Saarnan päätyttyä sotilaspuhuja pyyhki otsaansa, sillä viileästä
säästä huolimatta oli hän kuumissaan puheensa ja liikkeittensä
kiivaudesta. Sitte hän astui alas saarnastuolista ja virkkoi pari
sanaa korpraalille, joka johti soturiosastoa; yksivakaisesti nyökäten
vastaukseksi tämä ilmaisi käsittävänsä asian, kokosi miehensä ja
marssitti heidät järjestyksessä kauppalasta valittuun majapaikkaan.
Saarnaaja itse poistui kirkosta niinkuin ei olisi mitään merkillistä
tapahtunut ja asteli pitkin Woodstockin katuja kuin muukalaisena,
joka silmäili paikkakuntaa; hän ei näyttänyt huomaavankaan, että
häntä itseänsä vuorostaan tähystelivät huolestuneina sen asukkaat,
joiden salavihkaiset katseet tuntuivat tarkkailevan häntä ikäänkuin
sekä epäiltynä että kamalana, vaan ei kuitenkaan millään muotoa
ärsytettävänä häiritsijänä. Hän ei ollut heistä millänsäkään, vaan
harppoi eteenpäin senaikuisten huomattavien kiihkoilijani omaksumaan
tapaan -- jäykän juhlallisin askelin, katse ankarana ja samalla
mietiskelevänä kuten miehen, jolle maallisten asiain tuottamat
väkinäiset keskeytykset ovat pelkkänä häiriönä, pakoittaessaan hänet
hetkeksi kääntämään ajatuksensa pois taivaallisista seikoista.
Kaikkinaisia viattomia huvituksia he epäilivät ja halveksivat, ja
haitatonta hilpeyttä he inhosivat. Sellainen mielenlaatu kuitenkin
muovasi miehiä suuriin ja urhoollisiin tekoihin, omaksuessaan
periaatteen -- ja omaa etua tavoittamattoman periaatteen --
vallitsevaksi vaikuttimeksi mielihalujen tyydyttämisen sijasta.
Jotkut noista miehistä olivat kyllä tekopyhiä, käyttäen uskonnon
kaapua vain kunnianhimonsa verhona; mutta useilla oli todellisena se
harras luonne ja ankara tasavaltalainen kunto, jota toiset ainoastaan
teeskentelivät. Suuri enemmistö häilyi näiden molempien äärimäisyyksien
välillä, tunsi jossain määrin uskonnon voimaa ja mukautui ajan henkeen
teeskentelemällä paljon lisää. Yksilö, jonka otsalle ja ryhtiin
painuneet pyhyyden pyrkimykset ovat antaneet aihetta ylläolevaan
syrjäselitykseen, saapui vihdoin pääkadun päähän, Woodstockin puiston
reunaan. Goottilaisen näköinen hammasharjainen holviportti suojeli
pääsyä lehtokujaan. Se oli sekamuotoista rakennustaidetta, mutta
herätti ylimalkaan suurtakin mielenkiintoa siitä huolimatta, että eri
aikakausien antamat lisät edustivat eri makusuuntia. Tavattoman jyhkeä
portti oli nyt rapistunut, osittain ruosteen syövyttämänä, osittain
väkivallan pirstomana; se oli tehty taotuista rautakiskoista, jotka
oli sommiteltu monenlaisiksi kiekuroiksi ja koruveistelmiksi, ylimpänä
koristeenaan kovaonniset nimikirjaimet C.R.
Vieras pysähtyi ikäänkuin epävarmana, pyytäisikö hän päästä
sisälle vai koettaisiko omin neuvoin. Hän tirkisteli ristikon läpi
majesteetillisten tammien reunustamalle puistokäytävälle, joka
hiljalleen kaareutuen johti eteenpäin ikäänkuin laajan ja ikivanhan
metsän uumeniin. Ison rautaportin käyntiveräjä oli huomaamatta jäänyt
auki, ja se houkutteli soturin astumaan sisälle, mutta kuitenkin hiukan
epäröiden kuten tunkeutuja, joka arvelee aluettansa kielletyksi --
hänen sävynsä tosiaan ilmaisi suurempaa paikan kunnioitusta kuin olisi
osannut odottaa hänenlaiseltaan mieheltä. Hän hiljensi vakaata ja
mahtipontista astuntaansa ja seisahtui lopulta katselemaan ympärilleen.
Jokseenkin lähellä näki hän puiden keskestä kohoavina pari ikivanhaa
ja kunnianarvoiselta näyttävää harjatornia, joilla kumpaisellakin
kimalteli oma harvinaista tunnuskuvaa esittävä tuuliviirinsä
syysauringon hohteessa. Nämä ilmaisivat vanhaa metsästyshovia eli niin
sanottua huvilapalatsia, joka oli Henrikki II:n ajoista asti ollut
Englannin hallitsijain satunnaisena asuntona, milloin heidän teki mieli
pistäytyä Oxfordin metsiin, joissa oli silloin niin runsaasti riistaa,
että vanhan Fullerin mukaan erämiehet ja haukankäyttäjät eivät missään
saaneet suurempaa hupia. Huvilapalatsi sijaitsi pienellä tasangolla,
jolle nyt oli istutettu sykomoripuita, ei kaukanakaan sen uhkean paikan
pääsykäytävästä, mihin katsoja ensin pysähtyy silmäilemään Blenheimiä,
ajattelemaan Marlboroughin voittoja ja ylistämään tai moittimaan
Vanbrughin tyylin jykevää suuruutta.
Siihen pysähtyi sotainen saarnamiehemmekin, mutta toisin ajatuksin
eikä suinkaan ihailemaan ympäristön maisemaa. Pian jälkeenpäin
näki hän kahden henkilön, miehen ja naisen, lähestyvän hitaasti ja
niin syventyneinä omaan keskusteluunsa, että he eivät kohottaneet
katsettansa huomatakseen vierasta seisomassa polulla edessään. Soturi
käytti hyväkseen heidän tarkkaamattomuuttansa, ja haluten sekä pitää
silmällä heidän liikkeitään että karttaa heidän huomiotansa hän hiipi
ison puun suojaan, jollaiset reunustivat tietä; oksat lakaisivat maata
joka puolelta ja suojasivat hänet ilmitulolta, jollei häntä suorastaan
etsittäisi.
Sillävälin pitkittivät herrasmies ja vallasnainen kulkuansa, suunnaten
askeleensa puutarhaistuimelle, johon auringon säteet vielä osuivat; se
oli asetettu saman puun viereen, jonka tyvelle vieras oli kätkeytynyt.
Mies oli vanhanpuoleinen, mutta näytti enemmän murheen ja
raihnaisuuden kuin vuosien painon murtamalta. Hänellä oli suruviitta
yhtä synkänvärisen puvun yllä, joka oli Vandyken ikuistamaa
mielenkiintoista kuosia. Mutta vaikka vaateparsi oli sievä, oli
pukeutuminen huolimatonta, osoittaen käyttäjän mielen rauhattomaksi.
Hänen iäkkäillä, mutta vielä komeilla kasvoillaan oli sama arvontunnon
sävy, joka ilmeni puvussakin ja ryhdissä. Silmäänpistävänä piirteenä
hänen ulkomuodossaan oli pitkä valkoinen parta, joka laskeusi
kauvas viilteisen ihokkaan rinnuksen alapuolelle ja oli omituisena
vastakohtana hänen asunsa tummuudelle.
Nuori nainen, joka näytti jossain määrin tukevan tätä kunnianarvoisaa
herrasmiestä heidän kävellessään käsihakaa, oli hento ja keijuismainen
ilmiö, niin sorea varreltaan ja niin kaunis kasvoiltaan, että
hänen koskettelemansa maa tuntui liian järeän tukevalta kamaralta
noin leijuvan olennon kannattelijaksi. Mutta kuolevaisen kauneuden
täytyy ottaa osansa inhimillisistä suruista. Kaunottaren silmissä
näkyi kyynelten jälkiä; hänen kasvonsa olivat tulehtuneet hänen
kuunnellessaan iällistä kumppaniansa, ja tämän alakuloisesta, mutta
pahastuneesta katsannosta oli ilmeistä, että keskustelu oli yhtä
tuskallista hänelle itselleen kuin naisellekin. Heidän istuuduttuaan
vastamainitulle penkille oli herrasmiehen puhelu selvästi kuuluvaa
lymynneelle soturille, mutta nuoren naisen vastauksista hän ei niin
hyvin saanut tolkkua.
"Sitä ei käy sietäminen!" sanoi vanhus kiihkeästi; "se nostattaisi
rampautuneen raukankin soturiksi. Väkeni on harventunut, sen kyllä
myönnän, tai luopunut minusta näinä aikoina -- en kanna niille
miesparoille siitä kaunaa; mitä he tekisivät minua palvellessaan,
kun ruoka-aitassa ei ole leipää eikä kellarissa olutta? Mutta meillä
on vielä ympärillämme moniaita karkeapintaisia metsämiehiä vanhaa
Woodstockin rotua -- useimmat heistä vanhoja kuten minä itsekin --
entä sitte? Vanha puu harvoin kivertyy kostuessaan! Minä tahdon
puolustaa vanhaa taloa, enkä ensi kertaa pidäkään sitä hallussani
kymmenkertaisesti isompaa voimaa vastaan kuin nyt on puheena."
"Voi, isä rakas!" virkkoi nuori nainen äänellä, joka tuntui ilmaisevan,
että vanhuksen vastustusaie oli aivan toivoton.
"Ja mitä surkeilet?" kysyi herrasmies äkäisesti. "Sitäkö, että suljen
oveni joltakulta kymmeneltä verenhimoiselta teeskentelijältä?"
"Mutta heidän herransa voivat yhtä helposti lähettää rykmentin tai
armeijan, jos haluavat", vastasi lady; "ja mitä hyötyä olisi tästä
puolustautumisestasi? Se vain katkeroittaisi heidät täydelliseksi
tuhoksesi."
"Niin tapahtukoon sitten, Alice", tuumi hänen isänsä; "olen elänyt
aikani, ja sen ylikin. Olen jäänyt eloon mitä ystävällisimmän ja
ruhtinaallisimman herrani jälkeen. Mitä teen minä maan päällä tammikuun
kolkon kolmannenkymmenennen perästä? Sen päivän murha oli merkkinä
kaikille Kaarlo Stuartin uskollisille palvelijoille kostaa hänen
kuolemansa tai kuolla niin pian jälkeenpäin kuin saattoivat tavata
arvolleen soveltuvan tilaisuuden."
"Älä puhu tuolla tavoin, isä", pyysi Alice Lee. "Ei ole vakavuutesi
ja ansioittesi mukaista heittää sikseen elämää, joka saattaa vielä
hyödyttää kuningastasi ja maatasi, -- asema ei pysy aina tällaisena, ei
voi pysyä. Englanti ei kauvan siedä valtiaita, joita nämä pahat ajat
ovat sille määränneet. Sillävälin" -- tässä välttivät muutamat sanat
kuuntelijan korvan -- "ja varo sitä maltittomuutta, joka tekee pahan
pahemmaksi".
"Pahemmaksiko?" huudahti kärsimätön vanhus. "Mikä voi olla pahempaa?
Eikö jo kaikki ole pahimmillaan? Eivätkö nuo heittiöt tahdo häätää
meitä ainoasta suojasta, mikä meille on jäänyt -- hävittää mitä
kuninkaallista omaisuutta vielä on hoidettavanani -- tehdä ruhtinaitten
palatsista varkaitten luolaa ja sitte pyyhkiä partaansa ja kiittää
Jumalaa, niinkuin olisivat laupeuden työssä olleet?"
"Kuitenkin", huomautti hänen, tyttärensä, "on vielä toivoa, ja minä
uskon kuninkaan jo olevan poissa heidän ulottuvistaan -- meillä on
syytä ajatella lohdullisesti Albert-veljeni turvallisuudesta".
"Niin, Albert -- siinä taaskin", sanoi vanhus moittivasti; "ilman
sinun pyytelyjäsi olisin itse lähtenyt Worcesteriin. Mutta minun piti
vain jäädä tänne virumaan kuin kelpaamaton koira ajon alettua, ja kuka
kuitenkaan tietää, mitä palveluksia olisin saattanut tehdä? Vanhan
miehen ajusta on toisinaan apua, kun hänen käsivartensa ei paljoakaan
hyödytä. Mutta sinä ja Albert halusitte niin innokkaasti, että hän
lähtisi yksin -- ja kuka nyt voi sanoa, miten hänen onkaan käynyt?"
"Ei, ei, isä", viihdytti Alice, "meillä on hyvät toiveet, että Albert
pelastui sinä onnettomana päivänä; nuori Abney näki hänet penikulman
päässä kentältä".
"Nuori Abney luullakseni valehteli", väitti hänen isänsä
itsepintaisella vastustustuulellaan pysyen. "Nuoren Abneyn kieli tuntuu
nopeammalta kuin ovat hänen kätensä, mutta se on paljoa hitaampi
hänen hevosensa kavioita silloin kun hän jättää keropäät taaksensa.
Mieluummin soisin Albertin ruumiin oikaistuksi Kaarlon ja Cromwellin
väliin kuin kuulisin hänen paenneen niin varhain kuin nuori Abney."
"Rakas isä", huokasi nuori nainen itkien, "mitä voinkaan sanoa
lohduttaakseni sinua?"
"Lohduttaaksesiko minua, tyttö? Minä olen ylen kyllästynyt
lohdutteluun -- kunniallinen kuolema, Woodstockin rauniot
hautapatsaanani, olisi ainoa lohtu vanhalle Henry Leelle. Niin, kautta
isieni muiston! minäpä puolustan palatsihuvilaa noilta kapinallisilta
rosvoilta."
"Ole kuitenkin järkevä, isä kulta", pyysi neitonen, "ja taivu siihen,
mitä emme voi vastustaa. Everard-enoni --"
Vanhus tarttui hänen sanoihinsa. "Everard-enosi, letukka! No, jatkahan.
Mitä on sinulla sanottavana oivallisesta ja rakkaasta Everard-enostasi?"
"Ei mitään", vastasi tyttö, "jos asia pahastuttaa mieltäsi".
"Pahastuttaako?" tuumi toinen. "Miksi se minua pahastuttaisi? Taikka
jos niin olisikin, niin minkätähden sinä tai kukaan olisi valittavinaan
siitä? Mitä on viime vuosina tapahtunut -- mitä voi ajatella tapahtuvan
sellaista kuin tähtientutkija saattaa arvata, mikä voisi meille tuottaa
mielihyvää?"
"Kohtalolla", virkkoi tyttö, "saattaa olla helmassaan karkoitetun
prinssimme iloinen paluu".
"Liian myöhään minun ajalleni, Alice", huokasi ritari; "jos
taivaallisessa kirjassa on sellainen valkea lehti, niin sitä ei
käännetä ennen kuin minun jo ammoin mentyäni. Mutta minä huomaan sinun
kiertelevän. Suoraan sanoen, mitä Everard-enostasi?"
"Ei, isä", esteli Alice, "Jumala tietää, että minä olisin mieluummin
ainiaan vaiti kuin puhuisin sellaista, mikä sinun käsitystesi johdosta
saattaisi lisätä nykyistä kiihtymystäsi".
"Kiihtymystänikö!" jamasi hänen isänsä. "Kas, sinä olet simasuinen
parantelija etkä arvatenkaan tahtoisi millään muulla kuin tuoksuvalla
balsamilla ja hunajalla ja öljyllä voidella kiihtymystäni -- jos tuo
on sopiva nimitys vanhan miehen voipumukselle, kun hänen sydämensä on
pakahtumaisillaan. Vielä kerran, mitä Everard-enostasi?"
Viime sanansa hän lausui ärtyisesti koroittaen ääntänsä, ja Alice Lee
vastasi isälleen vapisten ja nöyrästi.
"Aioin vain sanoa, isä, että Everard-eno varmasti meidän lähtiessämme
täältä --"
"Toisin sanoen kun meidät potkaisevat ulos täältä typpykorvaiset
höpisevät hylkiöt, samanlaiset kuin hän itse. Mutta jatkahan auliista
enostasi -- mitä tekee hän sitte? Suopiko hän meille arvoisan ja
säästeliään taloutensa rippeet, kolmasti pengotun salvukukon jätteet
kahdesti viikossa ja runsaan paaston muina viitenä päivänä? Antaako
hän meille vuoteet nälkiintyneiden hevoskaakkiensa vierestä ja paneeko
ne niukennetuille olkiannoksille, jotta hänen sisarensa mies -- että
minun pitikään sillä nimellä puhutella edesmennyttä enkeliäni! -- ja
hänen sisarensa tytär eivät nukkuisi kivityksellä? Vai lähettääkö hän
meille noblen[9] kumpaisellekin, varoittaen käyttämään sitä visusti,
koska käteinen on nyt niin peräti lujassa? Vai mitä muuta tahtoo
Everard-enosi tehdä hyväksemme? Hankkia meille lupakirjan kerjäämiseen?
Kas siihen minä pystyn ilman häntäkin."
"Sinä tulkitset häntä kovin väärin", vastasi Alice rohkeammin kuin oli
tähän asti uskaltanut puhua; "ja jos vain kysyisit omalta sydämeltäsi,
niin myöntäisit -- huomautan kunnioittavasti -- että kielesi virkkaa,
mitä parempi harkintasi epäisi. Eno Everard ei ole saituri eikä
tekopyhä -- ei niin kiintynyt tämän maailman tavaraan, ettei hän
anteliaasti korjaisi puutettamme, eikä niin kiihkomielinen, että
pidättäisi armeliaisuuttansa muilta lahkoilta, vain omaansa ajatellen."
"Niin, niin, Englannin valtiokirkko on hänelle _lahko_, sitä en epäile,
ja kenties sinullekin, Alice", sanoi ritari. "Mitä on muggletonilainen
tai _ranter_ tai brownilainen muuta kuin lahkolainen? ja puheentapasi
asettaa heidät kaikki sekä itse presbyteriläis-Jaakon samalle tasolle
meidän oppineitten kirkkoruhtinastemme ja hurskaan papistomme kanssa!
Sellainen on sinun aikakautesi höpötystä, ja mikset puhuisikin
niinkuin joku viisas neitsyt ja veisaileva sisar, koska olet hurskaan
Everard-enon oma sisarentytär, vaikka isänäsi onkin vanha syntinen
kavalieri?"
"Jos puhut tuolla tavoin, isä rakas", pahoitteli Alice, "niin mitä voin
sinulle vastata? Kuule minua kärsivällisesti vain pikku hetkinen, niin
saan toimitetuksi Everard-enon asian."
"Vai niin, sinulle on siis oikein annettu tehtävä? Sitä totisesti
arvelinkin jo alun pitäin -- niin, vieläpä on minulla jokseenkin osuva
arvelu lähetistäkin. No, välittäjä, täytä toimesi, ja sinä et saa syytä
valittaa kärsimättömyyttäni."
"Niin, isä", vastasi tytär, "Everard-eno haluaa, että sinä olisit
kohtelias valtuutetuille, jotka tulevat tänne ottamaan takavarikkoon
puistot ja omaisuuden, tahi ainakin järkevästi pidättyisit asettamasta
heille esteitä tai tekemästä vastarintaa. Siitä ei voi, hän sanoo, olla
mitään hyötyä omienkaan periaatteittesi mukaan, ja se antaa heille
verukkeen kohdella sinua mitä pahanilkisimpänä niskuroitsijana, minkä
hän arvelee muutoin tulevan vältetyksi. Vieläpä toivoo hän, että jos
noudatat hänen neuvoansa, valiokunta saattaa hänen vaikutusvaltansa
johdosta olla taipuvainen peruuttamaan sinun omaisuutesi takavarikon
kohtuullista sakkoa vastaan. Niin sanoo eno, ja ilmoitettuani hänen
esityksensä ei minulla ole aihetta koetella kärsivällisyyttäsi sen
enemmällä todistelulla."
"Hyvä on, ettet sitä tee, Alice", vastasi Sir Henry Lee hillityn
suuttuneesta, "sillä, kautta taivaan, oletpa melkein johtanut minut
siihen kerettiläisyyteen, etten sinua tyttärekseni uskoisikaan.
'Voi, rakas kumppanini, joka olet nyt kaukana tämän raskauttavan
maailman suruista ja huolista, olisitko sinä voinut ajatella,
että povellesi painamasi tytär Jobin pahan vaimon tavoin tulisi
isänsä kiusaajattareksi koettelemuksen hetkenä ja kehoittaisi häntä
mukaannuttamaan omantuntonsa itsekkäihin pyyteisiin ja rukoilemaan
herransa ja kenties poikansakin murhaajien verisistä käsistä takaisin
häneltä riistetyn kuninkaallisen omaisuuden vaivaista jäännöstä! --
Kuulehan, letukka, jos minun on kerjättävä, niin luuletko vetoavani
niihin, jotka ovat minusta mierolaisen tehneet? En. Minä en kuunaan
käytä hallitsijani kuoleman surussa pitämääni harmaata partaa
liikuttamaan sääliin ketään ylpeätä riistäjää, joka on kenties juuri
samoja murhamiehiä. En. Jos Henry Leen täytyy anoa ruokaa, niin hän
turvautuu johonkuhun itsensä laiseen uskolliseen alamaiseen, joka
puolikaan kyrsää omistaessaan ei kieltäydy jakamasta sitä hänen
kanssaan. Mitä hänen tyttäreensä tulee, niin hän vaeltakoon omaa
tietänsä, joka johtaa hänet äveriästen keropäiden sukulaistensa
turviin; mutta älköön hän enää sanoko isäkseen miestä, jonka
rehelliseen puutteenalaisuuteen hän on kieltäytynyt ottamasta osaa!"
"Sinä teet minulle vääryyttä, isä", vastasi nuori nainen, ja hänen
äänensä oli kiihkeä, vaikka sopertava, "julmaa vääryyttä. Jumala
tietää, että sinun tiesi on minun tieni, vaikka se johtaisi häviöön ja
mierolle, ja sinun kulkiessasi sitä kannattelee sinua käsivarteni, niin
kauvan kuin tahdot ottaa vastaan niin heikon avun."
"Sinä sanailet minulle, tyttö", virkkoi vanha kavalieri, "sinä
sanailet minulle, kuten Will Shakespeare lausuu -- puhut käsivartesi
tarjoamisesta minulle, mutta omana salaisena ajatuksenasi on riippua
Markham Everardin käsikynkässä".
"Isä, isä", pahoitteli Alice murhemielin, "mikä on voinut tuolla tavoin
muuttaa selkeän arvostelukykysi ja ystävällisen sydämesi? Voi näitä
kansalaismullistuksia! Ne eivät ainoastaan tuhoa ihmisen ruumista,
vaan tärvelevät sieluakin, ja urheat, ylevät, jalomieliset käyvät
epäluuloisiksi, tylyiksi ja pikkumaisiksi! Miksi moittisit minua
Markham Everardista? Olenko nähnyt tai puhutellut häntä siitä asti
kun kielsit häneltä seurani vähemmän ystävällisin sanoin -- sen sanon
suoraan -- kuin jo sukulaisuutennekin oikeutti? Miksi ajattelisit, että
minä uhraisin sille nuorelle miehelle velvollisuuteni sinua kohtaan?
Sinun pitäisi tietää, että jos minä pystyisin sellaiseen rikolliseen
heikkouteen, olisi Markham Everard ensimäinen halveksimaan minua
siitä." Hän nosti nenäliinan silmilleen, mutta hän ei kyennyt salaamaan
nyyhkytyksiään eikä peittämään niiden ilmaisemaa ahdistusta. Vanha mies
tunsi liikutusta.
"En osaa sanoa", hän virkkoi, "mitä ajatella. Sinä näytät vilpittömältä
ja olet aina ollut hyvä ja herttainen tytär -- miten olet antanut tuon
kapinallisen nuorukaisen hiipiä sydämeesi, sitä en tiedä; kenties se
on rangaistus minulle, joka luulin huonekuntani uskollisuutta kuin
lumivalkoiseksi kärpännahaksi. Tässä kuitenkin on synkkä laikku, ja
kaikkein kauneimmassa helmessä -- omassa rakkaassa Alicessani. Mutta
älähän itke -- kylliksi on meillä kiusaa muutenkin. Missä lausuukaan
Shakespeare:
"-- 'Hellä tytär,
toimiini tuimiin myötätuntoinen --
äl' aikain luonnetta sä sieluun laske,
Percylle niiden lailla kiusaa tuottain.'"
"Minua ilahuttaa", sanoi nuori nainen, "kuullessani sinun taas
lausuilevan suosikkiasi, isä. Pikku kinamme ovat aina jokseenkin
lopussa, kun Shakespeare tulee mukaan."
"Hänen kirjansa oli siunatun herrani kammiokumppani", kertoi Sir Henry
Lee. "Raamatun jälkeen -- kaikella kunnioituksella ne mainitsen yhdessä
-- hän sai siitä suurempaa viihdytystä kuin mistään muusta, ja koska
minä olen saanut osani hänen taudistaan, niin onhan luonnollista, että
nautin hänen lääkettänsä. En kuitenkaan pyri herrani tasalle hämärien
kohtien selittämistaidossa, sillä minä olen vain yksinkertainen mies,
maalaiseen tapaan kasvatettu aseiden käyttöön ja metsästykseen."
"Olet kai itse nähnyt Shakespearen, isä?" kysyi nuori nainen.
"Typerä tyttönen", vastasi ritari, "hän kuoli ollessani pelkkä lapsi
-- olet kahteenkymmeneen kertaan kuullut sanovani sen; mutta sinä
tahtoisit johtaa vanhan miehen pois kipeästä asiasta. No, vaikken
ole sokea, voin ummistaa silmäni ja seurata. Ben Jonsonin[10] minä
tunsin, ja voisin kertoa sinulle monia juttuja kohtuuksistamme
Merenneidossa, missä sukkeluus tulvi runsaana, jos viinikin. Me emme
istuskelleet pölläytellen tupakkaa toistemme kasvoihin ja käännellen
silmänvalkuaisiamme nurin niinkuin kellistelimme viiniruukkua
kumolleen. Vanha Ben omaksui minut runotartensa ottopojaksi. Olen
tainnut näyttääkin sinulle säkeet 'Suuresti rakastetulle pojalleni,
arvoisalle Ditchleyn herralle Henry Leelle, ritarille ja paroonille?"
"En nyt muista, isä", vastasi Alice.
"Pelkään valehtelevasi, hälläkkä", sanoi isä; "mutta eipä väliä -- et
juuri tällä haavaa kykene hulluttamaan minua pitemmälle. Paha henki on
täksi kertaa jättänyt Saulin. Meidän on nyt ajateltava, miten menetellä
Woodstockin luovuttamisen tai puolustamisen suhteen."
"Isä kulta", sanoi Alice, "voitko vielä hetkeksikään toivoa kykeneväsi
puoltamaan tätä paikkaa?"
"Enpä tiedä, tyttöseni", tuumi Sir Henry; "kyllä tekisi mieleni saada
erojaisnujakka niiden kanssa, se on varmaa -- ja kuka tietää, mihin
siunaus saattaa sattua? Mutta toiselta puolen, mies-parkani, joiden
pitäisi yhtyä minuun niin arveluttavassa kiistassa -- se ajatus
pidättelee minua, sen tunnustan."
"Voi, anna sen pidätellä, isä", pyysi Alice; "kaupungissa on
sotamiehiä, ja Oxfordissa on kolme rykmenttiä!"
"Onneton Oxford!" huudahti Sir Henry, jonka häilyvä mielentila
sanastakin kääntyi mihin hyvänsä uuteen aiheeseen. "Opin ja
uskollisuuden tyyssija, nuo karkeat soturit ovat sopimattomia asukkaita
tiedonsuojamiisi ja runollisiin kammioihisi; mutta sinun puhdas ja
kirkas lamppusi uhmaa tuhannenkin moukan saastaista hengitystä,
vaikka ne puuskuisivat siihen kuin Boreas. Palavaa pensasta ei tämän
vainonkaan kuumuus kuluta."
"Se on totta, isä", vahvisti Alice, "ja kenties ei ole hyödytön
muistaa, että mikä tahansa kuningasmielinen häiriö tänä epäsuotuisana
hetkenä saa heidät menettelemään vielä tylymmin yliopiston suhteen,
he kun katsovat sen olevan alkulähteenä kaikkeen, mitä näillä tienoin
ilmenee kuninkaan hyväksi".
"Aivan oikein, tyttöseni", myönsi ritari, "ja pienikin aihe saisi
ne konnat ottamaan takavarikkoon, mitä vähiä kansalaissodat ovat
jättäneet opistoille. Se ja mies-poloisteni vaara -- no niin, sinä olet
riisunut minut aseista, tyttö. Tahdon olla kärsivällinen ja tyyni kuin
marttyyri."
"Suokoon Jumala sinun pitävän sanasi, isä!" toivotti tytär. "Mutta
sinua aina niin suuresti järkyttää noiden miesten näkeminen, että --"
"Tahtoisitko tehdä minusta lapsen, Alice?" sanoi Sir Henry. "Etkö
tiedä, että minä voin katsella kyytä, rupikonnaa tai kimpullista
ilkeitä myrkkymatoja sen pahempaa tuntematta kuin hiukan inhoa? Ja
vaikka keropää, ja etenkin punatakkinen, on minun mielestäni kyytä
myrkyllisempi, korpikonnaa tympäisevämpi ja kiemurtelevia myrkkymatoja
vihattavampi, voin kuitenkin siinä määrin voittaa luontoni, että jos
joku heistä ilmestyisi tällä hetkellä, niin sinä itse näkisit, kuinka
säveästi minä häntä kohtelisin."
Hänen puhuessaan jätti sotilassaarnaaja lehväisen suojansa ja harpaten
esille seisoi aavistamattomasti vanhan kavalierin edessä, joka tuijotti
häneen ikäänkuin luullen lauseellaan todella mananneensa esiin
paholaisen.
"Kuka sinä olet?" kysyi vihdoin Sir Henry vihaisesti koroittaen
äänensä, tyttären riippuessa hänen käsivarressaan peljästyneenä,
suurestikaan luottamatta siihen, että hänen: isänsä rauhaarakastavat
päätökset kestäisivät tämän vastenmielisen ilmestyksen järkytyksen.
"Minä olen mies", vastasi soturi, "joka en pelkää enkä häpeä sanoa
itseäni halvaksi päiväpalkkalaiseksi Englannin suuressa työssä -- hm!
Niin, yksinkertainen ja vilpitön hyvän vanhan asian kannattaja."
"Ja mitä hittoa täältä haet?" kysyi vanha ritari tuimasti. "Herrojen
valtuutettujen taloudenhoitajalle kuuluvaa tervetulleeksi toivotusta",
vastasi soturi.
"Tervetullut olet kuin suola olisi kipeihin silmiin", sanoi kavalieri.
"Mutta kutka lienevät valtuutettusi, mies?"
Niukkaa kohteliaisuutta osoittaen ojensi soturi paperikääryä, jonka
Sir Henry otti häneltä etusormen ja peukalon väliin ikäänkuin se olisi
ollut kirje ruttosairaalasta, ja hän piteli sitä niin etäällä kuin
lukemiseltaan suinkin saattoi. Hän luki sitten ääneen, ja yksitellen
mainitessaan henkilöt hän lisäsi lyhyitä huomautuksia kuhunkin nimeen,
tosin Aliceen kääntyneenä, mutta sellaisella äänenpainolla, joka
osoitti, ettei hän välittänyt, vaikka soturikin hänen puheensa kuuli.
"_Desborough_ -- kyntömies Desborough -- niin ryömivä moukka kuin on
Englannissa kukaan -- mies, jonka olisi paras pysytellä kotona niinkuin
muinainen skyyttalainen vaunukatoksensa alla -- lempo hänet periköön.
_Harrison_, verenhimoinen, pauhaava kiivailija, joka on lukenut
raamattua siltä kannalta, että häneltä ei ole milloinkaan puuttunut
tekstikohtaa murhan oikeuttamiseksi -- lempo periköön hänetkin.
_Bletson_ -- puhdasverinen kansanvallan mies, kuuluu Harrisonin
Rota-klubiin, nuppi täynnä uutukaisia aatoksia hallituksesta, jonka
selvimpänä päämääränä on mullistaa kaikki nurin narin; miekkonen, joka
jättää muille vanhan Englannin lait ja asetukset, lörpötelläkseen
Roomasta ja Kreikasta -- näkee Westminsterin parlamenttipalatsissa
Areopagoksen ja otaksuu vanhan Nollin roomalaiseksi konsuliksi --
totisesti, hänestä pikemmin koituu sen sijaan diktaattori heidän
joukkoonsa. Siitä viis -- lempo periköön Bletsoninkin."
"Ystävä", huomautti soturi, "mielelläni olisin säädyllinen, mutta
velvollisuuteni mukaista ei ole kuulla tuollaiseen halventavaan ja
loukkaavaan tapaan puhuttavan niistä hurskaista miehistä, joiden
palveluksessa olen. Ja vaikka tiedän, että te ilkimieliset pidätte
oikeutenanne vapaasti jaella sitä kirousta, jota te näytte käyttävän
omana osuutenanne, on kuitenkin liikanaista syytää sitä muita vastaan,
joilla on parempia toiveita ajatuksissaan ja parempia sanoja suussaan."
"Sinä olet vain höpisevä tolvana", vastasi ritari, "ja kuitenkin olet
tavallaan oikeassa -- sillä liikanaista on kirota ihmisiä, jotka jo
ovat niin mustan kadotuksen omia kuin on itse helvetin sauhu".
"Minä pyydän sinua jo heittämään tuon silleen", pitkitti soturi,
"hyvien tapojen tähden, ellet omantunnon vuoksi -- tuimat valat
soveltuvat kehnosti harmaaseen partaan".
"Kas, se on totta, jos sen paholainenkin lausui", myönsi ritari;
"ja minä kiitän taivasta siitä, että voin noudattaa hyvää neuvoa,
vaikka se on pimeyden ruhtinaasta lähtöisin. Ja siis, ystävä, mitä
noihin samaisiin valtuutettuihin tulee, niin vie heille tämä sanoma:
että Sir Henry Lee on Woodstockin puiston haltija, jolla on käytön
ja kulutuksen, laitumen ja riistan oikeudet yhtä täydellisesti kuin
ainoallakaan heistä omien tilustensa suhteen -- jos heillä nimittäin on
muita tiluksia kuin mitä ovat saaneet rehellisten ihmisten ryöstöllä.
Kuitenkin syrjäytyy hän niiden tieltä, jotka ovat voimastaan tehneet
oikeuden, eikä tahdo panna alttiiksi hyvien ja uskollisten miesten
henkeä niin suurta ylivoimaa vastaan. Ja hän selittää, että hän ei tee
tätä luovutusta noiden niin sanottujen valtuutettujen hyväksymiseksi
eikä omasta yksityisestä kohdastaan peljäten heidän voimaansa, vaan
yksistään välttääkseen englantilaisen veren vuodatusta, jota on
näinä viime aikoina niin paljon hukattu." "Hyvin puhuttu", sanoi
valtuutettujen taloudenhoitaja. "Kävelkäämmekin siis yhdessä taloon,
jotta voit luovuttaa minulle egyptiläisen faraon omistamat astiat sekä
kulta- ja hopeakorut, jotka hän on uskonut huostaasi."
"Mitkä astiat?" tiuskasi tulinen vanha ritari; "ja kenen omistamat?
Kastamaton koira, puhu siivosti marttyyrista minun kuulteni, taikka
minä johdun kurjaa ruumistasi vastaan tekoon, joka on arvolleni
alentava!"
Ja ravistaen irti tyttärensä oikeasta käsivarrestaan laski vanhus
kätensä lyömämiekkansa kahvaan.
Hänen vastustajansa päinvastoin säilytti malttinsa täydellisesti,
ja kätensä heilautuksella antaen pontta puheelleen hän sanoi niin
levollisesti, että Sir Henryn raivostus vain yhä kiihtyi: "Ei, hyvä
ystävä, olehan toki alallasi äläkä haasta riitaa -- harmaiden hiuksien
ja heikkojen käsivarsien ei sovi yhtyä seuhtomiseen ja suunsoittamiseen
niinkuin päihtyneillä on tapana. Älä pane minua käyttämään lihallista
asetta omaksi puolustuksekseni, vaan kuuntele järjen ääntä. Etkö
näe, että Herra on ratkaissut tämän suuren kiistan meidän ja asiamme
hyväksi, sinua ja teikäläisiä vastaan? Luovu siis taloudenhoidostasi
sovinnolla ja jätä haltuusi sen Miehen -- Kaarlo Stuartin -- tavarat."
"Kärsivällisyys on hyvä hepo, mutta se pillastuukin", ärähti ritari,
kykenemättä enää hillitsemään vimmastustansa. Hän tempasi huotraan
pistetyn lyömämiekan kupeeltansa, läimäytti sillä soturia tuimasti,
paljasti sitte heti aseen ja viskasi huotran lehvistöön, asettuen
puolustusasentoon, säilän kärki puolen kyynärän päässä taloudenhoitajan
ruumiista. Jälkimäinen astahti vikkelästi taaksepäin, heitti pitkän
kauhtanan hartioiltaan, kiskaisi ison kalpansa ja kävi torjumaan.
Miekat kalahtivat kiivaasti yhteen, kauhistuneen Alicen vihlovasti
kirkuessa apua. Mutta ottelu oli lyhytaikainen. Vanha kavalieri oli
käynyt ahdistamaan yhtä taitavaa tai hiukan taitavampaakin miekkailijaa
kuin hän itse oli; lisäksi oli toisella etunaan kaikki se voimakkuus
ja notkeus, mitä aika oli riistänyt Sir Henryltä, sekä tyyneys, jonka
tämä oli menettänyt kiivastuksissaan. He olivat tuskin vaihtaneet
kolme liikettä, kun jo ritarin miekka sinkosi ilmaan ikäänkuin
huotraansa tavoittamaan, ja häpeästä ja kiukusta hehkuen seisoi Sir
Henry aseettomana, vastustajansa armoilla. Tasavaltalainen ei näkynyt
aikovan käyttää voittoansa väärin, eikä hän ottelun aikana tai voiton
saatuansa millään tavoin päästänyt katsantonsa ynseätä ja vakavaa
levollisuutta muuttumaan -- taistelu elämästä ja kuolemasta näytti
hänestä yhtä tutulta ja vähäpätöiseltä seikalta kuin tavallinen koitos
harjoitusmiekoilla.
"Sinä olet luovutettu minun käsiini", hän sanoi, "ja aselain mukaan
voisin iskeä sinua, viidennen kylkiluun alle niinkuin Asahelin sivalsi
kuoliaaksi Abner, Nerin poika, kun hän seurasi ajoa Amman vuorelle,
joka sijaitsee Gian edustalla Gibeonin erämaan tien varrella; mutta
kaukana olkoon minusta viimeisten vähien veripisaraisi vuodatus. Tosin
olet miekkani ja keihääni vanki; kun kuitenkin otan lukuun, että
sinulle voi tapahtua käännös pahoilta teiltäsi ja paluu hyvien seuraan,
jos Herra pitentää katumuksesi ja parannuksesi tilaisuutta, niin miksi
lyhentäisi sitä halpa syntinen kuolevainen, joka totta puhuen on vain
sinun matokumppanisi?"
Sir Henry Lee oli vielä sekaannuksissa ja kykenemätön vastaamaan,
kun paikalle saapui Alicen huutojen kutsumana neljäs henkilö. Tämä
oli Joceline Joliffe, ajopuiston alihoitajia, joka nähdessään asiain
tilan heilutti virkasauvaansa, ainaista asettaan, ja saatuaan sillä
pyöräytetyksi kahdeksannumeron ilmassa olisi vauhdikkaasti kolauttanut
sen taloudenhoitajan päähän, ellei Sir Henry olisi asettunut väliin.
"Meidän tyytyy nyt laahata mailoja perässämme, Joceline -- aikamme
niiden ottamiseen olallemme on mennyt. On turha ponnistella
vastavuolteeseen -- paholainen isännöitsee ylimäisenä ja tekee
orjistamme holhoojiamme."
Tällä hetkellä ryntäsi tiheiköstä toinenkin tulokas ritarin apuun.
Se oli iso susikoira, voimakas kuin kahlekoira, mutta muodoltaan
ja melkein nopeudeltaankin vinttikoira. Bevis oli uljainta lajia,
mikä milloinkaan on nujertanut uroshirveä maahan, kellanruskea kuin
jalopeura, kuono musta ja jalat samaten, varpaiden ympärillä vain kapea
valkoinen viiru. Se oli yhtä säyseä kuin väkeväkin ja rohkea. Juuri
kun se oli hyökkäämäisillään soturin päälle, muuttivat Sir Henryn
sanat: "hiljaa, Bevis!" jalopeuran lampaaksi, ja sen sijaan että olisi
temmannut soturin nurin se käveli ympäri ja ympäri nuuskien, ikäänkuin
yrittäen kaikella älyllään keksiä, kuka saattoi olla vieras, jota sen
käskettiin suvaita, vaikka hän oli ulkomuodoltaan niin epäilyttävä.
Nähtävästi se varmistui, sillä se luopui epäilevistä ja uhkaavista
elkeistään, laski alas korvansa, antoi harjaksiensa silitä ja heilutti
häntäänsä.
Sir Henry piti suosikkinsa älykkyyttä suuressa arvossa ja virkkoi
matalalla äänellä Alicelle: "Bevis on samaa mieltä kuin sinäkin ja
neuvoo alistumaan. Tässä on taivaan sormi rankaisemassa ylpeyttä, joka
on aina ollut sukumme vikana."
-- "Ystävä", hän jatkoi soturiin kääntyen, "sinä olet antanut
viimeistelyn opetukselle, jota kymmenen vuoden alituiset
vastoinkäymiset eivät ole kyenneet täydellisesti ajamaan päähäni.
Sinä olet selkeästi osoittanut minulle, kuinka hupsua on ajatella,
että hyvä asia voi tehdä heikon käsivarren vahvaksi. Jumala minulle
sen ajatuksen anteeksi antakoon, mutta voisinpa melkein kääntyä
pakanaksi ja uskoa, että taivaan siunaus seuraa aina pisintä säilää.
Mutta niin ei kuitenkaan iäti käy; Jumala tietää aikansa. -- Ojenna
minulle toledolaiseni, Joceline, se on tuolla -- ja huotran näet
jossain riippumassa puussa. -- Älä ny'i levättiäni, Alice, ja näytä
noin surkean säikähtäneeltä; en kovinkaan pikaisesti jälleen tartu
kirkkaaseen teräkseen, sen lupaan. -- Kiitän sinua, hyvä mies, ja
poistun herraisi tieltä sen enemmättä kinastuksetta tai muutenkaan
siekailematta. Joceline Joliffe on lähempänä säätyäsi kuin minä ja
luovuttaa sinulle palatsihuvilan talouskapineineen. -- Älä pidätä
mitään, Joliffe -- anna heidän saada kaikki. Mitä minuun tulee, niin en
enää koskaan astu sen kynnyksen yli -- mutta mistä yösija? En tahtoisi
olla vaivaksi kellekään woodstockilaiselle -- hm -- niin -- se käy
päinsä. Alice ja minä, Joceline, lähdemme sinun majaasi Rosamondin
kaivon luo. Lamaamme kattosi suojan ainakin yhdeksi yöksi; otathan
meidät tervetulleina vastaan? Mitä nyt -- otsasi pilvistyy?"
Joceline näytti tosiaankin joutuneen hämilleen. Hän vilkaisi ensin
Aliceen, katsahti sitte taivaalle, loi silmänsä maahan, tähysteli
viimein kaikkiin ilmansuuntiin ja mutisi lopulta: "Kyllä -- epäilemättä
-- minun pitäisi vain vilistää sinne panemaan asuntoa järjestykseen."
"Järjestystä kylliksi -- järjestystä kylliksi -- niille, jotka
saattavat piankin olla hyvillään, kun pääsevät puhtaille oljille
latoon", sanoi ritari. "Mutta jos olet vastahakoinen suojaamaan
mitään vihattuja eli nyt ilkimielisiksi sanottuja henkilöitä, niin
älä häpeä mainita sitä, mies. Otin sinut kyllä hoivaani pelkkänä
ryysyläispoikana, tein sinusta kaitsijan, ja niin edelleen. Mutta
mitäpä tuosta. Merimiehet eivät ajattele tuulta sen kauvemmin kuin
se lykkii heitä eteenpäin matkalla -- parempasi kääntyvät vuoroveden
mukana, niin miksei tuollainen tietämätön maalainenkin?"
"Jumala teidän arvoisuudellenne suokoon tylyn arvostelunne anteeksi!"
lausui Joliffe. "Maja on teidän sellaisenansa, ja olisi kuninkaan
palatsinakin, jollaiseksi sen toivoisin vain teidän arvoisuutennekin ja
Alice-neidin tähden. Soisin ainoastaan teidän arvoisuutenne suvaitsevan
minun pistäytyä sinne hiukan edellä siltä varalta, että joku naapuri
sattuu olemaan siellä -- taikka -- taikka -- juuri hiukan järjestämään
kuntoon Alice-neitiä ja teidän arvoisuuttanne varten -- vain pikkusen
siistiämään ja laittamaan kaikkea vähän paikoilleen."
"Sillä ei ole vähintäkään väliä" väitti ritari, kun sitävastoin Alicen
oli hyvin vaikea salata kiihtymystään. "Jos kotisi on siistimätön,
sitä soveliaampi se on hävinneelle ritarille -- jos siellä ei ole
kaikki niin paikoillaan, niin sitä paremmin se pitää yhtä muun maailman
kanssa, joka nyt on mullin mallin. Mene sinä tuon miehen kanssa. --
Mikä on nimesi, ystävä?"
"Joseph Tomkins on lihallinen nimeni", ilmoitti taloudenhoitaja.
"Ihmiset sanovat minua kunnon Joeksi ja Taatuksi Tomkinsiksi."
"Jos olet ansainnut tuollaisia nimityksiä, kun ottaa lukuun, mitä
ammattia olet harjottanut, niin oletpa erinomainen ilmiö tosiaankin",
sanoi ritari. "Jos se kuitenkin on ansiotonta, niin älä silti
punastele, Joseph, sillä ellet ole todella rehellinen, niin on sinulla
vain sitä parempi mahdollisuus pysyä kunnon miehen maineessa -- se
nimitys ja asia itse ovat jo aikaa kulkeneet eri teitä. Hyvästi jää --
ja hyvästi, kaunis Woodstock!"
Niin sanoen kääntyi vanha ritari pois, pujottaen tyttärensä käsivarren
kainaloonsa. Siten kävelivät he eteenpäin metsään samalla tavoin kuin
olivat lukijan näkyviin tulleetkin.