PENTTINEN, kauppias.
ROUVA PENTTINEN.
FANNY, heidän tyttärensä.
RIIKKA, heidän palvelijansa.
BROBERG, tohtori.
ILMA AHOKAS, postinhoitaja Pöllismäellä.
AHLBOM, kauppias.
ROUVA AHLBOM.
LINDEMAN, kultaseppä.
ROUVA LINDEMAN.
RANK, maalari.
ROUVA RANK.
FELLMAN, tehtailija.
(Sali Penttisen asunnossa. Perällä ovet auki etehiseen; molemmin puolin
ovea ikkunat. Oikealla ovi sivuhuoneesen, vasemmalla samoin.
Rouva Penttinen laittelee uutimia ikkunoihin, sitoo niitä ylös helakan
punaisilla nauhoilla. Riikka luuttuelee ryömyllään lattiata.)
ROUVA PENTTINEN (poistuu jonkun verran ikkunasta, seisoo kädet puuskassa
ja katselee työtään kallistellen päätään oikeaan ja vasempaan). Katsopas
nyt sinäkin, Riikka, näitä kartiinia. Ja sano, mitä niistä tykkäät.
RIIKKA (kohottautuu, istuu jaloillaan). Kommeet ovat kerrassa.
ROUVA PENTTINEN. Valloovatko mielestäs hyvin?
RIIKKA. Valloovat. Valloovat ihmeen hyvin. Mitenkä se rouva on ne
soanunnahi nuin sievästi.
ROUVA PENTTINEN. Sitä kun, näes, on ihmisellä makua, niin saahan sitä.
Mutta ovatkohan nämä nyt yhtä kauniit, kuin kauppaneuvoksen kartiinit
tuolla kadun toisella puolen? Mitä luulet?
RIIKKA. Voi, ne tok' on paljon kauniimmat. Eihän niillä ook' tuommoisia
punasia silkkinauhojakaan. Ja nehän ne juur' tekkövät paljon assiaan.
ROUVA PENTTINEN (lähenee uudelleen ikkunaa, tähystelee ulos). Niin,
mitä niillä oikeastaan lienee siellä kiinnipitimenä? Kun sitä ei voi
nähdä ollenkaan.
RIIKKA. Ei kuin valkoista nyöriä! Minä varta vasten sitä katoin kerran,
kun kyökki-Mari näytti minulle huoneita herrasväen poissa ollessa. Ei
ollut kuin valkoista nyöriä! Oikein minä ihmettelin.
ROUVA PENTTINEN. Ooho! Vai valkoista nyöriä?
RIIKKA. Ja kun se oli vielä semmoista paksua pukelota. Ihan kuin tuo
minun etusormeni.
ROUVA PENTTINEN. Mutta mahtoi se olla rumaa?
RIIKKA. No, sen pit' olla niin rummoo, niin rummoo, ettei mihin panna.
ROUVA PENTTINEN. Sitä varten ne ne asettavatkin niin alas, ettei näkyisi
kadulle.
RIIKKA. Sitä varten, tietysti. Ja entäs kun sisässähi ol' pantuna niin
paljon kasvia etteen, ettei niitä ensinkään sieltä erottanut. Mutta
minäpä menin sinne taakse ja katoin. Sitten oikein Marille päivittelin,
että niinkö ne ovat tarkkoja teijän herrasväk', etteivät sen vertaa
roahi silkkinauhoo ostoo. Meillä tok' on joka ikkunassa, pihallehi päin.
ROUVA PENTTINEN. Mitäs Mari siihen?
RIIKKA. Mitä--eihän se kun nauroo virnutti.
ROUVA PENTTINEN. Kyllä minusta vaan tuo punainen silkkinauha koristaa
koko laitoksen. Miltä nyt näyttäisivät meidänkään kartiinit, ellei niitä
olisi? Ei kerrassa miltään, vaikka kyllä ovat uudet ja kalliit, kaksi
markkaa kun maksoivat meetri.
RIIKKA. Herra jesta--niinkö paljon? Kaksi markkaa!
ROUVA PENTTINEN. Niin, mutta siitä et saa puhua mitään, ettei tule
kauppiaan korville. Hän luulee minun saaneeni ne markalla, en uskaltanut
sanoa hänelle oikeata hintaa, hän kun muutamissa kohdin on niin turhan
tarkka. Niin että muista vaan pitää suusi kiinni.
RIIKKA. Kyllä--kyllä tok'. Mitäpä sen kauppiaan tarvihtee sitä
tieteekään, rouvan asia kait se on.
ROUVA PENTTINEN. Minun, tietysti. Mutta ne herrat aina tahtovat pistää
nenänsä joka paikkaan.--Kas, tuollapa Vannykin jo tulee.
FANNY (heittää etehisessä pois päällysvaatteensa ja tulee kirjoja ja
vihkoja kädessä saliin). Hyvää päivää!
ROUVA PENTTINEN. Päivää, päivää! Mitäs jatkolle kuuluu?
FANNY. Eipä mitään erinomaista. Mutta mitäs te täällä puuhaatte?
Riikkakin oikein hikipäässä.
RIIKKA. Niin--nyt sitä pittää soaha puhasta, jos milloin.
ROUVA PENTTINEN. Te komma remman. Mykky remman.
FANNY. Soo! Vai tulee tänne vieraita? Ketä sitten?
ROUVA PENTTINEN. Arvaapas! Niin, koetapa tosiaankin arvata. Elä virka
mitään, Riikka.
RIIKKA. En tok'. Mutta ei se nyt arvoo, Vanny neiti. Ei vaikka mikä
oisi.
FANNY. Miksi en arvaisi. Tahdotteko, niin sanon heti?
ROUVA PENTTINEN. No, annapa kuulla?