Isäntä Rantanen ajaa ratuutti keveässä pärelaitareessä kaupunkia
kohti. Hevonen hölkkäsi tasaista tahtia ja kolmikielinen kuppitiuku
soida liritteli luokissa. Matka oli puolitiessä. Alkoi jo
kaupunkitunnelmat kuvastella mielessä, varsinkin sikaarit ja naukut,
joita vielä siihen aikaan annettiin puotiloissa kaupanpäällisiksi.
Ollapa jo nyt hyvä ruunariima hampaissa savuamassa, hän ajatteli
siinä mukavasti istuissaan. Ja saanhan minä sen, kun poikkean tuonne
kauppias Kuperaiselle hevosta syöttämään. Onhan se vähän syrjässä,
mutta ei kovin paljoa. Ehkäpä kutsuu ukko puheilleen ja tarjoaa
tupakat aivan ilmaiseksi... Nälkäjärveläisten rahajumala... Eipäs
kuollut, kiskuri, vaikka kuuluu huonona sairastaneen... Jospa menen
aivan kutsumatta ukon puheille, sanon olevani rahan tarpeessa... Niin
minä teenkin.
Rantanen myhäili keksinnölleen ja kiirehti ruunaansa. Kohta hän
olikin kauppiaan kartanolla. Sinne oli varustettuna ulkorakennuksen
seinämälle apelaatikot ja kiinnipitimet ostajain hevosille.
Ollapa joka talossa näin mukavasti, hymähti Rantanen kauroja
kaataessaan. Jospa olisi kauratkin valmiina, niin ei ainakaan hevoset
kanteleisi ukon päälle viime tilissä.
Hän ennätti parhaiksi saada hevosensa ruokituksi ja peitellyksi,
kun itse kauppias Kuperainen kömpi rappuja alas. Rantanen kohotti
hattuansa oikein juhlallisesti ja lausui:
-- Hyvä päivä, herra kauppias!
-- Päivää, päivää, vastasi Kuperainen ja alkoipa erityisen uteliaana
tirkistellä tunteaksensa tätä näin kohteliasta ja arkailematonta
tervehtijää.
-- Terveisiä sieltä meidän puolelta, Savonlahdelta, lisäsi Rantanen
auttaakseen kauppiaan muistia.
-- Kiitoksia, kiitoksia! Nythän minä alan olla jäljillä. Onko se
isäntä Rantanen?
-- Sillä nimellä ne ovat muutkin nimittäneet.
-- Niin, aivan oikein. Tutut miehet, tutut miehet. Minnekä matka?
-- Kaupunkiin on matka, poikkesin vaan tuttuun taloon hevosta
syöttämään.
-- Oikein, aivan oikein. Sopii se hevonen talliinkin.
-- Hyvä sillä on tuossakin.
-- No mennään sitten huoneeseen. On oikein hauska tavata senkin
puolen ihmisiä.
-- Eikö täällä ole sattunut muita käymään?
-- Kyllä, kyllä niitä aina käypi... käypi niitä väliin enempi kuin
toivoisikaan... Mutta niillä on väli miehillä ja miehillä... Turkki
naulaan ja sitten istumaan... Tässä on tupakkaa... Eipä kestä
kiittää... Niin, mistä minä puhuinkaan?
-- Että miehillä on väli.
-- Niin, aivan oikein. Miehillä on väli. Jos kysyt yhdeltä, miten on
se ja se asia, niin rehellinen mies katsoo rohkeasti silmiin ja sanoo
yrkäilemättä, että niin on asia. Tulee toinen mies, kysyt siltä miten
on se asia. Niin ja niin hyvästi on muka asiat. Mutta tämä mies ei
katso suoraan silmiin eikä sano sanottavaansa rohkeasti. Se on niitä
miehiänsä, joille en tarjoa tupakkatakaan, jopa että rahoja uskoisin.
-- Niitä ehkä ujostuttaa ilmaista köyhyyttään.
-- Vielä niitä mikä ujostuttaa. Valehdella vaan pitää rahaa
saadakseen. Mutta minä näen miehen silmistä, milloin se valehtelee.
Ne Savonlahden pitäjään miehet ovat yleensä rehellisiä miehiä.
-- Onhan siellä koetettu totuuden tynkää säilytellä, vaikka paha
se on kulumaan, nauratteli Rantanen. Monella on suuri halu hiukan
kaunistella tai korjailla muilta kuulemiansa asioita. Nytkin tänä
talvena liikkui siellä huhu, että kauppias on sairastanut ja vielä
hyvin huonona. Olikohan siinä puheessa mitään perää?
-- Se on ollut ihan totista totta, tunnusti Kuperainen. Minä olin
niin huonona, että kaikki, yksin tohtorikin, luuli kuoleman tulevan.
-- Niin puhuttiin sielläkin yleisesti. Nyt ovat siihen lisänneet,
että kauppias on tämän sairauden perästä ruvennut lainaamaan rahaa
tavallisella korolla. Ehkä on sekin totta.
-- Se ei ole enää totta, kielsi Kuperainen päätään pudistellen. Se
on jo puhdasta valetta. Sitä en tee elämässä enkä kuolemassa... Ja
vähätpä siitä, onko ne sen seutulaiset vaurastumaan vaiko köyhtymään
päin?
-- Jotkut vähän vaurastuvat, mutta enin osa taitaa pysytellä
tasapainossa.
-- Hyvä se on sekin, jos tasapainossa. Täällä on monen miehen paperi.
Ovatko ne Niemen Niiraset vaurastumaan päin?
-- Ehkä vähän sinne päin.
-- Hyvä, hyvä. Entäs Lammin Nousiaiset?
-- Tasallaan taitavat pysytellä.
-- Kunhan pysyisivät, kunhan pysyisivät.
-- Muistaako kauppias kaikki velkamiehensä näin ulkoa, kirjasta
katsomatta? kysyi Rantanen.
-- Mikä ne kaikki muistaa.
-- Onkohan se Heikki Hentiläinen maksava tänne?
-- En jaksa muistaa. Vaan miksikä sitä kysyt? Mikä sillä on?
-- Ei erittäin mitään. Näyttää vaan siltä että se köyhtyy.
-- Vai köyhtyy! Se saattaisi olla maksava ja köyhtyy.
Kuperainen otti hyllyltä paksun nimikirjan, selaili sen lehtiä ja
sormeansa vetäen poikki nimien toisteli harvakseen:
-- Heikki Hentiläinen... Heikki Hentiläinen. Mikähän helvetin Heikki
Hentiläinen sekin on, joka köyhtyy... Heikki Hentiläi... ja tuossa
se nyt on sama kappale... Onhan se vielä velkaa, sata markkaa, ja
nyt köyhtyy. Millä juuttaan kurilla se on saanutkin? Enpä minä usein
anna niin köyhtymisen partaalla oleville ilman takausta. Sillä on
ollut aikaisemmin puolustuslause varallisuudesta. Se on merkittynä
tänne kirjaan. Mihinkähän minä olen sen pistänyt, että näkisi kuka
sen on antanut? Minä olen luottanut sen Savonlahden papin antamiin
varallisuustodistuksiin tähän asti.
-- Jospa tämä Hentiläinen on saanutkin todistuksensa muilta,
huomautti Rantanen. Se muutti Nälkäjärven seurakunnasta viime syksynä.
-- Nyt minä sen ymmärrän! huudahti Kuperainen. Nälkäjärven papit ovat
pässinpäitä teidän papin rinnalla. Ne kirjoitella lotikoittelevat
todistukseensa, että tämä on hyvämaineinen, rokotettu ja ripillä
käynyt. Mitä helvettiä minä näillä tiedoilla teen! Se on minulle
yhdentekevä, vaikka ei olisi nähnytkään ripillä käynyttä. Se on
pääasia, että onko sillä varoja lunastaa vekselinsä. Ja teidän
pitäjään pappi on kunnon mies. Se ei kirjoittele muuta kuin että tämä
mies vastaa niin ja niin suuren velan.
-- Ehkä ne Nälkäjärven papit arvelevat, että kyllä se hyvämaineinen
ja ripillä käynyt mies maksaa velkansa, virkkoi Rantanen salaa
naurahdellen.
-- Nähdään se nyt tuosta Hentiläisestä, kiivastui Kuperainen. Minä en
ota pennin arvosta niitä rokotuksia ja ripityksiä, jos sillä ei muuta
ole. Onko sillä oma maa?
-- On sillä ollut, vaan se on jo muiden nimissä.
-- Entä eläimiä?
-- Muiden nimissä ne ovat nekin.
-- No eikö sillä ole enää mitään omissa nimissään?
-- On sillä lapsia.
-- Lapsia! Mikä hyöty minulle niistä on?
-- Eipä tiedä, jos lapsista tulee niin kykeneviä, että maksavat
isänsäkin velat.
-- Ei minun rahani jouda siellä seisomaan, niiden pitää olla
liikkeessä.
-- Mutta kun ne pyrkivät liikkeessä häviämään, niin eikö olisi
parempi pitää pankissa.
-- Minäkö tyytyisin niihin rippeisiin, mitä pankki antaa! Ei ikinä.
Nahjukset pitäkööt rahojaan pankissa, vaan en minä.
-- Ennenkö lainaatte Heikki Hentiläisellekin!
-- En toista kertaa sille, mutta on niitä muitakin miehiä.
-- Jokohan minäkin saisin?
-- Arvele tuota. Vaikka tuhansia, jos tarvitset.
-- En minä tuhansiin asti, vaan viisisataa otan, jos korolla sovitaan.
-- Sovitaan niillä. Kun otat siihen yhteen sen Hentiläisen paperin
täydestä arvostaan, niin saat puoleksi vuodeksi kahdeksalla korolla.
Voitko sanoa nylkyriksi?
-- Ei pahasti, jos vaan sovitaan Hentiläisen paperin täysiarvosta.
-- Se on selvä paperi. Siirretään sinulle... Jatka tupakkata.
Kuperainen meni laatikolleen ja selaili tyytyväisenä papereitaan.
Rantanen sytytti uuden sikarin ja otti hatun käteensä, ettei olisi
hakemisessa, jos tulee kiire lähtö.
-- Tuossa se on, virkkoi Kuperainen. Joko kirjoitan siirron... voiton
ja tappion uhalla?
-- Eikä tarvitse kirjoittaa, jos se arvostaan tulee.
-- Mutta ei tämä ole siirtämättä sinulle mistään arvosta.
-- On se roskapaperin arvosta.
Kuperainen katsoi tuimasti.
-- Mitä sinä puhut? Tämähän on sadan markan arvopaperi.
-- Ei sen numeroilla ole mitään arvoa, väitti Rantanen.
-- No otatko vai...?
-- Otan paperin arvosta.
-- Mene hiiteen paperin arvoinesi. Ei sinulla ole rahantarvista.
Kuperainen vei laatikkoon arvopaperinsa ja katseli vähän kierosti
vieraaseensa. Tämä arvasi viisaimmaksi lähteä tielle ja nousten
seisomaan virkkoi:
-- Ei taida siitä rahan lainuusta tulla mitään.
-- Ei tule. Eläkä vasta mainitse leikilläsikään rahan lainaamisesta,
jos et tarvitse.
-- Eikö siihen asiaan leikki sovi? kysäsi Rantanen naurahtaen.
-- Ei siihen sovi. Minä en halua puhella raha-asioista niiden kanssa,
jotka uskaltavat tinkiä.
-- Minä luulin, ettei kauppias pane pahaksi tinkimistäkään.
-- Se on toista muun tavaran kaupassa, ostajalla on lupa tinkiä,
mutta ei myöjällä. Ja puhtaan rahan kaupassa olen minä ostajana.
-- Siinä se on meillä erimielisyys, virkkoi Rantanen. Minäkin luulin
olevani Hentiläisen paperin ostaja.
-- Niin, niin; olithan sinä tavallaan, mutta kun minä ennätin
ajatella toisin, niin ei sitä käy muuttaminen. No poikkea talossa
vastakin, että saisi tietää kuka rikastuu.
-- Onhan se luottamustoimi, naurahteli Rantanen. Saanenko antaa
varallisuustodistuksiakin?
-- Anna vaan, lupasi Kuperainen. Mutta muista se, ettei siinä saa
olla joutavia laverruksia lapsista ja muista.
He erosivat hyvinä ystävinä, ja Rantanen lähti ajelemaan kaupunkia
kohti vedellen sikariansa.