Niinä aikoina, kun Peltoniemen Paavo urheili talviajat numeroilla
ja pitkillä ruoka-unilla, oli hänen huomaamattansa paikkakunnan
vanhemmassa väestössä herännyt uskonnollinen harrastus.
Naapuri Hartikainenkin oli siihen yhtynyt, ja tältä se Paavokin
ensin kuuli tästä asiasta. Hartikainen kävi usein Peltoniemessä ja
valitteli miten paljon on suruttomia maailman lavealla tiellä ja
huomauttipa jo muutamana päivänä, että Paavokin on tuossa samassa
joukossa. Paavo ei ollut tästä asiasta läheskään niin varma kuin
kuutio- ja prosenttilaskuista, mutta sanoi kumminkin:
-- Siellä kaiketi minä mahtanen olla.
Tämän syvällisemmiksi eivät heidän keskustelunsa päässeet. Mutta kun
Hartikainen tuli yhä useammin valittamaan tätä samaa asiata, niin
jopa Paavokin yritti siihen syventyä. Hän kysyi varovaisesti:
-- Mihinkähän joukkoon ne sellaiset kuuluvat, jotka eivät tee
kellekään mitään pahaa?
-- Mihinkäs muuhun kuin suruttomiin, selitti Hartikainen varmasti.
Kaikki kuuluvat niihin, jotka vaan eivät käy sananharjoituksissa.
-- Vähäpä niitä sitten onkin muita kuin suruttomia, tunnusti Paavokin.
-- Paljoko sinä olet luullut olevan. Rippeiksi niitä vain on.
-- Tottahan nyt yksi kymmenestä.
-- Ei ole niinkään paljon.
-- No tottahan nyt yksi kahdestakymmenestä.
-- Se saattaisi olla paremmin suunnilla, myönnytti Hartikainen.
Paavo jo innostui asiaan.
-- Se on viisi prosenttia, hän virkkoi, etsien liitupalasta.
Miljoonittain niitä sittenkin karttuu, sillä maapallolla on
toistatuhatta miljoonaa asukasta.
-- Ettäkö rupeat sitä numeroilla laskemaan? kysyi Hartikainen.
-- Se on sukkelaan tehty: viidellä vaan kertoo nuo miljoonat ja
sadalla jakaa.
-- Heitä, heitä kädestäsi se liitupalanen, sanoi Hartikainen aivan
kauhistuneena. Se asia on niin kallis ja vakava asia, etten minä
salli sitä silmieni edessä liidulla tuhrittavan.
Paavo aivan ällistyi.
-- Saapi minulta olla laskematta, jos se siitä pahenee, hän virkkoi
ja kiipesi uunille nukkumaan.
Sen hän teki tästä lähtien aina, kun näki tulevan sellaisia, joiden
tiesi alottavan puheen tuosta suruttomuuskysymyksestä.
Hartikainen mahtoi myöhemmin katua kiivastumistaan, koska muutamien
viikkojen kuluttua tuli hyvin ystävällisenä miehenä Peltoniemelle.
-- Kotonakos Paavo on, hän kyseli, kun ei sitä näkynyt.
-- Tuolla se on uunilla levottelemassa, selitti veljen emäntä. Tule
puhuttelemaan vierasta. Taitaa olla asiata.
Paavo käännähti toiselle kyljelleen.
-- Olisihan minulla yksi lasku lasketettava, vaan taitaa nukkua.
-- En minä niin raskaasti nuku, kuului uunilta. Onko se velan koron
laskua?
-- Ei se ole kuin muu mutkikas lasku, jota harvat uskaltavat
yrittääkään, selitti Hartikainen.
Paavoa jo nauratti.
-- Jokohan on sellainen lasku, etten minäkään uskalla yrittää. Keltä
sinä sen kuulit?
-- Joku tuttava sen kertoi, ja kun kuuli, että sinä olet mainio
laskija, niin käski käydä sinulla laskettamassa.
Paavo oli harvoin tullut niin sukkelasti uunilta kuin nyt.
-- Onko se sitä laskettanut muilla?
-- En kysynyt, vaan on se sitä itse laskenut päässään monta kertaa.
-- Vai päässään, naurahti Paavo. Semmoisia minä lasken useita yhden
piipun palama-aikana. Ala jo sanella, niin kohta sen kuulet.
-- Lasku on tällainen, alkoi Hartikainen. Kaukana meren takana on
timanttivuori: peninkulmaa pitkä, peninkulmaa leveä ja peninkulmaa
korkea.
-- Nyt minä jo ymmärrän, että se on kuutiolasku, virkkoi Paavo kesken
kiireen. Niitä eivät pojat puoletkaan pysty laskemaan, kun eivät
tunne muuttolukua.
-- Sinäpähän sen ymmärrät, myönnytti Hartikainen. Kerran tuhannessa
vuodessa lentää tälle vuorelle eräs lintu ja hioo siihen nokkaansa.
Kun vuori on hiomisesta kulunut loppuun, silloin on kulunut
ensimäinen sekunti iankaikkisuudesta. Laske nyt se.
-- Taitaapa olla pitkä lasku, tunnusti Paavo. Mutta jos vain jollain
keinolla pääsen perille minkä verran vuori kuluu kerta-hiomisesta,
niin kyllä minä sen lasken.
-- Etkö usko yrittämättä.
-- En usko.
-- Milloinka luulet olevan laskettu?
-- No käyhän parin päivän perästä tietämässä, lupasi Paavo.
-- Vai menee siihen kumminkin kaksi päivää, hymähti Hartikainen.
Mutta jos saat ennen selväksi sen ensimmäisen sekunnin pituuden,
niin alahan laskea, kuinka monta sekuntia on niissä vuoren
kulumisvuosissa. Ja jos saat senkin lasketuksi, niin alahan ajatella
helvetin piinan pituutta, jossa suruttomana kuollut tuntee jokaisen
sekunnin tuhannen vuoden pituiseksi.
-- Täysillä tuhansilla kertominen on kaikkein huokeinta,
selitti Paavo. Pyöräyttää vain kolme nollaa perään. Mutta tuo
kerta-hiomisella kuluminen, se se on kaikkein vaikein kohta.
-- Etköhän tuosta löydäkään sen vaikeampaa paikkaa, arveli
Hartikainen ja lähti sen sanottua kotiinsa.
Paavo jäi tuumimaan millä keinolla pääsisi alkuun. Hän ajatteli
kokeeksi hangata luisella piippunsa varrella juomalasin laitaa,
mutta luopui siitä ja määräsi summamutikassa timanttikuutiotuuman
kulumisajaksi tuhat miljoonaa vuotta. Siinä ajassa se kuluu, jos on
kuluakseen.
Hän alkoi laskea vuorta kuutiotuumiksi, jonka summan perään tarvitsi
vain liittää nuo yhdeksän nollaa. Lasku kävi niin huokeasti, että
Paavoa nauratti. Hartikainen luuli tätä kovinkin vaikeaksi. Suurin
vastus oli enää saada sopimaan numerot taululle.
Paavo oli niin innostunut, että aikoi yhteen kyytiin laskea
sekunneiksikin, mutta se jäi kesken -- ja on kesken tänäkin päivänä.
Aamupuolella yötä alkoi kertominen mennä sekaisin. Täytyi jättää
huomiseksi. Mutta silmiin ei tullut unta. Ajatukset kiintyivät noihin
tuhannen vuoden pituisiin sekunteihin. -- Kyllä pitää olla tavaton
tuska jos sekunti, joka on vain silmänräpäyksen aika, tuntuu niin
pitkältä.
Hän oli tätä asiata ajattelemassa, kun muu joukko nousi ylös ja
vaimoväki korjasi vuoteet kokoon. Paavon täytyi nousta uunille.
Täällä hän pääsi heti kohta unen päähän kiinni eikä jaksanut nousta
aamiaisellekaan. Kuului vain kuivasti päräjävä kuorsaus, joka
muistutti palokärjen pärrytystä kevätaamuna.