Oli kerran miestä kolme,
jotka sattuivat Savosta
kulkemahan kuuluisahan,
haluisehen Helsinkihin.
Tuunan salmehen tulivat,
joss' on saari salmen suussa;
yli salmen saatettihin
sille puolen Punkaharjun.
Astuvat ylämäkeä,
kääntelevät, katselevat,
istuvat, ajattelevat;
kuuntelevat kukkumista,
kesä-linnun laulamista,
kuinka siinä linnut lauloi,
linnut lauloi, metsä soitti,
antoi aurinko ilonsa,
päivä paistoi pitkin nientä;
siitä koko luonto liikkui,
ilma silmissä iloitsi,
ilahutti ihmiskunnan.
Kaikki' näitä katsellessa,
läikkyviä lähtehiä,
järven, lahen lainehia,
kerran vielä keskenänsä
miehet mielestä hyvästä
puhelevat puolestansa:
"Kun ois tässä kukkasia,
lehtipuita lempehiä,
oksakaan omenapuuta,
oisipa osa hyveä
Paratiisin maan paria,
Aatamin asunto-maata!"
Tuosta kärryihin kävivät,
rupesivat rattahille.
Ratas vieri tietä myöten,
aatos Luojan töitä myöten.
Ajoit siltoa sinistä
sekä harjua haluista;
siell' on puista portti tehty,
katu-varret kaunistettu.
Tämä silta on silloin tehty,
kun on kuu kokohon pantu,
kun on aurinko aljettu,
laskettuna maan perustus!
Viel' ei vaivu vuoliaiset,
eikä arkut alta murru!