"On ollut kosijoita, ei sen puolesta, ettei toista miestä olisi saanut.
On ollut varakkaita leskiä, jotka olisivat minusta lapsillensa hoitajaa
tahtoneet, on ollut nuorempaa miestä, nuorta kuin heinää. Roteva
oli yksikin ja kaunis kuin maalattu kuva. Ei viinan tippaa suuhunsa
ottanut, ei rahapenniään tuhlannut ja pehtori oli oikein. Vaan enpäs
mennyt, kun en mennyt. Ennen minä näin leskenäkin palveluksessa kuljen,
kun ei ole lasta, jonka tähden mennä."
"Pahako oli ensimmäinen mies?"
"Ei toki paha. Hyvä kuin pappi oli mies. Hyvä sen kanssa oli olla ne
kolme vuotta, jotka se eli."
"Sillekö sitä uskollinen sitten olet?"
"Mitenkä uskollinen?"
"Että kun pidit, niin et toista."
"Ei, mitäpä sitä uskollinen. Mitäpä se velvoittaa. Enkä minä siitä
erittäin pitänyt."
"Menitpä kuitenkin."
"Menin, se oli silloin. Menin, kun toiset toimittivat. Minä olen
sellainen, etten osaa sanoa vastaan, jos näen, että oikeassa ovat."
"Olivatko oikeassa?"
"Olivat. Kotona ei sopinut olemaan, kun meitä oli monta ja pieni
oli talo. Ja miesvainajani oli tavallinen eläjä. Mutta ajattelin jo
mennessäni, että olisi purettava, vaan en iljennyt, kun tämä oli
arvollinen talonpoika ja huivin ja kihlarahat jätin aikanaan takaisin
antamatta."
"Paljonko tämä kihloja antoi?"
"Antoi kaksikymmentä markkaa. Niin ne siellä meidän puolella,
pienemmistä taloista. Se oli näet tarkka tämä Iivana Kuparinen.
Olisihan siitä talosta viisikymmentä hyvin kannattanut antaa.
Antavathan ne toki vihkivaatteetkin, vaan ei tämä. Ja sitten piti
minun anopille siitä hyvästä laittaa paita, hame, nuttu ja esiliina
ja villalangoilla oikein kudoin sen esiliinan ja leveän tein. Kaikki
tein hyvät, uhallakin, ja niihin se kaksikymmentä melkein kuluikin.
Ja vaatetta vein siihen taloon kuin vihollisen leiriin, olisi iäkseni
riittänyt. Oli sata paitaa, hyvää alaspaitaa, niin vahvoja, että
itsestänsä vaikka olisivat seisseet, jos pystyyn olisi pannut, oli
viisikymmentä hametta, kaksikymmentä huivia, kuusikymmentä nuttua ja
viisi nenäliinaa. Kävivät ihmettelemässä koko kylän naiset, kun orsille
ne ripustin. Ja hyviä villapeitteitä oli minulla neljä, niin paksuja,
ettei niitä kukaan talvellakaan voinut pitää. Sinne jäivät taloa
rikastuttamaan, anopille jäivät kaikki kutomani. Kaksi paitaa sain ja
kengät, kun talosta läksin, siinä kolmen vuoden palkka."
"Siitä kotoasi hennoit lähteä?"
"Hennoin, kun mies kuoli. Mikä koti se oli? Mitä minä vierasta taloa
työlläni rikastuttamaan, ajattelin. Olisivathan ne pitäneet, vaan
ei pennin palkkaa. Teenpä työtä vennon vieraissa ennen, ajattelin.
Näen pennin joskus, onpa oma vapaus mennä ja tulla. Minun luontoni on
sellainen, ettei se ainaista ahdistustakaan siedä."
"Hyvähän se oli talo?"
"Hyvä. Vaan mitä minä sen hyvyydestä. Minulla kun oli aivan omassa
itsessäni, en kotiutunut siihen. Oma mieskin on vieras, vaikka sen
kanssa kymmeniä vuosia yhdessä eläisit. Ei se koti sillä kodiksi tule,
että yhdessä jonkun kanssa asut. Rakkaus kun puuttuu, puuttuu kaikki."
"Et rakastanut?"
"En. Minulla oli sulhanen ennen menoani, se oli köyhä, se oli juoppo,
se oli nikkari vain. Ei sillä ollut taloa, ei muuta, mutta sydäntä
sillä oli. Siinä oli mies minun mieleiseni. Teki se vaikka mitä, oikein
se minusta teki. Vihkirahojakin se oli säästänyt sataan ja ne minulle
toi, vaikka oli juoppo. Ja vielä viikkoa ennen vihkimistä olisi se
Kupariselle sen kihlarahat ja kulut maksanut, vaan minä sanoin, että
antaa olla, mikä on puhuttu, on puhuttu. 'Vaan olethan sinä minullekin
luvannut', sanoi se. 'Olen', sanoin minä, 'olen luvannut, en sitä
kiellä. Ja sanani kokoinen olisin ollutkin, jos sinäkin olisit pitänyt
sanasi olla maistamatta.' Eikä hän siihen mitään tainnut vastata, sillä
syytä oli hänessä siinä suhteessa. Hän itki vain, kun näki, että minä
olin mennyttä. Ja itkin minäkin, sillä minä rakastin häntä ja olisin
hänet ottanut. Olisin ottanut, vaikka juoppokin oli. Olisin hoitanut
sitä sittenkin. Vaan sisareni ei antanut, sanoi, että talon vastuksiksi
joudutte, kun perhettä tulee. Ja oikein se oli, niin sitä olisi voinut
joutuakin, näin sen. Ja kun hänellä oli järkisyyt kieltää, taivuin
minä ja otin toisen. Vaikeata se oli, minä itkin itsekseni ne vuodet
siellä vieraissa ollessani enkä kotiutunut sinne koskaan. Kun vasten
mieltä mennään, ei hyväkään hyvälle tunnu. Kun kelle ei ole luotu,
sen vierellä kaipaa. Ei sitä hyviä oloja kaipaa, ei miehen hyvyyttä,
rakkautta sitä kaipaa, ilman sitä tuntuu kuin ei kotia olisi missään."