-- "No maisteri!" sanoi minulle isäntäni, jonka luokse olin muuttanut
kesäksi Uudenmaan saaristoon. "Lähdettekö tänään verkonlaskentaan?"
-- "Lähden mielellänikin", vastasin minä, "sillä tämä rantanuotan veto
alkaa käydä hyvin yksipuoliseksi."
Ja todellakin! Jokapäivä aina samat apajalle joudut, samat köyden
vääntämiset, samat nuotiovalkeat ja rantakalan syönnit, ja ennen
kaikkia niukka saalis, -- niistä olin jo saanut tarpeekseni.
Päivällisen jälkeen läksimme, minä neljäntenä miehenä, ulapalle. Erään
kallion kohdalla laskettiin ensin seisovat verkot. Ne pantiin noin 10
sylen päähän toisistansa aivan vaakasuoriin linjoihin, kiinni
molemmista päistä. Minua oudostutti tuo verkkojen laskeminen niin
lähelle toisiaan samaan suuntaan, mutta veneväki naurahti vain. --
"Odottakaa huomiseen", virkkoivat he. "Ennen yötä laskevat muut
verkkojansa vielä meidän verkkojemme väliin, ja kalaa tulee, jos vaan
on tullakseen!"
Alkoi jo olla ilta, kun läksimme yhä edemmäksi ulapalle, ja vasta
kaukana selällä laskettiin 3 ja 5:kin syltä korkeat verkot, useampia
yhteen jataan. Viimeinen verkko kiinnitettiin veneeseen ja purjeet
laskettiin alas. Tuulen ja merenvirtain oli määrä kuljettaa meitä,
minne tahtoivat; joko hailiparven päälle tahi ohi. Onnen kauppaa on
kalamiehen toimi kerrassaan.
Tuli yö kylmineen, tuulineen ja pimeyksineen. Olihan jo elokuu
puolivälissä. En voi kieltää, ett'en tuntenut hieman pelkoa tällaisesta
umpimähkäisestä kulusta aavalla meren selällä. Eikä tämä pelko suinkaan
vähentynyt niistä kertomuksista, joilla venemiehet höystelivät
yksinkertaista illallistamme. Ne päättyivät, nämä kertomukset, usein
runsaisiin saaliisiin, mutta usein myöskin myrskyihin ja menetettyihin
verkkoihin ja välistä rannalle jääneisiin leskiin ja orpoihin. Toiselta
puolen taas oli tässä yöllisessä keinumisessa meren ulapalla jotakin
salaista viehätystä. Välistä vingahti tuuli maston köysissä, ja aalto
löi vilkkaammin veneen kylkeen; ja silloin liikahti uninen pursi
kiivaammin, niinkuin liikahtaa torkkuva mies, kun pää hiljalleen
painuessaan viimein kadottaa tasapainonsa. Ylhäällä taivaalla
kimaltelivat tähdet. Minä koetin haeskella niistä harvoja tuttaviani,
-- mikä ääretön paljous niitä, joita en ensinkään tuntenut! Minä panin
kokkaan pitkäkseni ja tunsin tuommoista suloista raukeamista
jäsenissäni. En enää selvään erottanut miesten puheita. Joskus vaan,
kun vihuri tuli ja vene keikahti, kuului joku virkkavan:
-- "Kaisa!"
Välistä heräsin nauruun; joku miehistä oli kai sanonut jonkun
sanasutkauksen. Kuulin vielä kun joku virkkoi:
-- "Tuolla on Söderskär!"
En jaksanut enää kohottaa päätäni. Olin näkevinäni Söderskär'in majakan
vilkkuvalkeat. Mutta nekin kävivät yhä harvemmiksi. Minä nukuin
kokonaan. Heräsin kovaan puheeseen ja alituisiin liikkeisiin. Aamu oli
jo valjennut, mutta taivas oli pilvessä ja meri lakkapäissä. Venemiehet
vetivät verkkojansa veneeseen kiiruimman kaupassa. Minä hyppäsin ylös
ja yritin auttaa, mutta koko yritykseni jäi sikseen, kun isäntä
virkkoi:
-- "Kyllä nyt on parasta että maisteri pysyy kokassa!"
Kiivaasti tekivät miehet raskasta työtään. Ei kykene moiseen toimeen
se, jolla ei ole vuosikausien harjaantumista siinä. Kerrassaan ankara
työ! Ei arvaa sisämaan mies, siepatessaan vadista hailia pyrstöstä
kiinni ja lyödessään sitä vadin laitaan, kuinka monta hikipisaraa,
kuinka monta ponnistusta on vaadittu, ennenkuin tämä välttämätön särvin
on joutunut valmiina vatiin! -- Tuuli yltyi yltymistään. Se vonkui
kamalasti köysissä ja vene keikkui kovasti aalloilla, jotka vihaisesti
möyrivät sen ympärillä. Minä odotin joka hetki isännän käskyä: "hakkaa
poikki!" Mutta yhä vetivät miehet, ja hopean hohtoisina kiilsivät
hailit verkkojen silmukoissa, pyrstöänsä lyöden, kunnes uusi päälle
tullut verkkokerros pakotti niiden olemaan alallaan. Suurella mielen
jännityksellä katselin minä miesten työtä. Viimeinen verkko oli jo
nousemaisillaan. Ja vihdoin, kun sen pää jo näkyi, komensi isäntä:
-- "Reivaa purje ja vedä ylös!"
Käsky oli pian noudatettu. Tuuli työnnähti vimmatusti purjeeseen. Vene
keikahti tavattomasti, ja niin läksimme laitamyötäiseen kulkemaan
rantaan päin.
-- "Söderskär'iä kohti!" komensi isäntä.
Tuimasti kiiti vene reivatuillakin purjeilla kilpaa sen laidoilla
kiehuvien aaltojen kanssa. Söderskär alkoi kohota yhä ylemmäksi taivaan
rannasta, kunnes vihdoin, parin tunnin purjehduksen perästä, laskimme
sen kallioiseen kylkeen.
Helpoltapa tuntui jälleen päästä kuivalle maalle ja saada lämmitellä
ystävällisten majakkamiesten tuvassa.
-- "Myrskyksi vaan vetää taas", puhuivat Söderskär'in miehet. "Kunhan
vaan ei tulisi samallaista möyryä, kuin oli tässä toissa yönä. Herra
varjelkoon!"
-- "Tapahtuiko mitään erinomaista?"
-- "Tapahtuipa niinkin. Virolainen jaala koetti päästä silloisessa
hirveässä myrskyssä tänne, mutta eivät tienneet poloiset tuota
salakaria tuolla -- näettekö, kuinka sen pinta paljastuu nytkin aallon
pohjalta! Me yritimme apuun, mutta aalto kävi niin kova, ettemme
päässeet liikkeelle ensinkään. Jaala tuli suoraa päätä karia kohti.
Aalto paiskasi sen kariin."
-- "Pirstaleiksiko meni?"
-- "Ei pienaakaan enää nähty. Sinne meni pursi ja miehet!..."
Kamalalta kuului tämä jutelma, kerrottuna majakkamieben
yksitoikkoisella äänellä.
Kuinka olisi meidän käynyt, jos olisimme samana yönä olleet
ulapalla?...