Paavo ei ollut yksinäisyydessä elävä murjottaja, jollaiseksi hänet
olisi luullut kasvoista katsoen, vaan oikea harrastusten mies.
Hänellä oli useampia tuttavia kuin monella kauniimmalla, sillä
jokainen tiesi että minkä asian Paavo ottaa ajaakseen, sitä ei
keskeytä muu kuin kuolema tai lavantauti. Mutta Paavo ei ottanutkaan
harrastaakseen yhtäaikaa kaiken maailman asioita. Yksi asia
kerrallaan ja lujasti, se oli hänen työjärjestyksensä.
Nuoruuden ikäkaudella, jolloin muut katselevat itselleen
elämänkumppania, oli Paavo saanut väkikiven nostoharrastuksen. Sitä
ei kestänyt monta vuotta, mutta niin kokonaan se piti vallassaan,
ettei hän tullut katsoneeksikaan hameväkeen päin. Paavon huomio
oli niinä vuosina kääntynyt vankimman näköisiin miehiin, ja niiden
täytyi olla peräti välinpitämättömiä voimainsa suuruudesta, jos eivät
suostuneet väkikiven nostoon.
Tätä nostoharrastusta seurasi urheilu numeroilla. Jonkun sattuman
kautta oli Paavo päässyt tietämään, että nuo mitättömän näköiset
numerot ovat ihmeellisiä urheilutovereita. Niistä saapi syntymään
hirmuisia summia monenmoisella tavalla. Ja nyt ei Paavo enää valinnut
tovereitaan hartiain leveyteen katsoen, vaan sen perustuksella
kuka osasi laskea lukuja. Ja kun hän tiesi, että kaikki koulun
käyneet osaavat laskea, niin ei Peltoniemen taloon yöpyneen
virkamiehen, olipa hän nimismies tai rovasti, tarvinnut istua
toimetonna haukotellen. Paavolta johtui puhe heti kohta laskentoon
ja pian ilmestyi virkamiehen eteen kivitaulu tai liitupalanen ja
kysymys, että miten tuollainen luku lasketaan. Sen täytyi olla
kivestä, joka ei tarttunut asiaan, kun näki millä hartaudella
Paavo odotti ratkaisua ja miten hänen joka jäsenensä liikahteli
innostuksesta. Harva siitä kieltäytyikään, ja ken sen teki, olipa
vaikka professori, hän kadotti kaiken arvonsa Paavon silmissä.
Useampi huomasikin mitä nyt tarvitaan ja kaivoi esiin ainoatkin
matematiikkavarastonsa. Ja jos tällä olikin annettavana jotain uutta,
ennen kuulumattomia laskuongelmia ja tiesi antaa niihin selitykset,
niin olipa tämä vaikka alhaisin siltavouti, olisi Paavo ollut valmis
puolustamaan häntä vaikka kuvernööriksi. Rovastin apulainen, muiden
käsityskannan mukaan keskinkertaista huonompi saarnamies, oli Paavon
mielestä paras pappi, sillä hän oli kertonut ja antanut Paavolle
laskettavaksi ihmeellisen laskun: miten eräs herra kengitytti
hevostaan sillä palkalla että seppä saapi ensimäisestä naulasta
pennin, toisesta kaksi, kolmannesta neljä ja niin aina viimeiseen
naulaan asti kahdella kerrottuna. Ja kun siitä laskelmasta tuli
miljooniin markkoihin nouseva summa, niin se sai Paavon haltioihinsa
useaksi kuukaudeksi. Eikä tämä lasku enempää kuin muutkaan laskut
jääneet salaisuudeksi, kyllä Paavo toimitti nämä ihmeet muidenkin
tietoon ja olisi vaikka syömättäkin näyttänyt miten niitä lasketaan.
Harvat sittenkään jaksoivat seurata mukana ja päästä jotain oppimaan.
Paavo itse ei pysähtynyt näihinkään, vaan kiskoi yhdeltä ja toiselta
tiedot myöskin murtolukujen laskuun ja lopuksi kuutiolaskut.
Nämä harrastukset veivät monta vuotta ja ne pitivät niin vallassaan,
ettei hänelle johtunut mieleenkään hommata taloon nuorempaa emäntää,
vaikka äiti alkoi käydä aivan kykenemättömäksi. Nuoremman veljen oli
täytynyt ajatella tätä asiata ja Paavo huomasi senkin oikein toden
teolla vasta silloin, kun velimies tuli pyytämään kummiksi pojalleen
ja sanoi, että siitä tehdään Paavo, kummin kaima. Silloin hän vasta
oikein havahtui ja kummin-rakkauden innostamana laski ensi töikseen
kuinka rikas tämä pieni kummipoika olisi, jos joku hyvä ihminen olisi
sille Kristuksen syntymävuotena tallettanut pankkiin yhden pennin ja
se siellä olisi kasvanut tänne asti korkoa korolle. Kun nyt ei kukaan
ollut tehnyt tuollaista säästöönpanoa, niin se puute täytyi kummin
korjata ja hän veikin pankkiin heti sata markkaa. Mutta kun siitä ei
joutunut kohtakaan miljoonia, niin hän aikoi korvata sen sillä, että
kummipoika yksinään saapi hänen osansa maasta ja tavarasta. Veljestä
ja hänen nuoresta emännästään ei ollut tämä puhe tervalle, mutta
naapurin isäntä, Hartikainen, jolle Paavo kertoili aikomuksistaan,
oli aivan toista mieltä.
-- Hulluhan sinä olet, jos veljesi pojalle lahjoitat osasi, torui
Hartikainen. Somempihan sinun on ottaa itsellesi emäntä ja jättää
osasi omille lapsillesi.
-- Ei yhdessä talossa tarvita kahta emäntää, väitti Paavo.
-- Mikä vahinko siitä olisi? kysyi Hartikainen.
-- Saattaisi tulla riita ja muutenkin on siinä vain syömässä, selitti
Paavo.
-- Syömässäkö, jamasi Hartikainen. Taloisessa talossa ei emännän
syönti tunnu ei kerrassaan mitään.
-- No lasketaanpa, virkkoi Paavo ja otti heti esille laskuvehkeensä.
Jos nyt ajatellaan 20 penniä aterialta, niin se on 60 penniä
päivältä. Siihen lisää 15 penniä kahvista, joka ei ole paljo, niin se
on yhteensä 75 penniä päivältä. Jos sitten eläisi ja söisi 50 vuotta,
niin se on 75 kertaa 365, tämä kerrottuna tuolla 50:llä. Kohta se
nähdään...
Paavo ei touhunnut kovinkaan monta minuuttia, kun jo sanoa mäkäsi
summan:
-- Kolmetoistatuhatta kuusisataa kahdeksankymmentä seitsemän markkaa
ja viisikymmentä penniä... onko se sitten sama kuin ei mitään...
keskinkertaisen tilan hinta. Jos lasketaan vaatteetkin, noin 50
markkaa vuotta kohti, joka kerrottuna 50:llä tekee 2500 markkaa,
yhteensä 16187 markkaa 50 penniä... Sillä ostetaan jo meidän seudun
parhaita taloja.
Hartikainen kuunteli ihmetellen, mutta virkkoi kuitenkin:
-- Onkohan nuo sinun laskusi oikeita laskuja... minä epäilen.
-- Et tarvitse epäillä, vakuutti Paavo. Hae vaikka tuomari laskemaan,
niin ei muutu pennilläkään.
-- Ei se sittenkään pidä paikkaansa, väitti Hartikainen. Ei emäntä
syö rahaa, vaan leipää ja mitäpähän sattuu talossa olemaan.
-- Lasketaan sitten leipänä, sanoi Paavo ja pyyhki pois entiset
numerot.
Hartikainen koki estellä, mutta Paavolla oli jo kyynäräpuu kädessä,
saadakseen selville kuinka monta kuutiotuumaa tuo toinen emäntä
voisi syödä kutakin lajia kerrallaan. Painomittoja ei tarvinnut,
koska ei pyrittykään rahasummiin. Sittenkin vei tämä lasku aikaa
paljoa enemmän kuin edellinen, sillä leipä, voi, kalat ja piimä oli
laskettava erillään. Mutta kun laskut viimein valmistuivat ja Paavo
mittapuulla määräili millaisen hatiskan tuo toinen emäntä söisi
leipää 50:ssä vuodessa, niin täytyipä Hartikaisenkin ihmetellä. Oli
hyvin täpärältä sopiko siihen tupaan, jossa laskuja tekivät. Piimän
ja vellin paljoutta ei ollut yrittäminenkään yhteen huoneeseen.
Viimein ei ollut Hartikaisella muuta keinoa kuin ruveta tinkimään
vähemmäksi vuosia.
-- Minkä laskutavan perustuksella? kysyi Paavo.
-- Sen laskutavan, ettei moni emäntä elä puoltakaan tuosta ajasta, ja
sattuupa välistä niiniin, että vuoden tai parin perästä kuolee.
Paavo ajatteli vähän aikaa ja sanoi:
-- No tuon vähän ajan saattaa sitten olla kotonaankin.
-- Ja kyllä sinäkin näyt saavan olla yksinäsi, vahvisti Hartikainen
eikä tullut sen päivän perästä kehottelemaan Paavoa emännän ottoon.