ROVASTI (nousee, kiivastuu ja lyö nyrkkiä pöytään). Pois! Häntä ei saa
häiritä, minä sanon!--Nyt voitte alkaa!
ANNA LIISA. Olen tehnyt suuren synnin, jonka minun nyt täytyy tunnustaa.
Tähän saakka olen sen kavalasti peittänyt kaikilta ihmisiltä,
päästäkseni häpeästä ja rangaistuksesta vapaaksi. Mutta ei se
peittäminen ole minua onnelliseksi tehnyt.
ROVASTI. Ei varmaankaan. Sisällinen tuska oli sitä suurempi, eikö niin?
ANNA LIISA. Se oli niin suuri, että sitä tuskin jaksoin kantaa.
Omantunnon vaivat eivät antaneet minulle hetkeksikään lepoa.
ROVASTI. Rohkeutta vaan, lapseni! Mikä oli synti, jonka teit?
ANNA LIISA. Neljä vuotta sitten synnytin lapsen, metsässä tuolla, ja
minä, poloinen, tapoin hänet.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Herra Jumala!
HEIMOSEN EMÄNTÄ. Anna Liisako?--Tappanut lapsensa?
MIKKO. Minusta on kummaa, että sairaan ihmisen houreita kuunnellaan ja
pidetään täytenä totena.
HUSSO. Elkää, hyvät ihmiset, uskoko häntä. Kyllä hän ottaa sanansa
takaisin jo huomenna, kun on saanut yönsä nukkua.
ANNA LIISA. Asia on niinkuin olen sanonut. Jos tahdotte, niin näytän
paikan, mihin hän on haudattu.
VALLESMANNI. Minun pitää virkani puolesta tehdä muutamia kysymyksiä.
Tiesivätkö vanhempanne mitään tästä kaikesta?
ANNA LIISA. Ei, he ovat viattomat. He uskoivat minusta pelkkää hyvää. Ei
heillä ollut pienintä aavistustakaan minun rikoksestani.
HUSSO. Lähtään pois, Mikko. Mitäs me täällä enää.
MIKKO. Kuunnellaanhan, kuinka tässä käy.
VALLESMANNI. Tämä tunnustus tuli sitten vallan odottamatta teille
vanhemmille?
KORTESUO. Tunnustus? Niin, tunnustus tuli odottamatta.
VALLESMANNI. Mutta rikoksesta tiesitte jo tätä ennen, niinkö?
KORTESUO. Eilen illalla vasta. Siitä saakka olemme olleet kuin
huumeessa. Emme ole tienneet paljon sinne eikä tänne.
RIIKKA. Emmehän me voineet ruveta ilmiantajiksi--oman lapsemme
ilmiantajiksi. Eihän voi lakikaan sitä vaatia.
KORTESUO. Varsinkin, kun niin pitkä aika oli kulunut.
ANNA LIISA. Minä yksin olen syyllinen. Elkää vanhempiani ahdistelko, he
eivät mitään tienneet. Olinhan sen salannut heiltä samoin kuin
muiltakin.
VALLESMANNI. Voitte olla rauhassa heidän suhteensa, jos asia on niinkuin
sanotte. Mutta teitä en saa jättää. Minun surullinen velvollisuuteni
vaatii minut panemaan teidät kiinni.
ANNA LIISA. Ja saattamaan minut ansaittuun rangaistukseen. Tehkää se,
herra vallesmanni, sitä juuri tahdonkin. Tehtyä en millään enää
tekemättömäksi saa--en, vaikka kuolemaan asti sitä surisin. Mutta
antakaa minun kärsiä--antakaa minun kärsiä kovimmat rangaistukset, että
edes jossain määrässä voisin rikokseni sovittaa. Tulkaa, minä ilolla
lähden vankeuteen--ja kuritushuoneesen--ja vaikkapa mestattavaksi,
kaikki, mitä ikinä oikeus minulle määrää, otan mielihyvällä vastaan.
RIIKKA. Lapsi, lapsi--ooh, rakas taivaallinen isä, vie pois tämä kalkki,
en kestä sitä juoda! (Vaipuu valittaen ja puoleksi pyörtyneenä alas.)
PIRKKO (itkien). Äiti--äiti.
KORTESUO (pyyhkii kyyneleitä silmistään). Että minun täytyi tätä nähdä!
Etten päässyt hautaan ennemmin!
ANNA LIISA. Isä ja äiti--elkää surko minun tähteni! Elkää surko! Ei
minulla ole mitään hätää. Näettehän, kuinka olen iloinen nyt! En koko
elämässäni ole tuntenut itseäni näin onnelliseksi.
JOHANNES (liikutettuna). Anna Liisa--!
KORTESUO. Etkö sinä välitä mitään siitä häpeästä, jolla meidän harmaat
hiuksemme olet tahrannut?
ANNA LIISA. Suokaa se minulle anteeksi! Voi, jos jollakin tavoin vielä
kerran voisin tehdä hyväksi, mitä teitä vastaan olen rikkonut.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Sääli vanhempia.
HEIMOSEN EMÄNTÄ. Tämä heidät musertaa tyyten.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Voi sentään! Ei sitä ihminen tiedä, mitä surua
lapsistaan voi saada.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Kylläpä teille nyt kävi ohraisesti. Kävipä
tosiaankin.
MIKKO (hiljaa Hussolle). Tässä ei auta enää mikään. Täytyy antaa kaikki
mennä menojaan. Lähtään pois! (Menevät.)
KORTESUO. Hautaan kun pääsisi! En muuta enää toivo.
ROVASTI. Ei niin, hyvät ystävät, ei niin! Ei teillä ole syytä suruun
tällä hetkellä, vaan iloon ja riemuun. Jumalan henki on tehnyt työtä
tyttäressänne ja päässyt voitolle. Elkää maailman tavoin katselko tätä
asiaa, ottakaa se korkeammalta kannalta. Tähän asti on Anna Liisa
vaeltanut eksyksissä. Nyt hän on löytänyt oikean tien. Kiittäkäämme ja
ylistäkäämme taivaan Herraa!
RISTOLAN EMÄNTÄ. Niin--onhan se niinkin, kun oikein ajattelee. Lihalle
tämä on kuritus, mutta ei hengelle.
KORTESUO. Me olemme lyhytnäköisiä, me ihmiset. Emme aina ymmärrä
kaikkivaltiaan tarkoituksia.
RIIKKA. Ja meissä lihallinen mieli aina pyrkii valtaan.
ROVASTI. Sitä hartaammin koettakaamme edistyä hengen elämässä ja Jumalan
avulla me pääsemme voitolle samoin kuin Anna Liisakin. (Tarttuu Anna
Liisan käteen.) Niin, lähde rauhaan, lapseni. Lähde sinne, mihin
omatuntosi sinua vaatii menemään. Ja vahvistakoon sinua taivaan isä,
että loppuun asti lujana pysyisit. Äsken toivotimme sinulle onnea
pieneen maalliseen elämänkäänteesen. Mutta tuhat kertaa innokkaammin
toivotamme sinulle nyt onnea sisällisen muutoksen johdosta.
TOHTORI. Minä yhdyn rovastiin. Jääkää hyvästi!
ANNA LIISA (lankeaa ensin isänsä, sitten äitinsä kaulaan). Hyvästi, isä!
Hyvästi, äiti--ja Pirkko, hyvästi!--Hyvästi kaikki.
KAIKKI. Hyvästi! Ja onnea!
JOHANNES. Anna Liisa--etkö tahtoisi antaa minullekin kättä!
ANNA LIISA. Mielelläni! Hyvästi, Johannes, hyvästi!
JOHANNES. Herran haltuun, Anna Liisa! Yksi sana vielä: sinä olet
kumminkin se, joksi sinua alunpitäen luulinkin.
ANNA LIISA. Kiitos ystävällisyydestäsi!--Nyt, herra vallesmanni, olen
valmis.