Juhlapäivälliset.
Tupakkahuone. Tausta avautuu käytävään, joka johtaa kummallakin
puolella oleviin saleihin.
Huonekalut raskaat, tummat. Vasemmalla seinällä uuni, jossa palaa tuli;
sen yläpuolella antiikkinen seinäpeili. Vanhoja tauluja, gobeliinejä.
Katossa kristallikruunu, jossa täysi valaistus. Taustaseinällä palavat
kandelaaberit.
Alhaalla etualalla -- molemmin puolin -- matalain metallisten
tupakkapöytäin ympärillä muutamia englantilaisia nahkatuoleja.
Kumpaisellakin pöydällä palava kynttilä ja tupakoimistarpeita.
Silloin tällöin kuuluu saleista tanssisäveleitä ja äänten etäistä
sorinaa. Ilmassa on virallisen juhlan jäykkää sunnuntaitunnelmaa.
Oikeanpuoleisen tupakkapöydän ääressä istuvat Edelman ja Berg sikarit
suussa. He ovat, tuhkakerroksen pituudesta päättäen, jo kotvan aikaa
siinä istuneet.
Edelman on lihavahko ja kaljupäinen viisikymmenvuotias. Maailmanmies.
Älykäs ja eloisa. Huolellisesti puettu; valkoinen kukka hännystakkinsa
napinlävessä. Kriitillinen katse, vähän irooninen hymy suunpielissä.
Berg kymmentä vuotta nuorempi. Kalpeahko, korrekti, mutta jokapäiväisen
näköinen. Vähän kulmikas liikkeissään, jotka hän kuitenkin koettamalla
koettaa saada sulaviksi. Kakkulat nenällä. Puku moitteeton muuten,
mutta yli valkoisten liivien kulkevat paksut kellonperät ja rusetti on
tehtaassa valmiiksi sidottu.
EDELMAN. Omasta puolestani olen jo kotvan aikaa odottanut, että hänen
hetkensä tulisi. Hänellä on kaikki edellytykset: ei vikoja eikä
ansioita, ei ystäviä eikä vihamiehiä, ei mainittavampaa menneisyyttä
eikä sanottavampaa tulevaisuutta. Hän on siis sangen mallikelpoinen
ministeri, eikä kenenkään tarvitse peljätä hänen astuvan varpailleen.
BERG. Veli on jo tuntenut hänet kauan --?
EDELMAN. Aina hänen ylioppilasajoiltaan. Silloin hän tosin oli
kutakuinkin hunningolla, mutta ymmärsi peittää paheensa visummin ja
viisaammin kuin muut vertaisensa: osasi aina kulkea hyvissä vaatteissa
ja etevien kirjoissa, vaikkei tehnytkään mitään.
BERG. Eikö hän ollut runoilija? Minulle on ainakin kerrottu...
EDELMAN. Hm. Tavallaan. Mutta ei niin paljon, että siitä koskaan voisi
koitua vakavampaa haittaa hänen yhteiskunnalliselle asemalleen.
Olipahan vain joskus julkaissut jonkun laulunpätkän ja kirjoittanut
muutamia taidearvosteluja, kuten kaikki muutkin sen ajan kaunosielut,
jotka istuivat iltojaan taiteilijain piireissä. Ja antoi tietysti
kyypparien sanoa itseään kirjailijaksi, koska ajan tapa oli sellainen,
että tyhjäntoimittajia sanottiin joko kirjailijoiksi tahi insinööreiksi
-- onhan näet tirehtööri-titteli siinä mielessä vasta sotateollisuuden
tuotteita.
BERG. Mutta kuinka tämä minun tuleva päällikköni sitten oikeastaan
pääsi jaloilleen? Kun minä opin hänet tuntemaan, oli hän jo kiivennyt
jäseneksi muutamaan valtion komiteaan.
EDELMAN. Kuinkako pääsi jaloilleen? Hm. Hänet pantiin pääsemään. Hän on
sitäpaitsi kissan sukua: putoaa aina käpälilleen. -- Katsohan, hänellä
oli rikas täti jossakin Kuopion takana, ja tämä täti kuoli...
BERG. (Hiljaa viheltäen.) Ahaa: ystävämme siis peri.
EDELMAN. Päinvastoin. Ei penniäkään. Sillä täti oli
kaukonäköisyydessään testamentoinut kaikki tyyni pelastusarmeijalle
tahi pakanalähetykselle taikka jollekin muulle sentapaiselle. Ja tästä
jalomielisestä teosta korjasi veljenpoika runsaan siunauksen.
(Sytyttää sammuneen sikarinsa.)
BERG. Anteeksi, mutta nyt minusta veli puhuu arvoituksissa.
EDELMAN. En ensinkään. Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Velkojat
pakoittivat pojan hyppäämään alas pääkaupunkilaisen etevyytensä
korkealta mutta karulta kukkulalta erään maaseutukaupungin viljavampaan
laaksoon: sanomalehden toimitukseen. Sieltä hänet tosin puolen vuoden
perästä potkittiin pois, mutta hän pääsi tietysti toiseen ja
parempipalkkaiseen. Kolmannessa paikassa hän vihdoin löysi onnensa
ruokarouvan salin sohvankulmasta.
BERG. (Nauraa.) No, mutta ei suinkaan hän nainut ruokarouvaansa?
EDELMAN. Ei. Mutta rouvan käytännöllinen ja tarmokas tytär teki hänet
ei vain miehekseen vaan myöskin mieheksi. Ja sen jälkeen on kehityksen
laki vaikuttanut aivan normaalisti. Kuljettuaan läpi maaseudun kaikki
mahdolliset asteet -- taksoituslautakunnan jäsenestä valtuuston
varapuheenjohtajaksi ja pankkikonttorin valvojasta sen päälliköksi
--, oli hänen aikansa täytetty: hän palasi esimieheksi samaan
pääkaupunkilaiseen rahalaitokseen, joka kahta vuosikymmentä aikaisemmin
oli tuhlaajapojalle matkarahat lainannut.
BERG. Entä hänen rouvansa, onko hän sivistynyt?
EDELMAN. Ei. Mutta hän on ylioppilas. Ja lyyrahan nykyisenä jalojen
metallien puutteen aikana käy aivan yleisesti puhtaasta kullasta.
Sitäpaitsi silkkikankaan laskoksiin ja muutamaan ranskalaiseen
lauseparteen saa piiloitetuksi melkein mitä tahansa. Ja punaisinkin
käsi peittyy valkoisiin hansikkaihin.
BERG. (Ilmeisellä mielenkiinnolla.) Hän esiintyy siis mielellään
maailmannaisena?
EDELMAN. Oletko koskaan nähnyt naista, joka ei avokaulaisessa
leningissä näyttelisi demimondea?
BERG. (Hymyillen.) Niinpä niin... -- Mutta kuulehan, eihän Kaarle
Kaltimo koskaan oikeastaan ole ottanut osaa varsinaiseen valtiolliseen
elämään; miten hänet nyt sitten aivan äkkiä on havaittu valtiomieheksi?
EDELMAN. Juuri sen vuoksi, ettei hän sitä ole! Sehän on hänen kaikkein
suurin ansionsa. Tottumusta tarvitaan vain johonkin ammattiin. Eikähän
hallitseminen ole käsityötä. Korkeintaan se on elinkeino, mutta harvoin
enää sitäkään, useimmiten vain harrastus. -- Katsohan, oikeat
poliitikot ovat liian viisaita mennäkseen hallitukseen, sillä he
tietävät, että siellä katoaa vaikutusvalta. He hailitsevat mieluummin
hallitusta. Se on paljon parempaa urheilua.
BERG. No, siinä paha missä mainitaan!
KALTIMO. (Tulee taustalta. Hän on vakavan ja oman arvonsa tuntevan
miehen näköinen. Huolellisesti puettu. Vähän hermostunut liikkeissään.)
Vai niin. Herrat istuvat täällä kaikessa rauhassa ja panettelevat minun
vähäpätöisyyttäni.
EDELMAN. Päinvastoin! Puhumme sinun suuruudestasi.
KALTIMO. (Kevyesti hymähtäen.) No, siitä ei ainakaan pitkältä puhetta
piisaa!
EDELMAN. Älä ole vaatimaton! Ainakin yhden sikarin palamisajaksi. Ja
pian kai kahdenkin, jos huhuissa on perää...
KALTIMO. Missä hiivatin huhuissa?
EDELMAN. Älä huoli ruveta piilosille! Tietäähän jo koko maailma, että
sinusta nyt aiotaan tehdä ministeri.
BERG. Niin, siitä puhutaan aivan yleisesti.
(Viskaa pois sikarinsa.)
KALTIMO. (Käy istumaan. Sytyttää savukkeen. Koettaa olla huolettoman
näköinen ja vaikuttaa välinpitämättömältä.) Maailma puhuu niin paljon
ja enimmäkseen joutavia. Minulla on sitäpaitsi tarpeeksi hyvä olla
siellä, missä nyt olen...
BERG. Mutta hallitushan tarvitsee kokeneen finanssimiehen
rahaministerin tyhjälle tuolille.
KALTIMO. Onhan niitä... onhan niitä. Finanssimiehiä on nykyään joka
oksalla. Ja oksia on enemmän kuin puita.
EDELMAN. Mutta sopivista on puute. -- Myönnähän vain, ettei savua ilman
tulta!
KALTIMO. No, entäpä jos myöntäisin, että puheissa tällä kertaa sattuu
olemaan vähän perää -- mitä mahtaisi maailma silloin sanoa?
EDELMAN. Se sanoisi samaa, jota se aina sellaisissa tapauksissa sanoo.
Maailmalla on varmat ja vakiintuneet sanontatavat kaikkien tapahtumain
varalle: kihlausten ja konkurssien, kuolemantapausten ja
virkanimitysten.
KALTIMO. Sinä tarkoitat --?
EDELMAN. Että kun sinusta tulee ministeri, vievät vastustajasi sinulta
kunnian, puoluelaisesi kadehtivat sinua ja välinpitämättömät, joita on
enin, kohauttavat olkapäitään. Mutta ystäväsi, jos sinulla nimittäin
sattuu sellaisiakin olemaan, säälivät sinua sydämestään.
KALTIMO. (Väkinäisesti naurahtaen.) Entä sinä?
EDELMAN. Minä! No niin, joko... (Kohottaa olkapäitään ja levittää
käsiään.) Tahi, jos sallit, lukeuden ystäviisi.
KALTIMO. (Ojentaa hänelle kätensä, johon toinen tarttuu.) Kiitos!
Rehellinen ja vilpitön sinä ainakin olet.
EDELMAN. Se on minussa syntymävika. Sen pahempi!
KALTIMO. Miksikä sen pahempi?
EDELMAN. Siksi, ettei minusta ainakaan silloin voi tulla ministeriä.
(Naurahtaa.) Eikä maailma niin ollen saa minusta puheenaihetta.
KALTIMO. Tiedätkö, enpä usko sen minustakaan saavan. Hyi hitto!
(Irvistää, kuin olisi saanut jotakin kitkerää suuhunsa.) Ei, ei.
EDELMAN. Kyllä, kyllä. Jollei tänään, niin huomenna tahi ainakin
ylihuomenna. Mutta luultavasti jo tänään.
KALTIMO. Mistä sinä sen päättelet?
EDELMAN. Minulla on omat merkkini, jotka eivät petä. Sinun
sateenkaaresi on nyt noussut taivaalle, ja sateenkaari on liiton
merkki, kuten Sana vakuuttaa.
KALTIMO. Oikeinhan saat minut uteliaaksi. Mitkä ovat siis merkit kuussa
ja auringossa?
EDELMAN. Päivällispöydässä kohotti pääministeri kaksi kertaa
limonaadilasinsa rouvaasi kohti. Ja pöydästä noustua tarttui
kirkollisministerin moitteettomasti maalattu rouva tuttavallisesti
hänen käsivarteensa ja kuiskasi jonkun hävyttömän kaksimielisyyden
hänen korvaansa.
KALTIMO. (Nauraa.) No, on sinullakin ilmapuntarisi.
EDELMAN. Älä naura. Viimeksimainittua seikkaa voit pitää melkein yhtä
varmana todistuksena kuin tasavallan presidentin avointa kirjettä.
BERG. Edelman on parantumaton.
LAINA KALTIMO. (Tulee taustalta tuulispäänä. Hienosti, mutta
tyylittömästi puettu. Hengästynyt. Käyttelee viuhkaansa ahkerasti.)
Täältähän sinut vihdoin viimein löydän; olen etsinyt joka paikasta.
KALTIMO. (On, samoin kuin toiset vaimonsa tullessa noussut seisomaan.)
Asessori Edelmaninhan sinä tunnet... (Laina Kaltimo nyökkää.)