Matka rannikolle sujui mukavasti, ja Estevan kesti sen hyvin.
Jännitys kyllä väsytti häntä, ja paarien heiluminen oli kiusallista,
mutta Norine ja Rosa olivat aina hänen luonaan. Oppaita ja hevosia
oli runsaasti ja sairasta varten oli teltta, ja O'Reilly oli koko
retkikunnan valpas päällikkö, missä toimessa Branch auttoi häntä
vointinsa mukaan. Kerran maailmassa Branchkin taipui tekemään jotakin
hyödyllistä eikä koettanutkaan päästä mahdollisimman vähällä, kuten
ennen. Kipeä käsi parani ihmeen pian, ja hän puuhaili aamusta iltaan
ravinnon hankinnassa huvittaen kumppaneitaan puuttumattomalla
leikillisyydellään.
Jacket tuli luonnollisesti mukaan, sillä kuultuaan O'Reillyn aikovan
lähteä kotiinsa Yhdysvaltoihin, oli hän heti jättänyt Kuban oman
onnensa nojaan. Hän kielsi isänmaansa kokonaan ja vannoi olevansa
Amerikan lainkuuliainen kansalainen. Hän selitteli ja todisteli vielä
viimeisen kerran, että minne O'Reilly meni, sinne täytyi hänenkin
mennä, sillä he olivat erottamattomat, eikä häntä surettanut suunnata
askeleensa uusille teille ja uusia seikkailuja kohti.
Luottaen Cubitaksesta annettuihin ohjeisiin O'Reilly oli toivonut
voivansa ostaa purjeveneen eräältä kalastajalta, jonka tiedettiin
olevan luotettavan, mutta niin ei käynytkään. Kun saavuttiin
määräpaikkaan pohjoisrannikolle, oli kalastajan mökki autio ja
veneet tiessään, paitsi eräs pieni ruuhi, joka oli kuitenkin liian
laho liikuteltavaksi. Se oli kumollaan kaukana hietikolla; laidat
olivat madonsyömät ja kaikki saumat olivat vääntyneet auki kuumassa
auringonpaisteessa.
Kun Estevan oli sijoitettu mökkiin, neuvotteli O'Reilly oppaiden kanssa
tilanteesta, mutta ei tullut paljoakaan viisaammaksi. Toista kalastajaa
ei ollut näillä main, ja lähimmät kaupungit olivat espanjalaisten
hallussa, oli parasta palata heti Cubitakseen. Mutta O'Reilly ei
tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Ottaen mukaansa Leslien ja
Jacketin hän lähti ratsain tiedusteluretkelle ja lähetti oppaat
päinvastaiseen suuntaan samassa tarkoituksessa. Kun oli ajettu muutamia
penikulmia rantaa pitkin, tulivat O'Reilly, Branch ja Jacket laajalle
mangrovesuolle, joka ulottui kuka tiesi kuinka pitkälle sisämaahan. He
seurasivat vähän matkaa sen reunaa, mutta kääntyivät pian takaisin,
sillä viidakko tiheni niin läpipääsemättömäksi, että he pelkäsivät
eksyvänsä. Oli jo pimeä, kun he saapuivat leiripaikalleen, eivätkä
he olleet nähneet ristin sielua, ei tietä eikä mökin pahaistakaan
koko matkalla. Toinen tiedustelijajoukko oli toiminut paremmalla
menestyksellä; aivan lähellä, leiripaikasta itään, oli pieni maatalo,
jonka omistaja oli varoittanut menemästä kauemmaksi, sillä vahva
espanjalainen sotilaskomennuskunta liikkui lähistöllä vaanien tuota
amerikkalaista salaisten tiedonantojen kuljettajaa. Sama komennuskunta
oli karkoittanut kalastajankin, ja oli aivan varmaa, ettei ainoaakaan
venettä ollut saatavissa.
O'Reilly ei tiennyt oikein mitä tehdä. Hän epäili suuresti, ettei
Estevan kestäisi enää paluumatkan vaivoja, ja kun hän puhui asiasta
Norinelle, säikähti tämä melkein suunniltaan.
"Ei, ei!" huudahti hän tuskaisesti. "Hänen _täytyy_ päästä täältä pois.
Oi, Johnnie, hänen paranemismahdollisuutensa huononevat joka päivä,
jonka olemme pakotetut hukkaamaan sopivaa tilaisuutta odotellessamme!
Hän elää nyt vain toivossa päästä pois täältä ja on varma matkamme
onnistumisesta, niin että hän varmasti kuolee, jos hänen täytyy palata
takaisin."
"Sitten meidän täytynee onnistua", hymyili O'Reilly.
Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Norine menetti malttinsa.
"Meidän yksinkertaisesti _täytyy_ saada jostakin vene!" huudahti
hän. "Estevanin täytyy saada lääkkeitä, hyvää hoitoa ja hyvää ruokaa
voidakseen tervehtyä. Pettymys jo --." Ääni värähti, kyyneleet
kohosivat silmiin ja hän alkoi vavista tuskallisesti. "Jos hän -- jos
menetän hänet, niin kuolen minäkin", nyyhkytti hän.
O'Reilly koki lohduttaa, ja Norine painoi päänsä hänen olkapäätään
vasten.
"Lupaa, ettemme palaa takaisin", pyyteli Norine.
"Kyllä, jos vain tohdit antautua tuon kurjan ruuhen varaan, jonka
löysimme rannalta --"
"Tohdin vaikka mitä."
"Se kyllä kantaa meidät kaikki, jos vain saamme sen vedenpitäväksi,
mutta turvallinen se ei ole. Tähän vuodenaikaan ovat ilmat tavallisesti
hyvin kauniit, niin ettemme viipyisi kauankaan matkalla Androkseen, jos
onni on muuten myötäinen. Vastoinkäymisten sattuessa --"
Norine kuivasi silmänsä. "Mitä tekisit, jos olisit yksin? Tohtisitko
yrittää?"
"Luulenpa melkein, mutta --" myönsi hän hiukan epäröiden.
"Olisiko meidän kaikkien mahdollista päästä yli?"
"Ehkä. Riippuu ilmoista."
"Emmekö -- emmekö voisi itse tehdä veneen?"
O'Reilly pudisti päätään. "Viipyisi liian kauan, vaikka meillä olisi
kaikki tarpeet ja työkalut. Espanjalaiset ovat vain kymmenen penikulman
päässä idässä päin, joten meidän on toimittava mahdollisimman nopeasti,
ennenkuin he saavat vihiä meistä."
"Lähtekäämme sitten heti. Olen varma, ettei Rosa vastustele."
Niin kävikin. Kun O'Reilly esitti asian Rosalle, ilmaisivat poskien
kalpeneminen ja silmäin kauhistunut katse, kuinka suunnattomasti hän
pelkäsi viipyä kauemmin tässä vihan ja vainon maassa. "Älä käänny
takaisin", pyyteli hän. "En ole enää sama kuin ennen. Olen kärsinyt
täällä niin hirveästi -- että olen aina peloissani. Ehdota mitä hyvänsä
muuta, mutta älä takaisin paluuta."
Seuraavana aamuna O'Reilly tarkasteli lähemmin tuota veneenhylkyä.
Tulos ei ollut suinkaan rohkaiseva, ja kun hän selitti Leslielle
aikovansa laittaa hylyn kuntoon, tuijotti tämä häneen suu auki.
"Mutta me hukumme joka sorkka", sanoi Leslie.
"Voit palata Cubitakseen, jos tahdot."
"Tappelua jatkamaan, niinkö? Ei kiitoksia. Olen saanut päähäni, että
minut ammutaan ensimmäisellä pyssyllä, jonka näen."
"Sittenhän on parempi, että antaudut vaaraan joutua haikalojen ruuaksi."
Jacket tarkasti myöskin veneen perinpohjin ja huudahti rohkaisevasti.
"Tällä minä seilaisin vaikka maailman ympäri. Lahohan tämä tosin on,
laidan puhkaisee vaikka sormellaan, mutta eihän kaloilla ole sormia, ja
minähän voin äyskäröidä vaikka koko matkan."
"Tuletko mukaamme?" Johnnie silmäili sanomalehtimiestä uteliaasti.
"Ky-kyllä-kyllähän minä!" änkytti Branch, "mutta on synti ja sääli
menettää Rosan kaikki timantit."
O'Reilly ja eräs opas ratsastivat maatalolle, joka oli löydetty
edellisenä iltana, ja palasivat pian tuoden mukanaan työkaluja, tervaa
ja nipun galvanoitua teräslankaa.
Teräslangasta tehtiin nauloja ja silmukoita, joilla irvistelevät
saumat kiristettiin kiinni, ja mökistä löytyneitä vanhoja vaaterääsyjä
ja miesten vaatteista revittyjä suikaleita käytettiin tilkkeiksi.
Tervaa siveltiin päälle paksulta. Toisten kyhätessä mastoa ja airoja
tekivät toiset Estevanin teltasta purjeen. Kankea, auringon kovettama
häränvuota liotettiin pehmeäksi ja naulattiin keulaan jonkunlaiseksi
etukannen tapaiseksi, jonka alla Estevan saattoi olla suojassa auringon
polttavilta säteiltä ja sateelta. Jacket kiipesi lähellä oleviin
kookospalmuihin ja pudotteli runsaan varaston pähkinöitä matkaeväiksi.
Miehissä ahkeroidessa sujui työ nopeasti ja myöhään illalla oli vene
kunnossa. Sitä täytyi pidellä sangen varovasti, ja kun se lykättiin
vesille, vuoti se kuin seula. Mutta se turposi yön kuluessa niin
paljon, että se voitiin aamulla äyskäröidä tyhjäksi.
O'Reillyn täytyi myöntää olevansa sangen tyytymätön veneeseensä. Branch
haukkui sitä ruumisarkuksi ja sanoi olevan suorastaan itsemurhan
uskaltaa lähteä sillä vesille, mihin mielipiteeseen kubalaiset
yhtyivät, mutta tytöt olivat ihastuksissaan. Heidän mielestään tuo
vaappera vene oli vakava ja luja, ja he olivat aivan kuumeessa päästä
lähtemään.
Illalla tuuli tyyntyi hiljaiseksi viriksi, kookospähkinät ja muut eväät
sijoitettiin veneeseen ja häränvuodan alle laitettiin lehvistä vuode,
jolle Estevan asetettiin lepäämään. Oppaille sanottiin jäähyväiset ja
niin lähdettiin.
Lähtöpaikasta oli ehkä noin viisi penikulmaa saariston kärkeen, joka
oli vanhan Bahamareitin toisella puolella, ja meren ollessa tyynenä oli
matka joutuin tehty. Vene oli täysin käyttökelpoinen ja kaikki paikat
kestivät, mutta siitä huolimatta oli O'Reilly, joka oli perämies,
sangen levoton ja jännityksessä. Hänen täytyi tähystellä tarkoin,
oliko rannikkoa vartioivia kanuuna venheitä näkyvissä, ja sitäpaitsi
hän pelkäsi tekevänsä väärin saattaessaan kalliin lastinsa Atlantin
oikuille alttiiksi. Vaikka hänellä olisi ollut mukanaan vain taitavia
purjehtijoita, olisi tämä matka hirvittänyt häntä sittenkin, sillä se
oli epäilemättä hänen hurjin seikkailunsa, ja kaikkiin mahdollisiin
vaaroihin viitaten hän luovutti lopullisen ratkaisun kumppaneilleen.
Branch kieltäytyi äänestämästä, mutta Estevan ja tytöt vaativat
kiihkeästi, että lähdettäisiin heti, ja Jacket oli luonnollisesti
täydellisesti heidän puolellaan.
Auringon laskiessa he astuivat veneeseen ja pakovesi kiidätti heidät
kauas avoimelle merelle, jossa he pian keinahtelivat valtameren
mahtavissa mainingeissa. Vene kiikkui harjalta toiselle ja pyrki
taukoamatta autiota pohjoista taivaanrantaa kohti tuikkiva Pohjantähti
tienviittana. Hiljainen tuulenhenki pani merenpinnan karehtimaan,
taivas oli kirkas ja ystävällisesti vilkuttavat tähtöset näyttivät
olevan aivan lähellä.
Kun Kuban rannikko oli häipynyt tummaksi juovaksi, hiipi Rosa perään ja
istahti miehensä viereen.
"Hengitän vapaasti ensi kerran sen jälkeen kuin don Mario tuli kosimaan
minua", sanoi hän. "Menneisyys alkaa tuntua vain pahalta unelta, ja
minä tunnen olevani niin iloinen. Olen kuin uudestisyntynyt, O'Rail-ye."
"Pari tuntia vielä, ja me voimme kaikki hengittää vapaasti", hymyili
O'Reilly. Rosa pani pienen kätensä hänen peräsintä pitelevälle
kädelleen, jolloin hän huudahti teeskennellyn tuimasti: "Pois sormet!
Älä häiritse perämiestä, tahi muutoin hän voi ohjata harhaan. Ellet
pysy alallasi, saat mennä omalle paikallesi takaisin."
Rosa totteli vastahakoisesti ja O'Reilly rankaisi häntä painamalla
suudelman suoraan hänen suipistuneille huulilleen, jolloin Rosa
painautui yhä lähemmäksi. "Kuinka sinua rakastankaan!" kuiskasi
hän. "Mutta enhän voi sitä sinulle milloinkaan sanoa, kun emme ole
milloinkaan kahdenkesken. Onko kuunaan nähty sellaista uhrautuvaa
rakkautta, sellaista vihkimätoimitusta ja sellaisia häitä kuin meidän?"
"Olemme kuin vanhan sadun huuhkaja ja jänöjussi, jotka lähtivät
merelle kauniilla palkoveneellä 'runsaasti hunajaa ja kasoittain
rahaa mukanaan'. Kun kerran pääsemme rauhamme satamaan ja minä saan
työskennellä kovasti henkemme pitimiksi, muistelemme näitä aikoja
runollisina ja viehättävinä ja ehkä ikävöidenkin."
"En minä ainakaan", sanoi Rosa väristen. "Ollessani turvassa ja
omistaessani sinut kokonaan olen täysin tyytyväinen."
"Sitten vuokraamme tuon pienen huoneuston, jota olin jo katsomassa,
tahi jonkin toisen aivan samanlaisen."
"Mutta, O'Rail-ye, mehän olemme rikkaat."
"Minä -- minä unhotin sen. Otaksukaamme sitten, että olemme köyhiä.
Ajattelehan, kuinka paljon naapureillamme olisi puhumista tuosta
neljännen kerroksen sievästä rouva O'Reillystä ja hänen jalokivistään.
He voisivat vaikka vannoa, että olen salakuljettaja."
Veneen lipuessa tasaisesti päämääräänsä kohti he istuivat koko illan
onnestaan unelmoiden, ja keulassa vietti toinen onnellinen pari
iltaansa samalla tavalla. Branch ja Jacket äyskäröivät vuorotellen.
Yö venyi sangen pitkäksi, sillä vene oli tilavuudestaan huolimatta
sangen epämukava. Kompassia ei ollut, mutta O'Reilly koetti ohjata
mahdollisimman suoraan pohjoista kohti. Päivän koittaessa alkoi taivas
vetäytyä pilveen, tuuli kiihtyi ja O'Reillyn pelko kasvoi samassa
suhteessa, sillä nopeampi vauhti sai veneen vuotamaan pahemmin, niin
etteivät Branch ja Jacket tulleetkaan enää avutta toimeen. Syvä salmi
oli jo kaukana takanapäin ja vene kiikkui nyt Bahaman matalikkojen
hyrskyissä. Valkoinen, heleäväristen merikasvien koristama korallipohja
näkyi selvästi, ja veden pinnassa häilyi pitkiä leviä. Pohjoisessa
taivaanrannassa ei näkynyt vielä mitään ja Androkseen oli vielä pitkä
matka.
Pilviverho ei ollut onneksi niin vahva, että se olisi peittänyt
auringon näkyvistä, joten O'Reilly saattoi ohjata oikeaan suuntaan.
Mutta tilanne ei miellyttänyt häntä.
Kymmenen tienoissa oli meri jo sangen levoton ja vene keikkui
ankarasti. Purjetta täytyi pienentää, mutta siitä huolimatta makasi
Estevan pian vesilätäkössä. Vene vuoti nyt niin kovasti, ettei vettä
saatu vähenemään, vaikka tytötkin olivat rientäneet auttamaan; tuuli
kiihtyi yhä, ja kaikki työskentelivät epätoivon vimmalla ihoa myöten
märkinä.
Sitten alkoi sataa, jolloin aurinko häipyi kokonaan pilvien peittoon,
niin että tienviittana oli vain sateen suunta.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Estevankin oli aivan vaiti väristen
säälittävästi märällä vuoteellaan. O'Reillyn käskystä heitti Jacket
melkein kaikki kokospähkinät laidan yli jättäen vain tusinan verran
jäljelle.
"Uppoammeko?" kysyi Rosa suoristaen pakottavaa selkäänsä ja hymyili
miehelleen.
"Eikö mitä! Tämä aallokko johtuu vain mainingeista", sanoi Johnnie
rauhoittavasti, vaikka hän itse oli kaukana rauhallisesta. Hän koetti
rohkaista itseään todistelemalla, etteivät hän ja hänen kumppaninsa
voineet joutua tämän navakan tuulen uhreiksi, sillä he olivat jo
pelastuneet niin monesta paljon suuremmasta vaarasta. Eihän kohtalo
voinut olla niin julma, että heidän täytyisi tuhoutua juuri kun he
olivat turvaan pääsemäisillään. Mutta tuossa vihmovassa sateessa,
jonka kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin saakka, ja vaahtoharjaisten
aaltojen temmellyksessä oli noiden todistelujen suoma lohdutus sangen
pieni.
Pelastus tuli äkkiä ja aivan odottamattomalta taholta. Eräs
vastatuulessa luoviva kuunari ilmestyi sateensumusta ylähangan
puolelta. Pakolaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen ja heiluttivat
vimmatusti hattujaan ja äyskäreitään seisoen nilkkoja myöten vedessä.
Heidät huomattiin vihdoin ja laiva kääntyi tuuleen.
Rajaton kiitollisuus ja suloinen helpotus herpaisivat O'Reillyn niin,
että hän tuskin sai ohjatuksi veneensä lähemmäksi. Hän näki tummia
kasvoja, kuuli hämmästyneitä huudahduksia ja kiihkeitä kysymyksiä ja
sitten lennähti vetoköysi veneeseen, joka vedettiin laivankylkeen
kiinni.
Rosa itki ilosta ja Norine tuki Estevania suurten kyynelten
tipahdellessa tämän kasvoille.
Kuunari oli matkalla Nassauhun; ja sen neekerimiehistö, joka puhui
englannin kieltä, auttoi veneessäolijat auliisti kannelle nauraen ja
huudellen lapsellisen iloisesti. Kuinka lujalta ja suloiselta tuo
tukeva kansi tuntuikaan! O'Reillyn polvet kävivät äkkiä heikoiksi,
ja hän tarttui pakottavilla käsillään köysistöön pysyäkseen pystyssä
antaen Branchin ja Jacketin kertoa, miten he olivat joutuneet näille
vesille. Lämmin ruoka ja kuuma kahvi olivat pian tarjolla ja kuivat
vuoteet ja peitteet niitä tarvitseville.
Johnnie peitteli Rosan hyvin erään hytin kovaan vuoteeseen ja kumartui
sitten suutelemaan häntä. Rosan hampaat kalisivat, mutta hän hymyili
onnellisena.
"Jumala johdatti meitä", kuiskasi hän. "Täytyy vain rukoilla kyllin
kauan ja väsymättä, niin hän kuulee."
* * * * *
Kuukautta myöhemmin. Vanhanaikainen kunnon Nassau uinaili iltapäivän
helteessä, leveät kadut, matalat talot ja sileä ranta olivat
häikäisevän valkoiset, ikäänkuin koko kaupunki olisi pesty puhtaaksi
ja levitetty sitten auringonpaisteeseen kuivamaan. Taivaanrannassa
näkyi valkoisia hyrskyjä, jotka näyttivät pesupaikalta singahtaneelta
saippuavaahdolta. Tuulenhenki pani merenpinnan hauskasti väreilemään,
ja rannalta, jossa paljasjalkaiset kalastajat askartelivat veneidensä
luona, kuului naurua ja puheensorinaa. Tukevat neekerivaimot
kantoivat koreja ja vakkoja päänsä päällä ja pysähtyivät silloin
tällöin lörpöttelemään jonkun tuttavansa kanssa tahi huutelivat
rannalla puuhaileville miehilleen. Rannalla oli melua ja hyörinää,
mutta kaupunki uinui rauhallisena ja hiljaisena. Se lepäsi kuin
päiväpaisteeseen nukahtanut laiskuri lipottavien laineiden ja
hyönteisten surinan tuudittamana.
O'Reilly ja hänen nuori aseenkantajansa tulivat rannalta. Heillä oli
puhtaat, valkeat vaatteet ja kuukauden lepo oli tehnyt heille hyvää.
Jacket ei ollut enää laiha ja kuivettunut, vaan pyöreäposkinen ja
kiiltävä ja täynnä kepposia kuin nuori varsa, ja O'Reillyn kulmikkuus
oli kadonnut ja hän täytti vaatteensa kuten miehen pitääkin. He olivat
olleet riutoilla kalastamassa ja veivät nyt kotiin saaliinsa parhaimmat
kalat.
He kääntyivät eräästä portista sisälle ja kulkivat kukkaisistutusten
läpi menevää käytävää pitkin, joka oli reunustettu ylösalaisin
käännetyillä pullonpohjilla Bahamasaarten vanhan tavan mukaan. Käytävä
päättyi pieneen huvilaan, jonka väljät kuistit olivat melkein kokonaan
jasmiinipensasten, kuusamain ja villiviinin peitossa.
O'Reillyn silmät loistivat ja hän huudahti iloisesti, mutta hänen ei
olisi tarvinnut ilmoittaa tuloaan, sillä portin salvan ensimmäisellä
kilahduksella ilmestyi eräs viehkeä olento pensaiden tuoksuavasta
kätköstä ja kiiruhti häntä vastaan.
"Katsopas, Rosa!" Jacket nosti raskasta kalanippuaan. "Meillä oli
suurenmoinen kalaonni." Mutta Rosa oli heittäytynyt miehensä syliin ja
he näkivät vain toisensa kuulematta mitään.
"Viivyitte kokonaisen iankaikkisuuden", sanoi Rosa moittien.
"Oliko sinun jo ikävä?"
"Katsos! Kaikista suurin on minun saamani, kuten tavallisesti", ylpeili
Jacket. "Olen vanha onkimies ja tiedän taiat, mutta O'Reilly istuu
haaveillen ja antaa kiiskien syödä madon koukusta." Kun tämäkään ei
herättänyt mitään huomiota, kohautti poika närkästyneesti olkapäitään
ja meni tiehensä mutisten: "_Caramba_! Luulisi heidän aivan sairastuvan
noin paljosta hyväilemisestä ja kuhertelusta. Mutta johan nyt! Minun
täytyy varastaa hänet mukaani uimaan tahi ongelle saadakseni puhua edes
jonkun sanan hänen kanssaan. Ja nuo toiset ovat aivan yhtä hulluja --
samanlainen kyyhkyspari. On kuin asuisi kyyhkyslakassa."
Rosa oli myöskin suuresti muuttunut. Hänellä oli hurmaavan sievä
musliinipuku, hymykuopat olivat jälleen ilmestyneet poskiin ja puseron
rintamukseen oli pistetty kaunis, hiukan auennut ruusunnuppu. O'ReiIly
katseli häntä ihaillen.
"Vahvistut ja kaunistut joka hetki, sydänkäpyseni", sanoi hän.
Rosa hypähteli varpaillaan ja veti häntä mukaansa. "Tule nyt sukkelaan
katsomaan, minkä yllätyksen olemme sinulle valmistaneet. Olen odottanut
sinua kuin kuumeessa, niin että joudu nyt." Hän vei miehensä nopeasti
portaita ylös ja kuistilla seisoi Estevan Varona erääseen nojatuoliin
nojaten. "Hän on pukeutunut itse ja tullut omin voimin tänne. _Hän on
terve_!"
"Estevan! Oletko todellakin --?"
Nuorukainen nyökäytti päätään. "Rosa puhuu totta. Nousin vihdoinkin
kapinaan. Huomenna kävelen portille saakka, ja ylihuomenna menemme
ongelle."
"Oivallista!"
"Seison jo tanakasti kuin kallio."
Norine ilmestyi samassa kuistille. "Hän käytti hyväkseen poissaoloani,
kun olin postia hakemassa", huudahti hän, "ja nyt ei häntä voi hillitä
kukaan. Leslieltä tuli kirje. Hän on saanut hyvän paikan kotona New
Yorkissa ja toivoo meidän tulevan pian jäljessä. Samalla hän ilmoittaa
suuren uutisen: Kuban asioihin sekaantumista vaaditaan yhä kiihkeämmin,
ja hänen täytyy ehkä palata sinne sotakirjeenvaihtajana. Ajatelkaahan!
Tehtävä peloittaa häntä sanomattomasti."
"Amerikka tulee apuun! Olisipa se hienoa!" huudahti Estevan.
O'ReilIy nyökäytti päätään. "Amerikan on pakko tulla väliin, ja kun
Sam-setä tarttuu ohjaksiin, on Kuba pian vapaa ja itsenäinen."
Norine yhtyi häneen. "Olen varma siitä. Sitten me lähdemme kaikki sinne
sateenkaaremme päähän kultamaljaamme hakemaan."
Estevan katsoi puhujaan ihaillen ja tarttui hellästi tämän käteen.
"Olen löytänyt sateenkaareni pään", sanoi hän.
"Minä myöskin", lisäsi O'Reilly. "Olen löytänyt isänne aarteen ja
enemmänkin -- olen löytänyt Länsi-Intian kalleimman ja kauneimman
helmen." Hän kiersi kätensä Rosan ympärille, ja he poistuivat sisälle.
Estevan istui nojatuoliinsa sulkien silmänsä ja Norine istahti sen
käsinojalle jalkojaan lepuuttamaan. Talon takaa kuului Jacketin
ääni. Poika oli hyvin puheliaalla tuulella ja oli jälleen koonnut
päivittäiset kuulijansa, joille hän kuului kertovan englannin kielellä:
"Ja Pino Bravon luona tapoin espanjalaisia enemmän kuin tusinan verran.
Olin päivän sankari ja oikeastaan minun olisi silloin pitänyt päästä
kenraaliksi, mutta --"