III.

On jo iso päivä, kun Shemeikka herää aitassaan. Selällään maaten, kädet

niskan takana hän tarkastelee yösijaansa... Naisen aitta, lienee itsensä

emännän. On olevinaan parhaita taloja tämä, mutta eivät isot ainakaan

emännän kätköt. Kaksi sarkaista talvihametta ja yhtä monta kesäistä

kotikutoista, yksi ainoa palttinapaita, muut piikkoa. Kimppu harmaita

sukkia orrella riippumassa. Eipä ihme, että huikenivat silmänsä

silkkihuiviin ja solkeen, äijän niinkuin hänen naisensakin. Suotta

taisin tehdä kalliin lahjan, olisivat talonsa myyneet, jos en vähemmästä

antanut. Vaan eipä Uhtuan Shemeikka ensi kertaa lahjaa naiselle antane.

Eivät mahtuisi tämän aitan orsille kaikki silkit, jotka on annettu.

Onhan hyvä, että on ystäviä tämänkin tien varressa... Se on sorea

nainen, aivan unia itsestään näytti...

Yhtäkkiä kuului, niinkuin silloin, kun vikla lentoon lähtien ääneensä

remahtaa, kuului laulahdus, tarhalta alkaen ja sieltä pihan yli tupaan

tuoden ja taas tarhalle ja sieltä takaisin--oli Shemeikka kuullut

heidän, naisien laulavan, vaan ei milloinkaan niin syvästä rinnasta, ei

niin selvästi ja helposti kurkusta kumpuavan. Oli, kuin olisi ollut

laulajassa iloa ja riemua niin, ettei itseensä enää mahtunut. Heidän

laulustaan aina kuulee, mitä eivät muuten anna tietää. Vaan eipä ole

monesti sattunut mikä eilen: ei edes huudahtanut, vaikka lyövänsä

pelkäsin... Antoi heti paikalla itsensä morsiameksi pukea. Vapisi,

vaikka koetti olla. Olisi se pian saatavissa, kun vain viitsisi. Vaan

johan sinun sukuasi, Shemeikka, yhden miehen osaksi juoksentelee

vierasten talojen tanhuvilla, mikäpä omillasikin. Ei aavisteta, isät,

kenen poikia polvillaan keikutellaan. Olisiko hänellekin, hyvälle

miehelle, tässä se ilo toimitettava? Se se on kaikista hupaisinta ja

hulluinta, kun vuoden päästä taloon tulee ja siellä lennätetään oma

poika partaa repimään.

Hän nauroi puoleksi auenneella, äänettömällä suulla, ja veri kihahti.

Hän sysäsi jalallaan auki oven ja näki Marjan maitopyttyä kantaen

notkuttelevan tupaan. Sillä on ryhti kuin parhaalla pajarin tyttärellä,

on sillä!

Marja siivilöi maitoa pöydän päässä, kun Shemeikka tuli tupaan. Käsi

kaarena korkealla, kun kauhalla maitoa siivilään hulahutti. Kohisi

maito, sitten lirisi, kohisi taas ja taas lirisi, käden kaaren noustessa

ja laskiessa.

--Huomenta, emäntä.

--Ka, huomenta, vieras.

Ei väistänyt Marja katsetta. Vastasi siihen pitkästi, niinkuin uhalla.

Oli sunnuntaiasussa, harteilla Shemeikan silkki ja rinnassa solki.

--Vieläkö isäntä nukkuu? kysyio Shemeikka.

--Vai nukkuu! Meni jo ennen auringon nousua lahnan kutuun. Käski sanoa

pitkännukkujalle, että kun nousee, ei saa päästää pois ennenkuin hän

tulee ... vaikka iltaan viipyisi.

Shemeikka jäi seisomaan, seuraillen Marjaa silmillään, huulilla hymy.

Kun Marja oli maidon siivilöinyt, nouti hän pienen tuopin, täytti sen ja

pyysi vieraan ottamaan. Shemeikka vain hymyili. Marja kysyi, hymähtäen

hänkin, pitikö vieras köyhän talon tarjousta halpana, koska ei

kelvannut?

--Et taaskaan, emäntä, tunne Karjalan tapoja. Meillä ei vieras

milloinkaan ota itse, emäntä hänen käteensä kiidättää kaiken, mitä

tarjoo. Tuulispäänä jo ovensuuhun vastaan lennätetään.

--Saahan tämän lennättää!--ja Marja tempasi pöydältä haarikan ja vei sen

Shemeikalle. Shemeikka nosti sen huulilleen.

--Antaja meillä odottaa, kunnes vieras on maljansa pohjaan tyhjentänyt.

--Kaikkiko täytyy tehdä niinkuin siellä? nauroi Marja.

--Kaikki, sanoi Shemeikka totisesti ja mulautti silmiään tuopin laidan

yli.

--Eikö olisi parempi niin, että maassa maan tavalla?

--Ei, sanoi Shemeikka totisesti yhtä ja teennäisen juhlallisesti ja

ojensi Marjalle tuopin.--Marja nauroi katketakseen sen kujeille,

viedessään tuoppia takaisin pöydälle.

--On nyt urhon turpa maidossa kuin vasikan!

Shemeikka ei pyyhkinyt partaansa, lipaisi sitä vain vähän kielellään ja

virkkoi yhä samaan tapaan:

--Se oli toinen kaunis Karjalan tapa. On vielä kolmaskin, kaikista

kaunein. On vierahan parta pyyhittävä sen, joka sen tahrii.

Nopealla, välähtävällä liikkeellä ojensi Marja hänelle esiliinansa

vyöltään, mutta yhtä nopealla tempasi Shemeikka häntä niskan takaa,

samalla kun toisella kädellä kohotti leukaa ja painoi pitkän suudelman

hänen huulilleen. Marja tunsi voimakkaan voivuttavan rinnan ja näki

tummat, kiehahtavat silmät; Shemeikka tunsi pehmoisen poven ja näki

raukenevan, ummistuvan katseen.

--Ei saa, sanoi Marja laimeasti ja jos ei olisi päässyt pois, olisi

siihen lyykähtänyt--ja jalka oli paetessa raskas kuin sen, joka unissaan

pakenee.

Shemeikka meni hitaasti ja tyynesti ulos ja istahti rappusille. Marja

kulki ohi.

--Ei saa vieras toista kertaa semmoista tehdä.

--Ka, minkä tähden ei?

--Jos joku olisi nähnyt?

--Senkö tähden ei?

--Eikä muutenkaan. On luvattava. En uskalla tuoda ruokaa pöytään.

Se pyysi sitä niinkuin ei olisi itse omin voimin kyennyt, melkein

rukoilevin silmin ja ilmein.

--Luvataan sitten. Saaneeko katsoakaan?

--Katsoa saa.

--Onpa hyvä, ettei tarvitse ummessa silmin.

Marja hymähti hämillisen hellästi... Pilkkasiko se?

Syötyään loikoili Shemeikka pihamaalla, lämpimässä paisteessa,

selällään, kädet niskan alla. Marja väijyi tuvan ikkunassa, kasvot

kalpeina ja jäykkinä lasia vasten, povi kohoillen, silmä hivellen

kaarevaa rintaa ja jalkojen jäntevää jousta, kun toinen jalka toisen

päällä lepäsi.

Pääskyt liitelivät ylhäällä ilmassa Shemeikan pään päällä, lämmin tuuli

leyhytteli rintaa ja kaulaa.

Ei tule puheille, välttelee. Joko liiaksi arkiutin? Olisiko pitänyt

varovammin viihdytellä? Mikä mahtaisi oikein pitää olla tämän lintusen

houkuttelulaulu? Itseänikö kiittäisin ja kehuisin: tämmöinen solakka

poika, kauppias kuulu, metsänkävijä mainio sinua haluaa! Vai häntä

itseäänkö kehuisin, korvaansa kuiskuttaisin: ylen ihana olet, en ole

ikinä vertaistasi nähnyt; näethän, etten mitänä voinut, kun sinut näin,

täytyi halata, täytyi suudella. Yksi sulaa suruisesta soitosta, toinen

iloiseen lauluun hullaantuu. Mutta mitä laulanetkin, yhteen menoon laula

naisen uuvuttelulaulu niinkuin lapsen, ettei herätä ehdi. Kun

kiehtomassa olet, elä vaikene, ettei lumous laukea, kun olet säkeen

sanonut, heti tiedä jo toinen, millä jatkat.

Ilmaantui aittansa kynnykselle emäntä, istahti ompelemaan, ei päätään

kääntänyt, ei silmäänsä nostanut. Shemeikka häntä siihen katseli, ja jo

tiesi, minkä houkuttelulauluistaan hän _tälle_ linnulle laulaa.

Hän nousi, meni ja istahti kahareisin kynnykselle, toinen jalka aitassa,

toinen ulkona--ja sanoi yhtäkkiä yllättäen:

--Haastaisit minulle huolesi, emäntä nuori.

Marjan ääni vähän vavahti:

--Huoleniko? Mitkä huoleni?

--Kaikki ne, mitkä sinulla on.

--Mistä sinä tiedät, mitä minulla on ja mitä minulla ei ole vai eikö ole

ollenkaan?

Shemeikka piti vähän laulunsa lomaa, sitten kosketti uudelleen soitinta,

jonka jo tunsi hyvin helähtäneen.

--Ei ole rattoisa elämäsi täällä erämaassa.

Marja ei vastannut, ompeli.

--Miehesi vanha ja jörö, piikatyttösi hiljainen ja mitätön, ei vierasta

käy talvikausiin, kesällä jos joku tulee, niin meneekin.

--Kun ei ole parempaa nähnyt, ei osaa kaivatakaan.

--Lähde kanssani Karjalaan hupailemaan!

Marja katsahti säpsähtäen ylös, mutta sitten taas alas.

--Ja mitä minä siellä?

Silloin tuli kiihkeä, tiukka, ahdistava kysymys:

--Ja mitä sinä täällä--tässä surkeassa maassa--semmoinen kuin sinä?

--Ja mikä tällä maalla vikana? Ja lieneeköpä muuallakaan parempi?

--He huonosti täällä naisensa hoitavat. Ei meillä niinkuin täällä

niskaansa työn teolla köyristetä, ei meillä silmiänsä riihen kitkussa

soaista, ei meillä kaskessa kasvojansa noeta, ei meillä selkäänsä

käsikivissä katkota. Talon nuorikot täällä kuin orja-akat meillä,

köyryniskat, tihrusilmät, riippurinnat, pystymahat, kuin takkuiset,

kesäiset koirat--et sinä, emäntä, ihme ja kumma, vielä semmoinen, mutta

pian sinustakin semmoisen tekevät. Pian puna poskiltasi putoo, pian

kiilto silmistäsi katoo.

--Entäpä katookin--kenellepä siitä lie vahinkoa?

--Kyllä sen tiedät kenelle.

--Olisiko sielläkään parempi?

--Sielläkö? Miehet hankkii, miehet liikkuu, vierailta mailta viljan

valmiina tuovat--naista ilonaan pitävät, ei orjanaan.

--Mitä sitten naiset tekevät?

--Ka, kankaita kutovat, koreitaan kirjaelevat ja orjia opastavat.

Kesällä, milloin huvikseen haluavat, kalaa pyytävät, marjoja poimivat,

makeita keittävät. Niinpä aina nuorina pysyvät, niin kauan kuin ikä

antaa, punakkoina, pulleina, pehmeinä. On keveät jalkansa karkelossa,

ovat heleät äänensä, kun illatsuissa laulaen karsinassa istuvat. Hellinä

ja herttaisina pysyvät--täällä kaikki jöröjä ja äänettömiä. Ka niin

Karjalan mies omaansa hoitaa!

--Hyväpä näkyy olevan heillä siellä elämä, sanoi Marja, ompelustaan

kääntäen.

--Kullassa kuhajavat, silkissä sihajavat. Emme talvikausia heidän

vuoteillaan viru. Rinta rakkautta täynnä joka kevät palaamme, kesän

lyhyen kerrallansa karkelemme, heitä polvellamme istutamme.

Shemeikka ihan korvaan puhuu, yhä kiihtyy hänen laulunsa niinkuin

metsolla soitimessa. Vähän aina lähenee, Marja sitä mukaa siirtyy, huuli

omassa tekemässään hymyssä, silmä ompeluksessa kiinni, sormi kiivaasti

neulaa käyttäen.

--Tulisit, emäntä, kerran Karjalaa katsomaan, koska Karjalasta olet

kotoisin! Ollaanhan naapureja, toisten vaaroilta tulet toisten vaaroille

tuikkaa. Päivä koskia lasketaan, toinen tyyniä vesiä soudetaan, väliin

vähän kankaita astutaan, ja kolmas taas koskisia vesiä viilletetään--

niin jo sieltä suvannon alta minun kalamajani kuumottaa, ja siitä vielä

vähän, niin jo ollaan kotikylässä. Kylä siellä suuri korven koskemattoman

keskessä. Talo siellä minulla vanha ja rikas. Käsillään sinua kantaisivat,

heimonsa löytölasta, ilosta iloon kuljettaisivat, juhlasta juhlaan,

karkelosta karkeloon kiidättäisivät. Vanha äiti minulla, ylen on hyvä ja

herttainen, se sinua kuin sukulaistaan--silkkihin, samettiin pukisi. Tule

Karjalaan, emäntä!

Olisiko tuo totta vai pilaa? Ääni totta, mutta pilaa mahdotonta, mitä

puhui.

--Tule käymään, tule katsomaan! Tule heti! Minun kerallani!

--Sinun kerallasi?

--Mitä sinä täällä teet, kaunis, sorea emäntä! Vanhenet, ränstyt, tulet

samanlaiseksi kuin kaikki muut. Täällä vähän vielä elät, ei huulesi

hymyhyn kuonnu. Silmäsi samenee, tukkasi kuihtuu, poskesi painuu

kurttuun kuin paleltunut marja. Niskasi köyristävät, vartesi

vääristävät, liialla raatamisella sorjat jalkasi vinoon vääntävät ...

sinun sorjat jalkasi...

--Elä puhu semmoisia.

Mutta Shemeikka jatkoi:

--Ja ketä varten? Tuota--ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista

liuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä...

--Elä puhu minulle enää mitään!--Marja melkein parkaisi, kuin hätää

huutaen.

--Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii--rykii ja röheltää--

--Voi, voi--elä!

--Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin

semmoisen vuoteessa virua?

--En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa,

silmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa

ja istahti alemmalle portaalle.

--Etkö? Etkö todellakaan?

--Ja mitä se kehenkään kuuluu, missä minä virun, vaikka viruisin

sikopahnassa?

Hän olisi purskahtanut itkuun, jos ei olisi noussut ja mennyt. Mitä se

minusta kaikkia kysyy? Ja mitä hän minulle semmoisia haastaa? Ja mitä

hän kaikkea halventaa? Minkä Juha sille mahtaa, että on semmoinen kuin

on? Ja mitä se kehenkään kuuluu, kenelle minä menin?--Miksei Juha tule

jo kalasta?--Ja mitä minä hänen puheitaan kuuntelen? Ja hänen koreitaan

kannan?

Hän aikoi riistää ne, heittää ne menemään, kun näki Juhan tulevan

järvellä. Hän pyörähti sinne, riensi rantaan, kiinnitti juoksuaan.

Mutta tottahan se oli puhunut--totta oli puhunut. Semmoinen oli Juha

poloinen, juuri semmoinen: pitkäselkä, tihrusilmä, länkisääri, märässä

sarkatakissaan kuin takkuinen koira. Mutta kuta surkeamman näköinen oli,

sitä enemmän Marja tahtoi häntä hyvittää, sitä enemmän näyttää

iloitsevansa hänen saaliistaan. Verkot olivat köytenään kutulahnoja,

leveitä, lihavia, käsnäpäitä kämiläitä. Hän tempasi verkon, vei sen

virepuulle.

--Elähän, Marja, elähän, varoitteli Juha. Elähän ryvettele

silkkejäsi--saadaan nämä Kaisankin kanssa.

Mutta Marja riisui silkkihuivinsa ja pani sen luotaan, kääräisi

ympärilleen Juhan takin, jonka tämä juuri oli riisunut yltään, tahtoi

tekeytyä samanlaiseksi takkuiseksi ja harmaaksi kuin Juha, tahtoi

näyttää Shemeikalle, joka asteli vihellellen pihalla ... elköön luulko!

--Siinäpä vasta saalis, melkein niinkuin ne meidän muinaiset saaliit,

Juha! innosteli hän verkkoa nostaessaan. Tulehan auttamaan, ettei repeä.

--Ei se repeä, ei se repeä! ... kas niin, hekotteli Juha, kannattaen

verkkoa keskeltä sill'aikaa, kun Marja sitä virepuille levitti.

--Missä sinulla oli verkot?

--Siellähän ne oli Heinälahden luhdalla.

--Siellähän me silloinkin, muistatko?

--Muistanpa toki, muistanpa hyvinkin.

--Montako korvollista minä silloin, ensimmäisenä kesänä, suolasinkaan?

--Taisitpa suolata, taisitpa suolata ... ensimmäiset suoluusi...

mo-montako lienetkään...

Se muisti ne ajat, se _tahtoi_ niitä muistella ... se sanoi sen ihan

kuin sanoakseen!

Shemeikka seisoi aitaa vasten nojaten, katseli Marjan eleitä ja hymähti

itsekseen ja vihelteli hiljaa... Et minua petä.

--Tuli näkyy Huutoniemestä! huusi Kaisa pihasta rientäen.

--Siellä on joku järven takana, joka pyytää venettä ... mahtaisiko olla

äiti?

--Anoppi?--Sen se on tuli. Se sen aina sytyttää suuren kuin

juhannuskokon.

Siihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu

väännähtänyt katkeraan kaareen.

--Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan

välinpitämättömästi.

--Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin ... muuten ehkä

minua syyttää.

--Olkoon siellä.

Mutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen

rannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.

Marja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille,

raastoi kalat irti rihmojakin katkoen...

--Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan

nojaten.

--Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa.

Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut

äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.

--Mistä se haukkuu?

--Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa ... oli liian hyvä minulle.

--Liian hyvä sinulle? Kuka?

--Juha.

Shemeikka puhkesi sieltä aitansa takaa lyhyeen pilkalliseen nauruun, ja

Marja antoi hänen nauraa.

Marja on päästellyt kalat ja virittänyt verkot kuivamaan, on lähettänyt

piian koskirantaan, toiselle puolelle talon, noutamaan liossa olevia

kala-astioita, ja itse istuu hän nuottakodan kupeella kivellä ja siivoo

kaloja. Suomustaa, puhkoo, huhtaisee ja heittää vasuun. Kalan

siivottuaan tarttuu toiseen, raastaa kuin vihassa... Mitä minä tässä

enää? Hoitakoot itse talonsa, äiti ja poika! Jos olisi Juha mies, pois

käännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei

päivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka

kesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista

sanaa. »Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän.» Vaan onko minun pakko

sitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? ... teen kerran semmoisen

pystyn, että...

Shemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan... Lähtee jo

hänkin... Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi

antaa olla niiden puheiden puhumatta.

Marja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee

lähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää

eteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia

myöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat

sierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.

--Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.

--Minnekä?

--Karjalaan, niinkuin oli puhe.

--Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?

--Sentähden, että sinä olet minun.

--Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?

--Sentähden, että minä tahdon.

Hän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.

--Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.

--Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä.--Hän tarttuu

Marjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.

--Elä, Shemeikka--päästä--

--Tuletko?

Marja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää

riuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas

takaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.

--Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton,

säikähtynyt, kuin armoa anova ilme.

--Kenen toisen?

--Juhanpa.

--Et ole hänen enemmän kuin lintu, jonka on pyytänyt ja häkkiinsä

pistänyt. Kun joku avaa oven, on lupa lentääksesi, minne mielesi tekee.

Et ole hänen enempää kuin poro, joka on tunturilta väärän isännän aitaan

eksynyt.

--Kuka se on sitten minun oikea isäntäni?

--Minä!

--Minkä tähden sinä olet oikeampi kuin Juhakaan?

--Sentähden, että mielesi palaa minussa eikä hänessä. Sentähden, että

olet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan

kysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin.

Shemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen

sylissään, silmät ummessa.

--Sentähden, että olet minua toivonut ja odottanut, että olet minua

päivillä tähystellyt ja öillä ikävöinyt, puhteet pitkät pimeään iltaan

kuunnellut!

--Mistä sinä sen tiedät?

Marja kavahtaa päin ja puristautuu kahden käden hänen toiseen käteensä.

--Kun sen vieressä tuskissasi viruit, mielessäsi voivottelit: voi, jos

tulisi joku, joka minut tästä tempaisi...

--Mistä sinä sen tiedät?

--Tule! Riennä koskelle!

--En saa!

--Tule--mene--kierrä! ei kukaan saa tietää.

--En uskalla.

--Näin sinut silloin--koko ruumiisi--rintasi--jalkasi--

Marja kyyristyy, suojaa itseään, niinkuin olisi alasti, Shemeikka

erottaa hänen kätensä hajalleen, Marja saa viimeiset voimansa kootuksi,

ettei kaatuisi selin nuottakodan korkean kynnyksen yli, ja sysää

Shemeikan menemään niin, että hän jalka kalavasuun takertuen horjahtaa

ja kaatuu vasun kanssa veteen.

Kun hän siitä selvisi nousemaan, oli Marja kadonnut. Lähimmän saaren

takaa pisti esiin venhe, jonka kokassa istui airoilla Juha ja perässä

joku nainen.

Marja oli paennut pihaan ja kätkeytynyt aittaansa. Hän näki Shemeikan

tulevan, tempaavan laukkunsa tuvan rappusilta, heittävän sen olalleen ja

pitkin, kiukkuisin askelin poistuvan koskelle päin. Oli satuttanut

itsensä, koska oli verinaarmu poskessa.

Mutta tuskin oli Shemeikka kadonnut, kun Marjan sisässä parkaisi: Minkä

tähden sinä sen sille teit? Minkä tähden sinä hänet suututit? Minkä

tähden sinä työnsit hänet pois, joka tahtoi sinut pelastaa? Tuli, tuli

kerran se, jota olet kaiket ikäsi odottanut, tuli maailman komein

poika--antoi silkit ja soljet--tahtoi väkisin viedä sinut, ottaa näissä

ryysyissäsi sinut, kuluneen kapineen, toisen tähteen! Sinä hänet sysäät

luotasi, että otsansa veriin satuttaa... Vihoissaan lähti, lienee jo

venheeseensä hypännyt, taakseen katsomatta koskea alas viilettää eikä

enää milloinkaan tule...

Hän riisti yltään kalaryysynsä, jätti ne siihen, missä seisoi, tempasi

orrelta oman pyhänuttunsa ja syöksyi ulos.

--Anoppi!

Pihamaalla seisoi häntä vastassa iso, laiha, luiseva, vanha nainen.

Ei sanonut sanaakaan, ei hyvää päivää. Silmät seisoivat kuin valmiina

iskemään, ja kasvojen rypyt vuoroin kiristyivät, vuoroin laukeilivat

pinnistyksestään. Seisoivat siinä anoppi ja miniä vähän aikaa vastakkain,

niin äsähti anoppi:

--Minkä tähden on kalat kaadettu vasusta ympäri ja toiset jätetty

siivoamatta?

Marja ei vastannut.

--Heitetty sinne sikain suolattavaksi--ja jo näkyvät suolanneenkin--ja

itse tultu aittaan maata?

Marja ei vieläkään vastannut, pyörähti ja meni tupaan, anoppi perästä...

--Ei sanaa vastata--ei hyvää päivää sanota.

Yhäkään ei Marja mitään sanonut.--Kun istuu, sitten lähden!

--Tiettiin tulevan, vaan ei ole kuivaa kannikkata pöytään varustettu,

saati kalaa paistettu.

--Ei nyt anoppi heti tultuaan riitaa rakenna.

--Se on sanottava, mikä on sanottava--kuta pikemmin sitä parempi--ja

mikä on ennenkin sanottu ja sanotaan, niin kauan kuin kieli suussa

liikkuu ja ääni kurkussa kulkee!

Nyt ei Marjakaan enää voi hillitä itseään.

--Silloin on parasta, että anoppi jää ja minä lähden.

--Lähde, veikkonen, ja mitäs tulitkaan!

--Jo tässä karjalan mies minua houkuttelikin mukaansa--tahtoi jo

väkisinkin viedä.

--Valehtelet! Ei ne sinua Karjalaan huoli, koska sieltä emäsikin

hylkäsivät.

--Elkää äitiäni häväiskö!

--Häpäisen! Häpäisen sekä äidin että tytön--häpäisen aina ja

iankaikkisesti--haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan

poikani--mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä--voi, kuinka minä

olisin ollut iloinen, jos olisit mennyt--kuka se oli, joka muka olisi

semmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt?

--Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen,

keikahti, pyörähti ja meni.

Portailla tuli Juha vastaan. Törmäsivät yhteen, olivat kaataa toisensa

kumoon.

--Minne sinä sillä tavalla juokset?

--Äitiäsi pakoon! huusi Marja mennessään.

--Marja! huusi Juha hänen jälkeensä, mutta Marja katosi jo tuvan nurkan

taa, silmissä kylmä, pistävä, viiltävä katse, joka tunki Juhaan,

niinkuin olisi veitsi rinnasta isketty aina selkäytimeen asti.

Raskain askelin astui Juha tupaan ja istahti penkille soudusta

uupuneena, hikikarpaloita otsaltaan pyyhkien.

--Etpähän totellut, äiti, vaikka lupasit, sanoi hän alakuloisesti.

Tuskin pihaan pääsit, niin jo riidan rakensit. Jo sen rantaan kuulin,

eihän tästä elämästä taas mitään tule enemmän kuin ennenkään.

Äiti tuhkaisi vain pilkallisen hymähdyksen. Mutta silloin Juha vimmastui

ja kimmahti ylös ja löi lakkinsa pöytään ja huusi niin, kuin olisi

samalla itkenyt:

--Mutta sen minä sanon ja sen saat uskoa,--että jos tästä ei sopua

synny--ja jos vielä kerran Marjan metsään ajat,--niin venheeseen sinut

istutan ja soudun takaisin,--ja vaikka--vaikka koko Huutoniemen

polttaisit, en tule sinua sieltä toista kertaa hakemaan.

Äiti tiesi, että se oli vain uhkaus, monta kertaa ennen sanottu ja

kuultu.

--Jos sinä jonkun tahdot venheeseen istuttaa, niin istuta hänet, ja anna

mennä Rajakoskesta alas. Silloin teet sen, mikä olisi pitänyt tehdäksesi

jo aikoja sitten. Lähetä narttu omain koirainsa luo, niin ei sieltä

niitä enää tänne kerää. Kyllä tiedetään! Vai ryssäin kievari tästä nyt

tulee! Sitä olen odottanutkin. Onpa ihme, ettei jo ennen. Vaan satuinpa

parhaaseen aikaan, ja paraspa sinulle sattuikin, kun Shemeikan poika!

--Shemeikan?

--Shemeikka Shemeikan poika! huusi eukko. Isäsi tappajan! Pikku

velivainajasi kärventäjän! Sen poikaa täällä sinulla suojelutti, jonka

isä sinun isäsi seinään seivästi ja sen tehtyään lapsen kätkyestä

palavaan uuniin nakkasi. Sen teki ja sen sukuja täällä suojelee akkasi,

joka lienee itsekin samaa ja onkin!

--Mistä te sen tiedätte, että se oli Shemeikan poika?

--Itse sen minulle juuri mennessään ilkkuen huusi.

--Kuka siellä itkee ja voivottaa? kysyi Juha yhtäkkiä kuulostaen.

Kuului juoksun jytinää ja yhä lähenevää itkua ja voivotusta.

--Marjako siellä itkee?

Juha riensi ulos. Ei ollut itkijä Marja, vaan Kaisa, joka voihkien

vaipui rappujen eteen, sydänalaansa painaen, saamatta sanaa suustaan.

--Mikä sinun tuli?

--Juoskaa koskelle apuun!

--Menikö Marja koskeen? kiljahti Juha.

--Kun se Karjalan mies--kunse--vei--emännän.

--Mitenkä vei? Missä?

--Nyt, nyt--ihan ikään--minä näin--

--Mitä näit?

--Tempasi venheeseensä.

Enempää ei tyttö saanut sitä selitetyksi, kättään huiskuttaessaan ja

taas itkuun purskahtaessaan.

Juha riensi koskelle, Karjalan miesten valkamaan, johon toisten

lähdettyä eilen oli jäänyt Shemeikan venhe. Se oli poissa. Hän riensi

alemmaksi niemeen, josta voi nähdä kosken alijuoksun. Ei näkynyt muuta

kuin valkeat kuohut mustaa pilveä vastaan, ja lohi loikkasi ilmaan

niskasuvannossa. Turhaa se on! Mutta karkasi hän kuitenkin vielä

eteenpäin, niin pian kuin pääsi kivikolla rannalla, kaatui, nousi ja

pääsi suvannon ympäri lahden pohjaan. Siinä oli suvannon poukamassa

heinikkoa, tallattua, ja vesakkoa, josta oli käsin lehtiä riivitty.

Tuossa oli huivi, Marjan huivi, tuossa oli lipokas, hänen lipokkaansa.

Juha ei käsitä muuta, kuin että hänen täytyy saada apua lähteäkseen

jälkeen ... jälkeen niin pitkälle, kunnes tavoittaa, vaikka maailman

ääreen, vaikka olkoon maan alle mentävä, minne koski näytti putoavan

kuin manalan mustaan kitaan.

Äiti, Kaisa ja pari tervanpolttajaa seisoi pihalla, kun Juha tuli.

--Tiedätte tapauksen, sanoi hän miehille, huohottaen, tuskin ääntä

saaden, juoksusta hengästyneenä.--Ryösti, katala. Tuossa on hänen

huivinsa.

--Mikä sen on sisässä?

--Lipokas--ne rannalta löysin.--Olisi ollut upotettava.

--Itsehän sen estit. Mahdoit antaa meille vallan.

--Olisi pitänyt.

Juha istui ääneti hetken.

--Autatteko minua kuitenkin, miehet, vaikken minä teitä? Lähdemme

jälkeen, ehkä vielä saavutamme.

--Emme enää saavuta, kun kerran koskille pääsi. Rajakoski on peninkulmaa

pitkä ja ennenkuin päästäisiin lähtemäänkään, on se jo alla, ja siellä

kääntyvät vedet kolmeen suuntaan, eikä kukaan tiedä, mitä tietä se on

mennyt.

--Seuraamme häntä, kunnes tapaamme, vaikka omaan maahansa.

--Se retki on tehtävä isommilla joukoilla.

Juha ymmärsi itsekin, ettei hän näillä miehillä, jos olisivat

lähteneetkin, olisi mihinkään kyennyt.

Miehet juttelivat kuin mitä muuta asiaa tahansa.

--Olisinpa luullut olevan hankalata saada niin iso ihminen väkisin

venheeseen.

--Mikäs siinä, sanoi toinen. Kun kerran venheeseen sai, ja miksei olisi

saanut vaikka kantamalla, ja potkaisi venheen koskeen, niin aikapa siinä

enää pois hypätä. Vei onnekseen ja pitää. Ovat ennenkin pitäneet. Eikä

se ole tässä teossa yksin. Siellä vartovat muutkin, vaikka olivat edeltä

lähtevinään.

Piika tuli yhä nyyhkien, tuvasta, tarhalle menossa.

--Mitenkä se oikein kävi? kysyi Juha.

--En minä tiedä, voi, en minä osaa...

--Se siitä poukamasta sen otti?

--Siinä oli yht'äkkiä venhe ... en tuloaan nähnyt, mutta siinä olin.

--Missä sinä olit?

--Siinä olin, astioita huuhtelin, niin näin emännän tulevan ... ja

sitten se heitti sen venheeseen ja hyppäsi perään ... ja Marja kaatui

selälleen venheen pohjaan ja meni alas esiliina silmillä. En minä muuta

tiedä...

--Sen näit?

--Sen näin.

Juha nousi ja meni aittaansa.

--Oletko varma, että se sen väkisin vei? kysyi emäntä.

--Voi, mikä piti tapahtua! itki tyttö.

Emäntä näki Juhan aitassaan kiireesti muuttavan pyhävaatteita ylleen.

--Lähdetkö sinä minnekä?

--Lähden.

--Minnekä?

--Nostatan koko pitäjän.

--Taitaa jäädä nostamatta siitä asiasta pitäjä.

Juha riensi jo rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa etelää

kohti.