X.

Ei Juha jaksa, ei jaksa aina elää siinä uskossa, että Marja mielellään

meni. Silloin hän uskoo, kun päivällä työssä uhmaten raataa, milloin

pelloilla, milloin kaskessa, milloin niityn raivuussa, kun raataa niin,

että itseäänkin ihmetyttää työnsä tulos. Mutta sitten uupuu, kyllästyy

työhön, ei siedä sitä moniin päiviin nähdäkään, koska se kaadettu puu,

se väännetty kivi on siihen kaadettu ja väännetty vihassa Marjaa

kohtaan. Silloin muuttaa työmaata, ryhtyy toiseen--uskoo ja on

uskomatta. Kai se on totta, koska Kaisa sen näki ja koska Marja oli

uhannut; ja ei kai häntä olisi saanut venheeseen väkisin, sen

kaatumatta. Ja kun oli minulle tyly. Mutta toisekseen: vaikka olisi

minuakin miten vihannut, saattoiko niin ymmärtäväinen ihminen täydessä

järjessä jättää talon, joka oli hänen omansa, hänelle rakennettu, oman

kotinsa, jota oli ollut itse tekemässä, ja lähteä tietymättömille

perille, vieraan, vihollisen, verivihollisen mukaan? Kuinka hän olisi

voinut olla niin mieletön? Ei hän voinut mennä mielellään, hänet

sittenkin vietiin väkisin.

Mutta saattoihan mennä, saattoihan suutuspäissään mennä, saattoi olla

lumottukin, vaan on katunut, on varmaan katunut jo kosken alla, mutta ei

ole enää päässyt pakenemaan. Jos lähtikin ensin mielellään, niin väkisin

se sen sieltä sitten vei. Hän tulee vielä takaisin, hän itsensä sieltä

jotenkuten keinottelee. Sulan aikana se ei sieltä pääse isojen vesien ja

koskien takaa. Ovat saattaneet tehdä sen, minkä usein ennen vankeina

viemilleen vainovuosina, että ovat silmät ummessa pitkiä taipalia

taluttaneet. Vaan talvella heitäkse suksille. Hiihtää yhtä suoraa latua

päivänlaskua kohti. Tai on saattanut lähteä koettamaan jo kesälläkin,

vaan on eksynyt ja uupunut ja menehtynyt. Tai ovat koirineen takaa

ajaneet ja ottaneet kiinni.

Tai ei ole lähtenytkään. Jos sillä on siellä hyvä olla omassa maassaan.

Kai sillä on siellä hyvä olla, eikä tee mielikään kotiinsa. Ikävähän

sillä täällä olikin. Eihän sille osattu hupina olla. Vasta kun joku

vieras tuli, silloin lauleskeli ja naureskeli ja kepeänä käveli.

Tuli Juhalle taas työn vimma, hän kiipesi vaaralle ja kaatoi puita kuin

pajukkoa. Vaaralta näkyivät rannattomat erämaat, siellä täällä jokin

vieraan maan vaara. Siellä se on niiden takana jossakin toisen talossa,

toisen pihoja kävelee. Oliko mennyt mielellään, oliko väkisin viety--

siellä se on. Mutta missä?

Mennyt se on, iäksi mennyt. Ei se lähde, vaikka hänet löytäisinkin. Niin

on, kuin äiti sanoi. En _minä_ häntä saa väkisin venheeseeni, jos ei

tule mielellään. Enkä minä heille yksin mitään mahda. Ja vaikkapa

saisinkin sen suden tapetuksi ja omani vielä elävänä tapaisin--eihän se

ole elukka mikä, koira, jonka kahleissa kylästä kotiin talutat. Et häntä

enää itseesi kesytä--enemmän kuin ennenkään. Ja silloin tuli Juhalle

taas näännyttävä uupumus, niin että tuskin jaksoi kotiin kävellä, ja hän

istui päiväkaudet penkillä pää käsien varassa tai harhaili pihalla

avopäin, avojaloin, silmät ilmeettöminä, suu velttona auki.

Tointui siitä taas sen verran, että joulun jälkeen lähti kinkerille,

saatavain maksoon rovastille, puolimatkaan kirkolle. Jos saisi siltä

jotakin selvyyttä, jos se sen sittenkin sattuisi tietämään miten kuten.

Kun olisi vain tietänyt, kuinka oli--olipa sitten miten tahansa. Ja

vielä kerran lähti Juha asiaansa rovastille puhumaan, joka oli heidät

vihkinyt ja toivottanut onnea.

Rovasti istui kylmänä helmikuun tähtiaamuna jyväkuormansa sevillä ja

laski kinkeritalon pihasta jäälle, kun tunsi jonkun hyppäävän kannoille.

--Kuka siellä?

--Minähän tässä...

--Ka, Juha.--No, kuinka on asiat? Aioin tuolla jo kysyä, mutta minne

lienet kadonnut.

--Täällä odotin.--Entisellään on asiat, sanoi Juha.

--No, se se nyt vasta. Ei ole siis tullut takaisin?

--Eikä taida tullakaan--sanovat mielellään menneen.

Juha haastoi siinä, milloin reen vieressä paarustaen, milloin vähäksi

aikaa jalakselle nousten, rovastille, mitä piika oli nähnyt ja mitä äiti

sanonut: ettei Marjaa oltu vietykään väkisin, vaan että oli mennyt

mielellään.

Juha odotti, että rovasti olisi piiskan varrella hujauttanut ja sanonut:

se nyt on akkain juorua, ei se ole mielellään mennyt.

Vaan vanha rovasti ei virkkanut mitään. »Vai mielellään? Vai niinkö

onkin asiat?» Ja hän näki heidät vihillä edessään, vanhan miehen ja

nuoren naisen, ja muisti miten oli heitä vertaillut toisiinsa ja

ajatellut, epäillyt, mutta sitten kuitenkin päättänyt: »Ehkä! Ka, miksei

saattaisi olla onneksi heille, koskapa oli ollut meillekin.»

--Kun onneakin toivotitte, läähätti Juha lumessa paarustaen,--niin sitä

olen ajatellut, että ettehän olisi, jos ette uskonut, tiennyt--te sen

silmistä kyllä näitte, mikä se on.

Rovasti ei oikein ymmärtänyt, mitä Juha tarkoitti.

--Niin minkä?

--Senpä sen, että jos olisitte arvellut, että se saattaa semmoisen

tehdä, ette olisi käteen tarttunut--taikka tuota--niin, sitä minä vain,

että luuletteko, että se on _saattanut_ sen tehdä?--Onpa on, onpa

saattanut, kun se oli venakko.

--Jaa, niin, sehän oli venakko.

--Oli. Sieltä oli. Jos sitä sinne verensä veti? Vaan olisiko sen silti

tarvinnut--?

--Se voi kyllä olla jo verissäkin semmoinen--en sano, että on, vaan se

voi olla.

--Verissäpä verissä. Niinpä niin. Jos se ei kylläkään parempaa osannut.

--Enhän sano, kun en tiedä--arvelin vain!

Juha käveli perässä, ei pitänyt enää kiinnikään--koskapa se _saattoi_

olla rovastinkin mielestä, niin kai se myös oli!

--Sitä minä vielä--jos saan puhua.

--Istukaa tähän laidalle.

--Kyllä minä tässäkin--sitä minä, että mitä se Jumala minulle tällä--

mitä se oikein niinkuin voipi tarkoittaa--sitä minä, että minkä tähden

se minua näin rankaisee?

--Rankaisuksiko se Juha sen itselleen katsoo?

--Voi toki--että kun puree, niinkuin kahdella veitsellä rintaa

kiertäisi. Että minkätähden se niin?

--Jos se on sentähden, että rakastit häntä enemmän kuin Jumalaa?

--Ettäkö enemmän--tai ettäkö Jumalaa sentähden vähemmän? Juha melkein

kivahti.--Vähemmänkö? Voi, hyvä rovasti, en minä sentähden Jumalaa

vähemmän,--koommin niinkuin enemmän!

--Enemmänkö?

--No totta kuin että--kun kiitin ja ylistin ... että kun _semmoisen_

onnen minulle annoit, niin nuoren ja hempeän minulle iloksi annoit.

--Totta on, että hempeä vaimo on Herran lahja.

--On se ... joka oli niin lämmin ja hempeä--kun vain tahtoi.

--Ei olisi pitänyt kuitenkaan sitä katsoa ja siitä semmoisesta iloita.

--Vaan minä kun katsoin ja iloitsin. Enkä häpeä sanoa: nyt on sitäkin

semmoinen valtava kaipuu.

--Ei ole siinä kuitenkaan vaimon kunnia.

--Vaan missäs?

--Siveässä mielessä ja muussa taidossa.

--Oli se siveäkin--ihan tarpeeksi, liiaksikin. Ja muussakin taidossa

taitava--tekevä ihminen.--Kyllä rovasti ymmärtää--on itselläänkin

nuori--ei pitäisi minua moittia!

Juha pudottihe pois kannoilta, seisoi yksin aavalla järvellä. Taas oli

hänelle tehty vääryyttä. Ei, ei hänelle, vaan Marjalle. Rovastikin

uskoi, että se oli mielellään mennyt. Mitä minä lähdinkään sitä sille

puhumaan? Mitä minä hänellä sanottamaan, että se on sillä verissä,

venakon? Mutta kun se oli se, joka meidät vihki, tarttui käteen ja

toivotti onnea. Vaan ei liene, perkele, mielessään toivottanutkaan,

vaikka suullaan! Lienee toista salaa ajatellut, toista sanonut. Mistä se

sen muka tiesi, että Marja mielellään? Siksikö vain, että on venakko?

Äiti sen on sille uskotellut, lienee antanut sille, lahjakontille,

jotakin, että minulle niin sanoisi. Vaan Marja ei mennyt mielellään!

Väkisin hänet vietiin!

--Marja ei mennyt mielellään, sanoi Juha kotiin tultuaan, yhtäkkiä

äitinsä eteen pysähtyen.--Elä sano mitään, elä suutasi avaa. Jos sanot,

minä--

--Vai ei se mennyt.

--Ei!

--Sehän on hyvä sitten.

--Hyvä se on. Se on hyvä.

--Rovastiko sen sinulle sanoi?

--Rovasti.

Seuraavina päivinä oli Juha tavallista ahkerammassa toimessa. Ajoi

pihaladon heiniä täyteen, pilkkoi puita ja hakkasi ison röykkiön

navettahavuja. Eräänä aamuna, kun äiti nousi, oli Juha kadonnut, eikä

emäntä saanut suksenladusta selkoa, minnepäin hän oli lähtenyt.