Tämmöisenä _vakuutena_ (takeena) ei ole mikään vähempi kuin
itse suuri taiteilijatar _luonto (natura daedala rerum)_, jonka
koneellisesta kulusta ilmeisesti tulee nähtäviin tarkoitus
saada ihmisten eripuraisuus kirkastumaan sovuksi vastoin heidän
tahtoaankin, ja jota sentähden, käsitettynä välittömästi,
vaikutuslakiensa puolesta meille tuntemattoman syyn aiheuttamana
pakkona, nimitetään _kohtaloksi_, mutta _kaitselmukseksi_
silloin, kun harkitaan sen tarkoitusperäisyyttä maailman menossa
ja ymmärretään se jonkun ihmissuvun objektiiviseen päämäärään
suuntautuvan ja maailman kulkua ennakolta määräävän alkusyyn
syvälliseksi viisaudeksi.[14] Tämä kaitselmus ei tosin varsinaisesti
_näyttäydy_ meille noissa luonnon taidelaitteissa, emmepä voi
sitä niistä _päättääkään_ olevaksi, vaan me voimme vain ja meidän
täytyykin (kuten ylipäänsä kysymyksen ollessa olioiden muotojen
suhteista niiden tarkoituksiin) _ajatella_ se niiden _lisäksi_,
voidaksemme inhimillistä taitamista vertauskohtana käyttäen muodostaa
käsityksen niiden mahdollisuuksista. Jos taas koetamme kuvitella
niiden suhdetta ja sopeutumista siihen tarkoitusperään, jonka järki
meille välittömästi sanoo (nimittäin moraaliseen), niin silloin
luomme aatekuvan, joka tosin on _tietopuolisessa_ katsannossa
ylenpalttinen, mutta käytännöllisessä merkityksessä (esim. mitä
tulee _ikuista rauhaa_ koskevaan velvollisuuskäsitteeseen, joka
vaatisi käyttämään tuota luonnon koneistoa sen hyväksi) dogmaattinen
ja todellisuuspohjaltaan hyvin perusteltu. -- _Luonto_ sanan
käyttäminen on sitäpaitsi, milloin on kuten tässä kysymys ainoastaan
teoriasta (eikä uskonnosta), sopivampi ihmisjärjen rajoihin (järjen
kun on, mitä tulee seurausten suhtautumiseen syihinsä, pysyteltävä
mahdollisen kokemuksen piirissä) ja _vaatimattomampi_ sanontatapa
kuin se, jolla tahdotaan ilmaista meille havaittavaa _kaitselmusta_,
johon nähden ihmiset uhkarohkeasti varustautuvat Ikaroksen siivillä,
päästäksensä lähemmäksi sen tutkimattomien tarkoituksien salaisuutta.
Ennenkuin nyt käymme lähemmin määrittelemään näitä takeita, on
tarpeellista ensin koettaa tutustua siihen olotilaan, jonka luonto
on järjestänyt sen suurella näyttämöllä toimiville henkilöille ja
joka tekee viimein välttämättömäksi heidän rauhansa turvaamisen. Sen
jälkeen käsittelemme ensimmäiseksi sitä tapaa, millä luonto tuon
turvan tarjoaa.
Vastaiseksi on luonto suorittanut järjestelynsä siten, että se 1)
on huolehtinut kaikissa maanpaikoissa asuvien ihmisten puolesta,
että niissä voi elää, 2) on ajanut ihmiset _sodan_ avulla kaikkiin
suuntiin, kaikkein epäanteliaimpiinkin seutuihin, asuttaaksensa ne,
3) on pakottanut heidät, niinikään sodan avulla, asettumaan enemmän
tai vähemmän lainalaisiin suhteisiin. -- Ihmeteltävää on jo sekin,
että Jäämeren rantaseutujen kylmillä aavikoilla vielä kasvaa jäkälää,
jota _poro_ kaivaa lumen alta, koituakseen itse ostjakkien tai
samojedien ravinnoksi tai kelvatakseen myös heidän vetojuhdakseen,
tai että suolaiset hiekkaerämaat voivat sentään elättää edes
_kamelin_, joka näyttää olevan ikäänkuin luotu niiden vaeltamiseen,
jotteivät nekään jäisi käyttämättömiksi. Mutta vielä selvempänä
ilmenee tarkoitus huomatessamme, että Jäämeren rannoilla paitsi
turkiseläimiä on vielä hylkeitä, mursuja ja valaita, joiden lihasta
sikäläiset asukkaat saavat ravintoa ja rasvasta polttoainetta.
Vaan kaikkein enimmän herättävät luonnon huolenpidosta puhuttaessa
ihmettelyä ne ajopuut, joita se (meidän tietämättä oikein, mistä
ne tulevat) kuljettaa noille kasvuttomille seuduille: ilman
näitä aineksia eivät sikäläiset ihmiset voisi varustaa itselleen
kulkuneuvoja ja aseita eivätkä majoja asuaksensa, -- näillä ihmisillä
muuten onkin aivan kylliksi tekemistä sotiessaan eläimiä vastaan,
joten pysyvät keskenään rauhallisissa suhteissa. -- Mutta mikä nuo
asukkaat on _kuljettanut sinne_? Tuskinpa mikään muu kuin sota.
Ensimmäinen _sotaväline_ taas kaikista eläimistä, joita ihminen on
maan kansoittamisen kestäessä oppinut kesyttämään ja käyttämään
taloutensa tarpeiksi, on _hevonen_. Norsu kuuluu sensijaan myöhempään
aikaan, nimittäin jo pystytettyjen valtioiden ylellisyyksiin, samoin
kuin taito viljellä erinäisiä, meille nyt jo alkuperäisen laatunsa
puolesta tuntemattomia ruoholajeja, joita sanotaan _viljaksi_;
samaten _hedelmälajien_ moninaistaminen ja jalostaminen uudestaan
istuttamalla ja ymppäämällä (Euroopassa harjoitettiin tätä ehkä vain
kahdella lajilla, villiomenalla ja villipäärynällä) saatettiin oppia
ainoastaan jo perustettujen valtioiden aikana, jolloin kiinteistöjen
omistus oli turvattu. Sitä ennen olivat ihmiset edistyneet
_metsästys-,[15] kalastus- ja paimentolaiselämästä maasta-eläjiksi_,
ja pian keksittiin _suola_ ja _rauta_, ehkä ensimmäiset laajalti
kysytyt, eri kansojen välisessä kauppavaihdossa käytettävät
tavaralajit, joiden avulla kansat ensiksi joutuivat _rauhallisiin
suhteisiin_ keskenään ja sitten aina kauempanakin asuvain kanssa
pääsivät yhteisymmärrykseen, yhteistoimintaan ja rauhallisiin
suhteisiin.
Samalla kun siis luonto on pitänyt huolta siitä, että ihmiset
_voivat_ elää kaikkialla maan päällä, on se itsevaltiaasti
myöskin tahtonut, että heidän _pitää_ elää kaikkialla, vaikkapa
vastoin haluaankin, vieläpä niin, että tuohon velvoitukseen ei
kuulu edellytyksenä mitään velvollisuuden käsitettä, joka sitoisi
heidät siihen siveyslain voimalla, vaan on luonto valinnut sodan
keinoksi tämän päämäärän saavuttamiseen. -- Näemmehän hajalleen
tungettuina kansoja, joiden yhteinen alkujuuri ilmenee niiden
kielten yhtäläisyydessä, kuten yhtäältä _samojedit_ Jäämeren
rannalla ja toisaalta kahdensadan peninkulman päässä siitä,
_Altain_ vuoristossa, kieleltään samankaltaisen kansan, ja niiden
välissä toisen, nimittäin mongolilaisen, joka on ratsastustaitoinen
ja niin ollen sotainen kansa; täten on ensinmainittu osa samaa
heimoa, joutuen kauas toisesta, sysätty kaikkein karuimpiin
jääseutuihin, jonne se varmaankaan ei olisi levinnyt omasta
halustaan.,[16a] Niinikään ovat Euroopan pohjoisimmalla kulmalla
asuvat _suomalaiset_, lappalaisiksi nimitetyt, joutuneet uudempana
aikana yhtä kauas erilleen _unkarilaisista_, kun goottilaisia
ja sarmaattisia kansoja on tunkeutunut niiden väliin; kuitenkin
ovat molemmat ensinmainitut kansat kielen perusteella sukua
keskenään. Ja mikäpä muu on voinut ajaa _eskimot_ (ehkä ikivanhoja
eurooppalaisia seikkailijoita, kaikista amerikkalaisista tykkänään
eroavaa sukua) Amerikan pohjoisosaan ja _peskerit_ saman maanosan
eteläpäähän aina Tulimaahan asti, ellei sota, jota luonto käyttää
keinona kansoittaakseen maan kaikki kolkat? Sota itse taas ei
tarvitse mitään erikoisaihetta, vaan näyttää se olevan istutettu
ihmisluontoon, vieläpä käyvän jonkunlaisesta jalosta toimesta, johon
ihmisen innoittaa kunniantunto ilman itsekkäitä vaikuttimia. Tästä
johtuu, että _sotakunto_ arvostellaan (sen tekevät amerikkalaiset
villit yhtähyvin kuin eurooppalaisetkin ritariaikoina) välittömän
suuriarvoiseksi ei ainoastaan _kun_ on sota (niinkuin sopiikin),
vaan myöskin _jotta_ olisi sota, ja se aloitetaan usein yksistään
tuon kunnon osoittamiseksi, joten siis sodalle semmoisenaan annetaan
sisäistä _arvoa_, jopa siinä määrin, että sille vielä filosofitkin
voivat pitää ylistyspuheita jonkunlaisena ihmiskunnan jalostuskeinona
muistamatta tuota kreikkalaisen lausuntoa: "Sota on siitä huono, että
se tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin karsii niitä pois." -- Tämä
olkoon sanottuna siitä, mitä luonto tekee _oman tarkoitusperänsä
toteuttamiseksi_ kysymyksen ollessa ihmissuvusta eläinkunnan luokkana.
Nyt esiintyy kysymys, joka koskee olennaista puolta ikuisen rauhan
asiassa: "Mitä luonto tekee tässä suhteessa siihen tarkoitukseen
nähden, jonka ihmisen oma järki osoittaa hänen velvollisuudekseen,
eli mitä se siis tekee hänen _siveellisen tarkoitusperänsä_ hyväksi,
ja miten se takaa, että se mitä ihmisen vapauslakien mukaan _pitäisi_
tehdä, mutta mitä hän ei tee, turvattaisiin luonnon pakonkin voimalla
-- että nimittäin hän _tulisi_ sen täyttämään -- kuitenkin tuota
vapautta loukkaamatta, ja vielä niin, että huomioon tulisivat
kaikki julkisen oikeuden puolet, _valtio-oikeus, kansain-oikeus ja
maailmankansalaisoikeus_." -- Kun sanon luonnosta: _se tahtoo_, että
tuo tai tämä tapahtuisi, niin se ei merkitse samaa kuin: se asettaa
meille velvoituksen tehdä niin (sillä sen voi asettaa vain pakoton
käytännöllinen järki), vaan se _tekee_ itse niin, tahdoimmepa tai
emme (_fata volentem ducunt, nolentem trahunt_).
1. Jollei sisällinen epäsopukaan pakottaisi kansaa asettumaan
yleisten lakien pakon alaiseksi, niin teki sen kuitenkin ulkoinen
sota, koska luonnon edellämainitun järjestelyn mukaan jokaisen kansan
on tapaaminen naapurinaan toinen sitä ahdistava kansa, jota vastaan
sen on sisäisesti muodostuttava valtioksi, ollakseen _valtavoimana_
varustettu sitä vastaan. Nyt on _tasavaltainen_ valtiojärjestys
ainoa, joka on täysin ihmisten oikeutta vastaava, mutta se on
samalla vaikein perustaa ja vielä vaikeampi säilyttää, jopa niin,
että monet väittävät sen täytyvän olla _enkelien valtio_, ihmiset
kun eivät itsekkäine taipumuksineen heidän mielestään kykene niin
ylevärakenteisen valtiojärjestyksen ylläpitäjiksi. Mutta nyt tulee
luonto tuon kunnioitetun, mutta käytännössä voimattoman yleisen,
järkeen perustuvan tahdon avuksi, ja nimenomaan juuri noiden
itsekkäiden taipumusten välityksellä, niin että ainoastaan hyvä
valtion järjestysmuoto (joka epäilemättä on ihmiskykyjen ulottuvilla)
pystyy suuntaamaan nuo voimat keskenään siten, että toinen niistä
ehkäisee toisen hävittävän vaikutuksen tai tekee sen tyhjäksi;
tällöin esiintyy lopputulos järjelle sellaisena kuin ei kumpaistakaan
vastavoimaa olisi olemassa, ja ihminen tulee pakotetuksi olemaan,
joskaan ei siveellisesti hyvä ihminen, niin kuitenkin hyvä
kansalainen. Valtion järjestämisen pulma on, niin karkealta kuin se
kuulostaakin, ratkaistavissa itse paholaistenkin (jos heillä vain
on järkeä) muodostaman kansan keskuudessa, ja ratkaisu on tämä:
"Joukko järjellisiä olentoja, jotka kaikki vaativat yleisiä lakeja
säilyttääksensä olemassaolonsa, mutta ovat kaikki myös salaisesti
taipuvaisia pyrkimään kohdastansa vapaiksi niiden velvoituksista,
laittakoon keskinäiset suhteensa ja järjestysmuotonsa sellaisiksi,
että, vaikka kunkin yksityiset aivoitukset käyvätkin toisiansa
vastaan, jokainen kuitenkin pitää yllä toistansa siten, että tulos
heidän yhteisistä suhteistaan on juuri sama kuin jos heillä ei olisi
ollutkaan tuollaisia pahoja aivoituksia." Tällainen tehtävä täytyy
olla _mahdollinen ratkaista_. Siinä ei nimittäin vaadita selkoa
ihmisen siveellisestä parantumisesta, vaan tietää tahdotaan, miten
luonnon mekanismia voitaisiin soveltaa ihmisoloihin, jotta kansaan
kuuluvien ihmisten epäsopuisista aivoituksista aiheutuva ristiriita
olisi siten sovitettavissa, että heidän täytyisi pakottaa itsensä
suostumaan keskenänsä pakkolakien alaisiksi ja siten johtamaan olonsa
sellaiseen rauhan tilaan, jossa lait ovat voimassa. Voimmehan huomata
jo todellisesti olemassaolevistakin, vielä varsin epätäydellisesti
järjestetyistä valtioista, että ne ainakin ulkonaisissa suhteissaan
melkoisesti lähenevät sitä, mitä oikeuden aate vaatii, vaikka tähän
ei varmaankaan ole syynä moraalisuus sisäisesti katsottuna (siitähän
ei ole liioin hyvän valtiojärjestyksen ajateltava johtuvan, vaan
pikemminkin on viimeksimainitun päinvastoin katsottava olevan kansan
suotuisan siveellisen kehityksen ensimmäisenä edistäjänä); tästä
nähdään, että järki voi käyttää itsekkäiden taipumusten välityksellä
esiintyvää luonnon mekanismia, jotka taipumukset tietenkin
vaikuttavat ulkonaisestikin toisiaan vastaan, keinona tehdä tilaa
tuolle tarkoitusperälleen, oikeudelliselle ohjekäskylle, ja samalla
myöskin, mikäli se riippuu valtiosta itsestään, edistää ja turvata
niin sisällistä kuin ulkonaistakin rauhaa. -- Tässä katsannossa
voimme siis sanoa: luonto _tahtoo_ vastustamattomasti, että oikeus
saavuttaisi lopulta ylivallan. Mitä nyt tässä kohden on jätetty
tekemättä, se tapahtuu viimein itsestään, vaikkakin tuottaen paljon
epämukavuutta. -- "Jos ruokoa taivuttaa liiaksi, niin se katkeaa; ja
joka tahtoo liiaksi, hän ei tahdo mitään." (Bouterwek.)[16b]
2. Kansainoikeuden aate edellyttää useampien toisistaan
riippumattomien naapurivaltioiden _eristäytymistä_; ja vaikka
tuollainen tila itsessään onkin jo sodan tila (koska niiden kesken ei
ole valtioliitto-yhteyttä, joka estäisi vihollisuuksien puhkeamisen),
niin on sekin sentään järjenaatteen kannalta parempi kuin noiden
valtioiden sulautuminen toisille ylivoimaiseksi ja yleisvaltiudeksi
muuttuvaksi mahdiksi, sillä hallintoalueen suuretessa menettävät lait
yhä enemmän ponttansa, ja sieluton despotismi, joka on hävittänyt
hyvyyden idut, sortuu kuitenkin lopulta anarkiaan. Mutta jokainen
valtio (tai sen päämies) haluaakin päästä pysyväiseen rauhan tilaan
juuri pyrkimällä, mikäli mahdollista, koko maailman valtiaaksi. Mutta
_luonnon tahto_ on toinen. Se käyttää kahta keinoa estääkseen kansoja
sekautumasta toisiinsa ja eristääkseen niitä, nimittäin _kielten ja
uskontojen_ erilaisuutta,[17] jota tosin seuraa taipumus keskinäiseen
vihaan sekä sodan tekosyy, vaan joka sittenkin kulttuurin edistyessä
ja ihmisten vähitellen lähentyessä toisiaan johtaa suurempaan
periaatteiden yhdenmukaisuuteen ja yhteisymmärrykseen sellaisessa
rauhan tilassa, joka ei, kuten tuo (vapauden hautuumaalla elävä)
despotismi, synny eikä tule taatuksi heikontamalla kaikkia voimia,
vaan voimien tasapainon avulla, niiden virkeimmin kilvoitellessa.
3. Niin kuin luonto viisaasti pitää erillään kansoja, joita
jokaisen valtion tahto, vieläpä itse kansainoikeudenkin nojalla,
pyrkisi mielellään yhdistämään alaisikseen viekkaudella tai
väkivallalla, niin se myös toisaalta yhdistää molemminpuolisella
omanvoitonpyynnillä kansoja, joita maailmankansalaisoikeuden aate
ei olisi turvannut mielivallalta ja sodalta. _Kauppahenki_ se on,
joka ei voi elää yhdessä sodan kanssa ja joka ennemmin tai myöhemmin
pääsee vallalle jokaisen kansan keskuudessa. Kun nimittäin kaikista
valtiovaltaa alemmista mahdeista (välineistä) _rahan valta_ mahtanee
olla luotettavin, niin huomaavat valtiot olevansa pakotettuja (ei kai
sentään juuri siveellisistä vaikuttimista) edistämään jaloa rauhaa
ja, millä maailman suunnalla sota ikänä uhkaakin puhjeta, torjumaan
sitä välittävällä toiminnalla, aivan kuin ne senvuoksi olisivat
vakinaisessa liittosuhteessa; sillä sotaa varten aiotut suuret
yhtymät voivat asian luonnosta johtuen syntyä vain ylen harvoin
ja vielä harvemmin menestyä. -- Tällä tavoin takaa luonto ihmisen
taipumuksissa piilevän mekaanisuuden välityksellä itse ikuisen
rauhankin; tämä vakuus ei tosin ole riittävä (tietopuolisesti)
_ennustamaan_ sen vastaisuutta, mutta käytännöllisessä merkityksessä
se kyllä riittää ja panee velvollisuudeksemme _ponnistella kohti_
tuota (ei pelkästään kuvitteellista) päämäärää.