Woodstockin kauppalassa on sievä pitäjänkirkko. Niin olen ainakin
kuullut, sillä minä en ole sitä koskaan nähnyt. Paikkakunnalla
käydessäni oli minulla nimittäin hädin aikaa silmäillä Blenheimin[1]
uhkeutta, sen maalattuja suojamia ja seinäverhoisia kammioita,
määrähetkellä ehtiäkseni käräjätaloon päivälliselle, syväoppisen
tuomari-ystäväni vieraana; sellaisissa tilanteissa tuottaa itselleen
suurta haittaa, jos antaa uteliaisuutensa häiritä täsmällisyyttään.
Toimitin kirkon kyllä kuvatuksi itselleni tarkoin, tätä teosta
ajatellen; mutta minulla on jonkun verran syytä epäillä, tokko
avustajanikaan oli koskaan omin silmin nähnyt sen sisäpuolta. Tyydyn
senvuoksi sanomaan, että se on nyt sievä rakennus, enimmältä osaltaan
uusittu neljä- tai viisikymmentä vuotta takaperin, vaikka siinä on
vielä säilynyt muutamia vanhan messukappelin holvikaaria, jonka
väitetään olleen Juhana-kuninkaan rakennuttama. Tätä vanhempaa osaa
koskee kertomukseni.
Eräänä aamuna syyskuun lopulla tai lokakuun alussa vuonna 1651 keräytyi
melkoinen kuulijakunta vanhaan messukappeliin; päivä oli omistettu
juhlalliseen kiitosjumalanpalvelukseen Worcesterin ratkaisevan
voiton johdosta.[2] Sekä kirkon tila että sanankuulijain laatu
kuvastivat kansalaissodan riehuntaa ja ajan erikoista henkeä. Pyhässä
rakennuksessa näkyi monia rapistumisen merkkejä. Polttamalla kirjaillut
ikkunaruudut oli kuvainpalvelukseen kuuluvina survottu sirpaleiksi
peitsillä ja musketeilla. Saarnastuolin puuleikkauksia oli viileskelty
ja kaksi kauneilla veistoksilla koristeltua tammiseinuketta tärvelty
samasta ytimekkäästä ja vääjäämättömästä syystä. Korkea alttari oli
siirretty muuanne ja sitä ympäröinyt kullattu aidake murrettu pois.
Useita hautakuvia oli kolhittuina siroiteltu pitkin kirkkoa.
pois temmattuina seinäkomeroistaan:
se palkka urhon, viisaan, ansioistaan!
Syystuuli vihelteli tyhjissä kuorikäytävissä, joissa järeästi nyrhityt
saitat ja lavat samoin kuin hajalliset suuteetkin ja poljetut
pahnat näyttivät osoittavan, että temppeliä oli jossakin äskeisessä
hätätilassa käytetty ratsujoukon majoitukseen.
Loistoansa oli menettänyt kirkkoväkikin. Rauhallisina aikoina
vakiintuneista vanhoista sanankuulijoista ei nyt näkynyt ainoatakaan
veistosreunaisilla parvekkeillaan kädet otsalla tyynnyttämässä
mieltänsä rukoukseen siinä, missä heidän isänsä olivat rukoilleet
samanlaiseen hartaudenharjoitukseen tulleina. Perintötilallisen
ja pienviljelijän katseet etsivät turhaan Ditchleyn vanhan herran
Henry Leen kookasta vartta, nähdäkseen hänen astelevan pitkin
kuorikäytäviä nauhakoristeiseen levättänsä verhoutuneena, parta
ja viikset huolellisesti tasailtuina, saattolaisenaan uskollinen
kahlekoira, joka oli aikomaan pelastanut isäntänsä valppaudellaan
ja säännöllisesti seurasi häntä kirkkoon. Bevisiin tosiaan soveltui
sananlasku, jonka mukaan "se on hyvä koira, joka käy kirkossa";
joskus se vain joutui kiusaukseen luritella sävelten sekaan, mutta
käyttäysi muutoin yhtä säädyllisesti kuin yksikään seurakunnan
jäsen ja palasi kotiin kenties yhtä suurta mielenylennystä saaneena
kuin useimmat kuulijat. Turhaanpa myös Woodstockin naisväki vaani
nähdäkseen jalosukuisten nuorten _cavalierien_ ruusukkeisia viittoja,
kiliseviä kannuksia, viillesaappaita ja korkeita töyhtöjä, niinkuin
olivat tottuneet näkemään näiden teikarien liikkuessa kaduilla ja
kirkkomaalla huolettoman rentoina ryhdiltään -- jollainen esiintyminen
kenties oikeastaan ilmaisee liiallista itseluottamusta, mutta kuitenkin
näyttää sorealta, kun siihen yhtyy hyväntuulisuutta ja kohteliaisuutta.
Ja entä vanhat kunnon rouvat valkoisissa hipeissään ja mustissa
samettihameissaan, ja heidän tyttärensä, "lähisilmäin polttopisteet"
-- missä olivat nyt he kaikki, jotka kirkkoon astuessaan käänsivät
puoleensa miesten ajatuksia taivaallisista asioista? "Mutta, voi, Alice
Lee -- niin suloinen, niin säveä, niin alentuvainen viehkeydessäsi",
jatkaa muuan ajan muisteloiden piirtäjä, jonka käsikirjoituksesta
olemme ottaneet selon, -- "miksi pitääkin kertomukseni kääntyä sinun
vastoinkäymisiisi? ja miksei mieluummin niihin päiviin, jolloin sinä
vain heposikin selästä laskeutuessasi kiinnitit katseita kuin olisi
enkeli tullut alas ja herätit siunauksia niinkuin olisi taivaan lähetti
tuonut hyviä sanomia? Et ollut sinä mikään joutilaan haaveksijan
mielikuva -- mikään ristiriitaisilla täydellisyyksillä somisteltu
luomus; ansiosi saivat minut rakastamaan sinua suuresti -- ja mitä
vikoihisi tulee, niin ne esiintyivät hyvien ominaisuuksiesi ohella niin
sopivasti, että ne luullakseni saivat minut rakastamaan sinua sitä
enemmän."'
Leen perhekunnan mukana oli Juhana-kuninkaan messukappelista haipunut
toisiakin jalosyntyisiä ja suvultansa suuria -- Freemantlet,
Winklecombet, Drycottit ja monet muut, sillä Oxfordin tornien[3]
yli puhaltava tuuli oli epäsuotuisa puritanisuuden kasvulle, joka
menestyi yleisemmin naapuri-kreivikunnissa. Sanankuulijain joukossa oli
kuitenkin muutamia, jotka vaateparreltaan ja esiintymiseltään näyttivät
huomattavilta maalaisherrasmiehiltä, ja myöskin oli saapuvilla
moniaita Woodstockin kauppalan arvohenkilöitä, etupäässä aseseppiä
ja hansikkaantekijöitä, jotka taitavasti muovaamalla terästä tai
nahkaa olivat nousseet mukavaan toimeentuloon. Näillä merkkimiehillä
oli yllään pitkä musta kauhtana, tiukasti punottu kiinni kaulasta,
ja vyössään puukon tai säilän asemasta raamattu ja muistikirja,
niinkuin rauhallisilla kansalaisilla ainakin. Tätä kunnioitettavaa,
mutta vähälukuisinta kuulijakunnan ryhmää edustivat sellaiset
säädylliset henkilöt, jotka olivat omaksuneet presbyterisen[4]
opinkäsityksen, luopuen Englannin kirkonmenoista ja pappisvallasta,
ollakseen kunnianarvoisan Nehemia Holdenoughin ohjattavina, joka oli
kuuluisa saarnalahjojensa ehtymättömyydestä ja voimakkuudesta. Näiden
vakavien kauppalanvanhimpain seurassa istuivat heidän kelpo emäntänsä
vanuttamattomassa verassa ja poimukauluksissa niinkuin muotokuvat,
joilla maalausluetteloissa on nimityksenä "Pormestarin vaimo", ja
heidän sievät tyttärensä, joiden harrastus Chaucerin lääkärin[5]
tavoin ei aina kohdistunut raamattuun, sillä milloin vilkaisukin
vältti arvoisan äidin valppauden olivat he itse tarkkaamattomia ja
muille tarkkaamattomuuden aiheena. Mutta paitsi tätä vallasväkeä
oli kirkossa suuri joukko alempisäätyisiä, toiset uteliaisuuttaan
tulleina, mutta monetkin siistiytymättömiä käsityöläisiä, jotka
sen ajan jumaluusopillisten väittelyjen sekaannuttamina kuuluivat
niin moneen eri lahkoon kuin sateenkaaressa on värejä. Kun näiden
oppineiden teebalaisten[6] itsekylläisyys tarkoin vastasi heidän
tietämättömyyttänsä, oli jälkimäinen täydellinen ja edellinen
rajaton. Heidän käyttäytymisensä kirkossa oli kaikkea muuta kuin
kunnioittavaa tai ylentävää. Useimmat heistä tekeysivät raakamaisen
ylenkatseellisiksi kaikkea kohtaan, mitä vain pidettiin pyhänä
ihmiskäsityksen mukaan -- kirkko oli näille ihmisille pelkkä tornitalo,
pappi tavallinen mies, säädetyt menot kuivaa silppua ja vesivelliä,
jollaisesta ei ollut pyhäin henkevystyneeseen suuhun pantavaksi, ja
rukous taivaan puhuttelua, johon kukin yhtyi tai oli yhtymättä, miten
katsoi peräti arvosteluhaluisen harkintansa mukaan soveliaaksi.
Tämän ryhmän vanhemmat istuivat tai lojuivat penkeillä, korkea
huippuhattu painettuna syvään ankaralle ja rypistyneelle otsalle,
odotellen presbyteriläistä pastoria niinkuin karjakoirat kyyröttelevät
mykkinä varroten sonnia, joka aiotaan tuoda paaluun. Jotkut nuoremmat
päästivät harhakäsityksensä rohkeammin valtoimiksi; he katselivat
ympärilleen naisiin, haukottelivat, köhivät ja supattivat, söivät
omenia ja rouskuttelivat pähkinöitä niinkuin teatterin ylärivillä ennen
kappaleen alkua.
Näiden kaikkien lisäksi kuului kirkkoväkeen joitakuita sotureita,
joista muutamilla oli asunaan rintahaarniska ja teräslakki, toisilla
nahkakölteri ja toisilla punainen takki. Patruunatasku uumilleen
vyötettynä seisoksivat he peitsiinsä ja musketteihinsa nojaten.
Heilläkin oli omituiset väitelmänsä mitä vaikeimmista opinkohdista,
ja hengellisen hurmion oikut yhtyivät heissä mitä horjumattomimpaan
sotaiseen urheuteen ja päättäväisyyteen. Woodstockin porvarit
silmäilivät näitä aseellisia pyhiä hyvinkin pelokkaasti, sillä vaikka
rosvoilu ja julmuus eivät heitä usein tahranneet, oli heillä ehdoton
valta molempiin käytettävissään, ja rauhallisilla kansalaisilla ei
ollut muuta valinnan varaa kuin nöyristyminen kaikkeen, mitä heidän
taistelevien ohjaajainsa huonosti hallittu ja haltioituva kuvittelu
saattoi keksiä.
Sitte kun pastori Holdenoughia oli jonkun aikaa varrottu, ilmestyi
tämä esille kappelin kuorikäytäviä pitkin, ei ryhdiltään verkallisena
ja arvokkaana niinkuin vanhalla kirkkoherralla oli ollut tapana
hoitaa messupaidan merkitystä, vaan hätäisin askelin kuten mies, joka
saapuu määrähetkestään myöhästyneenä ja touhuaa käyttämään aikaansa
parhaiten. Hän oli pitkä, laiha mies, hipiältään kuin paahtunut, ja
silmien eloisuus ilmaisi hieman tuittupäistä luonnonlaatua. Hänen
vaatetuksensa oli ruskea, ei musta, ja muiden pukineittensa päällä
hän käytti Kalvinin kunniaksi sinistä geneveläistä kauhtanaa, joka
valui taaksepäin hartioilta hänen rientäessään saarnastuoliin.
Harmaantuneet hiukset oli leikattu niin lyhyiksi kuin keritsimillä
kävi laatuun, ja niitä peitti musta silkkinen patalakki, joka painui
niin tiukasti päähän, että molemmat korvat ulkonivat sen alta kuin
aiottuina kahvoiksi koko miehen nostamiseen. Lisäksi oli arvoisalla
Herran palvelijalla silmälasit ja pitkä harmaa pujoparta, ja kädessään
hän kantoi pientä hopeahakaista taskuraamattua. Saarnastuolin juurelle
päästyään hän pysähtyi toviksi hengähtämään ja alkoi sitte nousta
portaita kaksi askelmaa kerrallaan.
Mutta hänen kulkunsa pidätti voimakas käsi, joka tarttui hänen
kauhtanaansa. Häiritsijä oli tullut soturien ryhmästä. Hän oli
vanttera keskimittainen mies, nopeakatseinen ja kasvoiltaan kylläkin
jokapäiväinen, mutta näiden ilme kiinnitti huomiota. Asu ei ollut aivan
sotilaallinen, mutta muistutti sitä kuitenkin. Väljät polvihousut
olivat vasikannahkaiset, ja kupeella riippui peloittavan pitkä
lyömämiekka, jonka vastineena oli toisella kyljellä väkipuukko.
Sahvianivyöhön oli lisäksi pistetty pistoolipari.
Velvollisuudestaan ehkäisty pappi pyörähti päin pidättäjäänsä ja
tiedusti äkeästi tämän tarkoitusta.
"Ystävä", virkkoi tunkeilija, "onko aikomuksenasi selittää Sanaa näille
hyville ihmisille?"
"On vainkin", vastasi pastori, "ja se on ehdoton velvollisuuteni. Voi
minua, ellen saarnaa evankeliumia. Minä pyydän, ystävä, älä minua
työssäni --"
"Ei", keskeytti sotaisen näköinen mies, "minä olen itse halullinen
opettamaan. Luovu siis sinä, taikka jos neuvoani noudatat, niin jää
hedelmöittymään noiden hanhenpoikasten seurassa, joille minä piammiten
ripoittelen lohdullisen opin mureneita."
"Tee tilaa, sinä paholaisen sikiö", tiuskasi pappi kiukustuen. "Pidä
kunniassa säätyäni -- vaatetustani."
"En näe sen enempää kunnioitettavaa kauhtanasi kuosissa tai siihen
käytetyssä kankaassa", intti toinen, "kuin sinä näit piispan
kuoriviitassa -- se oli musta ja valkoinen, sinä kuljet ruskeassa ja
sinisessä. Nukkuvia koiria koko teidän parvenne, makailevia, unteloita
-- laumaansa nälkiinnyttäviä paimenia, jotka eivät tahdo sitä kaita,
kukin harrastaen omia pyyteitään -- hm."
Tällaiset säädyttömät kohtaukset olivat siihen aikaan niin
tavallisia, ettei kukaan ajatellut asiaan puuttumista. Seurakunta
katseli äänettömänä, säätyhenkilöt pahoilla mielin ja alhaisemmasta
yleisöstä toiset nauraen ja toiset puoltaen soturia tai pappia, miten
mieluisammalta tuntui. Sillävälin kävi reutominen kiivaammaksi, ja mr.
Holdenough huusi apua.
"Woodstockin herra pormestari", huudahti hän, "tahdotko sinä olla
niitä pahoja lain palvelijoita, jotka miekkaa hukkaan kantavat? --
Kansalaiset, ettekö auta pastorianne? -- Arvoisat neuvosmiehet,
aiotteko nähdä tämän nahkanuttuisen Belialin pojan kuristavan minut
saarnastuolin portailla? -- Mutta katso, minä tahdon hänet lannistaa ja
heittää hänen paulansa päältäni."
Puhuessaan Holdenough rynnisti ylös portaita, tarttuen lujasti
kaidepuihin. Hänen kiusaajansa piteli kiinni kauhtanan liepeestä,
ja kaulus oli tukehduttaa hengenmiehen, kunnes tämä viime sanansa
ähkäistessään ketterästi vetäisi auki kaulasolmun. Vaatekappale
myötäsi äkkiä, soturi tuiskahti selälleen alas portaita, ja vapautunut
sielunpaimen säntäsi saarnastuoliin, alkaen veisata voitonvirttä
vastustajansa häviön johdosta. Mutta hänen riemuitsemistansa tärveli
suuri hälinä kirkossa, ja vaikka hän ja uskollinen lukkari pitkittivät
ilohymnin veisuuta, heidän äänensä kuuluivat vain puuskittain niinkuin
kuikan uikutus myrskyssä.
Metelin syy oli seuraava: Kauppalan vanhin oli kiihkeä presbyteriläinen
ja katseli soturin julkeutta suuresti pahastuneena heti alusta asti,
vaikka hän epäröitsi puuttua tekemisiin aseellisen miehen kanssa tämän
rehennellessä jalkeilla ja vastarintaan pystyvänä. Mutta tuskin näki
esivallan edustaja vapaakirkollisuuden sankarin sätkivän selällään,
hengenmiehen geneveläinen kauhtana käsissään liehumassa, kun hän
ryntäsi esiin huudahtaen, että tuollaista röyhkeyttä ei käynyt
sietäminen, ja käski oikeudenpalvelijain siepata talteensa makaavan
rauhanrikkojan. Vihansa suurellisuudessa julisti hän samalla: "Minä
kytketän vaikka kaikki punatakit -- tyrmään toimitan hänet, vaikka hän
olisi Noll[7] Cromwell itse!"
Arvoisan pormestarin suuttumus oli päässyt voitolle hänen järjestään,
kun hän lausui tämän epäaikaisen kerskauksen, sillä kolme soturia,
jotka olivat tähän asti seisseet liikkumattomina kuin patsaat, eteni
kukin pari askelta, siten asettuen järjestyksenvalvojien ja jaloilleen
kömpivän soturin väliin. Sitte he yhtaikaa pysähtyivät lepoasentoon
silloisen harjoituskaavan mukaan, ja heidän musketinperänsä
kolahtivat kirkon kivipermantoon tuuman päässä herra pormestarin
luuvaloisista varpaista. Tarmokas virkamies, jonka yritys järjestyksen
palauttamiseksi tuli siten ehkäistyksi, loi silmäyksen kannattajiinsa,
mutta se riitti näyttämään hänelle, että voima ei ollut hänen
puolellaan. Kaikki olivat hätkähtäneet taaksepäin, kuullessaan raudan
ja kiven kolkon kalskeen. Hänen oli pakko alentua kehoitteluun.
"Mitä te tarkoitatte, hyvät herrat?" hän sanoi. "Onko säädyllisten ja
Jumalaa pelkääväisten soturien tapaista, jotka ovat maamme hyväksi
saaneet aikaan ennen kuulumattomia urotöitä, rähistä ja mellastaa
kirkossa taikka puoltaa, avittaa ja rohkaista julkeata miestä,
joka on juhlallisena kiitoshetkenä sulkenut papin hänen omasta
saarnastuolistaan?"
"Meillä ei ole mitään tekemistä kirkkosi kanssa, kuten sitä nimität",
sanoi mies, joka kypärinsä etureunaan kiinnitetystä pienestä sulasta
päättäen oli joukkueen korpraali. "Me emme käsitä, mikseivät lahjakkaat
miehet saisi antaa äänensä kuulua näissä taikauskon linnoituksissa,
yhtä hyvin kuin entisen ajan mustamekot ja nykyiset kauhtanankäyttäjät.
Niinpä tempaammekin tuon presbyteriläis-Jaakon alas puisesta
vahtikopistaan, jotta oma vartijamme pääsee vuorolleen. Nouskoon hän
sinne, huutakoon kovaa, älköönkä säästelkö." "Ei, arvoisat herrat",
arveli pormestari, "jos sellainen on aikeenne, niin ei meillä ole
keinoja vastustaaksemme teitä, koska olemme rauhallisia ja hiljaisia
miehiä, niinkuin näette. Mutta antakaa minun ensin puhua arvoisan
pastori Nehemia Holdenoughin kanssa, suostuttaakseni hänet toistaiseksi
luovuttamaan paikkansa ilman enempää pahennusta."
Rauhaarakentava kauppalanvanhin keskeytti sitte Holdenoughin ja
lukkarin veisailun, pyytäen molempia peräytymään, koska muutoin
varmasti syntyisi tappelu.
"Tappeluko!" vastasi presbyteriläinen pappi halveksivasti. "Ei ole
pelkoa tappelusta miesten keskuudessa, jotka eivät uskalla nousta
todistamaan tätä julkista kirkon häväistystä ja häikäilemätöntä
kerettiläisyyden ilmaisua vastaan. Olisivatko banburyläiset naapurinne
sietäneet tällaista loukkausta?"
"No, no, pastori Holdenough", tyynnytteli pormestari, "älkää panko
meitä kapinoimaan ja huutamaan väkeä tarttumaan nuijiinsa. Sanon teille
vieläkin, että me emme ole sodan tai verenvuodatuksen ystäviä."
"Ette tosiaankaan saa nähdyksi enempää verta kuin neulankärki saattaa
riipaista", vastasi saarnamies ylenkatseellisesti. "Te Woodstockin
räätälit! -- sillä mitä on hansikkaantekijä muuta kuin kilinnahkaa
muokkaava räätäli? -- minä hylkään teidät heikkoja sydämiänne ja
hervottomia käsiänne halveksien ja etsin itselleni muualta lauman,
joka ei pakene paimenensa luota ensimäisen villiaasin rääkynästä, sen
tullessa suuresta erämaasta."
Niin sanoen läksi närkästynyt hengenmies saarnastuolistaan, pudisti
tomun kengistään ja poistui kirkosta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin,
vaikka joutuisuudella nyt oli toinen peruste. Pahoilla mielin näkivät
porvarit hänen menevän, eivätkä he voineet olla tuntematta jotain
katumuksen tapaista ikäänkuin tajuten, että he eivät esittäneet
maailman miehuullisinta osaa. Pormestari itse ja useat muut läksivät
kirkosta saattamaan ja lepyttämään häntä.
Vastikään kukistunut, mutta nyt voitollinen vapaakirkollinen puhuja
nousi muitta mutkitta saarnastuoliin, veti raamatun taskustaan ja
valitsi tekstinsä viidennestäviidettä psalmista: "Vyötä miekkasi
vyölles, sinä sankari, kunniasi ja kirkkautesi! Menestyköön kunnias."
Tästä aiheesta hän alotti tuollaisen siilien aikaan tavallisen
innokkaan puheen, jollaisessa oltiin totuttu vääntelemään ja
mielivaltaisesti tulkitsemaan raamatun kieltä, sovelluttamalla sitä
vereksiin tapauksiin. David-kuninkaaseen kirjaimellisesti kohdistuvat
sanat, joilla yleisemmässä merkityksessä tarkoitettiin Messiaan tuloa,
olivat tämän sotilaallisen puhujan mielestä parhaiten omistettavia
Oliver Cromwellille, sen vastasyntyneen tasavallan voitokkaalle
kenraalille, joka ei ollut koskaan tuleva täysikäiseksi. "Vyötä
miekkasi vyöllesi" huudahti saarnaaja pontevasti; "ja eikö se ollutkin
niin naseva säilä kuin on milloinkaan riippunut rintahaarniskasta tai
kalahdellut terässatulaa vasten? Niin, te heristätte nyt korvianne,
te Woodstockin asesepät, ikäänkuin pitäisi teidän jotakin tietää
kunnon lyömämiekasta. Mutta teköhän sen taoitte? -- jäähdytettiinkö
teräs Rosamondin kaivon vedellä, tai siunasiko Godstow'n vanha
peijaripappi kalvan? Arvatenkin tahtoisitte uskottaa meille, että
te muovasitte ja hitsasitte, hioitte ja kiilloititte sen, ja
kuitenkaan ei se ole woodstockilaista pajaa nähnytkään! Teillä oli
kaikilla yltäkyllin puuhaa takoessanne puukkoja Oxfordin laiskoille
mustamekoille, möhömahaisille papeille, joiden silmät olivat niin
ummessa ihraisuudesta, että ne eivät nähneet Perikatoa ennen kuin se
kouraisi heitä kurkusta. Mutta minä voin sanoa teille, missä se miekka
taottiin ja karaistiin ja hitsattiin ja hiottiin ja kiilloitettiin. Kun
te olitte, niinkuin jo sanoin, takomassa puukkoja väärille papeille
ja tikareita irstaille lempo-minut-periköön-kavaliereille Englannin
kansan kurkkujen leikkaamiseksi, niin se taottiinkin Marstonin
laajalla nummella, missä iskuja annettiin vinhemmin kuin on ikinä
moukari alasimeen moikunut -- ja se karaistiin Nasebyssa kavalierien
parhaassa veressä -- ja se hitsattiin Irlannissa Droghedan muureja
vasten -- ja se hiottiin skotlantilaisilla hengillä Dunbarin luona --
ja nyt äskettäin se kiilloitettiin Worcesterissa, kunnes se loistaakin
kirkkaana kuin aurinko keskitaivaalla, eikä ole Englannissa valoa, joka
voi sitä lähennelläkään."
Seurakunnan sotilaallisesta osasta nousi hyväksyvä sorina, joka
brittiläisen alihuoneen "kuulkaa, kuulkaa"-kehoituksia muistuttaen oli
tarkoitettu koroittamaan puhujan innostusta kuulijakunnan myötätunnon
ilmaisemisella.
"Ja sitten", alotti taas saarnaaja sitä tarmokkaammin, kun huomasi
kuulijakunnan ottavan osaa tunteisiinsa, "mitä sanookaan teksti?
Menestyköön kunnias -- älä pysähdy -- älä anna seisahduskäskyä -- älä
laskeudu satulasta - aja hajoitettuja pakolaisia takaa -- toitota
torvella -- älä luritusta tai liverrystä, vaan sotakutsun törähdys
-- toitota, saapastaudu ja satuloitse -- ratsaille ja matkaan --
rynnätkää! Seuratkaa nuorta Miestä -- mitä me hänestä säälisimme?
Surmatkaa, vallatkaa, hävittäkää, jakakaa saalis! Siunattu olet sinä,
Oliver, kunniasi puolesta -- sinun asiasi on selkeä, kutsumuksesi on
epäilemätön -- milloinkaan ei tappio ole lähestynyt sinun johtosauvaasi
eikä vaurio lippuasi tavoittanut. Menestyköön kunnias, sinä Englannin
soturien uljahin! eteenpäin, Jumalan sankarien valittu johtaja!
sonnusta päättäväisyytes kupeet ja ole vakaa korkean kutsumuksesi
vaatimuksille!"
Taaskin kaikui vanhan messukappelin kaariholveista kumea ja tuima kohu,
joka soi hänelle hetkiseksi lepoa. Sitte kuulivat Woodstockin asukkaat
huolestuen, että hän käänsi kaunopuheisuutensa vuon toiseen uomaan.
"Mutta minkätähden, te Woodstockin asujamet, puhunkaan tätä teille,
jotka ette omaksu mitään osuutta Davidistamme, mitään harrastusta
Englannin Jessen-poikaan? Te jotka taistelitte voimienne mukaan (ja
ne eivät olleet järin kehuttavia) Mies-vainajan puolesta, -- vanhan
verenhimoisen paavilaisen Sir Jacob Astonin johtamina -- ettekö
te parhaillaan vehkeile taikka ole valmiita vehkeilemään nuoren
Miehen palauttamiseksi, joksi sitä sanotte, tapetun hirmuhallitsijan
saastaisen pojan -- pakolaisen, jota nyt Englannin uskolliset miehet
ajavat, tavoittaakseen ja tappaakseen hänet? 'Minkätähden kääntäisi
teidän ratsastajanne hevosensa pään meidän tahollemme?' sanotte te
sydämessänne; 'me emme häntä halua. Jos saamme auttaa itseämme, niin
mieluummin heittäymme rypemään yksinvallan liejussa sen imisän kanssa,
joka vastikään pestiin. 'Kuulkaas, Woodstockin miehet, minäpä kysyn
teiltä, ja vastatkaa te minulle. Himoatteko te yhä Godstow'n munkkien
lihapatoja? ja te vastaatte: emme. Mutta mistä muusta syystä kuin
että padat ovat halkeimilla ja rikki ja että on sammuksissa tuli,
jolla uuninne kuumeni? Ja taaskin minä kysyn: juotteko te yhä sievän
Rosamondin haureuksien kaivosta? Te sanotte siihen: emme. Mutta
minkätähden? --"
Ennen kuin puhuja ehti täydentää kysymyksensä omalla tavallaan, hänet
yllätti seuraava vastaus, jonka varsin ytimekkäästi lausui muuan
seurakuntalainen: "Sentähden että sinä ja sinun kaltaisesi eivät ole
jättäneet meille konjakkia sen höysteeksi."
Kaikki katseet kääntyivät julkeaan puhujaan, joka seisoi paksun ja
jyhkeän saksilaisen pilarin vieressä, itse hiukan samankaltaisena,
sillä hän oli lyhytkasvuinen, mutta hyvin vanttera, tanakka ja leveä
miehen pätykkä. Hän nojasi pitkään metsänvartijan sauvaan ja käytti
ihokasta, joka nyt oli tosin pahasti tahriutunut ja haalistunut,
mutta oli aikoinaan ollut vihreätä Lincolnin verkaa ja vielä osoitti
jälkiä nauhakoristeista. Miehen sävy oli huolettoman ja hyväntuulisen
uskalias, ja vaikka soturien läsnäolo tuntui pidäkkeeltä, eivät
muutamat porvarit voineet olla huudahtamatta: "hyvin sanottu, hauska
Joceline!"
"Hauskaksi Jocelineksikö häntä nimitätte?" pitkitti saarnaaja
osoittamatta hämiä tai pahastusta keskeytyksestä. "Minäpä teen hänestä
rauskan Jocelinen, jos hän toistamiseen puuttuu puheeseeni. Teidän
puistonkaitsijoitanne kaiketi, jotka eivät voi koskaan unohtaa, että
heillä on ollut C.R.[8] hihakilvissään ja metsästystorvissaan, niinkuin
koiralla on herransa nimi kaulahihnassaan -- kaunis tunnus kristityille
ihmisille! Mutta alhainen luontokappale on paremmalla puolella --
elukka kantaa omaa turkkiaan ja viheliäinen orja isäntänsä takkia. Olen
jo ennenkin nähnyt tuollaisen heilakan heilumassa narun jatkona. --
Missä minä olinkaan? Niin, moittimassa teitä verukkelehtimisestanne,
Woodstockin miehet. -- Niin, olitte te sanoneet luopuneenne
paavilaisuudesta, ja te olette erkaantuneet kirkkoruhtinaitten
vallasta, ja sitte te pyyhitte partaanne niinkuin fariseukset ainakin
-- ja kuka muka niin innokkaasti puoItaisikaan uskonnon puhtautta kuin
te! Mutta minä sanon teille, että te olette vain niinkuin Jehu, Nimshin
poika, joka kukisti Baalin temppelin, vaan ei kuitenkaan erinnyt
Jerobeamin pojista. Ihan samaten tekään ette syö kalaa perjantaisin
sokaistuneiden paavilaisten mukana ettekä hakkeluspiirakoita joulukuun
viidentenäkolmatta niinkuin piispalaiskuhnurit; mutta mesiviiniheraa
te ahmitte vuoden jokaisena ehtoona silmittömän presbyteriläisen
opastajanne kanssa, ja pahaa puhutte arvohenkilöistä ja herjaatte
kansanvaltaa; ja te ylvästelette Woodstockin uhkeasta puistosta ja
sanotte: 'Eikö sitä aidattu ensimäiseksi Englannissa ja juuri Henrikin
toimesta, sen Wilhelmin pojan, jota Valloittajaksi sanotaan?' Ja teillä
on siellä ruhtinaallinen huvitalo, jota sanotte Kuninkaalliseksi
Palatsihuvilaksi; ja tammi on teillä, jota nimitätte Kuninkaan
tammeksi; ja te varastatte ja syötte puiston riistaa ja sanotte:
'Tämä on kuninkaan riistaa, huuhtokaamme se alas maljalla kuninkaan
terveydeksi -- parempi on sen joutua meidän ruuaksemme kuin noiden
keropäiden tasavaltalaisheittiöiden.' Mutta kuulkaa minua, ja ottakaa
opiksenne. Näiden seikkojen takia me joudumme kiistasille teidän
kanssanne. Ja meidän nimemme on oleva tykinlaukaus, jonka tieltä
teidän ajanvietoksi ihastelemanne palatsihuvila luhistuu raunioiksi;
ja me olemme kuin kiila halkomassa Kuninkaan tammen polttopuiksi,
joilla kuumennetaan leipurin uunia; ja me kaadamme teidän puistonne
aidat ja ammumme hirvenne ja syömme ne itse, jättämättä teille
mitään osaa -- luitakaan kaluttaviksi. Ette saa kymmenen pennyn
veitseen vartta niiden sarvista ettekä leikatuksi housuparia niiden
taljoista, niin veitsiseppiä ja hansikkaantekijöitä kuin olettekin joka
sorkka; ettekä te myöskään saa mitään lohdutusta taikka kannatusta
köyhäksi ryöstetyltä kavaltajalta Henry Leeltä, joka sanoi itseänsä
Woodstockin ylimetsänhoitajaksi, sen paremmin kuin keltään hänen
puoluelaiseltansakaan, sillä tänne ovat tulossa ne, joilla on oleva
nimenä Maher-shalalhash-baz, koska hän saaliiseen kiinni joutuisasti
karkaa."
Tähän päättyi katkonainen mielenpurkaus, jonka jälkimäinen osa
raskaasti painosti Woodstockin asukas-parkoja, tuntuen vahvistavan
ikävää huhua, jota oli viime aikoina kerrottu. Yhteys Lontoon
kanssa oli kyllä vitkallinen ja siten saadut tiedot epävarmoja;
yhtä epävakaisia olivat itse ajatkin, ja kuulopuheita värittivät
monen eri puolueen toiveet ja huolet. Mutta mitä Woodstockiin tuli,
olivat sanomat yleensä viimeksi kohdistuneet erityiselle suunnalle.
Päivä päivältä olivat he kuulleet, että oli julkaistu onneton
parlamentin määräys Woodstockin puiston myymisestä, sen huvilapalatsin
hävittämisestä, ajometsän jättämisestä raiskiolle ja paikan vanhan
maineen muistojen pyyhkimisestä unohduksiin mikäli mahdollista. Useat
porvarit tiesivät tällöin joutuvansa todennäköisesti suoranaisiin
tappioihin, sillä monilla heistä oli joko suvaitsemuksen tai
oikeutuksen nojalla erinäisiä mukavia laiduntamisen, polttopuiden
hakkuun ja muita sellaisia etuja kuninkaallisessa ajometsässä; ja
kaikkiakin kauppalan asukkaita loukkasi ajatus, että paikan nähtävyydet
tuhottaisiin, sen rakennukset hajoitettaisiin ja sen kunniakkaat
muistot häivytettäisiin. Tällaista isänmaallista mielialaa ilmenee
usein tuollaisilla paikkakunnilla, jotka ikivanhojen erikoisuuksien ja
kauvan hellittyjen muisteloiden perusteella ovat peräti toisenlaisia
kuin nykyaikaiset pikku yhteiskunnat. Woodstockin kansalaisilla oli se
tunne mitä elävimpänä. He olivat vapisseet onnettomuuden aavistelussa,
mutta nyt he pitivät kotitaloansa sinetittynä, kun sen ilmoittivat
ilmestymisellään nuo synkät, ankarat ja samalla kaikkivaltiaat soturit
-- nyt kun he kuulivat erään heikäläisen sotilaallisen saarnamiehen
suullisesti julistavan sen. Keskinäisten erimielisyyksien aiheet
unohtuivat hetkeksi, kun seurakunta ilman loppuvirttä tai siunausta
verkalleen ja murheissaan läksi kotiinpäin, kukin omaan asuntoonsa.