Et sä usko maisen kevään koita,
Pettävän kun näit sen loistehen.
Vaiheet eivät ehdi huoneellesi;
Minkä toivot, min sait omaksesi,
Niit' ei kuoloisuuden lehdot kasva,
Ei ne riudu näiden riutuen.
Suojaa himoilta ja harhailulta,
Muiston kantelolta sointo-kulta,
Hauta hymysuin mi viittoilee,
Ääni, joka haudan takaa ääntää,
Kutsuu, lohduttaa ja kulkus sääntää; --
Siin' on onni, jonne pyrit, jonka
Vanhan tyyni polku tarjonnee.
Terve sulle! sull' on voitto, valta!
Hopeepäisnä aian myrskyn alta
Käyt sä ijäisyyden rantaa päin,
Niinkuin laivur', päässyt valkamille,
Kaukaa katsoin vaahto-lainehille.
Ilon valkoviirtä liehuttaapi,
Isänmaansa rantaa tervehtäin.
Laulaja.
Hän laakson helmass' eli lapsuuttaan,
Se tyyni ol' kuin lähde hänen pirtillänsä;
Toi aamu toivon, rauhan tullessaan,
Ei tuskaa jättänyt se mennessänsä.
Hän viel' ei uneillutkaan mainettaan,
Ei aavisteltu miehen vastaisuutta;
Vaan suuruus mahtui pieneen mailimaan,
Ja kevät siihen loihti ihanuutta.
Näin umpimielisnä ja outona,
Vaan seurustellen jylhän luonnon kanssa,
Hän voiman kieltä oppi virralta,
Ja kaipuun kieltä metsäpuroltansa.
Kun vuor' ei vanku, vaikka riehuu syys;
Se lausui miehen mieltä, saukaruutta,
Ja naisen mieltä taivaan siintävyys,
Ja niityn kukat henki rakkautta.
Näin kasvoi hän ja varttui hengeltään,
Ja tunsi tuskat, riemut rinnassansa;
Niin majaa hyvästel' ja äitiään
Ja kannel käessä lääksi laaksostansa.
Näin kaukomaille kulki laulaen,
Ja linnat lauluillaan ja töllit voitti;
Hän lauloi -- vapaaks' orja luulihen,
Kuninkaan otsa seestyi, kun hän soitti.
Salissa seisoi jalo, innoissaan
Kertoillen sankartöitä sävelillä:
Kuin tähti kiilsi silmä ruhtinaan
Ja urhoin kilvet kalkkui ympärillä.
Ja impi istui, virttä kuunnellen,
Ja silmät loi päin seuraa uljahinta,
Ja poski punertui ja outojen
Tunteiden alla kuohui hento rinta.
Näin keväimensä vietti laulelmin
Ja suven aiat lauluin sulostutti,
Siks'kuin loi aika lunta hapsihin,
Ja posken ruusut kaikki kalvetutti.
Hän silloin kääntyi kotihinsa, tuoll'
Iloisna kerran kanneltansa kätti,
Ja laski syvän soinnelman -- ja kuol'
Ja hengen kotimaalle hengen jätti.
Runoojan hautapatsas murenee,
Sen all' ol' tuhkans' ammoin katkoksessa;
Vaan mertä maita laulu lentelee,
Ja sielut hehkuu jaloa muistellessa.
Ikävöinnälle.
Maan jumaloille laulamaan en hanki,
Vaan uhrikseen nyt lyyrynsointujain
Saa ikävyys, tuo itkeentynyt vanki,
Niin outona ku piilee rinnassain.
Siell' elon huolten kesken viipyy jalo,
Hämärät entismuistot sielussaan;
Hämärtyy kyyneliin sen silmäin valo,
Hapuilee helmans' avoin tyhjää vaan.
Oi, miks' en onnee luoda voi ma sille,
En viilistää sen mieltä polttavaa!
Mi siipi veis mun valon lähtehille,
Kuink' isänmaansa vieras saavuttaa?
Ah! ikuisuus vaan voipi lahjoillansa
Tuon kaipuun polttotuskat viihdyttää;
Kuin valtiaskin kylmää kruunuansa,
Niin enkel maiset riemut hylkäjää.
Siks' katselee, ain' aamun sarastellen,
Hän inhaa päivää kohden itkien,
Eloni hetket mittaa huoahdellen
Ja lukee sykkimätkin sydämmen.
Oi, vieras kaukomailta, mieles malta!
Ei pitkä oo tää kova koitukses:
Tuleepi yö, kun horto vahtis valtaa
Ja hiljaa murtaa sortokahlehes.
Vapaana lentäin heität maisen huolen,
Kirkastuneena täältä heilahdat,
Ja maaliman ja tähtein tuolla puolen
Kotoisen taivahas sa saavutat.
Palvelustyttö.
Oi, jospa pyhät kellot sois
Ja ylläin juhlaverhat ois.
Ja yö ja usva hälvenis,
Ja pyhä-aamu valkenis!
Ah, silloin viikon vaivat on
Ohitse, pääsen kirkkohon,
Ja kirkoll' armaan nähdä saan,
Ku viikon kaipas kultoaan.
Kai siellä mäellä seisonee
Hän ennalt' yksin, vartoillee.
Ja järven jäille katsahtaa,
Kun reet ja kansa tulvajaa.
Mua vaan hän etsii silmillään:
Ja joukko karttuu yhtenään,
Siin' äkkiään mä ilmenen
Ja naurain häntä kättelen.
Nyt laula, sirkka, siksikun
Päreeni palaa loppuhun,
Ja taas saan maata vuoteellain
Ja unta nähdä sulhostain.
Tääll' istun nyt ja kehrään vaan,
Ei rulla viel' oo puolillaan;
Ties Herra, milloin täys' on työ
Ja pitkän illan päättää yö!
Mökin poika.
Väsyksiin asti hakkasin,
Ja hakkaan uudestain,
Ja kirves pystyy kylläkin,
Mut puu ei kaadu vain.
Kyll' ennen tuntui, kun ma löin;
Nyt käs' on hermotoin,
Kun talvikauden pettua söin
Ja vettä päälle join.
Jos hyötyäin vaan katsoisin
Ma virkaa vaihdellen,
Isännän ehkä saisinkin,
Joll' leip' ois rukiinen.
Ens' kaupungissa palkinnon
Kai saisin kunnostain. --
Niin mietin, mutta muuttohon
En tuonne mieli vain.
Siell' liekö vuorta lehtoisaa,
Mi lampeen kuvastuu?
Yht' armaanako aamu saa
Ja ilta laskeuu?
Siell' luoko laakso tuoksujaan
Ja kangas mäntyjään?
Ja hän, ku soittaa torvellaan,
Siell' liekö ensinkään?
Turvatta pilvi kiidättää
Ratoksi tuulien --
Kotoa vailla, ystävää
Mit' onpi ihminen?
Jos Herra kuulis ääntä maan
Ja hädän hoivaa sois,
Parempi vuosi tultuaan
Paremman leivän tois.
Soutaja.
Et, poika, soutaa voi,
Ell'ei sun laulus soi!
Kätespä airoon herpoaa --
Ken sitte purtta jouduttaa?
Ei aalto enää käy,
Ei auringosta näy
Kuin lännen puolla juova vaan,
Ja veess' on taivas mustissaan.
Oi poika, lausu sie,
Minnekkä vie sun tie?
Mi sull' on yksin homma, työ,
Kun makeaan jo nukkuu yö?
Linnutko lentävät
Rannalta säikytät?
Sä käytkö kuikkaa ajellen,
Vai sorsaa poikki lahtien?
Sä, joka kysellyt
Mult' ennen oot kuin nyt,
Vuorilla, metsill' asujain,
Oi kaiku! kuule vastuutain:
En liutaa liitävää
Rannalta säikytä;
En kuikkaa kulje ajellen,
En sorsaa poikki lahtien;
Aatostan' ajan mie:
Jok' airon-otto vie,
Jos kuinka huono heikko vain,
Mun likemmäksi aatostain.
Miss' sauhu tupruaa
Sinervän harjun taa,
Ma järven päässä töllin nään,
Johon aatos karkas eeltäpäin.
Siell' eellä koittehen
Ma löydän jälleen sen,
Kun venho saapuu valkamaan
Ja helmahain ma neidon saan.
Laulurastas.
Jo helppo olla on ja hengittää;
Ei päivän liestä jyrkkään liekkivää!
Suvista päivää jäljell' ompi vaan
Tuo lännen läike vilkkuin lehtolaan
Ja tuulen viuhka viilee tenhoton,
Jok' untuu kohta kukkaislaaksohon.
Sä yksin, kirkkaan illan ystävyt,
Oi laulurastas! rauhaa sorrat nyt.
Jos päiv' on kuuma, illat suloiset,
Sä virttäs kummallakin kirjailet,
Ja maalaat soinnuin sortumattomin
Uskollisuutes juhlaa keväisin.
Sull' on kuin mulla armas, lausuas
Hänelle hellää huoltas, riemujas;
Kuin sie, ma sainko äänen sointuvan,
Niin hellän kielen, helppotajuisan?
Oi voinko virkkaa ees ma lempeäin?
Sun laillas olla lämmin lemmestäin?
Oi autuas, ken luontoon uinahtaa
Ja hältä lemmet, laulut, lauseet saa,
Eik' äidinkieltään hukkaa kulkeissaan;
Hän uneksii ja lausuu uniaan,
Mutt' säännöist' irroillaan hän uneilee
Viisautta vaan ja virttä haastelee.
Sua, lehdon soitin, siksi kuuntelen,
Kuin sammuu illan rusko viimeinen,
Ja öinen soihtu kalpee kuumottaa;
Majalla neito nyt mua kohtajaa, --
Ja sitten, kuinka laulus ymmärsin,
Suusanoin virka en, vaan suudelmin.
Linnustaja-poika.
Nyt lintu hyppii maassa vaan
Ja lehvä varjoaa;
En ampunut oo kertaakaan,
Ja nyt jo illastaa.
Jos talvi kerran joutuiskin
Ja lunta myötään tois,
Niin riekon jäljet huomaisin,
Ja teeri puussa ois.
Jos ilma kerran kylmenis
Ja lehdet varistais,
Tuoll' laaksoss' ehkä elelis,
Pyyparven nähdä sais.
Pian riekon jäljet näyttäyy,
Ja pyylt' on suoja pois;
Vaan milloin saalis ilmestyy,
Ku hauskin nähdä ois.
Täss' silmin minä -- tuossa hän;
Ah! emme yhdy vaan!
Vaikk' oisin tiellä silminnän,
Hänt' en näe kumminkaan.
Välissä vett' on, vuorelaa
Ja kangas honkineen;
Meit' aamu, ilta erottaa,
Ehk' yökin varjoineen.
Aamu.
Koi jo ruskopiskuloilla
Idän pilvet kirjoaa,
Pensaill', lehti-silmikoilla
Kastehelmet kimaltaa.
Ilovirttä linnut raikuu,
Puusta puuhun lennellen,
Tuhat riemun ääntä kaikuu,
Vaietessa tuhanten.
Hiljaa värjyy vetten pinta,
Leyhkä lehvää häilyttää,
Nurmi elää, suloisinta
Kukkaislemua henkäjää.
Enkel' kaukotaivahista,
Armas joka olennon,
Koitar! tokko murheellista
Silmää silmäs nähnyt on?
Pois on huolten harmaa häivä,
Mielen pilvet hajallaan;
Lapsen-ijässäänpä päivä
Suosii lapsenmieltä vaan.
Tuska on ja kaipuu poissa;
Rauha, toivo vallitsee.
Luonnon päivän aamukoissa
Sielun aamu valkenee.
Suudelma.
Sua kyltymättä suutelen;
Ja tokko konsaan kyllyn? En.
Nyt, tyttö kulta, lausu tuo:
Mink' onnen muisku sulle suo?
Sä suosit tuota niinkuin mie;
No missähän sen hauskuus lie?
Niin kysyn, äsken kyselin,
Ja vastaelet vaan suudelmin.
Jos hunajaa mun suussan' ois,
Ei muiskus hellemp' olla vois
Jos sappee siihen pirskottais,
Yht' armas oisi suudelmais.
No, minkäs syyksi keksinet,
Jos kysytään: miks suutelet?
Jos tutkis joku hävytöin:
Miks' suutelette päivin öin?
Tylysti kansa päättelee,
Mitäspä tuosta lausunee,
Ku suutelee vaan yhtenään
Eik' itse tiedä syytäkään?
En itsekään oo urkkinut,
Mit' auttanee nuo suutelut;
Mut kuolisin, jos suljettais
Mua hetkeks' sulohuuliltais.
Katuva.
Oi, poppel'lehto, varjos huostaan peitä,
Min kuulit viimein varjotessas meitä;
Mit' innoissaan hän pyysi, suuttui syyttä --
Ol' varten sua ja mua ja äänetyyttä.
Sill' ylhäält' aurinko jo länteen lähti,
Ei silmääns' auaissut viel' iltatähti.
Yövuodettaan jo tuulen siipi viisti,
Kun erosuudelmaa hän multa kiisti.
Mit' tunsin, ilmoittaa vaan saatan sulle:
Surunsa, itkuns' ol' kuin tulta mulle;
Sadasti riemull' oisin suudellunna,
Jos kaino tyttö oisi juljennunna.
Jos jolloinkin hän aikoo uinahdella
Sun allas, hetken aikaa vilvotella,
Niin virka hälle, jos sull' lienee kieli,
Mit' ääntelee nyt hiljaa arka mieli:
"Äl', armas poika, solvausta muista!
Hän kylm' on näköjään, vaan miel' on toista;
Vaikk' oikkuiselta näyttää, ällös suutu --
Ei milloinkaan sun tyttös lempi muutu."
Se oli ennen.
Ylhälle santaan
Järvi jo myrskyää,
Jäänyt ei rantaan
Koivua vihriää;
Maata jo kylmää jää.
Sie kera kukkain
Luotani mennyt pois,
Kyynele-rukkain
Jos sinut tänne tois,
Mieleni haastaa ois:
"Tyttö, ka, kuin on
Muoto jo lehdon muu!
Vihreä muinon
Siell' oli lemmenpuu;
Kaikki jo surkastuu".
Tyttöpä mennen
Haastelis sitten niin:
"Hohtipa ennen
Poikani poskikin,
Vaan --s' oli ennen niin!"
Merimiehen morsian.
Tuuli yltyy riehumaan,
Mastot täyttyy purjeillaan,
Laiva lähtee kaukoteille,
Herra ties kons' ehtii meille!
Sie ku lähdet! katsehen
Suotko vielä raukallen?
Ah, sun voisin nähdä vielä,
Ellei itku oisi tiellä.
Jospa linnun siivet ois,
Lokkina jos lentää vois,
Seuraisin sua ilomiellä
Tuntemattomalla tiellä!
Minne saisit saapuisin,
Kääntyessäs kääntyisin,
Liehusiivin heilahtaisin,
Lennoss' silmäykses saisin.
Mutta tyttö parka saa
Jäähyväisiks' liehuttaa
Itkumärkää huiviansa,
Jäädä rantaan kaihon kanssa.
Entäs vielä seuraisin!
Täytyy mennä takaisin,
Ennenkuin on tullut ilta,
Purjeen vienyt katsojilta;
Täytyy riistää mielestäin
Kaipuu, ainut ystäväin,
Pestä poies kyyneleeni,
Ettei nähtäis itkeneeni.
Tervehdys.
Synkkä kuuro, taivaan valjetessa,
Väistyy tieltä ilta-auringon,
Aallon tuutu-lasna heiluessa
Päivän myrsky uinuu lepohon.
Hän, jok' aikaa jo mua kaipajaapi,
Viel' ei laskevan mun purtta nää;
Rannall' ehkä hän nyt ruikuttaapi,
Kyynelsilmin tänne tähystää.
Purje höltyy, tuulen-henk' on kuolla,
Soutaen käy matka verkalleen,
Ja niin kaukaa järven tuolla puolla
Armaan niemi siintää töllineen.
Pääsky, virkku siiveltäs, nyt riennä
Lohdutellen luokse armahan!
Istu olalleen ja murhe liennä,
Hiljaa kuiskien sen korvahan:
Tyttö, jos sua kultas kaipuu kalvoo,
Kuule, näin sua hellä tervehtii:
Huomenelta, jos vaan tuuli valvoo,
Purrellaan hän luokses kuljeksii.
Tie on pitkä; salmet seljät viiltää
Myötätuulen siivin vaan hän voi,
Mutta vaikka järvi tyynnä kiitää;
Luokses armaan aatos salamoi.
Linnun laulu, metsää kalkutellen.
Lähde, juosten rantavieremää,
Sääksiparvi, ilmass' suristellen,
Leimuna sen luokses lennättää.
Varo, läsn' on jumalainen.
Kaunis tyttö, tyttö virma,
Malta vainen pari vuotta,
Etpä sitten noin sa kirmaa,
Eikä vilku silmäs suotta.
Neljästoista vuos' on riemun;
Joutuu viides-, kuudestoista,
Amor tulee, tuopi liemun,
Silloin kaikk' on toisenmoista.
Leimun säihky ainokainen
Paljo murhemieltä tuottaa;
Jousen viima vieno vainen --
Terve sydän verta vuotaa.
Ilovirs' ei suusta raiku,
Rauha, riemu karkajaapi,
Toivon, naurun kesken haiku,
Silmäpeilin sumentaapi.
Tyttö, nuolen tuskaa vasten
Viel' et kaipaa varjelusta;
Jumal säästää syöntä lasten,
Joill' ei viel' oo aavistusta.
Vaan kun karkaa rauhas, kalvoo
Kaipuu, halu hehkuvainen,
Varo, silloin Lempi valvoo,
Varo, läsn' on jumalainen.
Serenaadi.
Armaani luon' ei enää lamppu loista,
Kuu vaalas heijastaa vaan akkunoista,
Enk' enää verhon kautta erottaa
Voi neittä ihanaa.
Pian vuoteen suojihin jo armas vaipuu;
Nyt, kaino Cynthia, viihdytä mun kaipuu!
Min nähdä sait, oi josp' yön varjot vaan
Ja mie sen kuulla saan!
Jos taivas loistaa hänen silmistänsä,
Jos kyyneltäin hän ristii käsiänsä,
Ja lausuu taivaan kuultavia vaan,
Hän on rukoilussaan.
Vaan jos sen rinta aaltoilee ja säikkyy
Jos hymyilys sen ruususuulla väikkyy
Ja poskipäillä ruusut liekehtii,
Hän minua uneksii!
Teeskentely.
Kaikki tuntee tuskan, ilon,
Vaikk'ei kaikk' oo tuntevinaan;
Sydän lämmin neitosill' on,
Vaikk' on kylmä olevinaan.
Amorinpa nautinnoita
Kukaan ihmislaps' ei vältä;
Neito lempii suuteloita,
Vaikka näyttää hylkijältä.
Lemmi, lieki, nuorukainen,
Sen hän palkkaa kylmyydellä;
Mutta käyppä kylmäks' vainen,
Koht' on tuskas impyellä.
Turhaan raukan poltto piilee;
Ääni, silmä lausuu näitä:
Neidoll' ei oo sydän viilee,
Vaikka teeskelee hän jäitä.
Vaadi tuhat suuteloista --
Kaikki suo hän "riitamiellä";
Älä vaadi yhtään -- noista
Yhtään ei hän sulta kiellä.
Usein kyynelöivi salaa,
Hiljaa kuiskaa huoahdellen:
Suudelmaa jok' impi halaa,
Vaikka niitä hylkiellen.
Perho ja ruusu.
Ruusu kalpenee ja murtuu,
Maahan painaa pään.
Perho syksyn alle turtuu,
Alle myrsky-sään.
Saako perho taas ja konsa
Leikkinsä ja puolisonsa?
Konsa sorto
Loppuu? horto
Ruusun silmät jättänee?
Kesän lapset miekkosina
Vietti aikojaan;
Häirinnyt ei vaara, kina
Heidän onneaan.
Onnellisna suuteloistaan,
Armastel' ne toinen toistaan
Täynnä rauhaa
Tyyntä, lauhaa --
Senpä kalma häiritsee!
Kuinka vartookin ja uottaa,
Eipä herää nää.
Ei voi lemp', ei kevät tuottaa
Heille elämää.
Mutta heidän haudaltansa
Virkoo uusi ruusukansa,
Mullan päällä
Suvi-säällä
Uudet perhot liehuilee.
Linnustaja.
Mä metsänteitä käyskelen
Ja urkin mäntyyn, kuusehen,
Ja linnun nään jos toisenkin,
Vaan en saa käsihin'.
Ne kaikki näyttää karttavan
Mun lasketuita ansojan';
Niin tyhjänä kuin lähdinkin,
Saan mennä kotihin.
Kyll' linnustusta surkeaa
Ois syytä surra, ruikuttaa;
Vaan vaikka näytti pettävän,
En itke sittekään.
Mull' ansa vielä jäljell' on,
Jok ei oo koskaan saaliiton,
Jonnekka yhtä halullaan
Käy lintu, kuin sen saan.
Kotiini kohta päästyän'
Tän' ehtoona sen viritän:
Ja lintu on mun morsion',
Mun sylin' ansa on.
Iltatähdelle.
Tähti, illan tyttö, sie
Jon niin korkeall' on tie,
Kumman nähnet voittavan,
Murheen vaiko riemuisan?
Myrskyn raivoten, kenties
Aaltohaudall' laivamies
Pelvon toivon vaiheella
Johtohos nyt katsahtaa.
Ehkä unho-laaksossaan
Hiutuu kurja tuskiaan,
Katsoin silmääs lempeään,
Pyys' sua tuskaa lientämään.
Ehkä tyttö paraillaan
Sinuun luopi katseitaan,
Toivoin, että lemmikkin'
Siellä kohtaa katselmin. --
Purren jos näät eksyneen,
Saata jälleen suunnilleen;
Tuskaa, unheen polkemaa,
Loistos anna lohduttaa!
Vaan jos näät mun lemmikin',
Luoppa hälle suloisin
Sätees, siihen piirtäen,
Että aikaa vartoilen.
Kuoleva.
Yö pitkä on nyt loppumaisillaan:
Ah! eikö koi jo nosta ruskojaan,
Ja järven jäät jo välky kirkkaammin?
Jo enkö kuullut teeren soivankin?
Kun aamu-aurink' kohta leimuaa
Ja räystähiltä hangen sulattaa,
Ja nään tän piskotellen nokkuvan
Editse aukinaisen akkunan,
Ja sirkka vaikenee, ja varpunen
Katolla visertääpi riemuiten,
Niin olkivuode mulle laittakaat
Portaille, sinne sairas saattakaat;
Ma tahdon nähdä, siellä leväten,
Kuink' armas luonto on ja riemuinen,
Ihailla vielä merta, metsolaa,
Ja keväimeen, miss' elin, uinahtaa.
Nuorukainen
Tuuli, ku lempien lennät,
Missäpä maillesi ennät,
Nopsa ja häälyvä sie,
Minne sun lentosi vie?
Aalto, jos aironi noutaa
Johtoas saisi, sa soutaa
Saisitki purttani vaan,
Minnepä saapunenkaan?
Oi lukemattomat aatteet,
Missä te valkaman saatte?
Lapsoset maan, jot' ei näy,
Minnepä matkanne käy?
Ruusulle.
Umpun uinutar! jo nukkumasta
Nouse riemuks' synnyinlaaksojen!
Perhot suutelee sua, helmi kastaa
Taivahista tullut suloinen.
Riennä! lahja, minkä antaa hetki
Kestää, minkä hetki vallitsee.
Riennä! riemu on kuin elonretki,
Tää kuin nopsa kevät karkelee.
Lemmi, nauti, lieki, kukka sorja,
Aina kauniimmaksi varttuen!
Ennen syksyä niittömies sun korjaa --
Kukkahenkes nousee taivaasen.
Kaunotar.
Kaikk' on oivaa, mitä mielin,
Sukkelaa, mit' arvelen;
Kaikki kuiskaa mesikielin:
"Ootte kaunoinen!"
Yksi kiittää silmän tulta,
Toinen vartta solakkaa; --
Enkö saane, peili, sulta
Seikkaa tiedustaa?
Peilikin jos silmin vainen,
Nään tok' oitis enemmän,
Kuin tuo liuma liehamainen
Illan pitkähän.
Kyllä kiitos hauskaa oisi,
Vaikk' on kiitos tuulonen,
Jos se sydämelle soisi,
Ei vaan poskellen.
Tän vuoks' heill' on sanat suulla,
Tätä lempi tarkoittaa:
Sydän parka vaan ei kuulla
Lemmen sanaa saa.
Lähteellä.
Ma istun, lähde, reunallas
Ja pilviä katselen,
Kuin vaihtelee ne kalvossas
Johdosta ylhäisen.
Kas, ruskopilvi hohtaa niin,
Kuin ruusu umpussaan.
Hyvästi! palaamattomiin
Se läksi matkojaan.
Vaan tuossa toinen uudelleen
Kirkkaammin kiiltelee.
Ah! yhtä kiirelentoinen
Se kauas hälvenee.
Taas yks! -- S'ei mieli rientohon.
Raskaana vieriää;
Vaan, lähde, synkkä pilvi on
Ja sun se synkistää.
Sua nähden näin, mä aattelen
Mun omaa sieluain.
Kuink' usein pilven kultaisen
Hyvästi jättää sain!
Kuink' usein synkkä, kolkko loi
Yön synkän sydämmeen,
Tul' äkkiään, vaan lähti, oi!
Taas pois niin verkalleen!
Vaan mentyään ja tultuaan
Ne tunsin kylläkin:
Ne usvahattaroina vaan
Loi sielun kuvastin.
Ja noista peilin valkeus
Ja varjo aiheuu!
Kons' lakkaa, lähde, hurmailus
Ja aaltos rauhaantuu?
Seitsentoista-vuotias tyttö.
En tiedä, mitä toivon,
Ja toivon kuitenkin,
Sydämmein on niin autee,
Ja täynnä kumminkin.
Mitä rauhatuus tää tähtää,
Jok' ei vie perillen?
Mä mitä mielin, tahdon,
Mä mitä aattelen?
Mä istun neuloskellen
Kuin orja yhtenään;
Teen työtä ahkerasti,
S' ei joudu sittekään.
Käteeni otsa vaipuu,
Unohdan neulasen.
Mä mitä mielin, tahdon,
Mä mitä aattelen?
Mä sanoin: kevät tulee,
Maa uuden puvun saa,
Mun silloin mieli muuttuu,
Ja huoli karkajaa;
Ja kevät tuil ja kesä,
Mä vaan jäin onnellen'.
Mä mitä mielin, tahdon,
Mä mitä aattelen?
En lemmi ninkuin ennen
Suloista seutuain;
Mitä kirkkaammaks' käy päivä,
Mä synkemmäks' käyn vain.
Kons' saan ma rauhan jälleen
Ja mielen iloisen?
Mä mitä mielin, tahdon,
Mä mitä aattelen?
Oi jospa saisin maata
Levossa kuoleman!
Kentiesi yksin hauta
Luo rauhan rintahan.
Mutt' ah! kuin raskas jättää
Elämä siskoineen!
Mä mitä mielin, tahdon,
Mä mitä aattelen?
Kosto.
Virta välkkyy juostessansa
Vuoroin kultaa, hopeaa;
Pensaan ruusut raukeillansa
Heltehellä heloittaa.
Vietellyt on virta viilee
Seudun neidot rantahan;
Naurusuinpa poika piilee
Alla lehdon taajimman.
Silmät eivät vaaraa huomaa,
Kielet liikkuu irroillaan,
Sata juonta leikin luomaa
Naurullen siin' uhrataan.
"Entä joku kuulla voisi
Leikkiemme telminää!" --
"Entä korvat pensaall' oisi",
Poika -- esiin hypähtää.
"Tuo on vangiks' otettava!"
Ei hän ehdi karkaamaan.
"Hän on kahleen, koston saava!"
Kovin hälle kostetaan.
Arvaa, mistä kahle tehtiin?
Kahle kukkasista on.
Rangaistus? Se siinä nähtiin:
Kultakin sai suutelon.
Kukan kohtalo.
Näin ruusun, suvipäivän lapsosen,
Kukassa loistavan ens' aikojaan,
Punaisna poski, umpuss' uneillen
Viattomuudestaan ja rauhastaan.
"Oi kaunis kukka! silmäs auki luo!
Oivalla elon lahja suloisin!"
Näin lausui perho kultasiipi tuo,
Mi liehi silmikoista toisihin.
"On ahdas mökkis, köyhä, riemuton,
Siell' ilotonna rintas sykkäilee;
Tääll' liekkii päivä, riemun valta on,
Ja lempi suuteloineen vartoilee".
Se virsi pikku-kukkaa liikutti,
Se liehijälle oitis suuta soi;
Ja perho suutel', lausui: "hyvästi",
Ja muita ruusuloita kosioi.
Ken johti tänne ties?
Etäällä aavikon
Ja vuorten takana
Sun synnyinseutus on,
Sait yksin kasvella.
Sua en ma kaipaillut,
Et ollut mielessäin!
En tietä tuntenut,
Mi veisi sinnepäin.
En tiennyt taatostas,
En tiennyt äidistäs,
En nähnyt lapsuuttas,
En ensi retkiäs.
Kuin sen maan virtakin
Joelle on tään maan,
Niin oudot oltihin
Me toisillemme vaan.
Kaks' tainta -- välissään
On niitty kukkainen;
Kaks lintua, erillään
Lehdossa asuillen.
Oi, toisen seudun mies!
Miks sieltä lensit, oi?
Ken johti tänne ties,
Sun, lintu, kaukaa toi?
Mitenkä kalseaan
Sydämmeen leimut loit,
Ja vento-vierahan
Kaikeksi tulla voit?
Morsian.
Jos sun nähdä, jos sun nähdä saisin
Koivu-niemen alta laskevan,
Purje välkkyis, sitten erottaisin
Liehuvaisen purtes purppuran!
Ja sull' ilo-riviä pari oisi,
Siskos piirtämää sun lähteissäs,
Isältäs myös myöntölauseen toisit,
Äidinsuudelman sun äidiltäs!
Miksi siirtää tuonnemmaksi häitä?
Vielä sitten kerkii tavaraa.
Lempi on kuin kukkanen, ja näitä --
Näitä yksin kevät kasvattaa.
Joutuun! kukat loistaa kunnahalla,
Siell' on lintuin onni meilläkin.
Vaikka kuivan hongan oksain alla
Onnellisna kanssas eläisin.
Kaipaus.
Nyt metsäss' ei oo oksaakaan,
Mill' lehtiverho ois.
Nyt talvi vaan on valloillaan,
Kun karkas suvi pois.
Ah! ulkon' ompi talvi, niin
Sisällä myöskin vaan;
Jos kulkis maihin äärimpiin,
Sen kohtais ainiaan.
Jos lämpenis, maa vihertäis,
Ja päiv' ois kirkkahin,
Yht' autioksi, kylmäks' jäis
Poveni kumminkin.
Kevääni oi! en riemuas
Saa nähdä uudestaan;
Aurinko syömmen, haudastas
Et koita milloinkaan.
Mun sielun' sun ol', tunteen' sun,
Eloni elämäs.
Nyt yksin kaipuu viel' on mun,
Muut veit sä mennessäs.
Mull' lieden eessä hauskint' on
Nyt muistot entiset,
Kun hiipuessa hiilikon
Loppuupi askaret.
Kevätlaulu.
Jo ehtivi ehtii
Taas lentävä joukkio tuo
Aholle, mi lehtii,
Jo lämpenevän meren luo.
Miss' myrskyjä vinkui,
Suloisena laulu nyt soi,
Jää-sirpaleet sinkui,
Siell' armaus nyt vihannoi.
Ei muu kuni lempi
Saa jäämähän karkelevaa,
Ylhäisiä hempi
Saa maissamme vierailemaan.
Sydämmeni! sulle
Viel' lämpimä kukkia luo;
Ehk' enkeli tullee
Viel' luotasi lentänyt tuo.
Onnelle.
Onni, leuto taivahatar,
Hetkeä luotu suloomaan,
Et oo mailman valtiaatar --
En sua siksi laulakaan.
Kruunutonna, valtaa vailla,
Voitotonna, viaton,
Suostuttaa vaan tahdot mailla
Meitä mullan kohtaloon.
Terve! sunpa hoitos alla
Vert' ei vuoda sydämet;
Mailla, vuorill', ulapalla
Saatat yhteen veljekset.
Kaipuun sulkaa liehuttelet,
Palkkaat lämpösydämen,
Peilihis sä haahmoelet
Rauhaa ylhäismailmojen.
Petturiks' ei saa sua haastaa,
Vaikka joskus pettelet.
Itselleen sua kaikki raastaa,
Kaikillen et riitä, et.
Kuinka voisit kaiken liittää,
Mikä murtui kaatuissaan?
Jos sua toinen armaaks' kiittää,
Toinen jää sua vaille vaan.
Valon lahjat, rauhan suomat,
Lempi, toivo rajaton,
Kaikki elon parhaat luomat
Mulla ol' ja vielä on;
Sun vaan haihtuvan näin aina,
Milloin vaan sua tavoitin;
Mullan ruhtinaatar, lainaa
Kerran armos mullekin!
Sydämen aamu.
Usva peitti toivon multa,
Sydän parkaa kylmä jääti,
Kunne sinne lemmen tulta
Armas enkelyinen sääti.
Niinkuin päivä, yön kun poistaa,
Säteillen käy taivahille,
Usva haihtuu, loitos loistaa
Pyhä-paiste maisemille;
Niin mun sieluun' koitti aamu,
Rintaan syttyi päivän selko,
Näin sen mailta öinen haamu
Haihtui: tuska, tyhjyys, pelko.
Aurinko, mi poistat synkät,
Lempi, jos sä rinnan heität,
Mihinkäs nää päivät jynkät,
Jolloin silmäs meiltä peität,
Päivät pitkät, toivoo vailla.
Aina yhtäläinen aika,
Oleskelu Tuonen mailla
Ilman valoa ja taikaa!
Epäilijä.
Jos silmä mulla tarkemp' ois
Kuin haukan, millä nähdä vois
Avarat, korkeet, syvyydet,
Eik' estäis mitkään estehet;