Joseph Tomkins ja metsänvartija Joliffe olivat jonkun aikaa vaiti,
seistessään katselemassa pitkin polkua, jota myöten Ditchleyn
ritari ja sievä Alice-neiti olivat kadonneet puiden taa. Sitte he
epäillen tuijottivat toisiinsa niinkuin tuskin tietäen, olivatko he
vihamielisellä vai ystävällisellä kannalla keskenään, ja kumpainenkin
oli ymmällä, miten alottaisi keskustelun. He kuulivat ritarin
viheltimen kutsuvan Bevisiä; mutta vaikka kelpo koira äänen kuullessaan
käänsi päätänsä ja heristi korviaan, ei se kuitenkaan totellut kutsua,
vaan nuuski yhä Joseph Tomkinsin kaavun liepeitä. "Sinä taidatkin olla
eto elävä", virkkoi metsänvartija, uuteen tuttavaansa katsoen. "Olen
kuullut puhuttavan miehistä, jotka osaavat varastaakseen taikoa sekä
koiria että hirviä."
"Älä huoli minun ominaisuuksistani, ystävä", huomautti Joseph Tomkins,
"vaan muista täyttää herrasi määräys".
Joceline ei heti vastannut, mutta viimein hän ikäänkuin välirauhan
merkiksi painoi virkasauvansa pään maahan ja nojasi siihen, lausuessaan
karskisti: "Sitkeä vanha ritarini ja sinä olitte siis miekkasilla
ehtoopäivähartaudeksi, herra saarnaaja. Hyvä sinulle, etten ehtinyt
paikalle ennen kuin säilät olivat tauonneet sälisemästä, muutoin olisin
kumautellut iltamessua kallostasi."
Independentti hymyili yrmeästi, vastatessaan: "Ei, ystävä, se on hyvä
itsellesi, sillä milloinkaan ei olisi suntio saanut parempaa palkkaa
läppäyksistään. Miksi kuitenkaan olisi sotaa meidän välillämme tai
minun käteni nousisi sinun kättäsi vastaan? Sinä olet vain halpa
työläinen, joka teet herrasi määräyksen mukaan, eikä minua ollenkaan
haluta, että omaa vertani tai sinun vuotaisi tämän asian johdosta.
Käsittääkseni piti sinun jättää rauhallisesti haltuuni Woodstockin niin
sanottu palatsi -- vaikka Englannissa ei nyt ole yhtään palatsia, ei,
eikä ilmesty tulevaisinakaan päivinä, ennen kuin saamme astua Uuden
Jerusalemin palatsiin ja pyhäin hallitus alkaa maan päällä."
"Varsin hyvin alotettu jo, Tomkins-veikkonen", arveli kaitsija. "Ei
paljoakaan puutu, ettette jo olojen tänälläänkin ollen ole kuninkaita,
ja Jerusalemistanne en kyllä tiedä, mutta Woodstock on sievä pesämuna
alkuun. -- No, käytkö ketaroillesi -- lähdetkö liikkeelle -- oletko
sonnustautunut?"
"Hm -- enpä tiedä", epäröi Tomkins. "Minun täytyy varoa väijytyksiä,
ja olen täällä yksinäni. Sitäpaitsi on nyt parlamentin määräämä ja
armeijan hyväksymä suuri kiitospäivä -- myöskin saattavat vanha mies
ja nuori nainen haluta korjata mukaansa joitakin vaatteitaan ja
yksityistä omaisuuttaan, enkä soisi olevani siinä heidän tiellään.
Jos siis tahdot tehdä luovutuksen huomisaamuna, niin se tapahtukoon
omien saattolaisteni ja sen presbyteriläisen kauppalanvanhimman
läsnäollessa, jotta siirto tulee toimitetuksi todistajien nähden. Jos
sitävastoin ei olisi mukanamme ketään -- sinä vain luovuttaisit ja
minä ottaisin haltuuni -- niin Belialin miehet saattaisivat sanoa: Kas
vain, Taattu Tomkins on ollut edomiitti -- kunnon Joe on menetellyt
kuin ismaelilainen, nousten ylös varahin ja jakaen saaliin niiden
kanssa, jotka palvelivat Miestä -- niin, jotka käyttivät leukapartaa ja
vihreätä nuttua ikäänkuin muistoksi Miehestä ja hänen hallituksestaan."
Joceline tähtäsi terävät tummat silmänsä soturiin tämän puhuessa,
ikäänkuin yrittäen keksiä, oliko toisen mieli todella vilpitön vai ei.
Sitte hän ojensi kaikki viisi sormeaan raappimaan tuuheata tukkatöyhtöä
niinkuin se toimenpide olisi ollut tarpeellinen hänen kyetäkseen
tekemään päätöksensä. "Tämä kuulostaa kaikki kauniilta, veikkonen",
hän virkkoi; "mutta minä sanon sinulle suoraan, että tuolla talossa on
muutamia hopeisia kolpakkoja ja lautasia ja juomakannuja sekä muuta
sellaista säilynyt yleisestä puhdistuksesta, joka toimitti kaikki
pöytähopeamme sulatusastiaan ritarimme hevosmiesten pääsemiseksi
ratsaille. Jos nyt et ota näitä tallestani, niin voin joutua pulaan,
koska voitaisiin luulla, että minä olen niiden lukumäärää vähentänyt.
Kun siis olen niin rehellinen mies --"
"Kuin koskaan kehvelsi riistaa", tokaisi Tomkins; "ei, minä olin
sinulle velkaa keskeytyksen".
"Anna tulla vain", vastasi metsänvartija; "jos onkin saattanut
uroshirvi joutua onnettomuuteen minun polullani, niin ei se ole
suinkaan sattunut epärehellisessä mielessä, vaan pelkästään
varjellakseni vanhan muorini pannua ruostumasta. Mutta mitä hopeisiin
kulhoihin, haarikoihin ja sen sellaisiin tulee, niin olisin yhtä
mieluusti juonut sulatetun hopean kuin varastanut siitä tehdyn astian.
En siis soisi kohtaavani moitosta taikka epäluuloa tässä asiassa. Ja
senvuoksi, jos tahdot kapineet luovutetuiksi heti paikalla, niin se käy
mainiosti laatuun -- ja jos et, niin vapauta minut syystä."
"Niinkö vain?" tuumi Tomkins; "ja kuka minut puhdistaa, jos he
näkisivät aihetta ajatella mitään kadonneeksi? Eivät ainakaan korkeasti
kunnioitettavat valtuutetut, joille tämä kruununtalo tavaroineen on
kuin heidän omaansa; sentähden on meidän, kuten sanot, toimittava
visusti tässä asiassa. Talon lukitseminen ja jättäminen olisi
yksinkertaisten aivojen työtä. Mitä sanot siitä, että viettäisimme yön
siellä? Silloin ei voida mihinkään kajota meidän molempien tietämättä."
"Ka, mitä siihen tulee", vastasi kaitsija, "niin pitäisi minun olla
majassani järjestämässä oloja vähääkään mukaviksi vanhalle ritarille
ja Alice-neidille, sillä vanha Joan-muorini on hiukan höperö ja osaa
tuskin pitää huolta. Ja sentäänkään en totta puhuakseni millään
ilveellä mielisi nähdä Sir Henryä nyt illalla, koska tämänpäiväinen
tapaus on paisuttanut hänen sappensa ja suittaa sattua, että hän on
tavannut tuvassa jotakin, mikä tuskin on omiaan lauhduttamaan sitä."
"On vahinko", pahoitteli Tomkins, "että noin vakavan ja kunnollisen
näköinen herrasmies on tuollainen ilkimielinen kavalieri ja että hän
muiden samanlaisten kyiden tavoin on varustanut kiroukset ihan kuin
vaatetuksekseen".
"Jolla hän ei kuitenkaan tahdo verhota todellista mielialaansa", pisti
kaitsija irvistäen. "Mutta kuka voi sitä auttaa? Sen tekee käyttö
ja tottumus. Jos nyt sinä itse ihan ruumiillisesti äkkiä joutuisit
kisariu'un juurelle, kun kaikki notkeat maurintanssijat leiskuisivat
sen ympärillä iloisen huilun ja kapularummun tahdissa, kilisevin
kulkusin ja liehuvin nauhoin, pojat teiskaroiden ja nauraen, tytöt
hyppien kunnes voisit nähdä missä tulipunainen sukkanauha kiinnittää
vaaleansiniset sukat, niin luulenpa, että joku luontaista seuranhalua
tai vanhaa tapaa ja tottumusta muistuttava tunne pääsisi voitolle
sinunkin yksivakaisuudestasi, ystävä, ja sinä sinkauttaisit ruman
huippuhattusi yhtäänne ja tuon verenjanoisen pitkän säilän toisaanne
sekä tepastelisit niinkuin Siko-Nortonin kollot, kun porsaat soittavat
uruilla."
Independentti käännähti tuimasti kaitsijaan ja vastasi: "Mitä
nyt, vihreänuttu? Mitä puhetta tämä on miehelle, jonka käsi on
aurankurjessa? Neuvon sinua kammitsoimaan kielesi, jotteivät kylkiluusi
maksaisi sakkoa."
"Ei, älähän minulle ole korskea, veikkonen", sanoi Joceline. "Sinun
pitää muistaa, että edessäsi ei ole viidenseitsemättä ikäinen ritari,
vaan mies yhtä sisukas ja riuska kuin olet itsekin -- ehkäpä pikkusen
runsaamminkin -- nuorempi ainakin -- ja miksi olisitkaan niin ähmissäsi
tanssiriu'usta? Soisinpa tunteneesi erään Phil Hazelklinen näiltä
tienoin -- hän oli paras maurintanssija Oxfordin ja Burfordin välillä."
"Sen suurempi häpeä hänelle", vastasi independentti; "ja minä
toivon hänen nähneen harhatiensä ja toimittautuneen -- niinkuin hän
helposti saattoi, jos oli rivakka -- soveliaaksi parempaan seuraan
kuin pyyntimiesten, hirvenvarkaitten, kevytkenkäisten rehentelijäin,
turmeltuneiden räyhääjäin, vimmaisten kiistaa jäin, ilvehtijäin ja
teeskentelijäin, irstailijain ja huikentelevani naikkosten, hupsujen
ja viulunvinguttajain sekä kaikenkarvaisten lihallisten huvittelijain
kirjavaan joukkoon".
"No, hengästyitpä parahiksi", vastasi kaitsija, "sillä tässä nyt
seisomme Woodstockin kuuluisan tanssiriu'un edessä".
He pysähtyivät niittyaukiolle, jota kauniisti reunustivat isot tammet
ja sykomorit. Muuan puu kohosi metsän kuninkaana hiukan erillään
toisista ikäänkuin karttaen minkään kilpailijan läheisyyttä. Sen haarat
olivat typistyneitä ja käiveräisiä, mutta mahtava runko osoitti vielä,
millaisen jättiläiskoon saattaa metsän hallitsija saavuttaa herttaisen
Englannin lehdoissa.
"Tuota sanotaan Kuninkaan tammeksi", selitti Joceline. "Woodstockin
vankimmatkaan ihmiset eivät tiedä sen ikää; kerrotaan Henrikillä
olleen tapana istua sen alla kauniin Rosamondin kanssa katselemassa
tyttöjen tanssia sekä kylän poikasien kilpajuoksua ja painia vöistä tai
lakeista."
"En sitä ollenkaan epäile, ystävä", sanoi Tomkins; "hirmuhallitsija ja
portto olivat sovelias suosijapari sellaisille turhuuksille".
"Sanohan mitä sanot, veikkonen", vastasi kaitsija, "kunhan annat
minunkin puhua suoraan. Tuossa kohoaa tanssiriuku, kuten näet, puolen
nuolenampuman päässä Kuninkaan tammesta keskellä niittyä. Kuningas
antoi kymmenen killinkiä Woodstockin verotuloista uuden valmistamiseen
vuosittain sekä tarkoitukseen sopivaan puun metsästä. Nyt se on
käyristynyt ja kuivunut ja vääntynyt kuin kuihtunut orjantappuran
vesa. Nurmikin aina niitettiin lyhyeksi ja tasoitettiin sileäksi kuin
samettiviitta -- nyt se on karkea ja rehoittaa heinikkona."
"No niin, ystävä Joceline", huomautti independentti, "mutta mitä
mielen ylennystä lähti tästä kaikesta? Mitä opin hyötyä saattoi johtaa
huilusta ja kapularummusta? Taikka onko koskaan ollut mitään viisauden
tapaista säkkipillissä?"
"Voit kysyä paremmin koulutetuilta sitä", tuumi Joceline; "mutta minun
mielestäni eivät ihmiset voi aina alla vakavia ja hattu silmille
painettuna. Nuori neitonen tulee nauraneeksi niinkuin hento kukka
puhkeaa kukoistukseen -- niin, ja poikanen pitää hänestä siten sitä
paremmin, ihan niinkuin sama herttainen kevät, joka saa nuoret linnut
piipattamaan, panee yksivuotiaat metsävuohen vasikat hyppimään. On
tullut pahempia päiviä siitä saakka kun reimat vanhat ajat ovat
hävinneet: sanonpa sinulle, että niinä juhlapäivinä, joista teikäläiset
pitkämiekkaiset ovat tehneet lopun, olen nähnyt tällä vehmaalla
aukiolla kuhisevan iloisia impiä ja reippaita miehiä. Vanha kunnon
kirkkoherra itsekään ei pitänyt syntinä tulla tuokioksi katselemaan,
ja hänen juhlallinen messupaitansa ja liperinsä piti meidät kaikki
hyvässä järjestyksessä ja opetti meidät supistamaan rattomme järkeviin
rajoihin. Saatoimmehan ehkä laskettaa mehevän pilan tai kilistää
ystävällisen pikarin kertaalleen liian usein, mutta se tapahtui
hilpeällä mielellä ja hyvässä naapuruudessa. Niin, ja jos sattui koitos
karttusilla tai rivakka nyrkkeilyerä, niin se suoritettiin pelkässä
rakkaudessa ja ystävyydessä; ja parempi jotkut kuivat iskut pöhnäpäissä
kuin ne veriset toimet, joita meillä on ollut raittiissa totisuudessa
siitä saakka kun presbyterin lakki kohosi piispan hiipan yläpuolelle ja
me vaihdoimme kunnolliset kirkkoherramme ja oppineet tohtorimme, joiden
saarnat olivat vahvistettuja niin paljolla kreikalla ja latinalla,
että itse paholainenkin olisi voinut joutua ymmälle, kankureihin ja
rajasuutareihin sekä muihin sellaisiin saarnastuolin tarjokkaihin kuin
-- kuin kuulimme tänä aamuna -- se ihan kirpoaa kieleltäni."
"No, ystävä", virkkoi independentti, jonka kärsivällisyyttä
olisi tuskin voinut aavistaa näin suureksi, "en riitele kanssasi
opinkäsitysteni halveksimisesta. Jos korvaasi niin suuresti kutittaa
kapularummun pärinä ja maurintanssin leiskunta, niin eihän totisesti
ole luultavaa, että sinulle maukkaasti maittaisi terveellisempi ja
järkevämpi ruoka. Mutta menkäämme palatsihuvilaan, jotta voimme ryhtyä
asioihimme ennen auringon laskua."
"Oikein, ja se saattaa olla viisasta useammastakin syystä kuin
yhdestä", myöntyi kaitsija, "sillä palatsihuvilasta kiertelee juttuja,
joista ihmiset ovat käyneet pelokkaiksi majailemaan siellä yöseen
aikaan".
"Eikö tuolla vanhalla ritarilla ja hänen tyttärellään ollut tapana asua
siellä?" kysyi independentti. "Niin minulle ilmoitettiin."
"Kyllä, kyllä he asuivat", kertoi Joceline; "ja heidän pitäessään
hauskaa taloutta luisti kaikki mainiosti, sillä mikään ei karkoita
pelkoa niinkuin hyvä olut. Mutta sitte kun parhaat miehemme menivät
sotaan ja saivat surmansa Nasebyn taistelussa, tuntui jäljelle
jääneistä palatsihuvila yksinäisemmältä, ja vanha ritari on nähnyt
palkollistensa suuressa määrin luopuvan hänestä; niin, hitto, kenties
häneltä viime aikoina myös on puuttunut hopeita tallirengin ja lakeijan
palkanmaksuun."
"Voimallinen syy huonekunnan vähenemiseen", huomautti soturi.
"Aivan oikein, juuri niin", vastasi kaitsija. "Puhuttiin askelista,
joita yösydämenä kuultiin isolta lehteriltä, ja äänistä, jotka
puoleltapäivin kuiskailivat lattiamattoisissa kamareissa; ja
palkolliset käyttivät verukkeenaan, että nuo ilmiöt säikyttivät heidät
pois. Mutta minun kehnon arvostelukykyni mukaan oli asianlaita se,
että kun Martinpäivä ja helluntai saapuivat tuottamatta penninkään
palkanlyhennystä, vanhat palkolliskuoriaiset alkoivat ajatella
ryömimistä muualle ennen kuin pakkanen heidät jähmetyttäisi. Ei mikään
paholainen ole niin kammottava kuin se, joka tanssii taskussa, missä ei
ole ristin riunaa torjumassa sitä."
"Huonekuntanne supistui siis vähiin?" tiedusti independentti.
"Niin totisesti teki", kertoi Joceline. "Mutta pidimme me kymmenkunnan
koolla, kun ottaa lukuun palatsihuvilan kuoriaiset ja ajometsän vihreät
toukat, sellaiset kuin on nöyrin palvelijasi tässä. Me pysyimme koolla
kunnes havaitsimme kutsumuksen lähteä aamuratsastukselle yhtäänne tai
toisaanne."
"Worcesterin kaupunkiin", tulkitsi soturi, "missä teidät rusennettiin
niinkuin syöpäläiset ja lehtimadot ainakin?"
"Voit puhua mielesi mukaan", vastasi kaitsija; "minä en milloinkaan
väitä miestä vastaan, joka on saanut pääni vyönsä alle. Selkämme ovat
muuria vasten, muutoin et sinä olisi täällä."
"Ei, ystävä", sanoi independentti, "sinä et pane mitään vaaraan
vapailla puheillasi ja tuttavallisuudellasi. Voin olla _bon camarado_
hyvälle soturille, vaikka olen kilvoitellut hänen kanssaan juuri
päivänlaskuun saakka. Mutta tässä nyt olemmekin palatsihuvilan
edustalla."
Heidän edessään kohosi vanha goottilainen rakennus, säännötön
muodoltaan ja eri aikoina muuteltu mikäli englantilaisten hallitsijain
oikut johtivat koettelemaan Woodstockin ajometsän hauskutuksia ja
tekemään omaksi mukavuudeksi sellaisia parannuksia kuin kunkin
aikakauden lisääntyvä ylellisyys vaati. Rakennuksen vanhimman osan
oli perimystieto nimittänyt Kauniin Rosamondin torniksi; se oli hyvin
korkea ja kapea, ikkunat kaidat ja seinät jykevän paksut. Tornista
ei ollut mitään aukkoa maahan tai minkäänlaista kulkukeinoa, sillä
aliosa oli jokseenkin kauvas ylös pelkkää tukevaa kiviliitosta.
Vanhojen tietojen mukaan kerrottiin, että torniin oli päästy ainoastaan
eräänlaista pientä nostosiltaa myöten, joka voitiin mielinmäärin laskea
pienestä lähellä tornin huippua sijaitsevasta holviaukosta toisen
samaan tapaan rakennetun tornin hammasharjalle. Tämä oli kahtakymmentä
jalkaa matalampi ja sisälsi ainoastaan kiertoportaat, joilla oli
niinenään Woodstockin Lemmentikkaat, syystä että kerrottiin Henrikin
kulkeneen rakastajattarensa kamariin nousemalla noita portaita tornin
huipulle ja sitte käyttäen nostosiltaa.
Tätä perimystietoa oli kiivaasti vastustanut Woodstockin entinen
kirkkoherra tohtori Rochecliffe, joka väitti, että Rosamondin
torniksi sanottu rakennelma oli vain sisempi varustus eli linnoitus,
johon linnan herra tai haltija saattoi peräytyä kaikkien muiden
turvapaikkojen pettäessä, sitte joko pitkittääkseen puolustustansa tai
pahimmassa tapauksessa tinkiäkseen kohtuulliset antautumisen ehdot.
Vanhoihin tarinoihinsa viehättyneet Woodstockin asukkaat eivät pitäneet
tästä uudesta tavasta selitellä niitä mitättömiksi, ja sanotaanpa, että
jo esittelemämme pormestari kääntyi presbyteriläiseksi pelkästä halusta
kostaa kirkkoherran epäilyksille tässä tärkeässä asiassa, pitäen
mieluisampana luopua kirkollisista menoista kuin hartaasta uskostaan
Rosamondin torniin ja Lemmentikkaisiin.
Muu osa huvilapalatsia oli melkoisen laaja ja eri vuosisadoilta
peräisin. Siihen kuului sikermä pikku pihoja, joita rakennukset
ympäröitsivät; nämä olivat keskinäisessä yhteydessä joko sisäpuolelta
tahi pihojen yli mennen, ja usein molemmin tavoin. Rakennusten
vaihteleva korkeus ilmaisi, että ne olivat olleet yhdistettävissä
ainoastaan sillä porraskäytävien moninaisella paljoudella, joka piti
esi-isiemme raajoja voimistelussa kuudennellatoista ja aikaisemmilla
vuosisadoilla ja näyttää toisinaan olevankin yksinomaan siihen
tarkoitukseen varusteltu.
Tämän säännöttömän rakennuksen vaihtelevat ja moninaiset julkipuolet
olivat, kuten tohtori Rochecliffellä oli tapana sanoa, kerrassaan
juhlaherkkua rakennustaiteelliselle muinaistutkijalle, niissä kun
varmasti oli näytteitä jokaisesta olemassa olleesta tyylistä, Anjoun
Henrikin puhtaasta normannilaisesta asti aina Elisabetin ja hänen
seuraajansa puolittain goottilaiseen ja puolittain klassilliseen
yhdistelmään saakka. Niinpä olikin kirkkoherra itse yhtä suuresti
kiintynyt Woodstockiin kuin koskaan Kauniin Rosamondin Henrikki, ja kun
hänen tuttavuutensa Sir Henry Leen kanssa salli hänen pistäytyä kaikin
ajoin kuninkaalliseen palatsihuvilaan, oli hänellä tapana viettää
päiväkausia vaelluksilla vanhoissa suojamissa, tutkien, mittaillen,
tarkastellen ja keksien oivallisia syitä rakennustaiteellisille
erikoisuuksille, jotka luultavasti vain johtuivat goottilaisen
taiturin oikullisesta mielikuvituksesta. Mutta ajan suvaitsemattomuus
ja levottomuus olivat häätäneet vanhan muinaistutkijan hänen
palkka virastaan, ja hänen seuraajansa Nehemia Holdenough olisi
pitänyt sokaistuneiden ja verenhimoisten paavilaisten saastaisen
veistotaiteen ja rakentelun perusteellista tutkimista samaten kuin
vanhojen normannilaisten hallitsijani huikentelevien lempijuttujen
historiallista seulomistakin tuskin paljoakaan parempana kuin Bethelin
vasikkain kumartamista ja synnin maljasta maistelemista. -- Palaamme
kertomuksemme tolalle.
"Täällä on", virkkoi independentti Tomkins, huolellisesti silmäiltyään
rakennuksen julkipuolta, "montakin harvinaista muinaisen pahuuden
muistomerkkiä, tässä harhanimisessä kuninkaallisessa huvilapalatsissa.
Totisesti riemastuu sydämeni suuresti, kun näen sen hävitetyksi, niin,
maan tasalle poltetuksi ja tuhan heitetyksi Kedronin puroon tai muuhun
jokeen, jotta maa puhdistuu sen muistosta eikä enää johdu ajattelemaan
sitä kataluutta, jolla heidän isänsä ovat syntiä tehneet."
Kaitsija kuunteli häntä salaisesti suuttuneena ja alkoi harkita
itsekseen, eikö nyt heidän seistessään mies miestä vastaan ja
ilman joutuisan väliintulon mahdollisuutta hänen tullutkin
virkavelvollisuutensa kannalta kurittaa kapinallista, joka käytti noin
solvaisevaa kieltä. Mutta onneksi johtui hänen mieleensä, että tappelun
täytyi olla epätietoinen -- että aseiden etu oli häntä vastaan --
ja olletikin että hänen mahdollinen menestyksensäkin rynnistyksessä
tapahtuisi ankaran jälkilaskun uhalla. On myös myönnettävä, että
independentissä oli jotakin niin hämärää ja salaperäistä, niin kolkkoa
ja vakavaa, että kaitsijan avomielisempää sydäntä ahdisti, ja jos se
tunne ei suorastaan peloittanut häntä toimettomaksi, piti se hänet
ainakin epäröivällä kannalla vieraaseen nähden. Hän katsoi siis
viisaimmaksi kuten turvallisimmaksikin isännälleen ja itselleen karttaa
kaikkia kiistan aiheita ja oppia tietämään paremmin, kenen kanssa oli
tekemisissä, ennen kuin otti hänet ystäväksi tai vihamieheksi.
Palatsihuvilan iso portti oli lujasti teljetty, mutta käyntiveräjä
avautui Jocelinen nostaessa säppiä. Edessä oli lyhyt kymmenen
jalan mittainen käytävä, jonka sisäpään oli entiseen aikaan
suojaristikko sulkenut, samalla kun kumpaiseltakin sivulta avautui
kolme ampumareikää; näistä saattoi hätyyttää tunkeutuvaa uskalikkoa,
joka ensimäisestä veräjästä suoriuduttuaan siten joutui alttiiksi
kiivaalle tulelle, ennen kuin pääsi suoriutumaan toisesta. Mutta
tuon nostoristikon koneisto oli vahingoittunut, joten se nyt pysyi
hievahtamattomana, kuroittaen kyllä runsailla rautahampailla
varustettua leukaansa, mutta kykenemättä pudottamaan sitä ryntääjän
tielle.
Tola oli siis selvä palatsihuvilan suureen suojamaan eli ulompaan
eteiseen. Pitkin tämän pitkän ja hämärän huoneen koko pituutta
ulottui lehteri, jota oli vanhoina aikoina käytetty soittoniekkojen
ja laulajien esiintymispaikaksi. Sen kumpaisellakin sivulla oli
kömpelöt portaat, jotka oli tehty kokonaisista jalan vahvuisista
nelikulmaisista pölkyistä, ja kumpaiseenkin kulmaan oli etuvartijaksi
asetettu normannilaisen jalkaväensoturin patsas, päässä avoin
kypäri, joka paljasti niin tuimat kasvonpiirteet kuin maalarin nero
oli kyennyt sommittelemaan. Niiden varuksina oli nahkakölteri eli
sotisopa, keskikohdaltaan nauloilla lujitettu pyöreä kilpi sekä jalkoja
ja nilkkoja koristavat ja suojelevat puolisaappaat, jotka jättivät
paljaiksi polvet. Nämä puiset vartijat pitelivät isoa miekkaa tai
nuijaa niinkuin palvelusvuorollaan seisovat sotilaspäivystäjät. Synkän
suojaman seinillä osoitti moni tyhjä koukku ja haarukka paikkoja, mistä
kauvan voitonmerkkeinä talletut aseet oli sodan ahdingossa vielä kerran
otettu alas tekemään palvelusta taistokentällä niinkuin veteraanit,
jotka äärimäinen vaara kutsuu jälleen otteluun. Toisissa ruosteisissa
kiinnikkeissä näkyi vielä niiden hallitsijain metsästysmuistoja, joille
palatsihuvila oli kuulunut, sekä niiden pyyntiritarien, joiden huostaan
se oli aikojen kuluessa ollut uskottuna.
Suojaman taustalla pistäysi jyhkeä, raskas kivinen takka kymmenen
jalan verran seinästä, koristettuna monilla tunnuksilla ja Englannin
kuninkaallisen huoneen vaakunoilla. Nykyisessä kunnossaan se ammotti
kuin hautaholvin kaareva suu tai saattoi kenties olla verrattavissa
sammuneen tulivuoren kraateriin. Mutta mahtavien järkäleiden ja
koko ympäristön tummuus osoitti, että oli ollut aika, jolloin se
kohotti suunnattoman lieskansa loimuamaan ylös jättimäiseen hormiin,
samalla kun pölläytteli monia savupilviä iloisten vieraitten yli,
joiden kuninkuus tai aateluus ei tehnyt heitä kyllin herkiksi
närkästymään moisesta pikku haitasta. Näistä tilaisuuksista oli
talon muistelmana, että kaksi vankkurillista puita oli säännöllisenä
polttomääränä puolipäivästä iltasoittoon asti, ja räiskyvien halkojen
kannattelemiseen liedellä rakennetut parilat eli koirat, joiksi
niitä sanottiin, olivatkin muovattuja niin kookkaiden jalopeurain
muotoisiksi, että tarinaan tosiaan oli aihetta. Hormikatoksen
sisäpuolella oli pitkiä kivilavitsoja, joille hallitsijani sanotaan
toisinaan asettuneen kamalasta kuumuudesta huolimatta ja huvikseen
karistelleen hirven sisälmyksiä hehkuvalla hiilloksella omin
kuninkaallisin käsin, ja onnellinen oli silloin se hovilainen, jota
pyydettiin maistamaan kuninkaallisen ruuanlaiton tuloksia. Perimystieto
oli tässäkin kerkeä mainitsemaan, mitä hilpeitä pistopuheita --
sellaisia kuin voitiin vaihtaa ruhtinaan ja ylimyksen kesken, -- oli
lasketeltu niissä iloisissa kemuissa, joilla Mikonpäivän metsästys
lopetettiin. Se tiesi myös tarkalleen selittää, missä Tapanikuningas
istui parsiessaan omaa ruhtinaallista säärystään, ja muisti useimmat
vanhat kujeet, joilla hän oli ilvehtinyt pikku Winkinille, Woodstockin
vaatturille.
Enin tällainen karkea hulluttelu kuului Plantagenetien aikoihin.
Kun Tudorin hallitussuku tuli valtaistuimelle, tämän edustajat
olivat säästeliäämpiä kuninkaallisen läsnäolonsa suhteen ja juhlivat
suojanassa ja kamareissa paljoa sisemmällä, luovuttaen uloimman
suojaman herrasmiesten henkivartiolle. Tämä hoiteli siellä vuorojaan ja
vietti yönsä mässäyksessä ja ratossa, väliin johtuen tästä hirmuisiin
tarinoihin ilmestyksistä ja taikuuksista, kunnes jotkut sellaisetkin
kalpenivat, joiden korvissa ranskalaisen vihamiehen torvi olisi
törähtänyt yhtä hauskasti kuin kutsu metsälle.
Joceline osoitteli paikan omituisuuksia synkälle kumppanilleen
lyhyemmin kuin me olemme niitä maininneet lukijalle. Independentti
näytti ensimältä kuuntelevan hyvinkin harrastavana, mutta heitti
huomaavaisuutensa äkkiä syrjään ja lausui juhlallisesti: "Tuhoudu,
Babylon, niinkuin herrasi Nebukadnetsar on tuhoutunut! Hän on kulkuri,
ja sinusta pitää tulla autio paikka -- niin, ja erämaa, -- niin,
suola-aavikko, missä jano ja nälkä vallitsee."
"Niitä riittänee molempia täksi yötä", huomautti Joceline, "jollei
kelpo ritarin ruokakammio ole hiukan täysinäisempi kuin tavallisesti".
"Meidän tulee huolehtia aineellisista mukavuuksistamme", sanoi
independentti, "mutta oikealla ajalla, kun velvollisuutemme ovat
täytetyt. Minne nämä ovet johtavat?"
"Tuo tuolla oikealla", vastasi kaitsija, "johtaa niin sanottuihin
valtiohuoneisiin, joita ei ole käytetty sitte kun vuonna 1639, kun
hänen siunattu majesteettinsa --"
"Mitä ihmettä!", keskeytti independentti jyrisevällä äänellä;
"mainitsetko sinä Kaarlo Stuartia siunaavana tai siunattuna? Varo siitä
annettua julistusta."
"En tarkoittanut mitään pahaa", vastasi kaitsija, hilliten
taipumuksensa kiivaamman vastauksen antamiseen. "Minun alani
käsittelee telkiä ja otuksia, ei arvonimiä ja valtiollisia asioita.
Mutta sentäänkin, mitä hyvänsä lieneekään tapahtunut sittemmin, sitä
kuningas-parkaa saateltiin yltäkyllin siunauksilla Woodstockista, sillä
hän jätti täyden hansikkaallisen kultakolikolta paikkakunnan köyhille
--"
"Hiljaa, ystävä", varoitti independentti, "muutoin luulen sinut
tuollaiseksi paatuneeksi ja sokaistuneeksi paavilaiseksi, joiden
mielestä almujen jakelu kelpaa antajan vääryyksien ja sortotöiden
sovitukseksi ja hyvitykseksi. Sanot siis, että ne olivat Kaarlo
Stuartin huoneet?"
"Ja hänen isänsä Jaakon ennen häntä, ja Elisabetin ennen häntä, ja
riuskan Henrikki-kuninkaan, joka rakensi tuon siivekkeen, ennen heitä
kaikkia."
"Ja siellä varmaankin ritari ja hänen tyttärensä asuivat?"
"Ei", vastasi Joceline, "Sir Henry Lee piti liian suuressa kunniassa
-- asioita, joita nyt ei katsota minkään arvoisiksi. Sitäpaitsi ovat
valtiohuoneet tuulettamattomia ja huononlaisessa kunnossa viime
vuosilta. Herra ylimetsänhoitajan asunto on tuon käytävän varressa
vasemmalla."
"Ja minne vievät nuo portaat, jotka näyttävät johtavan sekä ylös- että
alaspäin?"
"Ylöspäin ne johtavat moniin huoneisiin, joita käytetään eri
tarkoituksiin, nukkumiseen ja muuhun mukavuuteen", selitti kaitsija.
"Alaspäin ne vievät keittiöön, virkailijain toimistoihin ja linnan
holveihin, joita ei tähän aikaan illasta voi nähdä ilman kynttilöitä."
"Lähdemme siis ritarisi huoneisiin", sanoi independentti. "Ovatko ne
soveliaassa kunnossa?"
"Sellaisessa mikä on kelvannut säätyhenkilölle, jonka asunto on nyt
kehnommin varustettu", vastasi kelpo kaitsija, jonka sappi paisui niin
nopeasti, että hän lisäsi kuulumattomana jupinana: "joten sen täytyy
kelvata sinunlaisellesi keropäälle heittiölle".
Hän toimi kuitenkin johdemiehenä ja astui edellä ylimetsänhoitajan
huoneita kohti.
Tähän huoneustoon pääsi ulkosuojamasta lyhyttä käytävää myöten,
joka voitiin tarpeen tullen turvata kahdella tammiovella; nämä
olivat kiinnitettävissä isoilla tammikangilla, jotka vedettiin
ulos seinästä ja pistettiin oviaukon toiselle puolelle tehtyihin
nelikulmaisiin reikiin. Käytävän päässä oli pieni eteishuone, josta
tultiin kelpo ritarin vierashuoneeseen; tätä valaisi kaksi siten
sijoitettua ulkonevaa ikkunaa, että kumpaisestakin avautui näköala
eri puistokujaan, joka johti etäälle ja syvälle metsään. Parin
kolmen vähemmän mielenkiintoisen perhemuotokuvan lisäksi oli huoneen
pääkoristuksena iso täyteen kokoon maalattu kuva, joka riippui
tulisijan yläpuolella; tämä oli rakennettu raskaista kivilohoista kuten
ulkosuojamassakin ja koristeltu veistellyillä vaakunakilvillä eri
valiolauseineen. Muotokuva esitti noin viidenkymmenen vuoden ikäistä
miestä täysissä panssarivaruksissa ja maalattuna Holbeinin järeään ja
kuivakiskoiseen tapaan -- luultavasti sen taiteilijan tekoakin, koska
aikamäärät pitivät yhtä. Varuksien kankeat ja selvät kulmat, särmät ja
ulkonemat olivat hyviä aiheita tuon varhaisen maalaussuunnan karkealle
piirtimelle. Värien haalistumisen johdosta olivat ritarin kasvot valjut
ja himmeät kuten toisen maailman olennon, mutta piirteet ilmaisivat
kuitenkin voimakkaasti ylpeyttä ja ylvästelyä.
Hän viittasi johtosauvallaan eli komentokalikallaan taustalle, missä
taiteilija parhaan etenemäkykynsä mukaan kuvasi palavan kirkon tai
luostarin jäännöksiä sekä neljää tai viittä punamekkoista soturia
kantamassa riemukkaasti pois jotakin pronssisen kastemaljan tai
pesuastian näköistä. Heidän yläpuolelleen asetetusta kiehkurasta
saattoi eroittaa sanat: "_Lee Victor sic voluit_".[11] Suoraan
vastapäätä tätä kuvaa riippui seinäkomerossa täydet turnaustamineet,
joiden mustat ja kultaiset värivaihtelut ja koristeet täsmälleen
vastasivat muotokuvan esittämiä.
Maalaus oli niitä, joissa jokin kasvonpiirteiden ja ilmeen erikoisuus
herättää taiteeseen perehtymättömienkin huomiota. Independentti katseli
sitä, kunnes hänen pilvisellä otsallaan vilahti hymyily. Metsänvartija
ei kyennyt päättämään, myhäilikö hän nähdessään tuiman vanhan
kavalierin hävittämässä pyhää rakennusta, jollainen toimenpide oli
hyvässä sopusoinnussa hänen oman lahkonsa tapojen kanssa, vai osoittiko
hän siten halveksumistaan vanhan mestarin järeälle ja kuivakiskoiselle
käsialalle taikka herättikö tämän merkillisen muotokuvan näkeminen
hänessä joitakin muita aatoksia.
Hymy hälveni silmänräpäyksessä, kun soturi katsahti ikkunoihin.
Niiden sisäpuolelle jääneet komerot oli koroitettu askeleen tai parin
päässä seinästä. Toiseen oli asetettu pähkinäpuinen rukouspulpetti ja
suunnattoman iso täytetty nojatuoli, joka oli päällystetty sahvianilla.
Vieressä oli pieni lipasto, jonka lokeroista ja laatikoista oli
muutamia avoinna, esittäen näkyviin haukantiukuja, koiranviheltimiä,
kojeita pyyntihaukan höyhenien tasimiseen, erimuotoisia kuolaimia ja
muita metsämiehen urheiluun kuuluvia pikku kapineita.
Toinen komero oli kalustettu eri tavalla. Sen pienellä pöydällä oli
joitakuita ompelutyön tarpeita sekä luuttu, muutamia sävellyksiä
sisältävä nuottivihko ja korukirjailussa käytetty kehys. Komeron
seinillä näkyi ompelukuvioita, ja muutenkin oli sen koristeluun pantu
suurempaa huolta kuin saattoi havaita muualla huoneessa; naisellisen
aistin vallintaa ilmaisivat myöskin ikkunalaudalle järjestetyt
kukkaruukut, joissa kukki sellaisia kasveja kuin syksyinen vuodenaika
teki mahdolliseksi.
Tomkins loi välinpitämättömän silmäyksen noihin naisellisen hommailun
esineihin, astui sitten etäisemmän ikkunan luo ja alkoi selailla
kokoarkkista nidettä, joka oli avoinna rukouspulpetilla; se näköjään
jonkun verran kiinnitti hänen mieltänsä. Joceline oli päättänyt pitää
silmällä hänen liikkeitään niitä häiritsemättä ja seisoi jonkun matkan
päässä apean äänettömänä, kun seinäverhon takaa äkkiä avautui ovi
ja sieltä sipsutti esiin sievä maalaisneitonen pyyheliina kädessään
ikäänkuin jotain talousaskaretta toimittaakseen.
"Mitä nyt, herra Julkea?" virkkoi hän ripeästi Jocelinelle; "mitä sinä
täällä huoneissa nuuskit, kun herra ei ole kotona?"
Mutta sen vastauksen asemasta, jota hän kenties odotti, Joceline
Joliffe loi murheellisen silmäyksen ikkunakomerossa seisovaan soturiin
päin, ikäänkuin tehdäkseen sanansa täysin tajuttaviksi, ja lausui
alakuloisesti: "Voi, sievä Phoebe, tänne tunkeutuu sellaisia miehiä,
joilla on enemmän oikeutta tai valtaa kuin kellään meikäläisellä, ja
paljoakaan he eivät kursaile tullessaan milloin mielivät ja viipyessään
niin kauvan kuin haluavat."
Hän loi toisen silmäyksen Tomkinsiin, joka näytti yhä tutkivan edessään
olevaa kirjaa. Sitte hiipi hän lähelle kummastunutta tyttöä, joka oli
vuorotellen katsellut kaitsijaa ja vierasta ikäänkuin kykenemättä
käsittämään edellisen sanoja tai oivaltamaan jälkimäisen läsnäolon
merkitystä.
"Mene", kuiskasi Joliffe lähentäen suunsa niin liki neitosen poskea,
että hänen hengityksensä heilutteli tämän hiuskiharoita, "mene, Phoebe
kulta, vilistä vikkelästi kuin metsävuohi alas huvilaani -- minä tulen
sinne pian ja --"
"Huvilaasi, tosiaankin!" ynseili Phoebe. "Oletpa kovin rohkea
vaivaiseksi pukintappajaksi, joka ei ole koskaan ennen säikyttänyt
mitään muuta kuin saksanhirveä. _Sinun_ huvilaasi, jopa jotakin! Kyllä
käskisi minun mennä sinne."
"Hiljaa, hiljaa, Phoebe -- tässä ei ole aikaa leikintekoon. Alas
huvilaani juokse, sanon, kuin hirvi, sillä ritari ja neiti ovat
molemmat siellä, ja minä pelkään, että he eivät enää palaja tänne.
Kaikki on hukassa, tyttö -- ja meidän pahat päivämme ovat viimein
tulleet kerrassaan viheliäisinä -- olemme ihan umpimutkassa ja kiivaan
ajon ahdistuksessa."
"Onko se mahdollista, Joceline?" ihmetteli tyttö-parka kääntyen
kaitsijaan, säikkynyt ilme kasvoillaan, joita hän oli tähän asti
käyttänyt maalaiskeimailuun.
"Yhtä varmaa, Phoebe rakas, kuin --"
Vakuutuksen loppu hupeni Phoeben korvaan, niin likelle painuivat sitä
metsänvartijan huulet; ja jos ne siinä koskettivat hänen poskeansakin,
niin on murheella kuten kärsimättömyydelläkin etuoikeutensa, ja
Phoebe-poloisella oli vakavaa peljästystä kylliksi, hänen ottaakseen
huomioonsa noin vähäpätöistä seikkaa.
Mutta Jocelinen huulten lähestyminen Phoeben sievälle, vaikka
ruskettuneelle poskelle ei ollut mikään mitätön tapaus independentin
mielestä, joka vastikään oltuaan Jocelinen valppauden kaittavana oli
viimeksi vuorostaan tullut kaitsijan käyttäytymisen tarkkaajaksi heti
kun Phoeben ja Joliffen kohtaus oli käynyt noin mielenkiintoiseksi.
Ja huomatessaan Jocelinen haastelun likeisyyden koroitti hän äänensä
niin yrmeäksi, että se olisi vetänyt vertoja voitelemattomalle ja
ruosteiselle sahalle, saaden sillä Jocelinen ja Phoeben kavahtamaan
kuusi jalkaa erilleen vastakkaisiin suuntiin, ja jos Kupido kuului
seurueeseen, syöksähti lemmenjumala varmaan ulos ikkunasta niinkuin
tykinlaukausta pakeneva villihanhi. Silmänräpäyksessä heittäytyen
saarnamiehen ja paheen soimaajan asentoon huudahti soturi: "Mitä nyt,
te häpeämättömät ja röyhkeät! Mitä -- sukoilemassa ja kisaamassa
ihan minun nähteni! Jopa menee pitkälle -- tahdotteko te pitää
ilveitänne parlamentin korkean tuomioistuimen valtuutettujen
taloudenhoitajan edessä niinkuin olisitte remuisilla markkinoilla
kojussa taikka kevytmielisen tanssikoulun vilskeessä ja huiskeessa,
missä viuluniekkain vintiöt vinguttavat jumalattomilla kapineillaan:
'Saat suukkoja kokea, on soittaja sokea'? -- Mutta tässä", hän sanoi
tuimasti jysäyttäen nyrkillään nidettä, "tässä on noiden paheitten
ja hullutusten kuningas ja ylimäinen pappi! Tässä on se mies, jota
suruttomat hupsut syntisesti sanovat luonnon ihmeeksi! Tässä on hän,
jonka ruhtinaat valitsevat kammiokaitsijakseen ja hovineidot ottavat
vuodekumppanikseen. Tässä on hienojen sanojen, hemputtelun ja hupsuuden
etevin opettaja -- tässä!" Ja hän iski toistamiseen nidettä -- voi,
se oli mestarin koottujen teosten ensimäinen painos, Roxburghen
ihastelema, Bannatynen rakastama, -- se oli Hemmingsin ja Gondelin
_editio princeps!_ "Sinun syyksesi", hän jatkoi, "sinun syyksesi,
William Shakespeare, minä panen kaiken semmoisen vallattoman turhuuden
ja säädyttömän huikentelun, mikä on tahrannut maata sinun päivistäsi
saakka!"
"Kautta kaiken pyhän, sepä on raskas syytös", sanoi Joceline, jonka
rohkeata huolettomuutta ei voitu pitkäksi aikaa lannistaa; "istu
ja pala, onko herramme vanha suosikki Stratfordin Ville vastuussa
jokaisesta muiskusta, mitä on siepattu Jaakon ajoista asti? Huikea tili
tosiaan -- mutta kenenkähän syytä se on, mitä pojat ja tytöt tekivät
ennen hänen aikaansa?"
"Älä pilkkaa", varoitti soturi, "jotten minä sisäisen ääneni
haastamana menettele sinun kanssasi kuten herjaajan. Totisesti sanon
minä, että siitä saakka kun paholainen putosi taivaasta, häneltä
ei ole koskaan puuttunut asiamiehiä maan päällä, mutta missään ei
hän ole tavannut noitaa, joka niin rajattomasti vallitsee ihmisten
sieluja kuin tämä turmeluksen sikiö Shakespeare. Jos vaimo etsii
katalaa esimerkkiä avioliitonrikkomukseen, niin tästä hän sen löytää.
Kun mies tahtoo tietää, miten hänen on kasvatettava kätyriänsä
murhaajaksi, saa hän tästä ohjeet. Jos vallasnaisen tekee mieli mennä
pakanalliselle neekerille, näkee hän kirjaan pannun vahvistuksen
aikeensa mahdollisuudesta. Ken tahtoo herjata Luojaansa, hänelle on
tässä varattu ivasanoja suuhun. Jos joku tahtoo uhmata lihallista
veljeänsä, niin tässä on haaste valmiina. Kun teitä haluttaa päihtyä,
niin Shakespeare ilahuttaa teitä pikarilla. Aistillisiin nautintoihin
pyrkiessänne hän viihdyttelee teidät hillittömään antaumukseen niinkuin
luutun viettelevillä sävelillä. Tämä, sanon, tämä kirja on kaikkien
niiden vaurioiden juurena ja alkulähteenä, jotka ovat tulva virran
tavoin levinneet yli maan, tehden ihmisistä pilkkaajia, epäilijöitä,
kieltäjiä, murhaajia, rauhanrikkojia ja viiniruukun ystäviä, niin että
he oleksivat saastaisissa paikoissa ja istuvat myöhään iltapikarien
ääressä. Pois hänet, pois hänet, te Englannin miehet! Tophetiin hänen
häijyt kirjansa, ja Hinnomin laaksoon hänen kirotut luunsa! Totisesti,
ellei kulkumme olisi ollut kiireinen, kun sivuutimme Stratfordin vuonna
1643 Sir William Wallerin johtamina -- ellei kulkumme olisi ollut
kiireinen --"
"Syystä että prinssi Rupert oli kintereillänne kavaliereineen", jupisi
parantumaton Joceline.
"Minä sanon", pitkitti kiivaileva ratsumies, koroittaen äänensä ja
ojentaen käsivartensa, "että jollei kulkumme olisi käskystä ollut
pikainen ja jollemme olisi ratsastaneet suoraan eteenpäin, sivulle
poikkeamatta, tiukentaen rivimme yhteen niinkuin soturien tulee, olisin
minä sinä päivänä temmannut sen paheitten ja irstailun opetusmestarin
luut haudasta ja viskannut ne lähimmälle tunkiolle. Minä olisin tehnyt
hänen muistostaan pilkan ja hyssytyksen!"
"Tuo on karvainta, mitä hän on vielä virkkanut", huomautti kaitsija.
"Ville-parka olisi pannut hyssytyksen enemmän pahakseen kuin mitään
muuta."
"Aikooko tuo herra puhua vielä lisää?" tiedusti Phoebe kuiskaten.
"Hyväinen aika, komeita sanojahan hän haastaa, kunhan tässä vain
tietäisi, mitä ne merkitsevät. Mutta on siunattu asia, että kelpo
ritarimme ei nähnyt hänen tuolla tavoin murjovan kirjaa -- Herra
armahtakoon, siitä olisi varmasti tullut verenvuodatusta. Mutta hyvä
isä sentään -- katsos kuinka hän muikistelee kasvojaan! Onkohan hänellä
ähky, Joceline? Tarjoisinko hänelle lasillisen väkevää?"
"Kuulepas, tyttöseni", selitti kaitsija, "hän vain panostaa
väkiluikkuansa uuteen laukaukseen, ja sillaikaa kun hän kierittelee
silmiään ja vääntelee kasvojaan ja puristaa käsiänsä nyrkkiin ja kuopii
ja polkee jaloillaan tuolla lailla, on hänen pakko olla huomaamatta
mitään. Voisinpa vannoa leikkaavani hänen kupeeltaan kukkaron, jos
hänellä sellainen olisi, hänen sitä tuntemattansa."
"No, se nyt on ihme ja kumma, Joceline", päivitteli Phoebe. "Ja jos
hän viipyy täällä tänällään, niin kyllähän sellaista herraa on huokea
pidellä."
"Älä sinä siitä välitä", tuumi Joceline, "vaan sano minulle hiljaa ja
pikaisesti, mitä on ruokasäilyssä".
"Hyvinkin niukat talousvarat", ilmoitti Phoebe; "kylmä salvukukko
ja muutamia leivoksia sekä se ainainen iso riistapiirakka runsaine
mausteineen -- sitäpaitsi pari sämpylää, ja siinä onkin kaikki".
"No, se auttaa pahimpaan tarpeeseen. Kääri viittasi pulskan vartesi
ympäri -- ota vasu ja pari lautasta ja ruokaliinaa, he kun ovat
hirmuisen köyhässä kunnossa tuolla alhaalla -- vie sinne salvukukko
ja sämpylät -- piirakan täytyy jäädä tälle samaiselle soturille ja
minulle, ja sen kuori sopii leiväksemme."
"Erinomaisesti", sanoi Phoebe; "minä laitoin itse taikinan -- se on
paksu kuin Kauniin Rosamondin tornin muurit".
"Joiden läpi kestäisi kahden leukaparin jäytää melkoisen kauvan, vaikka
kuinkakin sitkeästi pungastaisivat", arveli kaitsija. "Mutta mitä
nestettä on?"
"Ainoastaan pullo alicantea ja toinen kanarinviiniä, kivisestä
viinaruukusta puhumatta", vastasi Phoebe.
"Pistä viinipullot vasuusi", neuvoi Joceline; "ritarilta älköön
puuttuko iltasiemaustaan -- ja alas majaan nyt kuin yökkö. Se riittää
illalliseksi, ja huomenna on uusi päivä. Haa, kautta taivaan, tuon
miehen silmä taisi tarkata meitä! Ei -- hän vain kieritti sitä
mietteissään -- epäilemättä hyvinkin syvissä, ne kun ovat semmoista
väkeä. Mutta hiisi hänet periköön, hänen täytyy olla pohjaton, jollen
minä kykene mittaamaan hänen sisintänsä ennen kuin on yö lopussa. --
Livahda tiehesi, Phoebe."
Mutta Phoebe oli maalaiskeimailija, ja tietäen Jocelinelle tässä
asemassa mahdottomaksi kostaa kiusoittelua sopivalla tavalla, hän
kuiskasi tämän korvaan: "Luuletko, että ritarimme ystävä Shakespeare
todellakin keksi kaikki nuo ilkeät kujeet, joista tämä herra puhui?"
Samassa hän vilahti pois, Joliffen uhatessa tulevaista kostoa
sormellaan, jupisten: "Menehän siitä, Phoebe Mayflower, kepeäjalkaisin
ja ilomielisin naikkonen, mitä on milloinkaan tepsutellut Woodstockin
puiston kamaralla! -- Hänen peräänsä, Bevis, ja vie hänet turvallisesti
herramme luokse tupaan."
Iso vinttikoira nousi kuin määräyksen saanut ihmispalkollinen
ja seurasi Phoebeä suojaman läpi, ensin nuollen hänen kättänsä
osoitukseksi läsnäolostaan ja sitten asettuen verkalliseen
hölkkäjuoksuun, siten parhaiten sovittautuakseen saatettavansa keveään
käyntiin, jonka vikkelyyttä Joceline ei ollut perusteettomasti kehunut.
Phoeben ja hänen vartijansa samotessa metsäahojen poikki palaamme me
palatsihuvilaan.
Independentti näytti nyt kavahtavan ikäänkuin horroksista. "Onko se
nuori nainen mennyt?" hän kysyi.
"On vainkin", vastasi kaitoja, "ja jos sinun arvoisuudellasi on vielä
käskyjä annettavana, niin sinun on tyydyttävä miehiseen palvelukseen".
"Käskyjä -- hm -- neitonen olisi mielestäni saattanut viipyä kuulemaan
toista kehoituspuhetta", sanoi soturi. "Totisesti oli harrastukseni
suuresti herännyt hänen valistamiseensa."
"Eipä hätää", arveli Joliffe, "hän tulee kyllä kirkkoon ensi
sunnuntaina, ja jos sinun sotilaallinen kunnianarvoisuutesi suvaitsee
jälleen selittää meille Sanaa, niin hän kostuu opetuksesta siinä
missä muutkin. Mutta täkäläiset nuoret neitoset eivät kuuntele mitään
yksityisiä hartaushetkiä. -- Ja miten nyt näet hyväksi menetellä?
Tahdotko katsastaa muita huoneita ja mitä vähiä pöytähopeita meillä on
jäljellä?"
"Hm -- en", kieltäysi independentti; "alkaa olla myöhä, ja tulee pimeä
-- saathan toimitetuksi meille vuoteet, ystävä?"
"Paremmilla et ole milloinkaan nukkunut", vakuutti kaitsija.
"Ja puita tulen sytyttämiseksi ja kynttilän sekä rahtusen ajallista
nautittavaa ulkonaisen ihmisen virkistykseksi?" jatkoi soturi.
"Epäilemättä", vastasi kaitsija, osoittaen järkevää halua tämän tärkeän
henkilön tyydyttämiseen.
Muutaman minuutin kuluessa ilmestyi tammiselle pöydälle iso
kynttilänjalka. Persiljalla koristeltu uhkea hirvipiirakka asetettiin
pöytään puhtaalle ruokaliinalle. Viihdyttävinä lisinä olivat kivinen
viinaleili ja oluella täytetty mustakiiltoinen kippa. Tälle aterialle
istuutuivat hyvässä sovussa soturi isoon nojatuoliin ja hänen
kehoituksestaan kaitsija, joka käytti matalampana sijana tuolia pöydän
vastapäisellä puolella. Siihen mieluisaan hommaan jättää heidät tällä
erää kertomuksemme.