Paavo oli istunut Raamatun ääressä lähes puoli vuotta, nimittäin
Pärttylistä Kynttilänpäivään. Päästyään "kannesta kanteen" hän alotti
heti uudestaan ja oli jo Kuningasten kirjaa lukemassa, kun naapuri
Hartikainen tuli häiritsemään muilla puuhilla.
-- Yhä sinä vaan lukea jauhattelet, hän virkkoi.
-- Mitäpä minä muutakaan tekisin talviseen aikaan, vastasi Paavo
oudoksuen, kun vanha herännyt mies arvostelee hänen lukemistaan noin
välinpitämättömästi.
-- Olisi sitä tekemistä talvellakin, sanoi Hartikainen. Sinä
joutaisit parhaiten puuhaamaan meidän kylään maantietä, josta on
ollut aina vähäväliin puhetta, mutta ei kukaan pane asiata alulle.
-- Pidätkö maantiepuuhaa tärkeämpänä kuin Raamatun lukemista? kysyi
Paavo jotenkin pontevasti.
-- On se ainakin yhtä tärkeätä, vastasi Hartikainen.
Paavo siirti kirjan syrjemmä ja tarttui tositoimella keskusteluun.
-- Enpä olisi odottanut sinun suustasi tällaista sanaa. Maantien
puuha yhtä tärkeätä kuin Raamatun lukeminen? Huokeastipa sitten
vältetään kadotuksen kita ja päästään kaidalle tielle. Oletko sinä
kääntynyt takaisin lavealle tielle, kun noin puhut!
Näin ahdistelevista sanoista jo Hartikainenkin harmistui.
-- Lukemisellako sinä luulet pääseväsi kadotuksesta. Aiotko
tuomiopäivänä kehastella sillä, että olet talvet istunut Raamatun
ääressä. Ei sinulta siellä kysytä osaatko edes lukeakaan, vaan sitä
sinulta kysytään mitä olet tehnyt.
Tiedän minäkin sen, että tekoja siellä kysytään, mutta ei siellä
ainakaan maantien tekoa kysytä, vastasi Paavo varmasti.
-- Kysytään sitäkin, kivahti Hartikainen. Minä selitän sinulle
tämän asian. Väitä vastaan, jos uskallat. Ajattele että
pimeänä, myrskyisenä syysyönä tulee veljesi tai kummipoikasi
hengenvaarallisesti sairaaksi. Tarvitsisi noutaa pappi tai lääkäri.
Pääsetkö veneellä suuren selän ylitse? Et pääse. Sairas saattaa
kuolla ennen myrskyn asettumista. Mutta jos on sileä maantie, niin
kyllä hevonen osaa kulkea pimeässäkin. Voitko viimeisellä tuomiolla
puolustaa itseäsi sillä, ettei ollut maantietä. Luuletko, ettei
siellä tiedetä miksi ei ollut. Sentähden, kun istuit talvikaudet
Raamatun ääressä, etkä asettanut tikkua ristiin tie-asian hyväksi.
Tiedätkö minkä tuomion saat... helvettiin nakataan, vaikka olisit
lukenut Raamatut läpi sata kertaa.
Paavon pää painui alas. Kauhistutti ajatus, että veli kuolisi
saamatta puhutella pappia, ja kipeästi koskisi sekin, jos kummipoika
kuolisi maantien puutteessa.
Paavosta tuli nöyrä mies ja hän tunnusti:
-- Kyllä olet, naapuri, oikeassa. Minä en ole tätä asiata ennen
ymmärtänyt.
-- Hyvä että nytkään ymmärrät, sanoi Hartikainen lempeämmin. Ehkäpä
ryhdyt aivan ensi päivinä maantie-asiaan.
-- Vaikka paikalla, jos vaan osaat neuvoa miten tätä asiata ajetaan,
sanoi Paavo, painaen Raamatun kiinni pistettyään päretikun lehtien
väliin merkiksi.
-- Osaan minä neuvoa aluksi ja itse saat kysellä lisää tietävämmiltä,
sanoi Hartikainen. Ensin on kirjoitettava anomus ja kerättävä sen
alle kaikkien nimet, jotka tätä tietä tarvitsevat.
-- Mutta jos ne pelkäävät kustannuksia eivätkä kirjoita nimeänsä,
epäili Paavo.
-- Ei niitä moni pelkää, vakuutti Hartikainen. Ja jotka pelkäävät,
niille on sinun selitettävä miten tärkeä tämä asia on.
-- Ja mitä sitten, kiirehti Paavo.
-- Sitten on saatava kuntakokoukselta puoltolause ja ryhdyttävä
hakemaan valtio- apua.
-- Mutta jos ei kuntalaiset katso tietä välttämättömän tarpeelliseksi
eivätkä anna puoltolausetta.
-- Ne antavat, kun käyt vähää ennen puhuttelemassa kaikkia
suuri-äänisiä ja selität niille asian tärkeyden.
-- Mutta on siinä puuhaa, arveli Paavo.
-- Vähäkö on sinulla aikaa.
-- No onhan sitä aikaa, myönnytti Paavo. Hän oli jo seuraavana
päivänä nimienkeruumatkalla ja alkoi osata melkeinpä paremmin kuin
Hartikainen kuvailla sen kauhean edesvastuun, mihin ne joutuvat
syyllisiksi, jotka eivät tätä tietä puolusta. Hän ei jättänyt
yhdessäkään talossa selittämättä miten käypi, jos myrskyisenä
syysyönä joku sairastuu vaarallisesti. Tämä hidastutti nimien
keruuta, niin että tieto tästä hommasta ennätti kerääjän edelle.
Osasipa moni ulkoa nuo painavimmat pykälät.
* * * * *
Tämä Paavon uusi harrastus huvitti Siltasuon Lappalaista ja hän
varustautui tekemään kiusaa, vastustamaan. Kun Paavo saapui ja pääsi
sairaita koskevan pykälän loppuun, virkkoi toinen:
-- Kyllähän tie olisi tarpeellinen, mutta en minä voi yhtyä
anomukseen, jos on tarkoituksena estää luojan kuritukset.
Paavo hämmästyi tällaisesta vastauksesta ja kysyi:
-- Mitenkä sinä sanoit?
-- Niin minä sanoin ja sanon vieläkin, että tämä on aivan samallainen
homma kuin jos naapurit tekisivät liiton estääkseen minut omaa
lastani rankaisemasta, olipa se vaikka kuinka tottelematon.
Paavo olisi pitänyt pilapuheena koko selitystä, mutta puhujan naama
näytti aivan vakavalta.
-- Jopa sinä olet suuressa ereyksessä, täytyi Paavon ihmetellä.
Onhan Luojalla keinoja rangaista sittenkin, vaikkapa tie laitetaan.
Lienethän kuullut miten minuakin rangaistiin hirveällä unella, kun
rupesin numeroilla laskemaan iankaikkisuuden pituutta.
Lappalainen hairahtui naurahtamaan, kun sanoi:
-- Ei unet tepsi kaikkiin eikä olisi tepsinyt sinuunkaan, ellet olisi
kiivennyt kuuman uunin päälle.
-- Voi, kun sinä puhut leikkiä vakavista asioista, vaikeroi Paavo.
Heitä jo pois turhat väitteet ja kirjoita nimesi.
-- En kirjoita niiden syiden perusteella, mutta jos voit todistaa
tiestä olevan aineellista etua, niin sitten ehkä.
Paavo ihastui.
-- Aineellista etuahan siitä enimmän onkin. Maatilojen arvo kohoaa
puolella. Entäs eläinten ja kaiken maamiehen tavaran hinta, kun
ostajat pääsevät mihin aikaan hyvänsä. Voit kasvattaa vaikkapa
juoksijahevosia, kun on maantie, jossa saapi kärrien edessä opettaa.
Ja enhän minä näin yhtäkkiä kaikkia etuja muista luetellakaan.
-- Ehkäpä ei olekaan enempää. Jos voisit mainita vielä yhdenkään,
mutta hyvän.
-- On niitä paljonkin, vakuutti Paavo. Ajattelehan, kun poikasi
joutuvat aikaisiksi ja alkavat etsiä emäntiä itselleen,
niin on varma, että rikkaatkin tyttäret tulevat mielellään
maantienvierustaloon.
-- Se sinun piti mainita aivan ensimäiseksi, ihastui Lappalainen.
Jospa lisäät siihen, että itsekin otat emännän aivan samassa kun
maantie valmistuu, niin ei ole nimi kinttusiteissä.
Paavon käsi kohosi korvalliselle.
-- Mitä sinä minusta vanhasta sotket niihin asioihin. Eikä siitä
olisi sinulle mitään hyötyä.
-- Täytyy sitä ajatella huviakin. Saataisiin suuret häät.
-- Saadaan ne häät toki minuttakin, sanoi Paavo ihastuen. Jahka
minun kummipoikani, pieni Paavo ottaa emännän, niin meillä on suuret
häät... Nyt sinulla ei ole enää mitään esteitä.
-- On vielä. Ne häät joutuvat milloin joutuvat, ja jos poika tulee
kummiinsa, niin emäntä jääpi ottamatta.
-- Ei jää, vakuutti Paavo.
-- Oletko varma siitä.
-- No ihan varma. Kyllä minä muistutan kummipoikaa.
-- Mutta jos ei sittenkään ota, niin otatko itse? Paavo mietti vähän
aikaa ja vastasi päättävästi:
-- Minä otan, jos ei pieni Paavo ota.
-- Nyt kirjoitetaan nimi, mutta muistakin lupauksesi.
-- Se muistetaan, lupasi Paavo kättänsä vilhauttaen.
Nyt hän pääsi toiseen taloon.
* * * * *
Kaksi vuotta ja vähän päällekin kului Paavolta tässä maantietouhussa.
Edellisinä vuosina hän ei ollut vetänyt talvikausiin jalkaansa
sarkahousuja, nyt kului viikkoja, ettei joutanut niitä heittämään
pois yöksikään. Kruunun palvelijoita ja kunnan virkailijoita hän ei
ennen tavannut juuri muualla kuin joskus kotonansa, milloin sattuivat
siellä käymään; nyt oli Paavo melkein joka viikko heidän luonansa
tie-asiasta kyselemässä. Kiireisimmät yrittelivät tuskastuakin
alituisiin kiirehtimisiin. Mutta sitten tulikin tie päätetyksi ja
tehdyksi sellaiseen kuntoon, että Paavo jo toisen kesän lopulla sai
istua kärryihin kotiveräjällä. Hän oli tyytyväinen ja valmistautui
viettämään talvea Raamatun ääressä. Ennättipä jo lukea muutamia
lukuja Kuningasten kirjasta, kun naapuri Hartikainen tuli juttelemaan
uusista kulkuneuvoihin kuuluvista hankkeista.
-- Oli se maantiepuuha vähän liika aikaista, hän sanoi.
-- Mistä sinä sellaisen ajatuksen olet saanut, kummasteli Paavo.
-- Siitä, kun tätä meidän järvestä juoksevaa virtaa ruvetaan valtion
varoilla syventämään laivoilla kuljettavaksi.
-- Ei maantie jää sen tautta tarpeettomaksi, lohdutteli Paavo.
-- Jos ei aivan, mutta ei sitä paljokaan tarvita. Etkö ole ajatellut,
että tällä rannalla asuvien on hankittava laiva, oma laiva, jolla
pääsee joka aamu lähtemään.
-- Ei ruveta niin suuriin puuhiin ja kustannuksiin, kun on tie saatu,
esteli Paavo.
-- Kuulehan naapuri, sanoi Hartikainen. Minun täytyy taas selittää
sinulle. Laiva on laiva, varsinkin oma laiva. Sillä pääsee myrskyllä
ja sateella. Omasta rannasta vaan astuu katoksen alle ja istuu
kuin huoneessa ainakin. Ei väsy kirkossa käydessään. Jos on sairas
kuljetettavana lääkäriin, ei tarvitse koluuttaa rattailla. Ja entä
kun saapi joka aamu lähettää kermat suureen meijeriin... Kyllä se
asia on sillä lailla, että meidän on hankittava oma laiva. Jos siihen
meneekin satanen tai puoli talostaan, niin kyllä se vuosien kuluessa
tulee takaisin.
Hartikainen toivoi Paavon innostuvan asiaan, mutta tämä tuumaili:
-- Laittakaa vaan, en minä tahdo olla vasten.
-- Ei se sitä ole. Sinun on otettava laivan hankkimispuuha omaksi
asiaksesi ja aivan paikalla.
-- Minunko, ja nyt talvella? ihmetteli Paavo.
-- Aivan talvella. Kesän tullessa täytyy laivan olla valmiina,
muuten muu syrjäinen yhtiö panee laivansa tänne, joka käypi missä on
edullisinta ja ottaa laivamaksua minkä haluttaa.
-- Tuokoon vaan, arveli Paavo. Jos vaatii kovin kalliin maksun, niin
minä ajan hevosella.
Hartikaisen täytyi löytää vaikuttavampia syitä.
-- Toivoin sinun ajattelevan pitemmälle, hän sanoi. Mutta etkö luule
koskaan tulevan kysymystä siitä, mitä varten täytyi hevosesi juosta
viisi kuusi peninkulmaa mäkistä tietä. Minä sanon sen sinulle nyt ja
hevosesi sanoo viimeisellä tuomiolla, että siitä syystä sen täytyi
juosta, jotta saisit itse istua talven lämpimässä tuvassa ja että
sitten kesällä säästäisit muutamia pennejä. Onko jäänyt lukematta
vanhasta virsikirjasta se kohta, jossa sanotaan, että viimeisellä
tuomiolla luontokappaleetkin kantavat ihmisten päälle.
Tämä puhe vaikutti.
-- Kyllä sinä olet oikeassa, tunnusti Paavo. Laitetaan laiva.
-- Se on oikein. Ryhdy vaan nyt keräämään osakkeita.
Samalla viikolla oli Paavo osakekirjoineen seutulaistensa kimpussa.
Niiden täytyi tulla siihen vakaumukseen, että sekä ajallinen että
iankaikkinen onni on suuressa vaarassa, ellei tätä laivaa hankita.
Jos se saadaan, on kaikki hyvin.
Siltasuon Lappalainen oli yrityksen hartain kannattaja, mutta ettei
Paavo pääsisi poistumaan talosta parilla sanalla, asettui hän
vastustajain puolelle.
-- En minä kirjoita nimeäni tähän paperiin, hän sanoi.
-- Minkä tähden, tiedusteli Paavo.
-- Sen tähden, ettei näistä puuhista näytä tulevan loppuakaan.
-- Kyllä tästä tulee loppu heti, kun saadaan tarpeeksi osakkeita,
vakuutti Paavo.
-- Mutta minä pelkään sinun olevan vuoden tai parin perästä
puuhaamassa rautatietä.
Paavo oli pelännyt pahempaakin. Tämä häntä nauratti ja hän virkkoi:
-- Jottako rautatie olisi vihattava. Sillähän pääsee kesällä ja
talvella. Jospa saataisiinkin se.
-- Tuostahan minä jo kuulen, sanoi vastustaja. Tuskin ennättäisi
rautatie kulua yhtään, kun sinä olisit listan kanssa puuhaamassa
ilmalaivaa. Ja siinä pelossa minä en halua kirjoittaa.
-- Ilmalaivan pelossako, ihmetteli Paavo. Oletko sinä päästä vialla,
vai luuletko minun olevan. Minäkö puuhaisin Peltoniemen kylälle
ilmalaivaa.
-- Ei niitä puuhiaan näy edeltäpäin tietävän, epäili Lappalainen.
Eikä Paavo saanut nimeä osakelistaan ennenkuin oli aivan tosissaan
vakuuttanut, ettei hän, vaikka kuinka vanhaksi eläisi, ryhdy
puuhaamaan Peltoniemen kylälle ilmalaivaa.