1.
Karhu on suurin petoeläin Europassa.
Ollen luonteeltaan epäluuloinen ja arka, kätkeytyy se etäisiin
salomaihin, missä metsät eivät vielä ole harvenneet eikä
uutis-asutuksia ole perustettu. Ennen muinoin oli se paljon yleisempi,
asuskellen kaikissa osissa maatamme.
Harvoin tavataan karhu vuorilla ja ylävillä mailla, koska sen on niillä
vaikea elatustaan löytää; sitä vastoin viihtyy se hyvin suurissa ja
tiheissä metsissä, missä sillä on runsaasti saatavissa juuria ja
mehukkaita kasveja sekä mustikoita, puolukoita ynnä muita marjoja. Nämä
ynnä muurahaiset ovat nuoren karhun pääasiallisena ravintona. Kun se on
tullut vanhemmaksi sekä päässyt lihan makuun, syö se mieluimmin tätä
ruokaa. Silloin se käy karjan kimppuun.
Karhu on mainion voimakas eläin. Se voi, takajaloillaan käyden, kantaa
hevosen tai lehmän etukäpälillään. Se osaa uidakin kauan ja nopeasti,
ja kuumina kesinä kylpee se usein vedessä. Peloitettuna juoksee se
nopeasti, mutta kömpelösti. Sillä on hyvin kehittyneet aistit: näkö on
tarkka, kuulo hyvä ja hajuaisti erittäin hieno. Senpä tähden ihmiset
vaan harvoin saavat sitä kesällä metsissä tavata.
Karhu ryntää muita eläimiä vastaan aina kahdella jalalla. Siten voi se
vapaasti käyttää etukäpäliään saaliinsa kaatamiseen.
Vaikka karhu luonnoltaan on villi ja kiukkuinen, ei se kuitenkaan
hyökkää ihmisen kimppuun, ellei sitä ole suututettu. Haavoitettuna
ahdistaa se raivoisasti metsästäjää, varsinkin jos tämä pelkää ja
juoksee pakoon. Mutta jos metsästäjä häikäilemättä käy karhua kohden,
lähtee se useimmiten tiehensä ja osoittaa kiukkuansa vaan sammalille ja
kannoille, heitellen niitä sinne tänne. Omituista on, että se vaan
harvoin lyö ihmistä käpälällään; tavallisesti koettaa se puremalla tätä
haavoittaa.
Kesällä karhu on aina laiha, mutta syksyllä, kun se kypsyneistä
marjoista saa runsaasti ravintoa, lihoo se suuresti. Lokakuun
loppupuolilla lakkaa se syömästä. Marraskuun keskitienoilla menee se
pesäänsä, jonka se jo sitä ennen on valmistanut. Jos sitä ei häiritä,
makaa se siinä koko talven yhtämittaisessa levossa.
Karhun pesänä on havuista, sammalista ja kanervista tehty vuode, jonka
se laatii milloin mihinkin: vuoren-onkaloon, ulkonevan kallionkyljen
alle, kaatuneen puun juurien alle, tyhjennettyyn muurahaispesään,
maakuoppaan y.m. Kerrotaanpa sen joskus asettavan pesänsä suureen
puuhunkin, milloin sen runko on sattunut jakautumaan kolmeen tai
neljään haaraan, joiden väliin pesä mahtuu. Ennenkuin se menee
pesäänsä, makaa se muutamia päiviä sen ulkopuolella avonaisella
paikalla, tullakseen vakuutetuksi siitä, että pesä on turvallisessa
paikassa. Vanhat uroskarhut makaavat usein koko talven paljaan taivaan
alla, toisinaan aivan lumen peittäminä.
Vaikka karhu ei talvella mitään syö, pysyy se kuitenkin syksyisessä
lihavuudessaan. Ja metsästäjät vakuuttavat, että naaraskarhu, joka
talvileponsa aikana synnyttää penikkansa pesään, elättää niitä niin
hyvästi, että ne ovat jotenkin lihavia ja suuria, kun ne emän kanssa
lähtevät pesästä. Eikä emä kuitenkaan sillä aikaa mitään syö.
2.
Karhuja pyydetään monella tavalla.
Kun on satanut lunta paksulta, menee metsästäjä tammi- tai helmikuussa
muutamain seuralaisten kanssa pesälle. Jos tämä on kallion reunan alla,
työntää kaksi heistä kankensa pesään siten, että ne käyvät ristiin.
Karhu ryntää ylös ja pyrkii pesästä pois, mutta kanget ovat edessä; ja
metsästäjä tappaa sen silloin pesään. Mutta jos karhu syöksyy ulos,
ennenkuin kanget on työnnetty pesään, päästää metsästäjä koiransa sen
kimppuun ja lähtee hiihtäen ajamaan sitä takaa, kunnes hän sen
saavuttaa ja ampuu kuoliaaksi.
Kun karhu on kaatanut jonkun eläimen ja syönyt sitä kylläksensä, jättää
se tavallisesti jäännöksen paikalleen tai kaivaa sen maahan. Kun
tuollainen haaska keksitään, tehdään ampumamatkan päähän suojus, johon
asettuu yksi tai useampia metsästäjiä varustettuina ladatuilla
pyssyillä. He odottavat karhua jälleen haaskalle aterioimaan.
Tavallisesti se tuleekin vuorokauden tai parin perästä ja saa silloin
surmansa.
Monella muullakin tavalla voipi karhu joutua pelottoman metsämiehen
saaliiksi. Onpa joskus tapahtunut, että yksinäinen puunhakkaaja
metsässä kävellessään on äkisti tavannut karhun ja kirveellään sen
surmannut. Mutta rohkeutta ja kylmäverisyyttä sellaiseen tekoon
tarvitaan.
3.
Esi-isämme pitivät karhua melkein jumalallisena olentona. Vanhoissa
runoissamme ylistellään sitä monella tavalla ja annetaan sille
monenmoisia lempinimiä, niinkuin "mesikämmen", "metsän kuningas",
"metsän omena" y.m. Ja kun karhu oli kaadettu, pidettiin sen kunniaksi
juhlallisia peijaisia, joissa laulettiin runoja kuolleen salon-uroon
kunniaksi. Ja voipi sanoa, että kansa nytkin vielä katselee tätä
"metsän kuningasta" jonkinmoisella kunnioituksella. Siihen on
nähtävästi syynä sen mahtava voima, sen niin sanoaksemme "suora"
luonto, josta on kaukana esim. revossa ja sudessa tavattava viekkaus ja
kavaluus, sekä se peloton vastarinta, jota karhu ärsytettynä ja
kuoleman uhatessa osoittaa. Kalliin nahkansa ja hyvien tapporahojen
vuoksi, jotka sen kaatamisesta saadaan, on tämä otus alituisen vainon
ja hävityksen alaisena. Tiheämmin asutuilta seuduilta on se jo
hävinnytkin melkein sukupuuttoon.