I.

Mies--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka--hakkaa kaskea korkean vaaran

rinteellä. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvistö jo tutista ja lastut

lennellä. Hän kaataa niitä säärensä paksuisia kuin pajukkoa raivaten,

selkäänsä oikaisematta.

Vaara, jonka rinnettä hän raataa, on rannattoman erämaan keskessä, jossa

siellä täällä kohoo toisia samanlaisia vaaroja kuin mättäitä

tulvehtivalla luhdalla. Kaikki muut vaarat ovat huippuunsa asti metsän

peitossa, tätä vain on kaskettu, alhaalta ylöspäin nousten,

päivänpuoleiselta rinteeltä, pyritty laelle, vaan ei päästy vielä

puoliväliinkään. Pälvi siinä kuitenkin jo on erämaan autiossa, pykälä

aarniossa: vihertävä ruishalme, alempana ahoja ja vielä alempana notkon

takana asutus juuripuolessa pitkän niemen, jota kaitaiset vedet

kiertävät pieninä järvinä, soikeina salmina ja koskina.

Se näkyy siihen, missä mies hakkaa. Hän levähtää, katsahtaa alas, näkee

halmeensa, talonsa, niemen ja kosken. Hän heilauttaa kirvestään niinkuin

iskeäkseen sen kantoon, aikoen huoata, mutta upottaa sen taas uuteen

puuhun ja alkaa huojua--pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka.

Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo

tutisee--ja niinkuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku.

Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet,

päättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästä

ja tulla niiden kanssa toimeen.

--Pitipähän taas epäsovussa erottaman--pitipähän taas sanottaman ne

katkerat sanat. Että se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta--mutta

että se saattoi sanoa: »Vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!» Sillä

minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa

luonnon vika? Näithän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi,

että vasemmukseni ontuu--vaan että saatoit sen minulle _sanoa_?

Hän jätti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensä maahan ja istuutui.

--Olenhan minä jo vanha, enkähän minä näköäni milloinkaan ole kehunut.

Mutta tarvitsiko nyt _siitä_ hänen silmänsä välähtää niinkuin äkäisen,

salavihaisen koiran. Ja jos nyt häntä hartioista vähän hyväilinkin, niin

olisiko tarvinnut tiuskata: »Mene siitä kompuroimasta!»--ja sitä vaille,

ettei kapustalla lyönyt. Enhän minä kuin lepyttääkseni, ettei enää

juroteta--että sovitaan pois.--Onhan saanut minulta olla ... milloinka

minä olen hänelle väkivaltaa tehnyt?

Kun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui ja

tuli sovinnoille.--Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi se

jo sillä ollut hyvä. Kun tulonsa kuulin, niin minä sille jo kauas

näyttämään, etten _minä_ sitä enää muista. Jos tuli tänä päivänä,

niinkuin ennen muinoin tuli laulaen, niin että metsä edellään raikui,

niin minä hänelle tästä mylvähdin niinkuin härkä, mörähdin kuin kontio

merkiksi, etten _minä_ sitä enää muista, elköönkä hänkään.

Hän tahtoi uskoa, että Marja vielä tulee. Lehto sihahti lämpimässä

tuulessa, lepo viihdytti veriä. Jospa tuo nyt sanoikin. Lie sanonut sen

vain kiivaudessaan, muusta jostakin myrtyneenä, ei minusta. Tuohon

kahden koivun haarukkaan nostan hänet istumaan niinkuin pikkutyttönä

ennen. Se siinä käenkukuntapuussa, minä häntä tästä kannon päästä

käköseksi haastan, metsänneidoksi, salojen sinitytöksi sanelen--sitä

mielellään kuuntelee, vaikkei ole kuuntelevinaan, mutta kuitenkin

karjanpolkuja kulkiessaan sitä itsekin itsestään laulaa. »Auta Juha,»

sitten huutaa, »en pääse alas jos et auta!»--ja hento kaulaan kavahtaa

ja kasken läpi itsensä kannattaa ja vasta sileälle aholle asetuttaa.

Ja näki Juha siinä kasken sisässä istuessaan, kädet työmekon helmassa

polvien välissä, raukeasti katsellessaan kaatamansa kasken yli--näki

Marjan, paljain päin, huivi niskaan valahtaneena, liikkumassa heidän

ensimmäisessä yhteisessä kaskessaan pienellä kassaralla, Juhan

takomalla, pienellä ja näppärällä, vastaksia ja kerppuja katkomassa, kun

hän itse isoja puita kaataa rytyytteli. Ja tuli niin vielä monena vuonna

kaskeen ilakoimaan, laulamaan nuorena emäntänä onnea ukkonsa

kylvöksille, joita ei pouta koskaan kuivannut, ei halla pannut, ei

ihmeeksikään, ja kyllä ties Juha miksi: että oli hänellä hallussaan

metsän haltija, ties mistä lie kätköistä tullut, Karjalan kaunis, kaukaa

vierasten vaarojen takaa.

Nyt ei enää tule, ei itseään oksalle nostata, ei aholle kannata, ei tule

laulamaan, ei kassaroimaan, ei enää edes ruokaakaan tuomaan. On tyly

vanhalle miehelle aamusta iltaan.

Ja kuitenkin Juha yhä kuunteli, kuunteli hakatessaan, silloinkin, kun

lastu visan kyljestä vihaisimmin vinkui.--Huhusiko joku?--Hän teroitti

kaatamiensa puiden yli kurkottavan silmänsä kasken alalaitaan, kavahti

kivelle, jolla oli istunut. Ei siellä ollut ketään. Olisiko kuulunut

alempaa, jonne ei kuontunut näkemään? Tuolta sen näkisi toisesta

laidasta, oliko kuka tulossa. Sieltä näkee pihaan asti, tien ahoa,

niittyä ja pellonpiennarta myöten pihaan asti. Jos ei niin monta

monituista kertaa jo olisi turhaan mennyt odottamaan sitä, jota sieltä

turhaan odotti, niin olisi mennyt nytkin. Mutta sen sijaan tarttui Juha

taas kirveeseensä ja hakkasi--hakkasi niin, että jokaiselta kaatamaltaan

puulta tuli lähemmäksi kasken alalaitaa, josta näki pihaan. Hakkasi vain

reunimmaiset pikemmin joutuakseen. Puut parkaisivat kaatuessaan,

niinkuin olisivat parkaisseet muutakin kuin omaa katkeamistaan.

Ei sieltä kuulunut ketään. Lehmät makasivat paisteessa aholla alempana.

Järvellä kulki pari venhettä laiskasti soutaen. Kolmas souti jälempänä

maanrannan varjossa, kuin väijyen toisia. Juha näki heti, että ne kaksi

olivat Venäjän puolen venheitä, laukkusaksain, ja hän päätti niiden

suunnasta, etteivät ne aikoneet nientä kiertää ja laskea sitä tietä

koskiin, vaan päästäkseen niistä poiketa hänen rantaansa ja vedättää

venheet kuormineen kannaksen poikki. Mahtavat tarvita hevosta. Pitäisikö

lähteä? Vaan ottakoot itse haasta Marjan luvalla, kylläpähän tietävät.

Kolmas venhe näkyi olevan sysimiesten haapio.

Hän kääntyi, hakkasi taas yhden rintaman kaskensa ylälaitaan, ja sieltä

taas toisen takaisin alalaitaan. Ei vieläkään näkynyt ketään. Ja

miksikäs olisikaan? Taas tuli hän ylälaitaan. Mutta nyt tunsi hän

tarvitsevansa levätä ja istuutui äskeiselle kivelle, haarukkakoivun

alle. Se _oli_ mietittävä, oli ajateltava päähän asti, miten tämä kaikki

oli käynyt niinkuin oli käynyt. Ei saanut Juha ajatuksiaan omiin

ohjiinsa, ne kulkivat, mitä teitä itse tahtoivat.

--Ennen se aina toi ruokaa, olipa työpaikka kuinka kaukana tahansa. Toi

paistinkalat, kantoi viilit leilissä ... nyt katsoo vanhaksi: »Sen

kanttura, sen vääräsääri ... sen väkäleuka». Saattaahan olla, mutta

milloinka minä olen häntä soimannut siitä, että oli köyhä, ettei ollut

mitään, että hänelle talon laitoin, kasket kaadoin, rimmet raadoin.--

Onko se nyt siinä, minkä _näköinen_ mies on, tai minkä _ikäinen_, kunhan

vain on mies? Eikö se ole siinä, mihin kykenee ja mitä saa aikaan? Eikö

ole tuolla talo kylmään metsään tekemäni, paisteisella aukealla, vetten

hengessä, koskien niemessä--tallit, aitat, saunat, navetat, hevonen ja

viisi lehmää? Sanokoon Marja, kuka olisi toinen semmoiset rakentanut

kerjäläistytölle, löytölapselle, vierasheimoiselle? Olisiko ollut parempi

ollakseen orjana omassa maassaan, olisiko ollut parempi piikana vanhassa

Karhulassa? Sanokoon! Ja mikä minulle siitä kiitokseksi? On kai ollut jo

palkitsevinaan sillä, että olinhan hyvä silloin, kun et vielä ollut

ikivanha ... kun et tuhkinut etkä puhkinut...

Juha jo katui. Miksi ma häntä syyttelen? Lapsihan tuo vielä silloin oli.

Minun, vanhemman, olisi pitänyt tietää paremmin... Mutta kun kerrankaan

iloitsisi siitä mistä minä--kun sanoisi: »Oletpa siihen taas korpea

avannut, tuleepa siitä taas huima huhta!» Mutta ei!--Hänen ajatuksensa

seisoivat hetken.--Siinä se on, ettei meillä ole lasta! Siinähän se on.

On itselläänkin sitä ikävä! Sentähden se on semmoinen kuin on. Ei ole

lasta eikä enää saada! Sillä mitenkä sen saa, kun sitä ei tahdo...

Silloin kuului hakkausta kasken alipäästä, niinkuin semmoisen, joka ei

oikein osaa. Juha ponnahti pystyyn, mutta ei nähnyt muuta kuin

huojahtelevia lehviä. Olisiko se Marja? Olisiko tuonut päivällisen ja

alkanut kerppuja katkoa? On ehkä ollutkin siellä kuinka kauan, enkä ole

huomannut?

Ei se ollut Marja. Oli Kaisa. Vaan jos on lähettänyt Kaisan edellään ja

tulee itse eväitä tuomaan?--Ei ollut niinkään, tuossa oli ruuat.

Piika alkoi avata tuomaansa nyyttyä, mutta Juha sanoi menevänsä kotiin.

Jääköön Kaisa tänne vielä kerppuja taittamaan. Ei tuntunut enää jaksavan

hakata. Ja olihan lauantai, ja oli verkotkin laskettava.--»Taitan tuosta

saunavastat.»--Mutta silloin hän taas näki näyn, näki Marjan nuorena

emäntänä kerppuja taittamassa koivusta, jonka hän oli hänen eteensä

kaatanut, Marjan, pää paljaana, huivi niskassa, solakkana, pitkänä,

joustavana kuin solkikoivu. Ei ole ihmistä toista ihanampaa, vaikka

olkoonkin ruskeasilmä, mustatukka, tummahipiä! Heittelee kerppulyhteitä

pielekseen, että kahahtelevat haavan lehdet. Pistää kädet puuskaan,

kiertää taakseen päänsä ja hymähtää: »On siinä, Juha, mitä lammasten

talven pitkän pureksia!» Ja kun oli pieles tehty, niin vastat kainalossa

lähdettiin kotiin ja astuttiin yhdessä halmeen halki ja yhdessä

haasteltiin, että tuohon ensi vuoden kaski tehdään ja tuohon toinen

ja jos eletään, ei hellitetä ennenkuin on koko vaara kierretty ja

kuusikko lehdoksi muutettu eikä jätetty muuta kuin louhu ylimmälle

laelle. Rikastutaan, laitetaan talo semmoinen, ettei kotitalo moinen,

vaikka onkin pitäjän paras, vanha rikas--»laitetaan oikein sen suuren

sukusi uhallakin», sanoi--niinkuin oli laitettukin. Ja edeltä kulkien

vastaksia heilutteli ja keinahti yli veräjän...

Ei silloinkaan sanonut: »Vanha kanttura, vääräsääri», jos lie

ajatellutkin ... vaikkenhän minä nyt sen kummempi kuin silloinkaan,

joka olen aina ollut tämmöinen kuin olen.

Ei nyt mikään entinen yhteinen mieltään ilahuta, ei mistään hyväksy,

mistä minä. Vihassa aamulla töihinsä työntyy omasta aitastaan,

kiukutellen illalla maata menee omaan aittaansa ja oven säpittää.

Olisiko vietävä rovastin puheille, joka vihki ja toivoi onnea, käteen

tarttuen? Lähtisikö? Mahtaisiko rovastikaan mitään luonnon lumoille?

Ne olivat Juhan ainaisia ajatusten polkuja, joita astui ja tallusti,

mihinkään pääsemättä; jotka aina veivät suohon ja hetteeseen niinkuin

karjan urat salolla.

Tie vei ensin alaspäin ruishalmeen halki, sitten nuoren ahon reunaa,

sitten vesakkoa, laskihe vesiperäiseen painanteeseen, josta kuului

kosken kohina ja näkyi hyppiviä kuohuja puitten lomitse. Katosi koski

sakeamman viidan taa, tie nousi niitylle, niityltä pellolle ja siitä

pihaan.

Marja oli tarhalla lypsämässä, oikaisihe katsomaan lehmän yli, kuka tuli

solalla tarhan ja navetan välissä, painautui takaisin, ei virkkanut

mitään, mutta ennätti pistää terävällä kylmällä katseella, raapaista

suupieltensä katkeralla värähdyksellä kuin sahan hampaalla... Eipä ollut

vielä saanut mieltänsä lauhtumaan. Vielä oli aamullisissa

repaleissaankin, niinkuin aina niin kauan kuin oli sillä päällään. Ei

ollut vielä katunut sanojaan. Oli kuin olisi ollut valmis niitä vielä

kerran singauttamaan aidan yli. Mahtoi kai ajatella: tuossa se menee,

vanha kanttura, vääräsääri. Ja Juhasta oli pihan yli tupaan astuessaan

niinkuin häntä joka askeleella olisi nuolilla selkään ammuttu.

Hän otti ruokahuoneesta kannikan mukaansa ja lähti rantaan, kahmaisi

nuottikodasta verkkoja kainaloonsa ja työnsi venheen vesille.

Nähdessään Juhan tulevan oli Marja tuntenut, että hänen olisi pitänyt

sanoa jokin ystävällinen sana. Mutta se tarttui kurkkuun kuin kuiva,

pettuinen pala. Ja sisu kirkui: tämmöistä tämä on ... eikä tämä tästä

enää muutu! Enkä minä voi sille mitään! Enkä minä jaksa olla toisin kuin

olen! En, vaikka pitäisi minun muuten koskeen mennä! Enkä minä saa sille

olluksi hyvänä, vaikka koirana sitä silmänsä kerjätköön.

Sillä minkä minä sille mahdan, että on minusta kuin kurnuttava sammakko

ja minä itse samanlainen?--No, en sano, en sano vasta mitään, en suutani

avaa! Mutta mikä käski hänen lähentelemään? Ja olisi tyytynyt siihen,

että sai piikanaan pitää--miksi tarvitsi hänen minut pappilaan

houkutella?

Hän lypsi mielensä kuohua maidon kuohuna raintaan polviensa välissä, kun

kuuli äänen takanaan ja näki vieraan, pitkän, kähäräpartaisen miehen

seisovan tarha-aidan nojassa ja sanovan iloisella, soinnahtavalla,

miehekkäällä äänellä:

--Hei, tyttö, annetahanko talossa yösijaa, annetahanko kylyn löylyä

matkamiehelle?