhoitaja ainakin täksi yötä -- kuka tai mikä olet
sinä?"
Vieras pudotti ratsastusviitan, johon hänen kasvonsa olivat olleet
verhottuina, ja painui samassa toisen polvensa varaan.
"Sukulaisenne vain, Markham Everard", hän vastasi. "Tulin tänne
teidän tähtenne, vaikka pelkäänkin, että te tuskin toivotatte minua
tervetulleeksi itseni tähden."
Sir Henry hätkähti taaksepäin, mutta tointui heti ikäänkuin muistaen,
että hänen tuli esittää arvokasta osaa. Hän seisoi senvuoksi suorana ja
vastasi tekeytyen jokseenkin juhlallisen muodolliseksi:
"Hyvä sukulaiseni, mieleni on hyvä siitä, että olet saapunut
Woodstockiin juuri ensimäisenä iltana, joka nyt moneen vuoteen vasta on
omiaan lupaamaan sinulle ansaitsemasi tai tervetulleen vastaanoton."
"Suokoon Jumala, että kuulin sananne oikein ja ymmärrän ne
asiallisesti!" toivotti nuori mies. Alice pysyi vaiti, mutta piti
katseensa tähdättynä isän kasvoihin ikäänkuin haluten tietää, oliko
hänen tarkoituksensa ystävällinen langonpoikaa kohtaan, mitä hän
vanhuksen luonteen tuntien oli taipuvainen suuresti epäilemään.
Ritari sillävälin loi ivallisen silmäyksen ensin sukulaiseensa ja sitte
tyttäreensä sekä jatkoi: "Minun ei otaksuakseni tarvitse ilmoittaa
Markham Everardiile, että meidän aikomuksenamme ei voi olla kestitä
häntä tai edes tarjota hänelle istuinta tässä köyhässä mökissä?"
"Saatan teitä peräti mielelläni palatsihuvilaan", tarjoutui nuori
herrasmies. "Olinkin päätellyt teidän jo vetäytyneen sinne illaksi
ja pelkäsin häiritseväni teitä. Mutta jos sallitte minun, hyvä eno,
seurata serkkuani ja teitä takaisin palatsihuvilaan, niin uskokaa
minua, että kaiken sen hyvän ja ystävällisen joukossa, mitä olette niin
usein tehnyt, ette ole milloinkaan osoittanut kalliimpana pidettyä
suosiollisuutta."
"Sinä erehdyt suuresti, Markham Everard", sanoi siihen ritari. "Me emme
aio palata palatsihuvilaan tänä iltana emmekä totisesti huomennakaan.
Tahdoin vain vihjata sinulle kaikella kohteliaisuudella, että sinä
tapaat Woodstockin palatsihuvilasta niitä, joille olet soveliasta
seuraa ja jotka epäilemättä suovat sinulle auliin vastaanoton,
jollaista minä tässä nykyisessä turvapaikassani en rohkene tarjota niin
huomattavalle henkilölle."
"Taivaan tähden", pyysi nuori mies Aliceen kääntyen, "selitä sinä
minulle, miten minun on käsitettävä noin salaperäistä puhetta!"
Estääkseen hänet lisäämästä isänsä pidäteltyä äkää pakoittausi Alice
vastaamaan, vaikka se oli työlästä: "Sotamiehet ovat karkoittaneet
meidät palatsihuvilasta."
"Sotamiehet -- karkoittaneet!" huudahti Everard kummastuneena. "Siihen
ei ole mitään laillista valtuutta."
"Ei vähintäkään", lausui ritari yhäti yhtä purevan ivallisesti, "ja
kuitenkin yhtä laillinen valtuus kuin mihinkään, mitä Englannissa
on toimittu jo vuoden ajan ja enemmänkin. Sinä luullakseni olet
taikka olit lakikoululainen -- kylläpä onkin ammattisi käyttäminen
sen määräkauden kaltainen, jota tuhlari toivoo varakkaan lesken
omistuksessa. Sinä olet jo elänyt yli sen lain, jota tutkistelit, ja
sen kuoleutuminen ei kaiketikaan ole tapahtunut perintöä jättämättä
-- joitakuita sieviä etuuksia, muutamia mukavia hyvityksiä, kuten
sanotaan. Oletkin ansainnut sen kahdella tavalla -- käytithän
nahkakölteriä ja patruunavyötä niinkuin pitelit kynääkin ja mustetta --
mutta en ole kuullut saarnailleesikin."
"Ajatelkaa minusta ja puhukaa minusta miten tylysti vain haluatte",
sanoi Everard säveästi. "Olen vain tänä pahana aikana antanut
omantuntoni ja isäni käskyjen olijata itseäni."
"Kas, jos omastatunnosta puhut", haastoi vanha ritari, "niin täytyypä
minun pitää sinua silmällä, kuten Hamlet sanoo. Milloinkaan ei ole
puritani pettänyt niin törkeästi kuin vedotessaan omaantuntoonsa, ja
mitä isääsi tulee --"
Hän aikoi jatkaa samaa solvailua, kun nuori mies keskeytti hänet
lausuen lujalla äänellä: "Sir Henry Lee, teitä on aina ajateltu
ylvääksi. Sanokaa minusta mitä mielitte, mutta älkää puhuko isästäni,
mitä pojan korva ei saisi sietää ja mihin hänen käsivartensa ei
kuitenkaan voi vastata. Sellaisen vääryyden tekeminen minulle on
aseettoman miehen loukkaamista tai vangin hosumista."
Sir Henry pysähtyi ikäänkuin huomautuksen pidättämänä. "Siinä puhuit
totta, Mark, vaikka olisit mustin puritani, mitä horna on ikinä syössyt
kidastaan tuottamaan turmaa onnettomalle maalle."
"Olkoon se niinkuin tahdotte siitä ajatella", vastasi Everard; "mutta
älkää panko minua jättämään teitä tämän viheliäisen mökin suojaan. Yö
kääntyy myrskyiseksi -- antakaa minun viedä teidät palatsihuvilaan
ja häätää nuo häiritsijät, joilla ei voi ainakaan vielä olla mitään
valtuutta toimenpiteisiinsä. En viivy hetkeäkään heidän jälkeensä,
paitsi vain ilmoittaakseni isäni sanoman. Suokaa minulle vain tämän
palveluksen tilaisuus sen rakkauden tähden, jota olette aikaisemmin
tuntenut minua kohtaan!"
"Niin, Mark", vastasi ritari lujasti, mutta murheellisesti, "sinä puhut
totta -- olen tosiaan rakastanut sinua aikaisemmin. Vaaleatukkaista
poikaa, jota opetin ratsastamaan, ampumaan, metsästämään -- jonka
onnelliset hetket kuluivat minun parissani, missä hyvänsä hän
viettikään vakavamman työskentelyn tovit -- minä rakastin sitä poikaa
-- niin, ja heikkoudessani rakastan sen muistoakin, mitä hän oli.
Mutta hän on mennyt, Mark -- hän on mennyt, ja hänen sijassaan näen
ainoastaan uskontoansa ja kuningastansa vastaan nousseen julkisen ja
päättäväisen kapinoitsijan -- kapinoitsijan, joka on menestyksensä
johdosta yhä vihattavampi, yhä suuremman häpeän leimaama niiden
rosvottujen rikkauksien takia, joilla hän toivoo saavansa kullatuksi
kataluutensa. Mutta minä olen köyhä, ajattelet sinä, ja minun pitäisi
mielestäsi pysyä hiljaa, jotteivät ihmiset sanoisi: 'Puhu silloin,
mies, kun sinua pyydetään.' Tiedä kuitenkin, että niin puutteenalainen
ja ryöstetty kuin olenkin, minä tunnen joutuvani häpeään siitä, että
tämänkään verran puhun kapinallisten anastajien kätyrin kanssa. Mene
palatsihuvilaan, jos haluat -- tuosta käy tie -- mutta älä luule, että
minä saadakseni takaisin sen asuntoni tai kaiken rikkaudenkaan, mitä
minulla milloinkaan oli varakkaimpinakin päivinäni, vapaaehtoisesti
saattaisin sinua kolmea askeltakaan nurmikolla. Jos minun täytyy olla
kumppaninasi, niin se tapahtukoon ainoastaan silloin kun punatakit
ovat sitoneet käteni selän taakse ja köyttäneet jalkani hevosen vatsan
alle. Silloin saat olla matkatoverinani, jos mielesi tekee, sen sinulle
myönnän, mutta et varemmin."
Alice oli julmasti kärsinyt tämän keskustelun aikana, mutta tiesi
hyvin, että enempi väittely olisi vain yllyttänyt ritarin äkää yhä
kiukkuisemmaksi. Nyt uskalsi hän viimein tuskallisessa jännityksessään
tehdä serkulleen merkin, jotta tämä lopettaisi puhelun ja vetäytyisi
pois, koska hänen isänsä niin jyrkästi käski hänen mennä tiehensä.
Valitettavasti huomasi hänet Sir Henry ja päätteli nähneensä todisteen
serkuksien salaisesta keskinäisestä ymmärryksestä. Hänen raivostuksensa
sai siitä uutta virikettä, ja hänen oli mitä tiukimmin käytettävä
hillitsemiskykyään ja muistettava kaikkea oman arvokkuutensa vaatimaa,
kyetäkseen verhoamaan todellisen vimmastuksensa samaan ivallisuuteen,
jonka hän oli omaksunut tämän vihaisen haastelun alussa.
"Jos sinua peloittaa", hän sanoi, "samota puistopolkujamme pimeällä,
kunnioitettava vieras, jota minun kenties on pakko pitää arvossa
seuraajanani tämän puiston hoitajanvirassa, niin tässä näkyy
olevan kaino neitonen, joka on mitä halukkain palvelemaan sinua ja
olemaan metsävoutinasi. Mutta hänen äitinsä tähden toimita sentään
joku pikku naimismuoto teidän molempien kesken kuntoon. Mitään
lupakirjaahan tai pappia ei näinä onnellisina päivinä tarvita,
vaan parit voivat solmiutua yhteen kuin mierolaiset tien sivussa,
pensasaita kirkonkattona ja kattilanpaikkuri hengenmiehenä. Pyydän
sinulta anteeksi, kun tunkeudun tekemään näin yksinkertaisen esityksen
-- kenties oletkin _ranter --_ tai lempijäin lahkoa, taikka pidät
avioliittomenoja turhanaikaisina, kuten Knipperdoling tai Leydenin
Jaakko?"
"Taivaan tähden, luovu noin kamalasta pilanteosta, isä! Ja sinä,
Markham, lähde Jumalan nimessä ja jätä meidät kohtaloomme -- läsnäolosi
saa isäni hourimaan."
"Vai pilanteosta!" sanoi Sir Henry; "en ole koskaan ollut niin
tosissani. Ja hourimaanko! En ole ikinä ollut rauhallisempi. En
ole milloinkaan kyennyt sietämään, että petollisuus lähestyy minua
-- en tahtoisi sen paremmin pitää vierelläni häväistyä tytärtä kuin
kantaa kupeellani häpeän tahraamaa miekkaa, ja tämä onneton päivä on
osoittanut, että ne molemmat voivat pettää."
"Sir Henry", pyyteli nuori Everard, "älkää raskauttako sieluanne
suurella rikoksella, jonka varmasti teette kohdellessanne tytärtänne
noin väärin. Siitä on nyt pitkä aika, kun kielsitte hänet minulta,
meidän ollessamme köyhiä ja teidän ollessanne mahtavassa asemassa. Minä
alistuin antamaan teidän ehkäistä kaiken seurustelumme. Jumala tietää,
mitä kärsimyksiä se minulle tuotti -- mutta minä taivuin. Enkä tänne
nyt tullutkaan kosintaani uudistaakseni, vaikka tunnustankin pyrkineeni
hänen puheilleen -- en ainoastaan hänen itsensä tähden, vaan myöskin
teidän. Tuho häilyy yllänne valmiina syöksymään alas saaliiseensa.
Niin, näyttäkää vain halveksivalta, mutta siten on asian laita; sekä
teitä että häntä suojellakseni minä olen saapunut tänne."
"Kieltäydyt siis vapaaehtoisesta lahjastani", ivasi Sir Henry Lee, "tai
kenties ajattelet siihen liittyvän liian kovia ehtoja?"
"Hävetkää, hävetä teidän tulisi, Sir Henry!" pahaksui Everard
vuorostaan tulistuen. "Ovatko valtiolliset ennakkoluulonne niin
peräti tukahuttaneet kaikki isän tunteet, että voitte katkeralla
pilkalla ja ylenkatseella kajota oman tyttärenne kunniaan? Nosta
ylös pääsi, hyvä Alice, ja sano isällesi, että hän on haaveellisessa
uskollisuusinnossaan unohtanut luonnon. Tietäkää, Sir Henry, että
vaikka minä pitäisin tyttärenne kättä mieluisempana kuin mitään
siunausta, minkä taivas voisi, minulle suoda, minä en ottaisi
sitä vastaan -- omatuntoni ei sitä sallisi -- kun tietäisin sen
vieraannuttavan hänet velvollisuuksistaan teitä kohtaan."
"Omatuntosi on liian arasteleva, nuori mies; anna se jonkun
eriuskolaisrabbin hoitoon, ja hän, joka ottaa kaikki mitä verkkoon
tulee, opettaa kyllä sinulle, että ihminen tekee syntiä taivaan
laupeutta vastaan, jos kieltäytyy mistään hyvästä, mitä auliisti
tarjotaan."
"Kun se tarjotaan todella auliisti ja hyvästä sydämestä, vaan ei
tarjouksen tapahtuessa pilkkana ja solvauksena. Hyvästi, Alice --
jos mikään voisi saada minut haluamaan käyttää hyväkseni isäsi
silmitöntä esitystä sinun heittämiseksesi pois luotansa arvottoman
epäluulon hetkenä, niin sen saisi aikaan tieto, että Sir Henry Lee
sellaisiin käsityksiin antautuessaan sortaa tunnottomasti olentoa,
joka ennen kaikkia muita on hänen ystävällisyydestään riippuvainen --
joka kaikkia muita kipeämmin tuntee hänen ankaruutensa ja jota hänen
velvollisuutensa on kaikkein enimmin helliä ja viihdytellä."
"Älä ole huolissasi minun tähteni, Everard", huudahti Alice, kun
hänet herätti arkuudestaan niiden seurausten pelko, joita saattoi
syntyä näissä oloissa, missä kansalaissota asetti sukulaisia kuten
muitakin lähimäisiä vastatuksin. "Voi, menehän, minä rukoilen, mene
nyt vain! Isäni leppeyttä minua kohtaan ei häiritse mikään muu kuin
nämä onnettomat perhekiistat -- sinun tulosi tänne näin sopimattomaan
aikaan. Taivaan tähden, jätä meidät!"
"Kas vain sitä neitiä!" kivahti tuittupää vanha kavalieri; "sinä
näyttelet jo käskevää valtiatarta -- ja sinunhan kelpaakin! Tahdot
nähtävästi määräillä saattueellemme niinkuin Goneril ja Regan![13]
Mutta minä sanon sinulle, että yksikään mies ei saa poistua talostani
-- ja _tämä_ on nyt minun taloni, niin matala maja kuin se onkin --
niin kauvan kuin hänellä on minulle sellaista sanottavaa, joka on
puhuttava silmäkulmat rypyssä ja suurelliseen tapaan, kuten tämä nuori
mies nyt haastaa. Puhu pois, mies, ja sano pahimpasi!"
"Älä pelkää kiivastuvani, Alice", virkkoi Everard yhtä lujasti kuin
levollisestikin; "ja te, Sir Henry, älkää luulko, että jos puhunkin
lujasti, tarkoitan silti puhua suuttuneesti tai mahtipontisesti. Te
olette moittinut minua paljosta, ja jos minua hallitsisi haaveellisen
ritarillisuuden huima henki, olisi niissä moitteissa paljon sellaista,
mitä minä en saisi noin läheisen omaisenkaan taholta tulleena
sivuuttaa vastauksetta, ollen synnyltäni ja maailman arvostelun mukaan
herrasmies. Suvaitsetteko kärsivällisesti kuunnella minua?"
"Jos tahdot saada puolustautua", vastasi vankka vanha ritari, "niin
Jumala varjelkoon minua maltittomana häiritsemästä sitä -- niin,
vaikkapa todistelusi olisi kahdeksi kolmannekseksi kapinallisuutta ja
loppuosaltaan herjausta. Ole vain lyhytsanainen -- tätä on kestänyt jo
liiankin kauvan."
"Kyllä koetan, Sir Henry", lupasi nuori mies; "kuitenkin on tukala
supistaa muutamiksi lauseiksi sellaisen elämän puolustusta, joka
lyhyenäkin on ollut toimeliasta -- liian toimeliasta, näkyy kiivastunut
liikkeenne vakuuttavan. Mutta minä kiellän sen; en ole paljastanut
miekkaani pikaisesti, enkä tunnollisesti harkitsematta kansan hyvää
jonka oikeuksia on poljettu ja jonka omaatuntoa on sorrettu. Älkää
rypistäkö otsaanne, sir -- sellainen ei ole teidän käsityksenne
kiistasta, mutta minun on. Mitä uskonnollisiin periaatteisiini
tulee, joita te olette pilkannut, niin uskokaa minua, että vaikka ne
eivät perustu kiinteihin kaavoihin, ne eivät kuitenkaan ole vähemmin
vilpittömiä kuin omanne, ja ovatpa ne sikäli puhtaampiakin -- suokaa
minulle se sana anteeksi -- kun ne eivät ole olleet tekemisissä
raakaluontoisen aikakauden verenhimoisten sääntöjen kanssa, joita te
ja muut sanotte ritarillisen kunnian vaatimuksiksi. Ei oma luontainen
mieliala tee minua kykeneväksi sietämään tylyjä soimauksianne,
vastaamatta samanlaisilla kiukustumisen ja moitteen ilmauksilla;
sen saa aikaan se parempi hengellinen elämänkatsomus, jota minulle
on uskoni opettanut. Te saatte mielinmäärin häväistä minua kaiken
kykynne mukaan -- ette yksistään sukulaisuuden nojalla, vaan myöskin
syystä että minun on pakko suvaita sitä säälinkin kannalta. Tämä, Sir
Henry, on minun sukuni jäsenen kieltäymykseksi paljon. Mutta paljoa
suuremmalla pidättyväisyydellä kuin tämä vaatii voin kieltäytyä
vastaanottamasta teiltä sitä lahjaa, jota haluaisin omakseni enemmän
kuin mitään ihmislapsen kaipaamaa; Alicen velvollisuutena on tukea
ja lohduttaa teitä, ja olisi synti sallia teidän sokaistuksissanne
hyljätä viihdyttäjäänne luotanne. Hyvästi, sir -- ei vihassa, vaan
surkutellen. Me saatamme tavata toisemme parempana aikana, jolloin
sydämenne ja ylväät aatteenne pääsevät voitolle niistä onnettomista
ennakkoluuloista, jotka niitä nyt hämmennyttävät. Hyvästi -- hyvästi,
Alice!"
Hän lausui viime sanansa kahdesti ja liikutuksen ja kiihkeän murheen
vallassa, mikä kerrassaan muutti sen vakaan ja melkein ankaran sävyn,
jolla hän oli puhutellut Sir Henry Leetä. Hän kääntyi ja läksi mökistä
heti kun oli päässyt puheensa loppuun, ja ikäänkuin häpeissään
hentomielisyydestä, joka oli värisyttänyt hänen ääntänsä, asteli nuori
tasavallan mies nyt kiivaasti ja päättävästi kuutamoon, joka oli
alkanut holvata kirkasta valoansa ja syksyisiä varjojansa metsämaiseman
yli.
Koko kohtauksen aikana oli Alice vapissut hirveässä pelossa, että
hänen isänsä saattaisi luontaisen tuittupäisyytensä johdosta vimmastua
rajuista sanoista väkivaltaisiin tekoihin. Hän vaipui matalalle
istuimelle, joka oli punottu pajunvesoista niinkuin Jocelinen vähäiset
huonekalut enimmäkseen, ja yritti salata kyyneleitään, katkonaisin
kuiskein kiittäessään taivasta siitä, että mikään turmatyö ei ollut
asianomaisten läheisen liiton ja sukulaisuuden uhalla lopettanut
noin vaarallista ja suuttunutta keskustelua. Phoebe Mayflower
niiskutti kaikesta sydämestään seuraksi, vaikka hän ei tapahtuneesta
ymmärtänyt paljoakaan enempää kuin että kykeni jälkeenpäin kertomaan
puolellekymmenelle likeiselle ystävälle vanhan herransa Sir Henryn
olleen hirmuisesti suutuksissaan ja vähällä käydä käsirysyyn nuoren
herra Everardin kanssa, koska tämä oli ollut vähällä viedä mukanaan
hänen nuoren emäntänsä. "Ja mitä olisikaan hän voinut tehdä parempaa?"
puheli Phoebe; "eihän vanhalle ritarille ollut jäänyt mitään
Alice-neidin tai omaksikaan elatukseksi. Ja mitä herra Mark Everardiin
ja meidän nuoreen neitiimme tulee, niin voi! he olivat haastelleet
toisilleen niin rakkaasti, ettei semmoisia sanoja näe edes Argaluksen
ja Parthenian historiassa, joiden juttukirja kertoo olleen uskollisin
rakastavainen pari koko Arkadiassa ja Oxfordin maakunnassakin
päällepäätteeksi."
Vanha muori Jellycot oli moneenkin kertaan kohtauksen aikana pistänyt
tulipunaisen hilkkansa keittiöön; mutta kun tämä arvoisa vaimo oli
vähänäköinen ja vielä enemmän vähäkuuloinen, oli tiedon kaksi pääväylää
ummessa, ja vaikka hän jonkunlaisen ylimalkaisen vaiston avulla
oivalsi, että herrasväki oli kiivaassa sananvaihdossa, jäi hänelle
aivan salaperäiseksi seikaksi, minkätähden he valitsivat Jocelinen
mökin kiistansa näyttämöksi, samoin kuin riidan aihekin pysyi hänelle
arvoituksena.
Mutta millä mielellä oli vanha kavalieri, jota hänen sukulaisensa oli
viime sanoillaan niin lujasti uhmannut, samalla kun hänen rakkaimpia
periaatteitaan oli rohkeasti vastustettu? Tosiasia on, että hän oli
paljoa vähemmin kuohuksissaan kuin hänen tyttärensä oletti, ja kaiken
todennäköisyyden mukaan pikemmin tyynnytti kuin kiihdytti hänen
pahastustaan se miehuullinen puolustus, johon nuori mies oli ryhtynyt
uskonnollisten ja valtiollisten mielipiteittensä hyväksi. Vaikka
hän oli hyvinkin kärsimätön vastustelusta, olivat suoraluontoisen
vanhan ritarin luonnolle kuitenkin kierteleminen ja verukkelehtiminen
vieraampia kuin miehekäs puhdistautuminen ja suoranainen vastarinta,
ja hänellä oli tapana sanoa, että hän aina piti siitä uroshirvestä
parhaiten, joka rohkeimmin kääntyi päin. Hän tervehti sukulaisensa
lähtöä kuitenkin otteella Shakespearesta; kuten monet muutkin lausuili
hän mestarin säkeitä jonkunlaisesta tottumuksesta ja kunnioituksesta,
koska tämä oli ollut hänen kovaonnisen herransa suosikki, osoittamatta
suurtakaan todellista ymmärrystä hänen teoksiensa sisältöön nähden tai
sattuvaa taitoa niiden kohtien sovelluttamisessa, jotka olivat jääneet
hänen muistiinsa.
"Pane merkille", hän virkkoi, "pane merkille, Alice, että paholainen
osaa tulkita raamattua omiin tarkoituksiinsa. Totisesti, tuo nuori
kiihkomielinen serkkusi, jolla ei ole enempää partaa kuin olen
nähnyt Marion-neitoa vapunpäivänä esittävällä moukalla, kun kylän
parturi on ajellut hänet liian suuressa kiireessä[14], vetää vertoja
kelle tahansa parrakkaalle presbyteriläiselle tai independentille
opinlauselmiensa ja katsantokantojensa sanelussa ja tekstikohtiensa ja
todistelujensa huutamisessa korviimme. Soisinpa arvoisan ja oppineen
tohtori Rochecliffen olleen täällä, mukanaan valmiiksi varustettu
patterinsa vulgataa ja septuagintaa ja sen sellaista -- kyllä hän
olisi vastustajastaan nitistänyt presbyteriläisen hengen. Olen sentään
hyvilläni siitä, että se nuori mies ei ole mikään liehakko, sillä jos
mies uskonnossa on paholaisen mieltä ja valtiollisissa asioissa vanhan
Nollin, niin hänen on parempi julistaa sitä kurkun täydeltä kuin pettää
muita luihulla hiipailulla ja kiertelyllä. No -- pyyhi silmiisi --
nujakka on päättynyt eikä toivoakseni enää uudestaan virkoa."
Näiden sanojen rohkaisemana nousi Alice ja yritti hämmentyneessäkin
mielentilassaan valvoa heidän ateriansa ja leponsa järjestelyä uudessa
asunnossa. Mutta hänen kyyneleensä valuivat niin hereinä, että ne
ehkäisivät hänen teeskenneltyä valppauttansa, ja hyvä oli hänelle,
että Phoebe pelkän myötätunnon puutteessa kykeni antamaan hänelle
aineellista apua, vaikka olikin liian tietämätön ja yksinkertainen
käsittääkseen hänen ahdistuksensa tuskallisuutta.
Hyvin kerkeästi ja kätevästi puuhasi neitonen kaikkea tarpeellista
illallisen valmistamiseksi ja vuoteiden laittamiseksi, milloin
kirkuen muori Jellycotin korvaan, milloin kuiskien emännälleen, ja
taitavasti sovittaen hommansa ikäänkuin olisi hän ollut pelkkä Alicen
määräysten mukaan toimiva apuri. Kun kylmät nautittavat pantiin
pöytään, kehoitti Sir Henry Lee leppeästi tytärtänsä virkistäytymään
ikäänkuin epäsuorasti hyvittääkseen äskeistä tylyyttänsä häntä kohtaan,
samalla kun hän itse kokeneen soturin tavoin osoitti, että päivän
nöyryytykset ja kiistat tai huomisen päivän huolehtiminen eivät voineet
vähentää hänen ruokahaluaan illallisella, joka oli hänen mieluisin
ateriansa. Hän söi kaksi kolmannesta salvukukosta ja kulautteli loppuun
kokonaisen viinipullon, omistaen ensimäisen pikarillisensa Kaarlo
Toisen onnelliselle paluulle, sillä hän kuului ihmisluokkaan, joka
oli tottunut elvyttelemään uskollisuuttansa runsailla siemauksilla.
Lauloipa hän säkeistön kuninkaan paluuta ennustavasta tutusta
laulustakin, johon Phoebe puolittain nyyhkivänä ja muori Jellycot
poljentoa ja säveltä vastaan kirkuvana katsoivat tarpeelliseksi antaa
apunsa Alice-neidin äänettömyyden peittämiseksi.
Vihdoin asettui hauska ritari levolle kaitsijan olkialuselle keittiön
vieressä sijaitsevaan komeroon ja nukkui sikeästi, asuntonsa muutoksen
häiritsemättä hänen untansa. Alice lepäsi vähemmän rauhallisesti
vanhan muori Jellycotin vitsaslavalla sisähuoneessa, muorin ja Phoeben
nukkuessa kuivilla lehdillä täytetyllä patjalla samassa kamarissa
sikeästi kuten ainakin ihmiset, jotka jokapäiväisellä aherruksella
ansaitsevat jokapäiväisen leipänsä ja jotka aamu havahduttaa vain
uudistamaan edellisen päivän ponnistukset.