Walter Scottin laaja historiallishaaveellisten romaanien sarja
pysytteli kauvan yksinomaan skotlantilaisella pohjalla, ja kaikkiaankin
on enemmät puolet näistä teoksista omistettu synnyinmaan menneiden
vaiheiden kuvailulle ja kansalliselle ihannoimiselle. Vasta
kymmenennessä romaanissaan hän ensi kertaa siirtyi rajan yli Tweed-joen
eteläpuolelle, arvellen muutoin väsyttävänsä yleisöä alituiseen
samanluontoisilla aiheilla ja epäilemättä myös tahtoen koetella
voimiansa vieraallakin maaperällä. Täten syntyi "Ivanhoe", joka
muualla maailmassa on varmaankin hänen kaikkein suosituin tuotteensa,
mutta Britanniassa hiukan oudostellen luettu sen johdosta, että
pitkälliset kehityskaudet on siinä sulatettu yhteen kovin selkeästi
vastoin oman maan tuttua historiaa. Kun hän oli jälleen eräässä
kaksoisromaanissa asettunut varsinaiseen piiriinsä, kuvaten Maria
Stuartin päiviä Skotlannissa, esitti kustantaja Constable, että tekijän
seuraavaksi yritykseksi soveltuisi vastaava ajanjakso Englannissa,
Elisabet-kuningattaren loistokas hallituskausi. Hän toimitteli suurelle
romaanisepolle runsaita historiallisia aineksiakin tästä aiheesta ja
viehätti tämän suostumaan sitäkin helpommin, kun Scott yhä selvemmin
tajusi välttämättömäksi avartaa kuvaustensa alaa.
Elisabet-kuningattaren hovissa liikkuva "Kenilworth", joka on suomeksi
julkaistu O.H.K:n 191. n:ona, on toiminnaltaan sovitettu mainehikkaan
hallitsijattaren suuruudenvuosien alkupuolelle, v:een 1575. Scott
ei tahtonut suoranaisesti puuttua merkkitapauksiin, jotka ovat
lukijoille historiasta tunnettuja, vaan pyrki yhden ainoan viikkokauden
tapahtumapuitteissa antamaan selkeän kuvan monista senaikuisista
henkilöistä, toteuttaenkin tämän tarkoituksensa erinomaisesti.
Myöskin ajan henki ja koko silloisen henkisen, valtiollisen ja
yhteiskunnallisen uudistustyön luonne ovat siinä kuitenkin osuvasti
ilmaistuja kaiken toiminnan perustana, ja sellaisen teoksen lukiessaan
tulee saaneeksi oivallista valaistusta historian tiedoille näistä
Englannin ensimäisistä tietoisista askelista sivistyksen etunenässä
esiintyväksi suurvallaksi. Tiede ja taide, kirjallisuus ja yleinen
kansanvalistus saivat silloin suuren herätyksensä, espanjalaisen
sotalaivaston tuhoutuminen avasi Englannille tien mahtavimman
merivoiman asemaan, ja keskiajan ritarillisuudesta periytynyt
seikkailuhalu alkoi luoda valtakunnalle siirtomaita merten takana.
Yhä vaihtelua tavoittaen sijoitettuaan seuraavan romaaninsa
("Merirosvon") toiminnan Shetlannin saarille, saadakseen samalla
näyttää kuntoansa vasituisena luonnonkuvaajanakin ja kansatieteellisten
seikkain piirtelijänä, ryhtyi Scott "Ivanhoen" ja "Kenilworthin"
menestyksestä rohkaistuneena uudestaan käsiksi Englannin historiaan.
"Nigelin vaiheissa", joka sekin jo on tähän sarjaan suomennettu, hän
käsittelee sitä merkillistä murrosaikaa, jolloin Stuart-suvun heikoin
hallitsija, Skotlannin kuningas Jaakko V, oli omatta ansiottaan
päässyt Englanninkin valtaistuimelle Elisabetin seuraajana ja antoi
yhdistyneen kuningaskunnan kehittyä jokseenkin oman onnensa varassa.
Tässäkään teoksessaan ei Scott ottanut seuratakseen huomattavien
historiallisten tapausten kulkua, vaan henkilökuviensa ohella -- esim.
kuningas kaikkine ristiriitaisine ominaisuuksineen on verrattomasti
piirretty -- sovitti nyt varsin suuren sijan tarkkoihin tutkimuksiin
perustuvalle tapamaalaukselle. Valtakunnan henkisen elämän keskus,
Lontoo Jaakon hallituksen keskivaiheilla v. 1616, on siinä valaistu
harvinaisen eloisasti: menneiltä ajoilta säilynyt vallattomuus, joka
alimmissa kansankerroksissa esiintyi nyrkkivaltana, heikon kuninkaan
hovipiirissä ja aatelistossa rehentelevänä kevytmielisyytenä ja
irstailuna, sai vastapainonsa vakavasta ja vauraasta keskiluokasta,
josta oli muodostumassa uusi valtiomahti, molempien yhdistettyjen
kansallisuuksien olematta vielä sulautuneita yhteen. Tähän rajaan
asettaen leikkisimmän romaaninsa toiminnan Scott antoi likeisessä
tulevaisuudessa lymyävän verisen ajan luoda ennerikkaan varjonsa
Jaakko-kuninkaan päiviin ja hänen poikaansa, joka sitte Kaarlo I:nä sai
sukunsa vikojen sovitukseksi ja päättyneen ajanjakson sinetitsemiseksi
laskea päänsä mestauspölkylle.
Scottin teki mieli jatkaa näitä Englannin historian kuvauksia
jokseenkin yhtäjaksoisesti, valiten kunkin uuden romaanin
polttopisteeksi tuollaisen erillisen ajanjakson keskikohdan. Jo
seuraavassa teoksessaan, nimeltä "Huipun Peveril", hän edelleen
kehitti tätä hedelmällistä työalaa, ottaen lähtökohdakseen v:n 1651,
jolloin Worcesterin taistelu oli ratkaissut Englannin kansalaissodan
ja lujittanut Cromwellin aseman maan varsinaisena hallitsijana.
Mutta tässä romaanissaan Scott ensi kertaa kompastui pahasti. Hän
luontui yleensäkin ottamaan kirjailijatyönsä keveältä kannalta,
sivuhommana, jota hän harrasti osittain aikansa kuluksi. Kustantajat
taasen olivat haltioituneet hänen romaaniensa tavattomasta menekistä
ja houkuttelivat hänet ylettömään tuotteliaisuuteen. Ennen "Nigelin
vaiheiden" viimeisten arkkien painatusta oli hän jo myynyt neljä
olematonta, tuskin hämärästikään hahmoiltua teosta julkaisijoille
(niiden joukossa oli sitte "Quentin Durward" ja kaksi muuta hänen
parhaimpiansa), ja käsikirjoitus annettiin latojalle sitä mukaa kuin
uupumattomat aivot ja puutumaton käsi ainaisessa kuumeellisessa
ponnistelussaan saivat valmista; aivan tavallista oli hänen kyhätä sata
tämän kirjan sivua viikossa kuukausi kuukaudelta, kaikkien moninaisten
virkatoimiensa ja muiden hommiensa lomassa. Tällaisesta työskentelystä
oli tuloksena varoittava tapaus: "Huipun Peveril'issä" johtui Scott
vastoin alkuarkeissa ajattelemaansa suunnitelmaa laajentamaan teoksen
toiminta-aikaa tavattomasti, kahden vuosikymmenen yli ulottuvaksi,
lisäämään liialliseksi niiden henkilöiden lukumäärää, jotka pyrkivät
lukijan erityiseen huomioon, liittämään huonosti sommiteltuja ja
mahdottomia lisäpiirteitä historian seikkoihin ja jättämään hajallisen
juonen hataraksi loppuun asti, kunnes teos oli määrättyyn sivulukuun
päässeenä rutosti päätettävä. Monista ansioistaan huolimatta -- sillä
Scottin jokainen tuote on toki mestarin työtä -- tämä romaani vaikuttaa
häiritsevästi.
Ei siis ihme, että historiallisen romaanikirjallisuuden
varsinainen luoja sittemmin moneen kertaan uudestaan näytettyänsä
täyden kuntonsa tahtoi toistamiseen käsitellä aatelisvallan ja
kansanvallan, katolilaisuuden rippeiden ja uuden uskon suurta
rynnistystä Englannissa. "Woodstockissa" hän v. 1826 asetti jälleen
toimintapohjakseen tuon merkillisen vuoden 1651; arvatenkin
piti hänen osoittaa, että tämä ajankäänne lopultakin soveltui
hänen kirjailijaluonteelleen. Valitettavasti ei yritys nytkään
tapahtunut suotuisissa olosuhteissa. Hän oli tehnyt tästä romaanista
kustannussopimuksen jo kolmea vuotta aikaisemmin, ja nyt kolmessa
kuukaudessa kyhätessään sen hän jo tiesi Constablen olevan joutumassa
vararikkoon ja liikkeen osakkeihin omaisuutensa sijoittaneena jäävänsä
puille paljaille itsekin. "Woodstock" on siten viimeinen tuote Scottin
loistokaudelta; seuraavat viisi vuotta hän hellittämättömästi makseli
aherruksellaan puolenkolmatta miljoonan markan velkataakkaa, jonka oli
ottanut vastatakseen liikkeen hyvittämättöminä sitoumuksina, ja siihen
jättiläisurakkaan hän sortui. Alituinen ahdistus raskautti häntä niin
armottomasti, että "Woodstock" "Perthin kaunotarta" lukuunottamatta
jäikin hänen viimeiseksi ensiluokkaiseksi teoksekseen; myöhemmät eivät
läheskään sovellu hänen parhaimpiensa joukkoon.
Mutta jo "Woodstockissa" ilmenee väsymystä. Scott oli kaikessakin
kaunokirjallisessa työskentelyssään hetkellisten tunnelmien ja
mieleenjuohtumien noudattaja, joka ei huolitellut käsikirjoitusta
enää sen valmistuttua, kuten sanottu. Täten johti alituinen
uurastus helposti kaavamaisuuteen, jota edisti sen ajan romanttinen
makusuunta. Skotlantilaisissa kansanelämän kuvauksissa hän aina
lämpeni, päästessään käyttelemään tuota mehevää murretta ja
piirtelemään kaikesta sovinnaisuudesta vapaata arkioloa; hän oli
silloin todellinen realisti, maailmankirjallisuuden varhaisimpia.
Säätyhenkilöitä esittäessään hän sitävastoin tuon tuostakin eksyi
silloisessa kirjallisuudessa kaavautuneeseen kankeaan ja onttoon
korupuheluun, jolla ei voinut olla vastiketta todellisuudessa, ja
erityisesti esiintyy vika "Woodstockissa", jonka salonkipiireihin
asettuessaan Scott ei enää tuntenut mitään uutuuden viehätystä.
Toimintaan päästessään hän kylläkin osoittausi yhä edelleen
verrattomaksi mestariksi, vaikka hän taasen juonen sommittelussa
salli totuudenmukaisuudesta poikkeavia käänteitä. Yksityiskohtiin
puuttumatta riittää tässä teoksen laadun mainintaan se lyhyt huomautus,
että Scottilla sekä kirjailijana että oman aikansa lapsena oli
sepittelyssään puutteita, jotka erityisesti pistävät nykyajan yleisön
silmään, ja että "Woodstockissa" ilmenee hänen vikojaan selvemmin ja
runsaammin kuin muissa hänen parhaissa teoksissaan. Näihin tämä romaani
kuitenkin ehdottomasti kuuluu.
Teosta vastaan heräävät muistutukset eivät nimittäin paljoa
merkitse sen mielenkiintoisuuteen ja sekä yleisinhimilliseen että
historialliseen arvoon verraten. Edellä on jo huomautettu romaanin
vilkkaasta toiminnasta, joka pitää lukijan huomaavaisuuden vireillä.
Teos on sitäpaitsi kauttaaltaan voimakkaan ihmiselon sykähtelyä, se
sisältää lukuisissa kohtauksissa syvästi tehoavaa oikeata tunnetta
ja hienosti esitettyä sielunelämää (esim. Sir. Henry Leen ja hänen
poikansa väittely sekä vanhan ritarin sielunkykyjen herääminen
32. luvussa). Monet henkilökuvat esiintyvät lukijalle ilmielävinä
yksilöinä, jäämättä enemmän tai vähemmän varjomaisiksi kaavioiksi,
vaikka ne on valittu nimenomaan edustamaan eri aatevirtauksia;
vakuuttavin kenties on tekopyhä puritani Tomkins, niinkuin Scott
yleensäkin on taipuvainen tekemään sivuhenkilönsä elävimmiksi. Ja
historiallinen puoli on teoksessa varsin ansiokas.
Sattuvasti esittää tekijä heti ensi sivullaan sen piirin, jossa
romaanin toiminta liikkuu, kuvaten aikakauden luonteen muutamilla
varmoilla piirroilla. Käydessään sitte laajemmalti tulkitsemaan
silloista valtiollista ja yhteiskunnallista käännettä, osoittamalla
sen kehityskauden ihmisten vaikuttimia ja pyrkimyksiä, hän saa
selkeästi näkyviin, mikä suuri etu historiallisella romaanilla on
historiankirjoitukseen verraten. Jos tutkija kuinkakin havaannollisesti
esittää tarkoin seulotun ainehiston, niin ei hän parhaallakaan
vakavan kerronnan taidolla kykene saamaan henkilöitä liikkumaan ja
hengittämään aikakautensa ilmapiirissä läheskään niin todellisesti
kuin itse tapaukset kuvastuvat eteemme. Mutta ainoastaan likeisesti
tutustumalla noihin henkilöihin kykenemme kunnollisesti tajuamaan
koko kehityksen laatua ja merkitystä; ainoastaan siten voimme
eläytyä menneeseen aikaan, kuvitella mielessämme niitä ihmisluonnon
ja yhteiskunnan voimia, jotka ovat historiaa luoneet. Runoilijaa ja
romaaninkirjoittajaa eivät sido historiallisten kuviensa sommittelussa
asiakirjat ja muut todisteet, tai todisteitten puute; hän sovittelee
eheäksi ja täydentää eläväksi ihmiseksi ne vajavat piirteet, jotka
historia tietää mainita. Tällöin ei hänen tarvitse pysytellä
historiallisten tapausten oikeassa aikayhteydessä, antaakseen oikean
kuvan niiden aiheuttajista, yhtä vähän kuin pidättyä sepittämästä
niitä uusiakin. Mitä tarkempi sisäinen näkemys hänellä on ja mitä
luontevammin hän osaa tämän taiteellisesti esittää, sitä parempaa
ohjausta hän antaa menneisyyden ymmärtämiseen.
"Woodstockissa" ei Scott taaskaan suuresti koskettele historian
tärkeitä tapauksia -- enemmän kajoaa hän niihin "Huipun Peverilissä"
--, vaan tahtoo saada meidät, juuri henkilökuvausten avulla tajuamaan
historian kulkua. Hänen esittämänsä tapaukset ovat kehitykselle
toisarvoisia, joten on turha ryhtyä tässä katsastamaan, minkä verran
ne todellisuudessa pitävät paikkaansa; olkoon vain mainittuna
kummallisimmasta -- Woodstockin palatsihuvilassa esitetystä
kummittelusta --, että parlamentin valtuutetuille tosiaan teki siellä
kujeitaan kattoluukun ja ruudin avulla muuan kuningaspuoluelainen
kahden ystävänsä kanssa, pitkiksi ajoiksi herättäen taikauskoista
pelkoa koko kansassa. Pääpaino on henkilöillä, ja ennen muita herättää
huomiota Cromwell, historian vaikeimmin ymmärrettäviä tekijöitä, jota
on selitelty mitä ristiriitaisimmin perusteellisissa tutkimuksissakin,
niin varovasti kuin nämä ovatkin pysytelleet todistetuissa seikoissa,
joten ne eivät ole voineet määritellä hänen todellista _luonnettansa_
kanssaihmisenämme. Tuollaiset tosiseikat _eivät_ puhu puolestaan,
vaikka niin sanotaan; ne ovat tulkinta-asioita. Irlantia nujertaessaan
kirjoitti Cromwell Droghedan varusväen teurastuksen jälkeen parlamentin
puhemiehelle: "Kielsin säästämästä kaupungissa ketään aseellista, ja
luullakseni hukkui sinä yönä miekkaan noin 2,000 henkeä. Upseereita ja
sotamiehiä pakeni sillan yli toiseen osaan kaupunkia, jolloin satakunta
heistä otti haltuunsa Pyhän Pietarin kirkontornin; nämä kieltäysivät
tarjotusta armosta, jonkatähden annoin sytyttää tuleen tornin. --
Olen vakuutettu siitä, että tämä on Jumalan vanhurskas tuomio noille
raakimuksille, jotka ovat tahranneet kätensä niin runsaaseen viattomaan
vereen." Elävästi luottaenko siihen, että hän oli taivaan valitsema ja
valaisema tuomari, Cromwell teurastutti varusväen, vai tekeysikö hän
vain kostonhimonsa peittelemiseksi tuollaiseen uskoon? On epäiltävää,
tokko Droghedassa silloin oli enää ainoatakaan soturia, joka oli
voinut ottaa osaa niinsanottuihin verilöylyihin v. 1641; unohtiko
Cromwell tämän seikan tulistuksissaan, vai luuliko hän toisin vielä
jälkeenpäin? Mistä armosta nuo elävältä poltetut kieltäysivät, se
on tunnettua silloisesta sodankäynnistä; se armo suotiin pyytämättä
joka tilaisuudessa, hakkaamalla maahan kaikki, jotka taistelujen
jälkeen saatiin kiinni, ja pistämällä ruumiitten päät seipäisiin.
Mutta tarkoittaakokaan hän mitään ulkokultaisuutta tarjouksensa
mainitsemisella, vai pitääkö luonnollisena, että muuta armoa ei voitu
"kapinallisille" ja pyhän asian vihollisille ajatella? Cromwellin
esiintyminen on eri lailla seliteltävää, riippuen tulkitsijan
ennakkoluuloista ja ainehistosta.
Niinpä ovat jotkut arvostelijat sanoneet Scottin Cromwellia
epätodelliseksi ja "melodramaattiseksi". Miehestä saadulle yleiselle
käsitykselle on varmaankin pahimpia kompastuskiviä romaanin
loppuratkaisu, jolloin Cromwell keveästi peruuttaa edellisenä
yönä antamansa pikaiset kuolemantuomiot; saattaakin arvella,
että tekijä vain tahtoi nopeasti johtaa romaaninsa onnelliseen
päätökseen, saatuansa sille kylliksi kokoa. Mutta Cromwellin oma
taloudenhoitaja on antanut isännästään seuraavan todistuksen:
"tavattoman tulinen mielenlaatu, mutta voimakkaan siveellisen
hillinnän alainen, ja sääliväinen hentomielisyyteen asti!" Kenties ei
Cromwell "Woodstockissa" ole sama kuin tosielämässä, mutta meillä ei
hänestä ole vakuuttavampaakaan kuvaa kuin Scottin luonnostelu hänen
pääpiirteistään. Se tuntuu tasapuoliselta, se selittää puritanien
ajatusmaailmaa, kuten kiihkomielisyyttä, josta kuninkaan mestaus ja
monet muut tarpeettomat verityöt olivat ihmetyttävinä ilmaisuina,
suuren uskonnollisen ja yhteiskunnallisen tehtävän herättämää
itseluottamusta ja heidän toimissaan samalla nähtyä maailmallista
järkevyyttä. Cromwellin epäämätön teeskentelytaito, jota ilmenee esim.
8. luvun erinomaisessa henkilöllisessä piirroksessa, ei romaanissa saa
suurta painoa arvattavasti senkään vuoksi, että puritanien joukossa
tavattua ulkokultaisuutta jo vasiten edustaa Tomkins; sellaiset
uskomattomat seikat taasen, kuin on edellämainitussa luvussa C:n
salaisten suunnitelmien paljastuminen tuntemattomalle ja epäiltävälle
miehelle, eivät kuulu luonnekuvaukseen, vaan juonen hätäkeinoihin.
Tasapuoliselta tuntuu myös Kaarlo II:n kuvailu, -- miehen, jota
varmasti on liiaksi mustattu toiselta taholta kuten hänen suurta
vastustajaansa toiselta. Hänen kevytmielisyyteensä on tosin
kohdistettu paljon huomiota romaanissakin, mutta monet muut
piirteet vaikuttavat sovittavasti ja ovat todenmukaisia. Erästä
"kavalierien" eli kuningaspuoluelaisten ryhmää edustaa Wildrake
niinikään kaunistelemattomasti, joskin hän muutoin tuntuu paikotellen
liioitellulta, pastori Holdenough on oiva presbyteriläinen hengenmies,
j.n.e. Mennyttä aikaa esittää vanha ritari Lee, jotta lukijalle
selviää, mitä yhteiskunnallisia muutoksia maassa oli tapahtunut
Elisabetin kaudesta kansalaissotaan asti. Hän tuntuu kuitenkin saaneen
liian suuren sijan ympäristöönsä verraten, monista mielenkiintoisista
piirteistään huolimatta -- varsinkin kun Scottin rakastavainen
pari tavallisuuden mukaan on jokseenkin merkityksetön. Tekijä itse
katsoo hänet päähenkilökseen, kuten näkyy romaanin toisesta nimestä:
"Kuninkaan mies"; mutta tämän kuten monen muun hänen romaaninsa
rakenteessa on sekin vika, että teos lopultakin jää ilman varsinaista
kokoavaa päähenkilöä ja useat esiintyjät yhtaikaa tunkevat siihen
asemaan, syrjäisimmistäkin alkaen. Näin ollen ei vanhan ritarin
osuus tunnu sopusuhtaiselta, kun hän verrattain vähän vaikuttaa
toiminnan kulkuun. Aivan oikeaan osattu muuten on hänen kiintymyksensä
Shakespeareen, joka maan sivistyneen säädyn jumaloimana oltuaan
joutui varjoon seuraavan sukupolven mullistuksissa, kunnes hänet S.T.
Coleridge jälleen nosti esiin 1700-luvun lopussa. Kieltämätöntä on,
että erityisten edustajien sovittaminen kullekin yhteiskuntaryhmälle
ja aatevirtaukselle häiritsee teoksen luontevuutta ja saa sen
näyttämäänkin hieman haaveelliselta; mutta historiallinen merkitys
siitä kyllä saa lisää tehoa.
"Woodstock" otettiin ilmestyessään vastaan suurella suosiolla, ja sen
suomentamisella on tähän sarjaan saatu eheäksi se käsittely, jonka
Scott on kolmessa romaanissa omistanut mitä tärkeimmälle Englannin
historian vuosisatajaksolle. Likeisimmin liittyy hänen tuotannossaan
"Woodstockiin" sitte muuan varhaisempi romaani, "Hautapatsaiden
parantaja" (Old Mortality); v:sta 1679 alkaen se kuvailee Skotlannin
puritanien onnetonta kapinaa sitä uskonnollista vainoa vastaan,
jonka johdosta Stuartit ainiaaksi menettivät kuninkuutensa.
Tekijän elämänvaiheista ja -työstä on mainittu muutamin sanoin
"Kenilworth"-suomennoksen alkulauseessa.
_Suomentaja_.